Part 15

Asunnot, joita he rakentavat metsiin, ovat keilamaisen kodan muotoisia, noin neljä syltä korkeita ja kuusi syltä läpimitassa. Kahden kyynärän korkuinen ovi on kumpaisellakin puolen kotaa ja katossa on pyöreä aukko, joka samalla on ikkuna ja savuräppänä. Kumpaisiakin saatetaan sisästäpäin myöskin sulkea. Seinät ovat taivutetuista puu-ristikoista, jotka köynnöskasveilla ovat sidotut kokoon, ja tiivisti peitetyt palmulehdillä.

Valkoisten läheisyydessä on heillä huolellisemmin rakennettuja asuntoja, -- neliskulmaisia mökkejä, joiden seinät ovat oksaristikoista ja savella täytetyt, sekä harjakatto palmulehdistä.

Nämät kaksi rakennustapaa ovat tavallisimmat myöskin useimmilla muilla Brasilian Indiaani-kansoista.

Koko rakennus on yhtä ainoaa huonetta tai on siinä usein myös pieni pimeä kammio, jossa sadeajalla etsitään turvaa hyönteisiä vastaan.

Indiaanit, jotka ovat valkoisten vaikutuksen alaisina, käyvät puettuina, vaan useimmat metsä-indiaanit eivät käytä laisinkaan vaatteita. Muutamilla Indiaani-heimoilla, niinkuin _Juri_-kansalla, ovat naiset kokonaan alastomat, vaan miehillä on vyö lantion yli; toisilla heimoilla ovat miehet alastomat, vaan naisilla on side keski-ruumiin ympäri. Harvat heimot, niinkuin _Icannas_ käyttävät niinestä palmikoituja vaatteita; vaan useammilla, muutoin alastomillakin heimoilla on pitkiä niinipaitoja, joihin he pukeutuvat ainoastaan silloin kun kärpäset heitä liiaksi rasittavat.

Niinkuin muutkin Indiaani-heimot, viettävät Passés monenlaisissa tilaisuuksissa perhejuhlia, joihin yhtyy myös sukulaisia, ystäviä ja naapureita. Lapsen syntyminen, pojan tai tytön täysi-ikäisyys, kihlaus, häät, kuolema ja hautaus ovat sellaisia tapauksia, joita säännöllisesti kunnioitetaan pidoilla. Sellaisissa juhlissa on juominki pääasia, vaan tavallisesti ne loppuvat tanssilla, varsinkin jos päämiehellä on tarpeeksi vaikutusta joukkoonsa, voidakseen estää tappelua syntymästä loppuseuraukseksi. Tansseihin ottavat tavallisesti osaa sekä miehet että naiset; vaan muutamia tansseja tanssivat miehet yksinään ja metsäpiru-tanssissa (_gurupira-cau_) on naisten läsnäolo katsojinakin kielletty. Niin pian kun iso taikatorvi ilmoittaa että gurupira-cau alkaa, pakenevat naiset kauas metsiin, ja onneton se ajattelematon neitonen tai pahanilkinen eukko, jonka uteliaisuus tahi paha sisu saattoi kätkeytymään likeiseen pensaasen pilkistämään. Pajé'n eli taikalääkärin vaatimuksesta saapi hän armottomasti kuolemanrangaistuksen.

Pitoihin tulevat vieraat koristettuina höyhen-tupsuilla ja helminauhoilla. Kauniita höyheniä on kiinnitetty hiuksiin, ja kaulassa, käsivarsilla ja polvien yläpuolella kantavat he kalisevia helminauhoja, joihin on pujotettu _Thevetia'n_ luisia siemeniä, isojen hyönteisten kuoria ja tucanien nokan kärkiä. Punaiset ja mustat maalaukset kasvoissa tai yli koko ruumiin täydentävät sitten baali-toaletin.

Jokainen on pidon-antajan talossa kuin kotonaan. Toiset kuljeksivat ympäri tai kykkivät maassa ja toiset venyvät riippumatoissa, joita kaukaisemmat vieraat ovat tuoneet muassaankin. Isännän tyttäret ja naiset tarjoavat vieraille juovuttavalla viinillä, oluella ja katkeralla tai imelällä marjanesteellä täytettyjä kuppeja, joita tyhjennellään siksi kun iloinen mielentila saapi vallan, jolloin tanssit alkavat. Jos majassa on tarpeeksi tilaa, tanssitaan siellä, vaan muussa tapauksessa siirrytään avonaiselle pihalle talon edustalla, jonne hämärän tullessa sytytetään nuotio. Tanssiessa hyräilevät miehet ja kirkuvat naiset yksitoikkoista laulua, jota säestetään huilujen ja torvien soitolla ja maahan kolistettavan ontelon rumputorven paukutuksella.

_Macusis_ asuvat Rio Brancon seutuvilla ja ovat puoli-nomaadeja, jotka viljelevät mandiocaa, yamsia ja banaaneja sekä myöskin rocou- eli urucu-pensasta (_Bixa Ocellana_ L.), josta saadulla värillä he voitelevat ruumistaan, varjellakseen itseään mosquitojen purua vastaan. Metsä-riistan ja kalansaannin vähetessä heidän asuntojensa läheisyydestä, muuttavat he kuitenkin tiuhantakaa uusille edullisemmille paikkakunnille.

Myöskin Macuseilla on mainetta taidostaan valmistaa myrkkyjä, joita he käyttävät sekä metsästyksessään että vihollisiaan vastaan. Salaisella myrkytyksellä täyttävät he usein myöskin verikoston, jonka harjoittaminen Indiaaneilla on sangen yleisenä tapana. Kun joku Indiaani salamurhan kautta eli julkisessa tappelussa on saanut surmansa, on murhatun likeisimmän sukulaisen, niinkuin isän tai veljen, asia ruveta hänen verikostajakseen eli _kanaima'ksi_. Jos murhaaja kuuluu vieraasen heimoon eli joukkoon, on murhan kostamisesta päätettävä yleisessä kokouksessa. Siinä keskustellaan silloin, onko kosto jätettävä kanaimalle yksikseen tai otettava yhteiseksi asiaksi, onko se harjoitettava murhaajaa kohtaan yksistään eli koko hänen perhettään vastaan, tai onko sen johdosta ryhdyttävä sotaan hänen joukkoaankin vastaan.

Kiihkeällä innolla etsii kanaima joko yksikseen tai muiden avulla kostoa, ja sangen usein tapahtuu, että hänen kostonhimonsa muuttuu täydelliseksi monomaniiaksi, jonka uhriksi hän itse viimein joutuu. Hän luopuu perheestään ja joukostaan ja vetäytyy metsään, jossa hän maalaa ruumiinsa erityisellä tavalla ja laittaa itselleen puvun petojen nahasta. Salaisissa piilopaikoissa väjyy hän vihollistaan, ampuakseen häneen myrkytetyn nuolen, ja jos hänen ei onnistu tavata vihollistaan, kostaa hän muillekin. Häntä pidetään viimein paikkakunnan pahana henkenä, jonka jokainen katsoo velvollisuudekseen tappaa silloin kun hänet tapaa.

Usein tapahtuu myös, että kuolemantapausta taudinkin johdosta luullaan jonkun tuntemattoman kanaiman aikaansaamaksi. Saadakseen selkoa, millä suunnalla tuntematon kanaima oleksii, leikataan kuolleelta sormia ja varpaita, ja asetetaan ne vesi-astiaan. Kun, suruvirttä veisatessa, astiaa liikutellaan, niin suunta, johon varvas eli sormi ensimäiseksi siitä läikkyy, osoittaa missä murhaaja asuu.

Macusis, samoinkuin useat muutkin Indiaanikansat, käyttävät myrkytettyjä nuoleja metsästäissäänkin. Eri Indiaaniheimot valmistavat sitä eri kasveista, niinkuin _Loganiace'eista, Menisperme'eistä, Sapindace'eista, Apocyne'eista, Euphorbiace'eista ja Aroide'eista_, sillä myrkyllisiä kasveja löytyy Brasiliassa useita lajeja. Macusis valmistavat urari nimistä nuolimyrkkyään _Loganiaceae_ heimoon kuuluvista _Strychnos_ lajeista (esim. _S. toxifera, S. pedunculata ja S. cogens_), joista saatuun mustan ruskeaan nesteesen kuitenkin sekoitetaan useita muitakin kasviaineita. Yksinäisessä majassa, johon ei ketään naista saa tulla, keitetään useamman tunnin ajan, kaikenlaisia taikatemppuja seuraten, myrkyllisten kasvien survottuja varsia, juuria ja hedelmiä, ja siten saatuun nesteesen sekoitetaan vielä Euphorbiace'ein maitiais-nestettä sekä balsameja, joiden tarkoituksena on kauemmin aikaa säilyttää myrkkyä vahingoittumasta. Teroittaakseen ja uudistaakseen sen voimaa, pannaan sekaan myös myrkyllistä Capsicum- eli Espanjanpippuri-lajia ja erästä tupakka-lajia, joka on niin väkevää, ett'eivät Neekeritkään sitä saata polttaa.

Ne nuolimyrkyt, joita on kemiallisesti tutkittu, sisältävät eräitä kovasti myrkyllisiä alkaloiideja, niinkuin urarinia ja strychninia, joiden vaikutus kuitenkin on sekoituksilla sillä tavoin modifieerattu, että nuolimyrkky sisällisesti nautittuna on vaaratonta. Ennen ampumistaan kostuttaakin Indiaani myrkytettyä nuolenpäätä huulillaan, vaan jos pienimpäänkin naarmuun tulee nuolimyrkkyä, niin se vaikuttaa nopean myrkytyksen. Vereen saatettuna tappaa se, vaan jos se on heikonnettua taikka tulee liian vähäpätöiseen haavaan, niin se aikaansaapi ainoastaan äkillisen ja ohimenevän halvauksen. Sitä seikkaa käyttävätkin Indiaanit hyödykseen, kun he tahtovat saada saalistaan elävänä käsiinsä, ja he valmistavat senvuoksi kahta lajia myrkkyä, surmaavaa ja halvauttavaa. Jälkimäisellä pyytävät he apinoita, papukaijoja ja muita eläimiä, joita he pitävät kesyinä. Niitä parantavat he nuolimyrkyn vaikutuksesta myös suolalla tai sokuriruovon nesteellä tai eräillä vasta-myrkyillä, joita he tietävät valmistaa. Myrkytetyllä nuolella ammutun eläimen liha ei ole ainoastaan vaaratonta, vaan paremman makuistakin, kuin muulla tavoin tapetun.

Myrkytettyjä nuoleja ampuvat Indiaanit sekä joutsella että puhallustorvella, jota he nimittävät _harabatana'ksi_ eli _esgravatana'ksi_. Se on neljä tai viisi kyynärää pitkä torvi, joka on valmistettu halaistusta ja sisästä koverretusta ohkoisesta palmun-varresta. Sen molemmat puoliskot ovat tiivisti liimatut kokoon ja kiinnitetyt toisiinsa kääreillä ja siteillä, ja sen toisessa päässä on vähän paksumpi noin korttelin pituinen suuhine, johon sukkapuikon paksuinen ja jalan pituinen kevyt ja sileä nuoli asetetaan. Voimakkaalla puhalluksella torven läpi saapi ampuja nuolen lentämään 250:kin jalan päähän.

_Aroaquis_ ovat Guyanasta levinneet Brasiliaan, ja asuvat siellä pohjaispuolella Amazoni virtaa. He ovat jo suurimmaksi osaksi joutuneet puolisivistyneesen tilaan.

_Parexis_ asuvat Matto Grossossa Paraguay ja Topajos virtain lähteillä ja elävät pääasiallisesti kalastuksella ja maanviljelyksellä, sillä maisemat siellä ovat vähemmin soveltuvia metsästykseen. Virtain rannikot ovat suuren osan vuotta tulvalla ja kasvavat läpipääsemätöntä ruovostoa, harvoin tulvasta vapaata metsää ja suokasvullisuutta. Ylemmillä aloilla on campos-heinikkoja, palmumetsiä, hedelmättömiä hietakukkuloita ja cactus-maisemia, jotka kasvavat kummallisen muotoisia piikkisiä Cereus-pylväitä. Sellaiset maisemat eivät anna metsästäjälle yhtä varman elannon, kuin kaloista rikkaat virrat kalastajalle.

Heidän elinkeinoinsa aikaansaama rauhallisempi luonne saattoi heidät helpommin valkoisten vaikutuksen alaisiksi. Heitä pakoitettiin valkoisten palvelukseen, soutomiehiksi heille ja työmiehiksi kulta- ja diamantti-huuhtomuksiin. Vaan senkautta hajoitettiin heidän heimonsa, ja paljon lähti Boliviaan myös pakoon heidän luonteelle soveltumatonta työtä. Parexis-heimoon kuuluva väestö ei senvuoksi enään ole lukuisa.

Heihin kuuluvista kansoista mainittakoot _Guatos_, jotka näöltään lähenevät sangen paljon kaukaassialaista rotua. Heidän ihonsa on vaalea, nenä koukistunut, silmät isoja, aukeita ja suorassa asennossa, ja poskilla ja ylähuulella on heillä tiuha parta.

_Guaycurus_ eli, heidän omalla nimellään, _Oaekakalot_ kuuluvat heimoon, josta suurin osa asuu Gran Chacon heinikoilla Argentinan tasavallassa, vaan joitakuita tuhansia on myös levinnyt Brasilian itäosiin. Eurooppalaisten tulon jälkeen ovat he anastaneet pampasheinikoille metsistyneitä hevoisia, niin että he tätä nykyä ovat ratsastava kiertolaiskansa, joka, laihoilla koniloilla ratsastaen, yhtä mittaa on liikkeellä metsästysmatkoilla tai, varsinkin entisinä aikoina, myöskin ryöstöretkillä. Rohkeina ja taitavina ratsastajina ohjaavat he hevoistaan yhdellä ainoalla ohjaksella, joka on kiinnitetty hevoisen alahuuleen, auringon tai tähtien mukaan suunnitellen matkaansa. Virtain poikki uivat he hevoistensa jäljessä, pitäen hännästä kiinni.

Vähän tavaransa, vaimonsa ja lapsensa asettavat he hevoisen selkään ja jättävät huonon majansa, rakentaakseen muualla toisen, taikka palajavat he jälleen sinne takaisin retkiltään, sillä suurella osalla heistä on jo vakinaisiakin asuntoja. Ennen oli heillä ainoastaan matoilla peitettyjä ja seipäillä kannatettuja pikkuisia majoja, joita oli helppo muuttaa paikasta toiseen, vaan tätä nykyä ovat heidän aldeansa muutaman jalan korkuisia seinättömiä olki-katoksia. Keskellä katoksen alla on parin jalan korkuinen pitkä kapea lava, joka on peitetty matoilla ja nahoilla, ja jota käytetään vuoteena.

Metsästys, kalastus ja metsänhedelmäin kokoaminen tuottavat heille monasti ainoastaan niukan ravinnon, ja puutteen aikana syövät he, niinkuin useimmat muutkin Indiaanit, myöskin hyönteisiä, kärmeitä ja muita matelijoita. Aldeoissa asuvat Guaycurut harjoittavat vähän myöskin maanviljelystä ja karjanhoitoa.

Miehet leikkaavat hiuksensa, niin että niistä jääpi ainoastaan vähän päälaelle, ja myöskin parran nyhkivät ja leikkaavat he pois. Alahuuli on heillä usein lävistetty ja puisella pulikalla koristettu. Ruumistaan tatueeraavat he, eripuolilta usein eriväriseksi ja erillaisiin kuvioihin, ja jokaisella perheen-isällä on oma merkkinsä, jolla hän merkitsee vaimonsa rinnat, hevoisten ryntäät ja koiransakin. Miehillä on lanteilla vaate, vaan muutoin ovat he alasti, ja naisilla on lannesiteen päällä vielä pumpulivaate.

Guaycurut elävät monogamiiassa. Heidän naisistaan kerrotaan se omituisuus, että he eivät ennenkuin viidenkolmatta iällä ota vaivakseen pitää lapsia, joista heillä matkoillaan olisi kiusaa, jonkavuoksi he ennen sitä ikää vapauttavat itsensä niistä luonnottomilla keinoilla.

Osa niistä lukuisista kansoista, joihin Indiaanit ovat jakautuneet, ovat jo enemmän tai vähemmän sekaantuneita vereltään ja ovat joutuneet puolisivistyneesen tilaan. Toiset ovat hävinneet niin että niistä on ainoastaan vähäpätöisiä jätteitä, ja historiallisella ajalla tunnetaan monen ennen mahtavan kansan kadonneen kokonaan sukupuuttoon.

Keinot, joita Brasiliassa on käytetty Indiaanein sivistyttämiseen, eivät olekaan olleet yksistään ihmisystävällinen opetus- ja käännytys-toimi, vaan myös raain väkivalta ja hävitys-sota.

Aikaisemmin myönsi laki jokaiselle oikeuden ottaa orjiksi Indiaaneja, missä heitä vain sai käsiinsä, ja sittemmin muutettiin se määräys siten, että ainoastaan Indiaaneja, joita tavattiin ase kädessä, saatettiin viedä orjuuteen.

Tämän vuosisadan alussa lakkautettiin tämä väkivaltainen menettely Indiaaneja vastaan, vaan säädettiin sensijaan, että se, joka Indiaani-vanhempain suostumuksella otti kasvattaaksensa heidän lapsiaan, sai pitää ne kymmenen vuotta palkattomasti palveluksessaan. Käytännössä vaikutti tämä säädös, että Indiaaneilta ruvettiin ostamaan heidän lapsiaan ja myömään kylästä kylään orjina. Indiaani-joukot alkoivat ryöstää lapsia toinen toisiltaan, myödäkseen niitä valkoisille, ja jokseenkin helppo oli saada Indiaaneja myömään omiakin lapsiaan vähäpätöisestä hinnasta. Indiaanein puolelta kohtasi siinä sitä vähemmin vaikeuksia, kun heillä muutoinkin oli tapana myödä lapsiaan lapsettomille perheille, vaikka Indiaani-äidit muutoin tosin kyllä hellästi ovat kiintyneet lapsiinsa.

Vaan Botocudoja vastaan käytiin vielä tälläkin vuosisadalla leppymätöntä hävitys-sotaa heidän raakuutensa ja taipumattomuutensa tähden rauhalliseen kanssakäymiseen Brasilialaisten kanssa. Kun, portugalilaisen valtaistuimen siirrettyä Rio de Janeiroon, hallituksen puolelta hyväksyttiin lempeä kohtelu-tapa Indiaaneja kohtaan, pidettiin kuitenkin Botocudoja vastaan voimassa entinen menettely. Heitä vastaan jatkettiin sotaa sekä julkisesti että halvimmilla keinoillakin, niinkuin esim. rokko-taudin tahallisella levittämisellä heidän joukkoihin.

Vaan ei edes yksistään heihin voitu sellaista kohtelua rajoittaa, sillä muitakin vihamielisiä Indiaani-heimoja vastaan sisemmissä maakunnissakin tehtiin yhä vielä sotaretkiä, sillä tekosyyllä että he muka olivat Botocudoja.

Myöhempinä aikoina on vihdoin onnistuttu saada useita Botocudojenkin joukkoja laittamaan vakinaisia asuntoja ja rupeamaan kanssakäymiseen valkoisten kanssa.

Kuitenkin ovat jesuiitat ainoat, jotka menestyksellä ovat suuremmassa määrin voineet johdattaa Indiaani-rotua sivistykseen, ja kaikkiallakin Etelä-Amerikassa ovat he olleet Indiaanein hyväntekijöitä. Vielä suurempi kuin Brasiliassa, on heidän menestyksensä ollut Etelä-Amerikan hispanialaisissa tasavalloissa, ja Paraguayn sivistynyt Indiaani-valtio on heidän vaikutuksensa hedelmiä. Salaisuus heidän lähetystoimen menestyksessä on ollut siinä, että nämät käytännölliset "padres" panivat enemmän arvoa sivistyttämiseen, kuin kristityttämiseen. Kova isku Brasilian Indiaaneille oli senvuoksi markiisi de Pombalin vuonna 1759 toimeenpanema jesuiittain karkoittaminen.

Jesuiittain ja, heidän jälkeensä, franciscaanein lähetyssaarnaajat perustivat Indiaanein asumiin paikkakuntiin Indiaanein lapsia varten kasvatuslaitoksia, joiden ympäri sitten heidän kehoituksestaan ja vaikutuksestaan asettui Indiaaniperheitä asumaan vakinaisiin asuntoihin, maanviljelystä, karjanhoitoa ja kalastusta harjoittamaan. Näitä aldeoiksi kutsuttuja kesyjen Indiaanein (_Indios mansos_) kyliä syntyi ympäri maata, ja meren rannikolla sekä Amazonin varsilla muuttuivat Tupi-kansat suurimmaksi osaksi sekä useat muutkin Indiaani-heimot sivistyneiden kansain elinkeinoja harjoittavaksi rahvaaksi.

Jesuiittain karkoittamisen jälkeen joutuivat aldeat kuitenkin häviölle ja sivistyksen levittäminen Indiaaneihin alkoi hidastua, vaan vielä tänäkin hetkenä jatkavat franciscaanimunkit jesuiittain onnistuneella järjestelmällä sivistystyötä Amazonin ja sen lisäjokien varsilla.

Ala-Amazonin varsilla on suurin osa rahvaasta kesyjä Indiaaneja, jotka elävät kalastuksella, metsästyksellä, maanviljelijäin päiväpalkkalaisina, palvelijoina, käsityöläisten apulaisina, sotamiehinä, työväkenä tehtaissa sekä laivaväkenä aluksilla, jotka välittävät kauppaa Ylä-Amazonin kanssa.

Sitävastoin ovat meren rannikon kesyt Indiaanit enään harvalukuisia. Entiset aldeat ovat autioita tai asuu niissä nyt Portugalilaista ja sekaveristä väestöä. Vähälukuiset puhdasveriset jäännökset niiden muinaisista asukkaista, niinkutsutut _Indios da costa_, elävät virtain suiden lähistössä kalastajina ja soutajina, ja asuvat enimmäkseen yksinään, harjoittaen ainoastaan vähäpätöistä maanviljelystä.

Samoin myöskin sisä-osissa Brasiliaa löytyy vakinaisiin asuntoihin asettuneita Indiaaneja, vaan ainoastaan vähä määrä.

Sivistyksessä ovat nämät kristinuskoon käännetyt Indiaanit sangen vähän edistyneet, ja kokevat pitää itseään erillään yhteydestä sivistyneiden rotujen kanssa.

Kolmastoista luku.

Mustat, Valkeat ja Bastaardit.

Eri rotujen lukuisuus. -- Brasileirot. -- Rumaa rotua. -- Portugalilaiset. -- Mulatit. -- Heidän enenemisensä. -- Neekerit. -- Heidän alhainen asemansa. -- Orjain vapautus. -- Turmiolliset seuraukset orjuudesta. -- Kansalliset virheet. -- Työväen puute. -- Vapautetut orjat. -- Neekerien omituisuudet. -- Mulattien ulkonäkö. -- Heidän yhteiskunnallinen asemansa. -- Mamelucot. -- Caribocot. -- Ulkomaalaiset. -- Immigratsiooni. Rikokselliset. -- Murha-liikkeet. -- Salamurhaajat. -- Itaalialaiset rosvot.

Indiaaneja paljon tärkeämpi osa Brasilian väestöä ovat Neekerit ja varsinkin Mulatit. Vuoden 1872 väenlaskun mukaan nousi Brasilian koko väestö 9 miljoonaan 931 tuhanteen henkeen, joista 3,787,289 olivat valkeita (_brancos_), 3,801,782 ruskeita (_pardos_) eli Mulatteja ja Mestitsejä, 1,954,452 mustia eli Neekereitä (_pretos_), ja 386,955 Indiaaneja (_caboclos_). Vuoden 1883 lopulla nousi Brasilian väestö 12 miljoonaan 333 tuhanteen henkeen.

Brancoiksi eli valkoisiksi luetaan paitse myöhempinä aikoina Euroopasta muuttaneita myöskin aikaisimpain siirtolaisten jälkeisiä, joiden kasvoissa ei huomaa selviä merkkejä Neekeri-veren vaikutuksesta. Nämät Brasilian kotoperäiset valkoiset, jotka kutsuvat itseään _Brasileiro'iksi_, ovat kuitenkin enimmäkseen jo vallan omituista rotua, joka on kehittynyt Portugalilaisista sekä Amerikan luonnon että vieraiden sekoitusten vaikutuksesta. Ruskeammat ja usein pitemmät kasvot, enemmän esiinpistävät poskiluut, vähän koukistunut kapea nenä, laiha, veltto ruumis, tummemmat silmät, vallan mustat hiukset ja parta eroittavat heidät Portugalilaisista. Vaikka he ovat entisten Portugalista sekä Madeirasta ja Azooreista tulleiden siirtolaisten jälkeisiä, on heidän suonissaan myöskin vähäisen Indiaani-vertä. Siirtolaisista on nimittäin ainoastaan pieni osa ollut naisia, jonkavuoksi valkoiset, varsinkin entisinä aikoina, ovat joutuneet yhdistyksiin maan muidenkin rotujen kanssa. Muualla paitse Amazonin luona ovat sekoitukset Indiaanein kanssa myöhemmältä ajalta hyvin harvinaisia, jo senkinvuoksi, että Indiaanit yleensä elävät metsissään erillään muista eikä heitä enään tavata orjinakaan. Vaan entisinä aikoina ja vielä sata vuotta takaperin oli valkoisilla Indiaaneja yleisesti orjina ja rikkailla mainitaan niitä olleen sadoittain ja tuhansittainkin. Sekä lain sallimia että ajoittaisin kieltämiäkin retkiä tehtiin Indiaanein alueille, ryöstääkseen heitä orjiksi, ja vasta sata vuotia takaperin lakkautettiin laki, joka salli ottaa orjaksi jokaisen Indiaanin, jonka tapasi ase kädessä. Siltä ajalta johtuu valkoisten Brasilialaisten indiaaniverinen sekoitus.

Enimmin ja yleisimmin ovat Sao Paulo maakunnan asukkaat Indiaanein kanssa sekaantunutta rotua ja heitä kehutaan myös Brasilian sekä toimeliaimmaksi että kauniimmaksi väestöksi. Sieltä olivat kotoisin myöskin ne seikkailijat, jotka ensimäisinä tunkeutuivat sekä Minas Geraekseen että muihin sisempiin maakuntiin, etsiäkseen siellä kultaa ja perustaakseen siellä uudisasutuksia.

Samoinkuin Amerikan läntisissä hispanialaisissa tasavalloissa, on siis Brasiliassakin valkoinen väestö verrattomasti suurimmaksi osaksi sekoitettua Indiaani-verellä, vaan kuitenkin on erinomaisen iso eroitus, niinkuin kaikki tuntijat vakuuttavat, niiden kahden rodun välillä, joista toinen on kehittynyt Portugalilaisista ja toinen Hispanialaisista.

Läntisten tasavaltain valkoisella sekä mies- että naisväellä on mainetta erinomaisesta kauneudestaan, jotavastoin brasilialainen rotu ja ainakin sen naiset ovat sangen rumia. Vaan von Hellwaldin mukaan on myös Euroopan Portugalilaisilla se omituisuus, että kauniit naiset ovat heilläkin hyvin harvinaisia.

Muutamia muitakin eroituksia hispanialaisen ja portugalilaisen rodun välillä selittää von Hellwald jälkimäisen sekoituksesta Neekerien kanssa. Historiallinen tosiasia onkin, että varsinkin kuudennellatoista vuosisadalla pidettiin Portugalissa hyvin paljon sekä Neekeri- että Moorilais-orjia, ja erään senaikuisen kirjailijan arvelun mukaan oli Lisboassa siihen aikaan yhtä paljon orjia, kuin vapaita. Sellaisessa tapauksessa on hyvin luonnollista, että portugalilaiseen kansaan on sekaantunut Neekeri-vertä, vaikka niin vähässä määrin, ett'ei Mulattien sitkeimpiäkään tuntomerkkejä voi siinä täysin selvästi eroittaa. Vaan kansan luonne sekä ruumiillisessa että hengellisessä suhteessa on siitä kuitenkin voinut saada vaikutusta vahingokseen.

Paljon enemmän kuin kolmas osa Brasilian asukkaita on Mulatteja eli sekoitusta valkoisista ja Neekereistä. Kuitenkin ovat avioliitot valkoisten ja Neekerien välillä aina olleet verrattain harvinaisia, joten Mulatti-rotu siis alkuperäisesti enimmäkseen polveutuu Brasilialaisten yhdistyksistä nais-orjiensa kanssa.

Tätä nykyä sekoittuu Brasilian valkoinen rotu mustan kanssa pääasiallisesti ainoastaan välillisesti Mulattien kautta, jotka perustavat avioliittoja paitse keskenään myöskin yleisesti sekä valkoisten että mustain kanssa, vaaleammat Mulatit valkoisten ja tummemmat mustain kanssa. Sillä tavoin lisääntyy kuitenkin Neekerien kanssa sekoitettu rotu muita lukuisammin, huolimatta valkoisten inhosta Neekerejä kohtaan.

Sitävastoin kun ei nyt enään sallita ulkomailta tuoda orjia Brasiliaan ja sinne kuljetetuista orjista ainoastaan neljäs osa on naisia, on Neekerien luku siellä jo kauan vähentynyt kahdella prosentilla vuosittain. Helposti saattaa sentähden huomata, että tulevaisuudessa täytyy mustan rodun suurimmaksi osaksi sulaa valkoiseen tai oikeammin Mulattirotuun.

Valkoinen väestö taas tulee nähtävästi vielä kauan aikaa sisäänmuuton kautta lisääntymään Brasiliassa yhtä suuressa määrin, kuin tähänkin saakka, sillä siellä voipi hyvin elää ainakin 20 vertaa suurempi kansa; vaan ennemmin tai myöhemmin vähenee sisäänmuutto ja senjälkeen ei valkoinen rotu enään voi vastustaa sulamista ruskeaan Mulattirotuun. Mulatit, jotka jo nyt ovat lisääntyneet lukuisammin kuin valkoinen rotu sisäänmuutonkin kanssa, tulevat siis todennäköisesti kaukaisessa tulevaisuudessa vihdoin olemaan maan päärotu, vaikka silloin heikommalla Neekeriveren sekoituksella kuin tätä nykyä.