Part 9

_Burity-hedelmä_, kasvaa komeassa palmu-puussa (_Mauritia vinifera_), jonka rungossa olevaa nestettä Indiaanit käyttävät boriti-viinin valmistukseen. Myöskin useilla muilla palmu-lajeilla on syötäviä hedelmiä, toisilla pähkinämäisiä, toisilla luumarjan-tapaisia.

_Pitomba't_ ovat happamia keltaisia luumun kalttaisia hedelmiä, jotka kasvavat Sapindaceae heimoon kuuluvassa pensaassa _Sapindus esculentus_.

_Bacopari't_ valmistuvat useissa Sapotaceae-heimoon kuuluvissa lajeissa.

_Mutamba_ on viikunan-makuinen okainen hedelmä, joka kasvaa Büttneriaceae heimoon kuuluvassa _Guazuma ulmifolia'ssa_.

_Cagaiteira_ on myrtti-heimoon kuuluvan _Stenocalyx dysentrica'n_ marja, samoinkuin _jaboticaba_ samaan heimoon kuuluvan _Eugenia (Myrciaria) cauliflora'n_.

_Jamacarus_ ovat _Cactus_ kasvien marjoja.

_Maracuja't_ kasvavat köynneliäissä kauniskukkaisissa Passiflore'eissä (esim. _Passiflora alata, P. vitifolia_, y.m.) ja ovat soikeita nahkeita hedelmiä, jotka runsaasti sisältävät limaisia imelän-happamia siemeniä.

Syötäviä hedelmiä on useilla Mimoseae heimoon kuuluvilla _Inga_ lajeilla ja samoin myöskin _jatobal_ nimisellä Caesalpinieae heimoon kuuluvalla puulla (_Hymenaea courbaril_), joka kuitenkin enemmän on tunnettu juurten alle keräytyvän arvokkaan hartsinsa vuoksi.

Lähempänä päiväntasaajaa tai metsäregioonissa tavataan metsissä vielä useita muitakin arvokkaita hedelmä-puita, joista tässä mainittakoon seuraavat:

_Sapucaia't_ eli isot myrtti-kasvit _Lecythis lanceolata_ Poir., _Amazonum_ Mart. ja _ollaria_ L. kasvattavat kummallisia pään-kokoisia pähkinöitä, jotka aukeavat kannella ja siten syntyneen aukon kautta ravistavat syötävät siemenensä maahan.

_Pacuri_-puut (_Symphonia cocoinea_ L., _Platonia insignis_ Mart.) ovat erinomaisen isoja Guttiferae heimoon kuuluvia puita, joilla on isoja imeliä ja aromaatillisia marjoja.

_Sorveira (Collophora eli Couma utilis)_ on Apocynei, joka kasvattaa isoja luumumaisia hedelmiä.

_Cajueiro (Anacardium occidentale)_ on Therebinthaceae heimoon kuuluva pieni puu, jolla on kahdenlaisia hedelmiä. Sen kukkaperät turpoavat ison peeronin muotoisiksi hyvin meheviksi epähedelmiksi, joiden neste on erinomaisen virvoittavaa ja terveellistä, vaan niiden yläpuolella istuvat kastanjamaiset pähkinät ovat katkeranmakuisia ja ainoastaan kärvennettyinä syötäviä. Toisella lajilla, _Anacardium humile_, joka kasvaa campos-alueella, on pienemmät hedelmät ja tuskin kyynärää korkea pensasvarsi, joka maan sisään jatkenee hyvin isoksi ja paksu-runkoiseksi maanalaiseksi puuksi.

_Papaya (Carica papaya)_ kuuluu Papayaceae heimoon ja kasvattaa korttelin pituisia meloonin kalttaisia hedelmiä, joita nimitetään _mamno'ksi_ ja syödään lihan kanssa keittämättöminä tai keitettyinä.

_Ambauva do vinho (Pourouma cecropiaefolia)_ on Artocarpeae heimoon kuuluva puu, jolla on viinirypäleen kalttaisia hyvänmakuisia luumarjoja.

_Castanheiro (Bertholletia excelsa)_ on iso puu, joka kuuluu myrtti-heimoon ja kasvattaa lapsen pään kokoisia raskaita pähkinöitä. Kun ne ovat kypsiä, varisevat ne kolinalla alas puusta ja tunkevat painonsa vuoksi monasti syvälle maahan. Ne ovat niin kovakuorisia, että niiden halkaisemiseen tarvitaan luja kirveen isku. Pähkinän sisässä on suuri joukko parin tuuman pituisia kolmisärmäisiä kovakuorisia siemeniä, jotka Para-pähkinäin nimellä ovat Suomessakin hyvin tunnettuja. Castanheiro muodostaa alemman Tocantinin ja Orinocon välillä komeita metsikköjä, jonne Indiaanit syyskuussa joukoittain matkustavat Para-pähkinöitä keräämään. Niitä lähetetään Brasiliasta ulkomaille vuosittain noin 1 miljoonan 3 sadantuhannen milreissin edestä.

_Uaraná_ (_Paullinia sorbilis_, Sapindaceae heimoa), jonka siemenet sisältävät koffeiiniä, on Matto Grosso maakunnalle yhtä tärkeä pensas, kuin kahvi-pensas Itä-Brasilialle, ja sen kärvennetyistä siemenistä valmistetaan terveellistä chocolaadin kalttaista juomaa.

_Cacao_-puut, joiden siemenet ovat tärkeä ravinto-aine ja arvokas kauppa-tavara, kasvavat metsissä ylemmän Amazonin luona. Niitä on useita lajeja, ja vähintäin kuudesta eri lajista sukua _Theobroma_, joka kuuluu heimoon Büttneriaceae, valmistetaan kaakkaota. Tärkein ja enimmin viljelty niistä on _Th. cacao_ L., joka on puikea-lehtinen pienikukkainen puu ja kasvattaa korttelin pituisia kellan punaisia kurkkuja ja niiden sisään noin 40 isoa siementä.

Kahdeksas luku.

Vaelluksilla Caracan vuoristossa.

Kärmeet. -- Kärmeen myrkyn vaikutus. -- Retkiä vuorille. -- Apinat. -- Retki korkeimmalle huipulle. -- Jaguaari. -- Muut pedot. -- Tiheät notkot. -- Alpiini-regiooni. -- Eksyksissä. -- Janossa 18 tuntia. -- Kulku pimeässä. -- Kuinka jouduin puunlatvaan. -- Kuilussa. -- Yötä luolassa. -- Bromeliain vesi. -- Vuoteeni. -- Aamu. -- Veden löytö. -- Yön kaste. -- Hiiden-kirnut. -- Aarnio-metsä. -- Apinain seurassa. -- Tulo maantielle. -- Väsymys. -- Pappi Cajon lääke. -- Tulo luostariin. -- Retken seuraukset.

Ensimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa lyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja, jotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava tie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon luokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua veivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen yli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu vilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, -- mieluinen levähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle metsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti kahta okaista korkeaa _Solanum_ (potatti) lajia, joiden keltaiset isot hyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oli _S. aculeatissimum_). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei vahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisen _Solanum_-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.

Siten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin omia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi. Gounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä sadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren syrjään siinä olevan saranan avulla.

Kerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison kärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia näimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla useinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden aikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat kuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran matelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan. Toisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona lyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä enemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.

Paljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa yleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja Länsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11 lajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista 9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (_Boa scytale_ L., _B. aquatica_ Pr. Max., _Eunectes murinus_ Vagl.), jota tavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien varsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä. Väriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden paksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää. Jättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (_Boa constrictor_ L.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi sekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja puiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi kaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan kun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin ihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai pyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden sukuun (_Coluber_) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian kärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja pienempiä, joista tavallinen caninana (_Coluber_ eli _Spilotes pcecilostoma_ Pr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.

Myrkyllisistä kärmeistä ovat _Crotalus_ ja _Bothrops_ sukuihin kuuluvat lajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä ihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä siinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan niiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla sitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla siihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa tuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista kehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.

Kärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen pöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen, pakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä, joka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja korvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.

Kalkkalokärme, cobra cascavel (_Crotalus horridus_), joka elää metsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen puru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen kuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää ihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on se 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu (_Bothrops surucucu_ Spix, _Lachesis mutus_ Daud.), joka elää varjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei ole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen myrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.

Tavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli jararacussu (_Trigonocephalus jararaca_ Schleg.), joka on paljoa pienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään keltaisen musta.

Niinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki kärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä myrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä kalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi (_Coluber variabilis_ Pr. Max.).

Kun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa, tottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan huolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät suurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista eläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin vähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.

Miten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä vastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin päiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa Caracan vuoriston luontoon.

Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka punakukkaiset pikku- tai hienolehtiset _Melastomeit_ muodostivat.

Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.

Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.

Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä, muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.

Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.

Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen, pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten niittyjen läpi, joilla _Eriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja Xyris_-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät mutaista maata.

Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.

Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat, joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat pian pukuni läpimäräksi.

Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi kastua.

Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua, vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.

Vaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden kiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin nähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin lehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan ohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin liikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että oravankin kokoisia lajeja.

Macacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan, löytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa, ja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne ovat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman apinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (_Cebus_), varsinkin tavallinen macaco (_Cebus fatuellus_ Wagn.), sekä silkkiapinat (_Hapale_) Suurimpia on miriki (_Ateles_ eli _Eriodes hypoxanthus_ Pr. Max.), joka on kolme jalkaa korkea, ja coata (_Ateles Paniscus_ Geoffr.), joka on vielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän naisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodun _Uginas_ eli _Couta-Tapuiias_. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä useimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan senvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä asujamia.

Lauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan korkeimmista vuorenhuipuista.

Erittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle vuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein kerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut luostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli luonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa, vaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs geoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa ja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa luostarista.

Tohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin tutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle yöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria. Sellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.

Osoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa voipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.

Onca eli jaguaari (_Felis onza_) on yli koko Brasilian levennyt jokseen tavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin tummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan. Suurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi, vaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on sangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä, joita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä hyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut metsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen kuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä makaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja raapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on sammunut, tekee se hyökkäyksensä. -- Vähemmin tavallisia ja arkuutensa vuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (_Felis pardalis_), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (_Felis concolor_ L.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on pilkuton. -- Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun sukuiset lajit, joista aguara (_Canis juhatus_ Desm.) on enimmin tunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä nisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa mielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen läheisyyttä. -- Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa vaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä kuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (_Nasua socialis_ Pr. Max.), joka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään. Meren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu (_Procyon cancrivorus_ Illig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä, pienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja kulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.

Luottaen kokemukseeni Schweitsin alpeilta, jossa olin käynyt sangen useilla paljoa korkeammilla vuorenhuipuilla, läksin huolettomasti kiipeämään vuorelle, otettuani mukaani pienen vehnäleivän sekä tavalliset ekskursiooni-kapineeni, pienen vasarakirveen, taltan, ison veitsen, paperipakan ja laukun, jossa niitä kaikkia kannoin, sekä vielä nuoran, jota käytin puihin kiipeämistä varten, etsiäkseni niiden rungoilla kasvavia loiskasveja. Lisäksi oli minulla vielä pyssy sekä joukko hauleilla ja kuulillakin ladattuja patrooneja.

Päästäkseen vuorelle, jolle aioin, täytyy tehdä melkoinen mutka ja myöskin ensin kiivetä kahden välillä olevan pienemmän vuoren yli.

Jonkun matkaa voipi seurata tietä, joka johtaa vuoren rinteellä olevaan rotkoon ja luolaan.

Tämän luolan seinät ovat kovaa kvartsiittia (ukonkiveä), vaan kummallisesti koloisia ja kuoppaisia, ja muodostuneet ikäänkuin isoista hyytyneistä kuplista, joka luultavasti kuitenkin on pikemmin veden kuin tulen työtä.

Vaivaloisesti kiiveten louhelta louhelle ja monessa mutkassa kierrellen kalliolta kalliolle, käsin ja jaloin pitäen kiinni jyrkän vuoren rosoisuuksista, pääsee työläästi nousemaan ylöspäin.

Notkoissa laitoin tien tiuhan pensahikon läpi, taittaen oksia sekä polkien alas ja veitselläni leikaten köynneliäitä liaaneja, bambuja ja karheita heiniä. Varsinkin oli rasitusta eräästä erittäin tavallisesta ohdakkeen kalttaisesta köynneliäästä pensaasta (sukua _Chuquiragua_), jonka tavattoman sitkeässä varressa on vahvoja ja koukeroita piikkejä. Ne tarttuvat vaatteisiin ja tunkevat ihoon saakka, eivätkä päästä askeltakaan eteenpäin, ennenkuin on kärsivällisesti leikannut poikki varren, johon saapi veitsen pystymään ainoastaan suurella ponnistuksella, ja joka on liian notkea taittuakseen kirveellä. Sellaisilla paikoin Brasilialaiset raivaavat tietä viitakkeen muotoisella pitkävartisella kirveellä, joka samalla myöskin on hirmuinen ase metsäneläimiä vastaan, vaan en ollut sitä hankkinut itselleni, kun minulla muutoinkin oli paljon kapineita kuljetettavana metsämatkoillani.

Tasaisemmilla paikoin on vuoren rinteellä parin kyynärän korkuinen tiuha varvukko _Microcliniain_ ja muiden ruusukukkaisten _Melastome'ien_ muodostama, joiden pystyjen pikkulehtisten varsien välitse helposti pääsee pujottautumaan.

Löytääkseni takaisin samaa tietä, taitoin merkiksi oksia metsikköjen rinteillä ja missä kuljin yksinäisten pensaiden ohitse, ja ylempänä aukealla vuorella poljin kumoon hiiltyneiden kantojen muotoisia _Vellozioita_ ja kyynärän korkuisia _Bromeliain_ lehtiruusukkeita.

Kostoksi vuodatti _Bromelia_, joka kerta kuin sellaista tallasin, runsaasti vettä jaloilleni maljamaisesta tuumanlevuisten lehtiensä muodostamasta ruusukkeesta. Tämä kummallinen kasvi kerää nimittäin sepivien lehtiensä kantaan juomalasillisen verran sekä yöllistä kastetta että nestettä, joka tihkuu sen kourumaisista piikkilaitoisista lehdistä, vaan sen vesi on, varsinkin ulommissa lehdissä, mätänevistä kasvinosista mutaista ja sisältää pieniä kasveja ja eläimiä.

Harvaan kasvavain sinikukkaisten _Velloziace'ein_ ja punatähkäisten _Bromeliace'ien_ välissä on vaaleanruskea ja harmaa kallio melkein paljaana tai paikoin jokseenkin runsaasti peitetty jäkälillä. Kellertävät partajäkälät (_Usnea_), punaisen korallin muotoinen _Cladonia miniata_ sekä muut monenväriset, melkein porojäkälänkin (_Cl. rangiferina_) kalttaiset lajit kirjavoittavat rosoisia ja epätasaisia graniitti- ja itakolumiittikallioita. Louhien halkeamista pistää esiin puna-, kelta- tai vihreä-kukkaisia _Orchide'ejä_, joilla kaikilla on se omituisuus, että lehdet ovat kiinnitetyt soikeihin sisästä limaisiin mukuloihin, joissa kasvi säilyttää kosteutta ja ravintoaineita sateettoman vuodenajan varaksi.

Kiiltävän vihreät ja punapilkkuiset kolibrit lensivät suristen kukasta kukkaan, väliin pysähtyen vallan kasvojeni eteen, ikäänkuin kummastellen, mikä outo olento lähestyi heidän rauhallista asuntoaan.

Kirkas päivän paiste levitti elvyttävää valoaan luontoon, enään rasittamatta liiallisella kuumuudella, ja vilpas tuuli puhalteli raitista henkeään viileänä kuin Suomen saaristoissa.

Kello 2:n aikaan olin yhdellä vuoren huipuista ja baromeetterini osoitti olevani 1,600 metriä (5,440 jalkaa) yläpuolella meren pintaa. Vaan vielä eroitti minut pieni notko korkeimmasta huipusta.

Muutamassa minuutissa olin notkossa, jossa kasvoi harvaa matalaa metsää, vaan siellä löysin niin paljon minulle uusia kasvi-lajeja, että kello oli 4 ennenkuin olin valmis sieltä lähtemään. Silloin oli jo liian myöhäistä mennä eteenpäin, jonkavuoksi päätin palata, toivoen voivani kahdessa tunnissa päästä vuoren rinteellä olevan luolan ohitse ja siellä selvää tietä myöten, vaikka pimeässäkin, löytäväni luostariin.

Lähdin siis kiiruusti rientämään kotiapäin, vaan huomasin samanmuotoisia kallionhuippuja vuorella sekä oikeaan että vasempaanpäin, ja kaadettuja Bromelioita en eroittanut missään. Kulkemalla sinne tänne, kulutin paljon aikaa, ennenkuin löysin tien, jonka olin laittanut.

Kello oli jo puoli 6, vaan vielä en ollut päässyt aukealta vuoren rinteeltä. Kiiruhdin siis kulkuani ja riensin niin nopeasti kuin saatoin tietäni myöten ja merkkieni mukaan. Eräällä kallion rinteellä loppui tieni. Vasempaanpäin näin kaadetun Bromelian, vaan myöskin oikeaanpäin taitetun Vellozian. Menin ensin Bromelian luokse, vaan siitä eteenpäin on voinut eroittaa mitään tieni merkkiä. Käännyin silloin takaisin ja menin Vellozian luo, vaan en sieltäkään löytänyt merkkejäni.

Kelloni osoitti jo 10 minuuttia vaille 6. Jano vaivasi minua kovasti, sillä olin puolesta päivästä saakka tuntenut janoa, löytämättä mistään vettä. Ei näyttänyt enään olevan paljon toivoa päästä yöksi luostariin, vaan tahdoin ainakin löytää vettä ennen pimeän tuloa.

Kiiruhdin senvuoksi pitemmittä arveluitta vuorta alaspäin, laskeutuen louhelta louhelle, väliin käyttäen apunani nuoraanikin, jonka kiinnitin teräviin kallioiden kulmiin. Tulin siten kapeaan, verrattain tasaiseen notkoon, jonka alaosasta kuului veden suloista lorinaa.

Sinne oli siis pyrkiminen.