Part 10

Setäni kääntyi takaisin; hän katseli minua käsivarret ristissä ja lausui viimein seuraavat synkeät sanat:

-- Kaikki on lopussa!

Silmäni painuivat umpeen.

Kun taas avasin ne, näin molempien toverieni makaavan liikkumattomina vaippoihinsa kääriytyneinä. Nukkuivatko he? Minä puolestani en saattanut nukkua silmänräpäystäkään: kärsin liian suuresti, varsinkin siitä ajatuksesta, ettei ollut enää pelastumisen toivoa. Setäni viimeiset sanat kaikuivat korvissani: kaikki on lopussa! Sellaisessa heikkouden tilassa ei ollut ajattelemistakaan enää kiivetä maan pinnalle.

Meillä oli puolentoista penikulman paksuinen maakuori päällämme, ja minusta tuntui kuin koko tämä paino olisi levännyt hartioillani. Tunsin itseni muserretuksi ja tein äärettömiä ponnistuksia kääntyäkseni graniittivuoteellani.

Muutama tunti kului. Haudan hiljaisuus vallitsi ympärillämme; ei vähintäkään ääntä tunkenut näiden muurien läpi, joista kaikista ohuinkin oli muutaman penikulman paksuinen.

Tässä äärimmäisen raukeuden tilassa luulin kuulevani jotakin jyrinää. Käytävässä oli pimeä, mutta kun tarkemmin katsoin, saatoin nähdä islantilaisen poistuvan lamppu kädessä.

Miksikä Hannu meni pois? Hylkäsikö hän meidät? Setä nukkui. Minä koetin huutaa, mutta ääneni ei tahtonut kuulua kuivettuneilta huuliltani. Nyt oli aivan pimeä ja viimeinen ääni oli vaiennut.

-- Hannu hylkää meidät! Hannu! Hannu! Nämä sanat lausuin vain itsekseni, etäämmäksi ne eivät kuuluneet. Mutta ensimmäisen kauhistuksen haihduttua häpesin, että olin epäillyt miestä, jonka käytöksessä ei siihen asti ollut näkynyt mitään epäiltävää. Hannun poismeno ei saattanut olla pakoa, sillä sen sijaan, että hän olisi käynyt käytävää ylöspäin, meni hän alaspäin. Tämä ajatus rauhoitti minua, ja saattoi minut toisiin mietteisiin. Ainoastaan jokin tärkeä seikka saattoi ajaa tämän rauhallisen miehen levoltaan. Oliko hän yön hiljaisuudessa kuullut kohinaa, jota minun korvani eivät olleet erottaneet?

XXIII

Tunnin ajan koetin täydellisesti pyörällä päästäni miettiä niitä syitä, jotka voivat saada hiljaisen linnustajan poistumaan, ja toinen toistansa mielettömämpi ajatus syntyi aivoissani. Luulin jo tulevani hulluksi!

Mutta vihdoinkin kuului jalkojen töminää käytävän syvyydestä ja Hannu tuli taas ylös. Heikkoa valoa alkoi näkyä seinillä, tulvahtaen viimein esiin käytävän aukosta. Hannu tuli näkyviin.

Hän meni setäni luo, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja herätti hänet. Setäni nousi ylös.

-- Mitä nyt? kysyi hän.

-- Vettä! vastasi linnustaja.

Voisinpa luulla, että jokainen, tuntiessaan ankaraa kipua, muuttuu polyglotiksi, joka ymmärtää kaikki kielet. Minä en ymmärtänyt sanaakaan tanskan kieltä, mutta käsitin kuitenkin vaistomaisesti Hannun sanat.

-- Vettä! Vettä! huusin, taputtaen käsiäni ja viittaillen kuin hullu.

-- Vettä! lausui taas setäni. Missä? kysyi hän islannin kielellä.

-- Alhaalla, vastasi Hannu.

-- Missä? Alhaalla! Ymmärsin kaikki. Tartuin linnustajan käsiin ja puristin niitä; hän katsoi vain tyynesti minuun.

Emme kauan siekailleet, ja kohta kuljimme käytävää, joka kävi yhä jyrkemmäksi.

Tunnin kuluttua olimme kulkeneet noin tuhat syltä ja tulleet paria tuhatta jalkaa alemmaksi.

Tällöin kuulin selvästi eriskummallisen äänen graniittiseinän läpi, jonkinlaisen kumisevan pauhinan, ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinän. Kun ensimmäisen puolen tunnin kuluessa emme löytäneetkään puheena olevaa vesilähdettä, tunsin taas ahdistavaa tuskaa, mutta setäni ilmoitti silloin syyn jyrinään, jonka kuulimme.

-- Hannu ei ole pettynyt, sanoi hän, pauhu, minkä kuulet, on puron kohinaa.

-- Puron! huusin minä.

-- Epäilemättä: maanalainen virta kulkee lähellämme!

Toivon elähdyttäminä kiirehdimme kulkuamme. En tuntenut enää väsymystä. Jo pelkkä veden kohina elähdytti minua. Se lisääntyi huomattavasti; virta, joka oli kulkenut yläpuolellamme, pauhasi nyt vasemmanpuolisen seinän sisällä. Koettelin usein seinää, toivoen huomaavani jotakin hikoilemista tahi kosteutta, mutta turhaan. Vielä kului puoli tuntia ja puoli penikulmaa kuljettiin.

Nyt minulle selvisi, että linnustaja, erottuaan meistä, ei ollut tutkinut matkaa tätä etäämmäksi. Vuorelaisille ja veden etsijöille ominaisella vaistolla hän "tunsi" tämän virran kallion läpi, mutta hän ei varmaankaan ollut nähnyt tätä arvaamattoman kallisarvoista nestettä, eikä ollut sillä sammuttanut janoansa.

Pian huomasimme, että jos kulkisimme vielä etäämmäksi, joutuisimme loitommaksi virrasta, jonka pauhina alkoi heikontua heikontumistaan.

Silloin käännyimme takaisin. Hannu seisahtui juuri sille paikalle, missä virta tuntui olevan meitä lähinnä.

Istahdin muurin viereen; vesi virtasi tavattoman vuolaana kahden jalan päässä minusta, mutta kivinen seinä erotti meidät siitä.

Ajattelematta ja miettimättä, olisiko mitään keinoa saada tätä vettä, jättäysin silmänräpäykseksi epätoivon valtaan.

Hannu katsoi minuun ja luulinpa näkeväni hymyn hänen huulillansa.

Hän nousi ja otti lamppunsa; seurasin häntä. Hän kulki seinää kohti; katsoin häneen. Hän painoi korvansa kuivaa kalliota vastaan ja kuljetti päätään hitaasti pitkin seinää kuunnellen tarkasti. Ymmärsin hänen hakevan juuri sitä paikkaa, mistä virran pauhina kuului selvimmin, ja tämän paikan hän löysi vasemmalta sivuseinältä, kolmen jalan korkeudella maasta.

Tunsin itseni sangen liikutetuksi enkä uskaltanut arvaillakaan, mitä linnustaja aikoin tehdä; kiittelin häntä ylenmäärin, kun näin hänen tarttuvan rautakankeen puhkaistakseen sillä kallion.

-- Pelastetut! huusin minä.

-- Niinpä kyllä, huusi setäni innoissaan, Hannu on oikeassa. Kiitos olkoon uljaan linnustajamme! Itse emme olisi keksineet tätä keinoa!

Sen kyllä uskon! Sellainen keino ei olisi koskaan juolahtanut meidän mieleemme, vaikka se olikin varsin yksinkertainen, sillä oli kovin vaarallista hakata kuokalla tätä seinää. Maa olisi voinut ruveta vierimään ja olisi haudannut meidät! Ja jos virta vielä tempaisi meidät mukaansa syöstessänsä kallion läpi! Nämä vaarat eivät suinkaan olleet luuloteltuja, mutta ei vierimisen tahi tulvan pelko voinut enää pidättää meitä, ja meidän janomme oli niin suuri, että sitä sammuttaaksemme olisimme kaivaneet vaikka valtameren pohjan puhki. Hannu ryhtyi tähän työhän, joka ei olisi sujunut sedältäni eikä minulta. Me olisimme jyskyttäneet malttamattomasti, ja kivi olisi mennyt pieniksi kappaleiksi kuokan edessä. Rauhallinen ja älykäs oppaamme sitä vastoin jyskytteli kiviseinää lakkaamatta hiljaisella sysäyksellä, mutta taajaan, ja teki siten kuutta tuumaa avaran aukon. Kuulin virran pauhun kovenevan, ja minusta oli ikäänkuin virkistävä vesi jo olisi huuliani kostuttanut.

Pian oli rautakanki tunkenut pari jalkaa kiven sisään. Työtä oli kestänyt toista tuntia ja minä voihkailin malttamattomuudesta! Setäni tahtoi ryhtyä tehokkaampiin keinoihin; saatoin töintuskin hillitä häntä, ja hän tarttui jo rautakankeensa, kun silloin äkkiä kuului suhinaa ja esiin syöksi vesisuihku, joka taittui vastapäätä olevaan seinään.

Hannu, joka oli sysäyksestä melkein kaatua, ei voinut pidättää tuskanhuutoa, ja käsitin syyn siihen, kun pistin käteni esiin suihkuavaan veteen, ja sitten vuorostani päästin hätäisen huudon -- vesi oli kiehuvan kuumaa.

-- Sadan asteen lämpöistä vettä! huusin minä.

-- No! kylläpähän jäähtyy! vastasi setäni.

Käytävä tuli höyryä täyteen ja samalla muodostui puro, joka katosi maanalaisiin koukerteleviin rotkoihin; ja vähän ajan kuluttua me ensi kerran siitä ryyppäsimme.

Mikä nautinto! Mikä sanomaton suloisuus! Mitä vettä tämä oli? Mistä se tuli? Se oli meistä samantekevää, se oli vain vettä, ja vaikka se vielä oli lämmintä, niin se palautti meihin henkemme, joka oli meistä lähtemäisillään. Join lakkaamatta, en edes maistellutkaan. Vasta vähän aikaa sitä nautittuani huusin:

-- Tämähän on raudansekaista vettä!

-- Oivallista vatsalle, vastasi setäni, ja erittäin vahvistavaa. Tämä on yhtä terveellistä kuin jos matkustaisi terveyslähteille Spaahan tahi Töplitziin!

-- Ah! kuinka tämä on hyvää!

-- Sen kyllä uskon; tämä vesi virtaa kahden penikulman syvyydestä maanpinnan alapuolella. Se maistuu melkein kirjoitusmusteelle, joka ei olekaan niin pahanmakuista. Hannu on nyt tehnyt meille hyvän työn ja ehdottaisin siis, että annamme hänen nimensä tälle terveyspurolle.

-- Oikein! huusin minä.

Ja nimi Hannun-puro hyväksyttiin heti.

Hannu ei tullut tuosta juuri ylpeämmäksi, ja kohtuullisesti virvoitusta nautittuaan istui hän nurkkaan yhtä levollisena kuin ennenkin.

-- Älkäämme nyt antako tämän veden vuotaa kuiviin, sanoin minä.

-- Mitäpä sen tukkeamisesta olisi hyötyä? sanoi setäni. Luulen, että se tulee ehtymättömästä lähteestä.

-- Mitä se meihin kuuluu? Täyttäkäämme säkkimme ja pullomme ja koettakaamme sitten tukkia reikää.

Neuvoani seurattiin. Hannu koki tukkia reikää kivillä ja vaatekappaleilla; mutta sepä ei ollutkaan helppoa, sillä vesi poltti hänen käsiänsä ja syöksyi esiin niin kovalla vauhdilla, että kaikki ponnistuksemme olivat hyödyttömät.

-- Aivan selvästi, sanoin minä, ovat tämän puron säiliöt sangen korkealla, päättäen veden voimasta.

-- Epäilemättä, vastasi setäni; vesi, joka tulee kolmenkymmenen kahden tuhannen jalan korkeudesta, painaa tuhannen atmosferin painolla. Mutta nyt päähäni juolahti ajatus!

-- Mikä?

-- Minkätähden tahdomme väkisin tukkia tämän reiän?

-- Sentähden että -- -- --

Minä en todellakaan keksinyt oikein pätevää syytä.

-- Onko meillä varmuutta siitä, että taas saamme pullomme täyteen, kun ne tulevat tyhjiksi?

-- Ei suinkaan.

-- No antakaammepa sitten veden virrata! Se virtaa luonnon lain mukaan alaspäin ja on meillä johdattajana, samalla kun se matkalla virkistää meitä!

-- Sepä oli älykäs keksintö! huusin minä, ja kun meillä on tämä puro johdattajana, niin ei ole mitään syytä pelätä, ettemme onnistuisi aikeissamme.

-- Ahaa! Niinkö luulet, poikaseni? sanoi professori nauraen.

-- En ainoastaan luule, vaan olen siitä vakuutettukin.

-- Malta hiukkasen. Alkakaamme uusin voimin, kun olemme muutaman tunnin levänneet.

Unohdin todellakin, että oli yö, mutta kronometri muistutti meitä siitä, ja kohta vaivuimme kaikki virvoittuneina sikeään uneen.

XXIV

Seuraavana aamuna olimme jo unohtaneet kärsityt tuskamme. Ensiksi ihmettelin, etten ollut janoissani, ja arvelin mikä siihen mahtoi olla syynä, kunnes puro, joka lorisi jalkojeni juuressa, antoi siihen selityksen.

Söimme aamiaista ja joimme kaikki tätä oivallista raudansekaista vettä. Tunsin taas olevani terve ja olin vahvasti päättänyt kävellä pitkän matkan. Minkäpätähden ei luottamusta uhkuva mies, jommoinen setäni oli, onnistuisi, kun hänellä oli mukanaan taitava opas, sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika sellainen kuin Hannu, ja "päättäväinen" veljenpoika niinkuin minä. Sellaisia olivat ne kauniit ajatukset, jotka askartelivat mielessäni. Jos minulle olisi ehdotettu, että jälleen nousisimme ylös Sneffelsin huipulle, niin olisin närkästyneenä kieltäytynyt.

Mutta kaikeksi onneksi oli vain kysymys alaspäin menosta.

-- Lähtekäämme! huusin minä herättäen innokkaalla äänelläni maapallon ikivanhat kaiut.

Marssi alkoi taas torstai-aamuna kello 8. Kalliokäytävä mutkisteli, teki odottamattomia käänteitä ja oli ikäänkuin jonkin harhasokkelon alku; mutta sen pääsuunta oli aina kaakkoinen. Setäni ei unohtanut tutkia mitä huolellisimmin kompassiansa saadaksensa tarkan tiedon kuljetusta matkasta.

Käytävä vei eteenpäin melkein vaakasuoraan, laskeutuen enintään kaksi tuumaa joka syleltä. Puro virtasi hiljaa loristen jalkojemme juuressa; minä vertasin sitä hyväntahtoiseen haltijaan, joka johdatti meitä maan lävitse, ja hyväilin kädelläni tuota haaleata aallotarta, jonka laulu seurasi askeliamme. Ajatukseni kääntyivät pian mytologiseen suuntaan.

Mitä taas setääni tuli, niin hän, joka vain ajatteli pystysuoraa suuntaa, äkäili siitä, että tie oli tasainen. Hänen matkansa piteni loppumattomasti, sillä sen sijaan, että hänen sanojensa mukaan olisimme seuranneet maan sädettä, kuljimmekin hypotenusaa myöten. Mutta meillä ei ollut varaa valita, ja emme saaneet valittaa niin kauan kuin lähenimme maan keskipistettä, vaikkapa vähäisenkin.

Muutoin luisut silloin tällöin kävivät jyrkemmiksi; aallottaremme alkoi hyppiä vallattomasti eteenpäin, ja me astuimme sen seurassa yhä alemmaksi.

Sanalla sanoen, me kuljimme tämän ja seuraavan päivän aikana pitkän matkaa vaakasuoraan suuntaan, mutta verraten vähän alaspäin.

Perjantai-iltana, heinäkuun 12 p:nä, piti meidän, laskujemme mukaan, olla kolmenkymmenen penikulman päässä Reykjavikistä kaakkoiseen päin ja puolenkolmatta penikulman syvyydellä.

Silloin avautui eteemme kauhistuttava aukko. Setäni ei malttanut olla taputtamatta käsiänsä, kun hän summittain arvioi sivujen jyrkkyyttä.

-- Tuo viepi meidät pitkälle, huusi hän, ja se viepi meidät helposti, sillä kallion syrjät muodostavat oikeita portaita!

Tapaturman välttämiseksi piti Hannu köydet valmiina, ja laskeutuminen alkoi. En tahdo sanoa sitä vaaralliseksi, sillä olin jo tottunut tällaiseen.

Aukko, jonka läpi kuljimme, oli kovaan kallioon muodostunut halkeama, samanlainen kuin poikkipuoliset rotkot kivihiilikaivoksessa, ja oli nähtävästi syntynyt maan aineen kutistumisen kautta siihen aikaan kuin maa jäähtyi. Jos tämä halkeama oli muinoin ollut kulkuväylänä niille aineille, joita Sneffels silloin purki sisuksistaan, niin oli vaikea selittää sitä seikkaa, etteivät ne olleet jättäneet mitään jälkiä. Me laskeuduimme jonkinmoisia kiertoportaita myöten, joita olisi luullut ihmisten tekemiksi. Joka neljännestunti piti meidän pysähtyä lepuuttamaan jalkojamme ja keräämään uusia voimia. Silloin istahdimme kallion lohkareelle, heiluttelimme sääriämme, juttelimme syödessämme ja joimme purosta.

Sen arvaa sanomattakin, että Hannun puro muuttui tässä halkeamassa vesiputoukseksi, vähemmän jyrkällä paikalla sen tietysti taas täytyi muuttua puroksi ja kulkea tavallista hiljaista juoksuansa. Tässä silmänräpäyksessä se muistutti kelpo setääni, hänen malttamattomuuttansa ja vihastumistansa, kun se sitävastoin tyynesti juostessaan oli kuin tuo hiljainen islantilainen linnustajamme.

Heinäkuun 13 ja 14 p:nä kuljimme rotkon kiertoportaita myöten ja tulimme aina syvemmälle maankuoren sisään. Me olimme nyt likimäärin 5 penikulmaa meren pinnan alapuolella. Mutta 15 päivänä päivällisen aikaan rotko alkoi käydä vähemmän jyrkäksi, ainoastaan noin 45 astetta kaltevaksi, ja sen suunta oli aina vain kaakkoinen.

Tie kävi silloin helppokulkuiseksi ja varsin yksitoikkoiseksi.

Keskiviikkona 17 p:nä olimme vihdoin 7 penikulman syvyydessä maan alla, ja noin 50 penikulman päässä Sneffelsistä. Vaikka olimme hiukan väsyksissä, niin terveytemme oli kuitenkin hyvä ja matkalääkkeemme liikuttamatta.

Tunti tunnilta setäni kirjoitti muistiin, mitä kompassi, kronometri, manometri ja lämpömittari osoittivat, julkaistakseen palattuaan kaikki huomionsa tieteellisessä kertomuksessa retkestänsä. Helposti saattoikin ottaa selon asemastamme. Kun hän ilmoitti minulle, että olimme kulkeneet vaakasuoraan suuntaan 50 penikulmaa, niin en voinut olla huudahtamatta.

-- Mikä nyt on hätänä? kysyi hän.

-- Ei mikään, pälkähti vain eräs arvelu päähäni.

-- Mikä arvelu, poikaseni?

-- Se vain, että jos teidän laskunne ovat oikeat, emme enää olekaan Islannin alla.

-- Niinkö ajattelet?

-- Sen saamme helposti selville, sanoin minä, ja mittasin matkan kartalla. Enpä olekaan pettynyt, pitkitin puhettani. Me olemme jättäneet Cap Portlandin, ja nämä 50 penikulmaa ovat vieneet meidät meren alle.

-- Meren alle, vastasi setäni, hieroen käsiänsä.

-- Siis valtameri aaltoilee meidän yläpuolellamme, huusin minä.

-- Akseli, mikään ei ole luonnollisempaa! Eikö Newcastlessa ole kivihiilikaivoksia, jotka ulottuvat kauas veden alle?

Professorin mielestä tämä oli sangen luonnollista, mutta ajatus, että kuljimme meren pohjan alla, ei lakannut minua vaivaamasta. Ja kumminkin oli aivan sama, olivatko Islannin tasangot ja vuoret tahi Atlantin valtameren aallot päämme yläpuolella, kun vain kalliokatto yllämme oli eheä. Sitäpaitsi totuin pian tähän ajatukseen, sillä käytävä vei, joskus suorana, toisen kerran mutkistelevana, oikullisena luisuissansa ja mutkissansa, mutta alinomaa kulkien kaakkoiseen suuntaan ja aina laskeutuen syvemmälle, meidät pian melkoiseen syvyyteen.

Kolme päivää myöhemmin, lauantaina heinäkuun 20 p:nä, tulimme illalla jonkinlaiseen avaraan luolaan; setäni maksoi Hannulle sopimuksen mukaan kolme taaleria viikon palkaksi, ja päätti käyttää seuraavan päivän lepopäiväksi.

XXV

Lauantai-aamuna siis heräsin tarvitsematta ajatella heti tapahtuvaa matkaanlähtöä; ja vaikka olimme syvällä pohjattomassa rotkossa, oli sunnuntai-aamu kuitenkin yhtä miellyttävä. Olimme muutoin jo tottuneet tähän luolaelämään; tuskin ajattelinkaan aurinkoa, tähtiä, kuuta, puita, taloja ja kaupunkeja, kaikkia noita ylellisyystavaroita, jotka ihminen on tehnyt itselleen välttämättömiksi; koska kerran olimme kivennäisiä, ylenkatsoimme kaikki näitä joutavia esineitä.

Luola muodosti suuren huoneen; sen kalliolattialla juoksi hiljaa uskollinen puromme, jonka vesi näin pitkän matkan päässä lähteestä ei ollut lämpöisempää kuin ympärillä oleva ilmakaan.

Iltapäivällä professori tahtoi käyttää muutaman tunnin ajan päivittäisten muistiinpanojensa järjestämiseen.

-- Ensiksikin, sanoi hän, tahdon laskea tarkalleen, millä paikalla olemme. Palattuani tahdon piirustaa kartan matkastamme, jonkinlaisen läpileikkauksen maapallosta, josta näkyy ikäänkuin sivultakatsottuna tutkimusmatkamme kokonaisuudessaan.

-- Siitä tulee varsin omituinen kartta, setä; mutta ovatko teidän merkintänne kylliksi tarkat?

-- Ovat! Minä olen huolellisesti merkinnyt kulmat ja kaltevuudet, ja olen vakuutettu siitä, etten ole erehtynyt. Katsokaammepa nyt ensiksi, missä olemme. Ota kompassi ja katso, mitä ilmansuuntaa se osoittaa!

Tarkastettuani sitä tyystin vastasin:

-- Kaakkoista.

-- Hyvä! sanoi professori, kirjoittaen tämän huomion muistiinsa, ja teki muutamia pikaisia laskelmia. Minä päätän siitä, että olemme kulkeneet kaikkiaan 85 penikulmaa.

-- Siis kuljemme Atlantin valtameren alla?

-- Aivan niin.

-- Ja tällä hetkellä siellä ehkä raivoaa myrsky, ja laineet ja tuuli viskelevät laivoja meidän yläpuolellamme?

-- Se on kyllä mahdollista.

-- Ja merikalat pieksävät pyrstöllänsä vankilamme kattoa?

-- Ole huoleti, Akseli, eivät ne saa sitä rikotuksi. Mutta palatkaamme taas laskuihimme. Me olemme 85 penikulman päässä Sneffelsin juuresta, ja arvioin sen syvyyden, johon olemme tulleet, kuudeksitoista penikulmaksi.

-- Kuudeksitoista penikulmaksi! huusin minä.

-- Aivan varmaan.

-- Mutta sehän on äärimmäinen raja, jonka tiede määrää maankuoren paksuudelle!

-- Sen kyllä myönnän.

-- Ja täällä pitäisi olla, lämmön lisääntymisen lakien mukaan, tuhannenviidensadan asteen kuumuus.

-- "Pitäisi" poikaseni.

-- Ja tämä graniittipaljous ei voisi pysyä kiinteässä muodossa, vaan olisi täydellisesti sulana.

-- Näethän, ettei niin ole laita, ja että todellisuus, kuten tavallista, todistaa teoriat tyhjiksi.

-- Minun täytyy se myöntää, mutta se kummastuttaa minua kuitenkin.

-- Mitä lämpömittari osoittaa?

-- Seitsemänkolmatta kokonaista ja kuusi kymmenettäosaa astetta. -- Siis puuttuu ainoastaan tuhatneljäsataaseitsemänkymmentäkaksi ja neljä kymmenettä osaa astetta, jotta oppineet miehet olisivat oikeassa. Se oppi, että lämpö suhteellisesti enenee, on siis erehdystä. Humphry Davy ei siis ole pettynyt, ja minä olin oikeassa uskoessani häntä. Mitä sinulla on siihen vastattavaa?

-- Ei mitään.

-- Minulla olisi kuitenkin ollut paljonkin vastattavaa. Minä en mitenkään hyväksynyt Davyn teoriaa; päinvastoin uskoin yhä, että maassa oli keskustuli, vaikka en tuntenut sen vaikutuksia. Kernaammin tahdon myöntää, että tämä sammuneen tulivuoren savutorvi, joka oli tulenkestävällä laava-aineella ikäänkuin sisältä vuorattu, ei sallinut lämmön levitä seinien läpi.

Mutta kuluttamatta aikaani hakeakseni uusia todistuksia, tyydyin asemaan sellaisena kuin se oli.

-- Kuulkaapas, setä, sanoin minä, pidän teidän laskelmianne oikeina, mutta sallikaa minun tehdä niistä tarkka johtopäätös.

-- Sallinhan toki, poikaseni.

-- Sillä paikalla, missä olemme, Islannin leveysasteen kohdalla, on maan säde noin tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme peninkulmaa?

-- Tuhatviisisataakahdeksankymmentäkolme ja kolmasosa penikulmaa.

-- Otaksukaamme tuhatkuusisataa penikulmaa. Siitä matkasta olemme kulkeneet kaksitoista penikulmaa?

-- Aivan niin.

-- Ja sitäpaitsi olemme suotta kulkeneet 85 penikulmaa viistoon suuntaan.

-- Se on oikein.

-- Parinakymmenenä päivänä?

-- Niin olemme.

-- Kuusitoista penikulmaa olisi sadasosa maan säteestä. Jos samalla tavalla jatkamme matkaamme, niin meiltä menee kaksituhatta päivää, eli lähes puolikuudetta vuotta!

Professori ei vastannut.

-- Se on vielä ottamatta lukuun, että jos kuljetaan kuusitoista penikulmaa alaspäin kahdeksankymmenenviiden penikulman matkalla vaakasuoraan suuntaan, niin se tietää kahdeksantuhatta penikulmaa kaakkoiseen päin, joten kestää kauan aikaa, ennenkuin tulemme keskipisteeseen!

-- Mene tiehesi laskuinesi! vastasi setäni närkästyneenä. Vie jo männikköön kaikki otaksumisesi! Mihinkä ne perustuvat? Kuka sanoo, ettei tämä käytävä vie suoraan meidän päämääräämme? Sitäpaitsi on muistettava, että ennen minua on toinen henkilö tehnyt tämän matkan, ja koska hän on onnistunut, niin täytyy minunkin onnistua vuorostani.

-- Sitä minäkin toivon; mutta olkoon kuitenkin sallittu -- -- --

-- Sinun on parasta pitää suusi kiinni, Akseli, kun rupeat lörpöttelemään tuollaisia tyhmyyksiä.

Minä ymmärsin varsin hyvin, että pelättävä professori uhkasi tulla esiin sedän hahmossa, ja otin tämän seikan huomioon.

-- Katsopas nyt manometria, virkkoi hän taas. Mitä se osoittaa?

-- Sangen suurta painetta.

-- No hyvä! Nyt näet, että vähitellen laskeutuen alemmaksi totumme ilman paineeseen, emmekä kärsi siitä mitään.

-- Emme ollenkaan, paitsi että korvia hiukan pakottaa.

-- Se ei haittaa; ja tämän hankaluuden voit poistaa siten, että hengität syvään.

-- Aivan oikein, vastasin minä, päättäen lujasti, etten enää vastustaisi setääni. Onpa todella oikein hauskaa laskeutua tähän tiiviimpään ilmaan; oletteko huomannut, kuinka voimakkaasti täällä ääni kuuluu?

-- Olen kyllä. Täällä kuurokin viimein kuulisi oivallisesti.

-- Mutta epäilemättä tämä tiiviys aina lisääntyy?

-- Niin tekee, mutta määräämättömän säännön mukaan. Tosin paino vähenee samassa suhteessa kuin tulemme alemmaksi. Tiedäthän, että painovoiman vaikutus parhaiten huomataan maan pinnalla ja että esineillä ei ole mitään painoa keskipisteen kohdalla?

-- Kyllä tiedän; mutta sanokaapa: eikö tämä ilma viimein tule yhtä tiiviiksi kuin vesi?

-- Epäilemättä, seitsemänsadan ilmakehän paineen alaisena.

-- Entä syvemmällä?

-- Syvemmällä tiiviys vielä enenee.

-- Mitenkä sitten pääsemme alas?

-- Hm! Meidän täytyy tupata taskumme kiviä täyteen.

-- Onpa teillä, setä, todellakin vastaus valmiina kaikkiin kysymyksiin!

En uskaltanut enää pitkittää otaksumisiani, sillä olisin taas joutunut johonkin mahdottomuuteen, joka olisi voinut virittää tulen tappuroihin.

Kumminkin oli selvä asia, että ilma paineessa, joka on mitattava tuhansissa ilmakehissä, välttämättömästi muuttuisi juoksevaksi aineeksi; ja jospa otaksuttaisiinkin, että ruumiimme kestäisi sitä, niin täytyisi meidän kumminkin seisahtua, sanottakoon mitä hyvänsä.

Mutta minä en lausunut tätä ääneen, sillä setäni olisi taas ottanut todistukseksi tuon ikuisen Saknussemminsa, mitättömän edelläkävijän; vaikkapa otaksuttaisiinkin, että tämä islantilainen oppinut puhui totta, niin oli aina jäljellä sangen yksinkertainen kysymys:

-- Kuinka Saknussemm saattoi kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ei tunnettu barometria eikä manometriä, päätellä varmasti tulleensa maapallon keskipisteeseen?

Tätä kysymystä en lausunut, odotin vain asioiden menoa.