Part 19

Luullen siten saaneeni selväksi, ettei minulla ollut erityistä syytä arasteluun, pyysin rohkeudella, jolla matkustajilla on tapana esiytyä, ja joka heille yleensä myöskin helposti suodaan anteeksi, tarjota naapureilleni lasin olutta putelista, joka juuri tuotiin minulle.

Hämmästyksestä säpsähtäen ja vilkaistuaan toisiinsa, kieltäytyivät tytöt tarjomuksestani, sanoen etteivät he pidä oluesta. Vaan salpa, joka meidät eroitti, oli nyt murrettu, niin että ilman sen enempää esitystä saatoimme keskustella, sillä matkustavaisten kesken ei yleensä juuri olekaan tapana aloittaa tuttavuutta esittelemisellä.

Mulattineiti, joka oli rohkeampi ja sivistykseltään ainoastaan meidän käsityöläis-tyttöjen vertainen, kysyi minulta, olinko Eurooppalainen, ja sanottuani olevani kotoisin Pohjais-Euroopasta ja pian jälleen sinne palajavani, jatkoi hän:

"Eikös ole kovasti outoa nähdä niin tummaihoisia naisia, kuin Brasiliattaret, kun eurooppalaiset naiset kaikki ovat niin valkoisia? Euroopassa taitaa naiset kaikki olla kauniita."

Annettuani kieltävän vastauksen, kysyi silloin kaunis mestitsineiti:

"Mutta ettenkös te kuitenkin pidä paljon enemmän Euroopan naisista, kuin Brasilian?"

Kun katsoin velvollisuudekseni kieltää sitäkin, jatkoi hän:

"Niin mutta Brasiliassa ei ole juuri ollenkaan kauniita naisia."

"Kuitenkin olen harvoin Euroopassakaan nähnyt ketään niin kaunista naista, kuin täällä Tijucassa" -- vastasin siihen.

"Koska te sitten tulitte tänne?"

"Juuri vastikään."

Tytöt vilkaisivat silloin toisiinsa ja purskahtivat nauruun. Mulattineiti tahtoi myös saada suloisuutensa huomatuksi, ja hymyillen niin että hänen lumivalkeat hampaansa tulivat molemmissa leuvoissa näkyviin, lisäsi hän:

"Onko eurooppalaisilla naisilla myös niin valkoiset hampaat, kuin brasilialaisilla". --

Niinkuin lukija on näistäkin esimerkeistä huomannut, ei se nuorten naisten vieroitus miesväen seurasta, jota Brasiliassa koetaan pitää voimassa, ainakaan ole omiaan synnyttämään heissä tylyyttä miesväkeä kohtaan ja lannistamaan heidän mielikuvituksensa hilpeyttä, vaan pikemmin päinvastoin. Pääkaupungin luona ei siinä suhteessa kuitenkaan enään noudatetakaan niin ahdasmielisiä sääntöjä kuin sisämaassa.

Mitä taas Brasilian kavaljeereihin tulee, niin ei voi sanoa, että he ovat yhtälailla luonnonlapsia, kuin nämät kaksi tyttöä, jotka Tijucan ravintolassa sattuivat seuraani.

Jo kauan aikaa on Brasilian varakkaammalla nuorisolla ollut tapana jatkaa opintojaan Euroopan yliopistoissa, ja hallituskin on sinne vuosittain lähettänyt joukon nuoria miehiä tutustumaan eurooppalaiseen sivistykseen. Varsinkin Parisi on ollut Brasilialaisen nuorison mielipaikka, vaan sekä valtion stipendiaattein että muiden ylioppilaiden pyrintöinä on siellä tavallisesti enemmän ollut tutustuminen iloisen "jeunesse doréen" tapoihin, kuin opintojen vakava harjoittaminen. Parisilainen dandy on senvuoksi Brasilian sivistyneen nuorison ihanne, jota se kotimaassaankin kokee matkia.

Muillakin aloilla on franskalaisella sivistyksellä Brasiliassa ylivalta, ja samoinkuin voidaan sanoa, että Skandinaavia ja Suomi ovat saksalaisen kulttuurin alusmaita, on Brasilia franskalaisen.

Se vuodenaika, jolloin julkiset huvit enimmin ovat muodilla, ei vielä ollut tullut, jonkavuoksi ne, Rio de Janeirossa ollessani, rajoittuivat melkein yksinomaisesti konsertteihin ja teaatterinäytäntöihin. Paitse ala-arvoisempia soittajaisia, joita joka ehtoo pidettiin eräässä puistossa olevan olut-ravintolan edustalla, oli Passeio publico'ssa pari kertaa viikossa sotaväen soittokunnan antamia konsertteja. Sen esitykset olivat sangen kelvollisia ja miellyttäviä kuunnella kävellessä taidokkaassa puistossa, jolla ehtoisin lisäksi oli omituinen hyönteisten aikaansaama illuminatsiooni. Tiuhasti puiden välissä lenteli siellä nimittäin fosforesseraavia hyönteisiä, jotka pimeässä kimaltelivat kuin pikkuiset meteoori-tähdet.

Teaattereja oli Rio de Janeirossa kymmenkunta, joista muutamat isompiakin, vaan ne olivat jokseenkin yksinkertaisia ja Euroopan kesäteaatterien kalttaisia. Niillä näytti olevan runsas publiikki ja niiden näytökset olivat kunnollisia, vaan niissä esiytyi pääasiallisesti portugalilaisia näyttelijöitä. Kuitenkin matkustavat Rio de Janeiroon väliin Euroopan etevimmätkin näyttelijät antamaan siellä näytöksiä. Mitä Brasilialaisiin näyttelijöihin tulee, niin saattaa sanoa että ne eräitä rolleja suorittivat luonnollisemmallakin tavalla, kuin mitä Euroopan teaattereissa on totuttu näkemään, nimittäin Neekerein rolleja, joiden esittämiseen näet käytettiin varsinaisia Neekerejä.

Mainittakoon tässä vielä muutama sana Brasilian koululaitoksesta. Yliopistoa vastaavat polyteknillinen opisto Rio de Janeirossa ja kaksi lainopillista tiedekuntaa Sao Paulossa ja Recifessä sekä kaksi lääketieteellistä tiedekuntaa, jotka ovat Rio de Janeirossa ja Bahiassa. Lyseeoja, pappiseminaareja ja yksityisten kolleegioita on koko joukko eri osissa maata, ja sotakouluja löytyy kaksi. Kansakouluja on kahdenlaatuisia: alempia ja ylempiä. Edellisissä opetetaan uskontoa, sisältälukua, kirjoitusta, kielioppia ja luvunlaskua, -- jälkimäisissä taas näitä samoja aineita laveammin sekä vielä kotimaista ja yleistä historiaa ja maantiedettä, käytännöllistä fysiikkaa ja luonnonhistoriaa, mittausoppia ja maanmittausta, piirrustusta, soitantoa, laulua ja voimistelua.

Kansakouluja on jotensakin suuri luku myöskin sisämaassa ja opetus on niissä maksuton, muutamissa maakunnissa myöskin pakollinen. Kuitenkin valitetaan kansakoululaitosta jokseenkin puutteelliseksi, varsinkin johtokuntain välinpitämättömyyden vuoksi. Osa katoolisesta papistosta työskenteleekin sitä vastaan, pitäen kansan-valistusta vahingollisena kristillisyydelle.

Tyttöjen ja poikain opetus tapahtuu eri kouluissa, ja tyttökouluissa ei saa asuakaan ketään 10 vuotta vanhempaa miespuolista henkilöä paitse johtajattaren puoliso.

Koulunkäyneellä miesväellä on eurooppalainen sivistys ja kohtelias käytöstapa. Valkoiset tilanomistajat ovat enemmän herrain, kuin talonpoikain kalttaisia, ja yleensäkin voipi huomata Brasilian valkoisella väellä paljon sitä syvälle juurtunutta traditsionellia sivistystä, joka on omituinen romaanisille kansoille.

Kuudestoista luku.

Paluumatka.

Lähtö Rio de Janeirosta. -- Bahia. -- Maceio. -- Pernambuoo. -- Lähtö Brasiliasta. -- Cabo Verden saaristo. -- Sen kansa. -- Saariston luonto. -- Orseljin kerääminen. -- Tulivuori. -- Sahaaran pöly. -- Kanaarian saaristo. -- Gomeran saari. -- Onnellisten saaret. -- Tulo Eurooppaan. -- Palaus Suomeen.

Kuukauden ajan oleksittuani Rio de Janeiron seutuvilla, ostin piletin englantilaiseen Tamar nimiseen höyryyn, joka perjantaina 12 päivänä kesäkuuta 1885 lähti paluumatkalle Eurooppaan.

Maanantaina 15 päivänä kesäkuuta saavuimme _Bahian_ satamaan, joka on noin 130 Suomen peninkulmaa koilliseen Rio de Janeirosta ja 13:nen tasapiirin kohdalla.

Bahian kaupunki on rakennettu niemelle ison lahden rannalle ja ympäröity jokseenkin tasaisella ja alhaisella aarniometsää kasvavalla maisemalla. Kaupungissa on kaksi osaa, _cidade baixa_ ja _cidade alta_, joista ensinmainittu, rannemmalla oleva, on kauppaliikkeen keskustana ja hyvin likainen. Kadut ovat siellä ahtaita ja huonosti kivitettyjä sekä kaikenlaisista jätteistä ja ruvasta pahanhajuisia.

Cidade alta on rakennettu noin 60 metriä korkealle harjanteelle ja varakkaamman väestön asuntona. Myöskin rikkaammat kauppiaat ja asioitsijat, joilla on asioimisliikkeensä alakaupungissa, asuvat itse cidade altassa. Ilma on siellä raitista, kadut leveämpiä, talot usein ympäröidyt puutarhoilla, joissa kasvaa oranseja, banaaneja, jaqueiroja (Artocarpus integrifolia), leipäpuita (A. incisa), mangoja (Mangifera indica) ja useita kauniskukkaisia kasveja, niinkuin köynneliäitä Bougainvilleoita ja Bignoniace'eja sekä Plumieroja ja Poincianoja. Siellä ovat myöskin julkiset rakennukset, luostarit, kirkot, kathedraali, palatsi, teaatteri ynnä erinomaisen kaunis puisto nimeltä Passeio publico.

Kantotuoleja (cadeiras) pidetään varalla niitä varten, jotka eivät tahdo vaivata itseään kiipeämisellä jyrkkiä katuja myöten, jotka johtavat alakaupungista cidade altaan.

Kaupungissa on noin 180 tuhatta asukasta, joista noin kolmas osa on Neekerejä, enemmän kuin kolmas osa Mulatteja ja noin 50 tuhatta valkoisia. Se on tärkeä kauppakaupunki, ja sen päävientitavarat ovat sokuri, tupakka, puuvilla ja kahvi.

Tiistaina puolenpäivän aikaan lähti laivamme jälleen liikkeelle ja keskiviikkona 17 päivänä kesäkuuta saavuimme keski-päivän aikaan _Maceion_ edustalle.

Maceion kaupunki on 9° 39' 52" leveysasteen kohdalla ja rakennettu kuivalle hietaniemelle, joka jatkenee vaahtoaviksi hietakareiksi kauas mereen, vaan eteläisiä ja itä-eteläisiä tuulia vastaan on satama kokonaan suojattomana.

Ympäröivä seutu on tasaista maata ja meren ranta enimmäkseen jyrkkää hietavierikkoa. Vähän sisemmällä rannasta _Alagoas_ maakunta, jonka pääkaupunki Maceio on, on kuitenkin Brasilian hedelmällisimpiä maita. Maceio on jo vähän pohjaispuolella rantavyöhykettä, joka kasvaa keskeytymätöntä aarniometsää, vaan seudulla löytyy kuitenkin vielä paljon metsiäkin. Kaupungissa viljellään paljon kokos-palmuja, jotka koristavat talojen ympärillä olevia puutarhoja. Asukas-luku nousee siellä ainoastaan 14 tuhanteen henkeen, vaan Maceiolla on kuitenkin merkitystä tehdaspaikkana ja varsinkin pumpuliteollisuutensa kautta. Alagoas maakunnalla onkin pumpuli päävientitavarana.

Samana ehtoona jatkoimme Maceiosta matkaamme, ja seuraavana aamuna eli torstaina 18 päivänä kesäkuuta pysähtyi laivamme _Pernambucon_ ulko-satamaan, joka on ainoastaan aukea, itä- ja etelä-tuulia vastaan suojaamaton merenpoukama. Kuitenkin on Pernambucon luona vielä toinenkin enemmän suojattu, vaan pieni ja matalampi satama, johon emme poikenneet.

Kaupunki, jonka oikeampi kotimainen nimi on _Recife_, on 8° 3' 41" eteläpuolella päiväntasaajaa ja rakennettu kolmeen osaan, jotka salmilla ja virroilla ovat eroitetut toisistaan, vaan siltojen kautta kuitenkin yhteydessä keskenään.

Ympäröivät maisemat ovat hiukan epätasaisia, matalanpuoleisilla harjanteilla.

Recife on merenpuolelta linnoituksella suojeltu ja suuruutensa puolesta Brasilian kolmas kaupunki, sillä sen asukasluku nousee 100 tuhanteen. Rakennustapansa kautta eroaa se muista Brasilian kaupungeista, sillä sen talot ovat tavallista korkeampia ja osaksi vielä nytkin hollantilaista mallia, joka siellä tuli käytäntöön kaupungin ollessa puoli kolmatta vuosisataa sitten Hollantilaisten vallan alla.

Laivaliikkeellä on Recife vilkkaassa yhteydessä Euroopan ja Pohjais-Amerikan kanssa, ja kauppansa suuruuden puolesta on se Brasilian toinen kauppakaupunki. Sen päävientitavarat ovat sokuri ja puuvilla, joita kumpaistakin tavaraa sieltä viedään ulkomaille enemmän, kuin mistään muusta Brasilian kaupungista.

Laivamme luokse souti suuri joukko venheitä, joissa tarjottiin kaupaksi varsinkin hedelmiä, apinoita ja papukaijoja. Jälkimäisiä oli useampia lajeja, vaan enimmin kuitenkin vihreitä lajeja Chrysotis sukua, ja niiden hinta vaihteli 2 ja 4 milreissin (= 4-8 markan) välillä. Apinain hinta oli, samoinkuin Bahiassakin, 10-20 milreissiä isommilta ja 2 milreissiä pienemmiltä lajeilta. Varsinkin papukaijoja ostivat matkustajat muistoksi matkastaan niin suuressa määrin, että laivassamme lienee ollut niitä satakunta, vaan useimmat niistä kuolivat matkalla, sillä troopillisia eläimiä yleensä on sangen vaikea saada kestämään pitemmän merimatkan rasituksia.

Ehtoolla 18 päivänä kesäkuuta nosti Tamar ankkurinsa, jättääkseen Brasilian rannikon. Matkustajia oli sillä noin 400, vaan ne olivat kaikki, harvoilla poikkeuksilla, Eurooppalaisia, jotka palasivat takaisin kotimaahansa.

Kunkin silmissä saattoi senvuoksi lukea enemmän iloa kuin surua, kenties samalla myöskin kaipausta, kun Amerikan manner pian senjälkeen alkoi himmenevänä varjona kadota näkyvistä.

Kuudessa vuorokaudessa viilsi sitten Tamar Atlantin poikki melkein sen kapeimmalla paikalla, joka on ainoastaan 2,945 kilometriä leveä, ja keskiviikkona 24 päivänä kesäkuuta laski se ankkurinsa _Sao Vicente'n_ edustalle Afrikan puolella, noin 17:nen asteen kohdalla pohjaista leveyttä.

Sao Vicente (San Vincent) on satamansa ja kauppaliikkeensä vuoksi tärkein saari _Ilhas do Cabo Verde_ nimisessä saaristossa, johon kuuluu paitse muutamia pikkusaaria kymmenen isompaa, ja joka on 465 kilometrin päässä Afrikan mantereesta ja eroitettu siitä 4 tuhatta metriä (4 virstaa) syvällä salmella. Isompi _Santo Antao_ ja noin virstan päässä S. Vicentestä olevat pikkusaaret suojelevat luode- ja pohjaispuolelta satamaa, joka on mereen vajonneen ja toiselta syrjältä sortuneen kraatterin muotoinen, ja jonka rannalla on _Mindello_ eli _Porto Grande_ niminen pikkukaupunki. Korkealla vähäisellä saarella keskellä satamaa on majakka tienviittana niille lukuisille laivoille, jotka Atlantin matkoillaan poikkeavat Porto Grandeen kauppaa ja varsinkin hiilivarastonsa uudistamista varten.

Kuitenkin on Sao Vicente ainoastaan pieni hedelmätön saari, kooltaan 207 neliökilometriä, ja sen asukasluku nousee ainoastaan vähän enempään kuin 5 tuhanteen. Se on niin kuiva, että juomavesikin on sinne tuotava Santo Antaosta. Niinkuin muutkin Cabo Verden saarista on se vuorista, ja sen korkeimmat kukkulat kohoavat 2,500 ja 3,000 jalkaan merenpinnan yli. Niiden basaltikalliot ovat useilta paikoin paljaita, vaan osaksi ovat ne myös peitetyt vulkaanisella tuhkalla ja punaisella tai ruskealla hiedalla. Ainoastaan yhdessä laaksossa menestyvät viljelykset, ja siellä eroitin myöskin vähän metsää, luultavasti istutettua, koska aikaisempain kertomusten mukaan sellaista ei saaressa laisinkaan löytyisi. Sen kotimaisista lajeista mainitaan myös muutamain Synantherien sekä erään Tamarix ja Euphorbia lajin muodostavan siellä pensahikkoja.

Niin arvottomana pidettiinkin ennen saarta, ettei vielä ole kulunut sata vuotta siitä, kun se sai ensimäiset asukkaansa, vaan sen oivallinen satama on vaikuttanut, että koko saariston ulkomainen kauppa on kääntynyt Porto Grandeen, joka senvuoksi on melkein internatsionelli kaupunki ja pääasiallisesti englanninkielinen.

Muutoin on Cabo Verden saaristossa murteellinen portugalin kieli valtakielenä, ja Portugalin vallan alle on saaristo kuulunutkin jo yli 400 vuotta. Sen 105 tuhannesta asukkaasta on yli 90 prosenttia värillisiä, omituista neekerivoittoista Mulatti-rotua, joka on syntynyt portugalilaisten uudisasukkaiden ja heidän lukuisain orjainsa sekaantumisesta. Mitään alkuperäistä vanhempaa väestöä ei saaristossa löydy, vaan oli se autio, kun se yli 400 vuotta takaperin löydettiin. Eri saarissa ovat asukkaat erinäköisiä, aina sen mukaan kuinka paljon heissä on portugalilaista verta, Heidän kasvonsa ovat jotensakin säännöllisiä, nenä suora ja esiinpistävä ja hiukset heikosti kiharaisia.

_Sao Thiagossa_, joka on suurin ja väkirikkain saari koko saaristossa (42 tuhannella asukkaalla 1,026 neliövirstaa laajalla alalla), ovat asujamet vähemmin sekoitettua Neekeriverta.

Saaret ovat paraasta päästä suurien tilanomistajain hallussa, sekä valkoisten että värillisten, jotka ovat aikaisempain varakkaiden orjainomistajain jälkeisiä.

Pääelinkeinot niissä ovat karjanhoito, maanviljelys ja kalastus. Ympäröivä meri on erinomaisen kalarikasta, vaan varovaisesti on siellä kalasaaliista valitseminen syötävät lajit, sillä meressä löytyy paljon myrkyllisiäkin kaloja.

Vaikka suurin osa maasta on kovin hedelmätöntä, ovat saariston asukkaat kuitenkin niin riippuvia sen tuotteista, että melkoinen osa sen asukkaista kuolee nälkään sellaisina vuosina, jolloin kuivuus hävittää viljelykset, joka aina väliin tapahtuu muutamain vuosikymmenien väliajalla. Sellaisina aikoina leviävät myöskin kulkutaudit, jotka samoin lisäävät suurilla luvuilla kuolevaisuuden määrää. Muutoinkin on saaristo hyvin epäterveellinen, ja pahin siinä suhteessa on Sao Thiago, jotavastoin Santo Antao on huomattavasti salubrillinen. Epäedullisesti terveyssuhteisiin vaikuttaa varsinkin niiden kuivuus ja siitä seuraava juomaveden huonous.

Jokseenkin säännöllisesti sataa kesä- ja syyskuun vaiheilla runsaasti vettä, vaan kaksi kolmatta osaa vuodesta eli lokakuusta toukokuuhun on sateeton aika.

Maahan pudonnut vesi haihtuu kuitenkin pian ilmaan, kun saaristo on melkein kokonaan metsätön. Niin aukea ja paljas on saaristo kumminkin enemmän ihmisen ja saarissa runsaasti löytyvien vuohien aikaansaaman metsänhaaskauksen vaikutuksesta, kuin ilmanlaadun kuivuuden tähden, jota todistaa se seikka, että vuorten rinteille istutetut puut nopeasti kasvavat suureen korkeuteen.

Sao Thiago on saariston hedelmällisin saari ja sen laaksot ovat myös hyvin viljeltyjä. Samoin myöskin Santo Antao'n luoteisella puoliskolla, jota mereltä puhaltavat passaadituulet kostuttavat, on viheriöitseviä laaksoja, vaan saaren kaakkoiset rinteet ovat melkein tykkänään paljaita. Missään koko saaristossa ei kasvullisuus näytä troopillista loistoa, vaan on enemmän tempereeratun vyöhykkeen luontoinen. Sen 4 sadasta tunnetusta ylhäisemmästä kasvista on kuitenkin viisi kuudetta osaa afrikalaista syntyperää ja ainoastaan kuudes osa endeemillisiä eli kotimaisia, jotavastoin Kanaarian saaristossa immigreeranneet kasvit ovat eurooppalaisia.

Saariston tärkeimmät viljalajit ovat maniok, maissi ja mustat pavut. Paljon viljellään myöskin hedelmiä, niinkuin banaaneja, appelsiineja ja kurkku-kasveja. S. Antao'sta saadaan pumpulia ja kahvia, joka kuuluu maailman paraimpiin lajeihin, Fogo'sta "troopillista viiniä", arvokasta tupakkaa ja sokuria. Purgueira nimistä Euphorbiace'iä Jatropha curcas L. viljellään sen rasvaisten siementen tähden, joista valmistetaan erästä lajia risiiniöljyä, ja se tuottaa vuosittain saaristoon 800 tuhatta markkaa eli melkein puolet sen koko ulosviennin arvosta. Se on lisäksi erinomaisen helppoa viljellä, sillä se kasvaa kaikista hedelmättömimmillä ja kuivimmilla paikoilla.

Saariston kallioilla kasvaa erästä Roccella nimistä jäkälää, josta saadaan orselji nimellä tunnettua punan sinervää kallisarvoista väriä, vaan sen kokoaminen on portugalilaisen hallituksen monopoolina, joka sille vuosittain tuottaa puoli miljoonaa markkaa.

Saariston vuoret ovat suurimmaksi osaksi muinaisia tulivuoria ja täynnä sammuneita kraattereita. _Pico do Fogo_ on usein historiallisellakin ajalla ja viimeisen kerran vuonna 1847 purkanut kidastaan tulta ja laavaa. Sen korkein huippu on 2,976 metriä merenpinnan yli.

S. Antaossa ja Fogossa ovat vuoret ainoastaan laavaa ja tuhkaa, vaan muissa on myöskin graniitti-, syeniitti- ja foyaiitti-kallioita sekä sedimenteerejä vuorilajeja.

Kaikki saaret ovat peitetyt keltaisella tai ruskealla pölyllä, jonka tuulet ovat tuoneet muassaan Sahaarasta. Se laskeutuu kuin härme kaikille esineille vielä 2 tuhannenkin virstan päässä Afrikan mantereesta ja painaa niihin keltaisen tai punaisen värinsä. Afrikan ohitse purjehtiessaan näkevät usein merimiehet, aamulla herätessään, hämmästyksekseen laivain valkoisten purjeiden painuneen yöllä ruskeiksi.

Otettuaan Porto Grandessa suuria hiilivarastoja, jätti laivamme 24 päivänä kesäkuuta Cabo Verden saaret.

Sunnuntaina 28 päivänä kesäkuuta saavuimme aamupuolella _Kanaarian_ saaristoon.

Laivamme kulki 28 kilometriä leveän salmen läpi, joka eroittaa _Gomeran_ saaren _Teneriffasta_. Se seurasi likeltä edellisen rantaa, vaan oikealla puolella eroitimme epäselvästi myöskin Teneriffan vuorten piirteitä.

Gomeran saari on pienimpiä Kanaarian saariston seitsemästä pääsaaresta, vaan paljoa pienempiä kuuluu saaristoon vielä lisäksi 9. Sen pinta-ala on 378 neliövirstaa ja sen asukasluku nousee 12 tuhanteen. Se on vuorinen, ja sen korkein kukkula on 1,340 metriä korkea. Sen rannat ovat niin jyrkkiä, että asukkailla on vaikea sinne päästä muualta kuin erityisiä teitä myöten. Saari näytti hyvin kasvavan metsää, jonka sanotaan paraasta päästä olevan laakeripuita. Koko läntinen rinne, joka näkyi laivaamme, oli täynään, toinen toisensa yläpuolella, valkoisia taloja, jotka viljelyksillä ja metsiköillä olivat eroitetut toisistaan. Niiden välissä kierteli mutkissa terrassintapaisia teitä.

Pysähtymättä kulki Tamar salmen läpi, ja vähitellen katosivat näkyvistämme nämät "Onnellisten saaret", _Insulae Fortunatae_, jolla nimellä Kanaarian saaristo muinaisuudessa oli tunnettu.

Keskiviikkona 1 päivänä heinäkuuta poikettuamme Lisboaan ja seuraavana päivänä Vigoon, saavuimme sunnuntaina 5 päivänä heinäkuuta _Southamptonin_ kaupunkiin Etelä-Englannissa, 24:tenä päivänä senjälkeen, kuin Rio de Janeirosta olimme lähteneet.

Oli siis kulunut liki viisi kuukautta siitä, kuin Tagus laivalla jätin saman kaupungin, jonne nyt onnellisesti olin päässyt takaisin.

Lontoossa vielä kolme viikkoa viivyttyäni, palasin sitten Parisin ja Lübeckin kautta Helsinkiin, jonne saavuin 5 päivänä elokuuta (1885), tuoden muassani hyvässä kunnossa viisi laatikollista brasilialaisia kasvikokoelmia, niiden joukossa suuren luvun ennen tuntemattomia kasvi-lajeja.

End of Project Gutenberg's Matkustus Brasiliassa, by Edvard A Wainio