Part 11

Oli jo pimeä kuin saavuimme _Manuel Maria_ nimiseen fazendaan, jonne olimme aikoneet yöksi. Saimme senvuoksi vähän aikaa odottaa ennenkuin lukitusta talosta tuli ihmisiä esiin, koirain vilkkaan haukunnan kautta houkuteltuina ulos. Camaradani pyysi meille yösijaa, lisäten että aikomukseni oli antaa maksua sekä siitä että kaikesta mitä tulisimme tilaamaan.

Siihen suostuttuaan saattoi isäntä meidät etehisen tapaisen verandan kautta pieneen ikkunattomaan huoneesen, joka oli valaistu jonkunlaatuisella seinässä riippuvalla lampulla eli öljykupin laidalla palavalla pumpulilanka-tukulla. Huoneessa ei ollut muita huonekaluja kuin leveä kömpelösti tehty sänky, pieni maalaamaton huono pöytä, nahkatuoli ja kaksi nahkaista matkakirstua. Luonnollisesti ei siellä myöskään ollut uunia, enemmän kuin sellaista muuallakaan tapaa Brasilian asuinhuoneissa. Kovaksi tallattu multa oli lattiana ja katto oli palmikoiduista bambu-ruovon liisteistä.

Talossa oli myöskin viisi muuta pientä huonetta, vaikka se kokonaisuudessaan oli ainoastaan tavallisen salin kokoinen. Huoneen runko, nurkat, ovi- ja ikkuna-pielet olivat pystyistä hirsistä ja seinät köynnöskasveilla sidotuista oksaristikoista, joiden lomat olivat täytetyt saventapaisella maalla eli sillä ruskealla vuorten rapautumisesta syntyneellä savihiedaila, joka on yleisin maanlaatu Minas Geraes maakunnassa. Sekä ulkoa että sisästä oli talo maalaamaton ja ulkokatto kourumaisista tiileistä.

Talonväki, sekä isäntä että emäntä, olivat indiaanivoittoista rotua, jossa selvästi kuitenkin huomasi sekä Neekerin että Portugalilaisen veren vaikutusta. Heidän ihonsa oli keltaisen ruskea, hiukset pikimustia, sangen vähän suortuvissa, nenä kapea ja vähän koukero, silmät mustia, Indiaaneille omituisella terävällä katseella.

Illalliseksi tuotiin meille kuivatusta lihasta valmistettua paistia sekä keitettyjä maniok-juuria (_Manihot aipi_ Pohl), jotka kuorittuina ovat soikeiden hyvin isojen potattien muotoisia tai pienempien lanttujenkin kokoisia ja maultaan potatin ja vehnäleivän välillä. Syötyämme näitä ruokia hyvällä ruokahalulla ja juotuamme kahvia päälle, kävimme maate. Saimme kaksi kelvollista vuodetta viereisessä huoneessa, jossa välikatto oli poikessa ja monelta paikoin seinäin ristikkoin läpi kuumotti kuutamo sisään.

Aamulla vielä juotuamme kahvia, maksoimme kaikesta yhteensä 1,500 reissiä (noin 3 markkaa) eli neljä kertaa vähemmin kuin sama Ouro Pretossa oli maksanut. Tämä vastaa myöskin tavallisia hintoja maataloissa, joissa yksinkertaisemmista aterioista otetaan 400 reissiä (noin 80 penniä).

Kävin aamulla katsomassa talon edustalla olevaa isoa puutarhaa, jossa kasvoi useita hedelmäpuu-lajeja, niinkuin kahvi-, banaani-, oransi-, goiaba- ja pitombapuita, sekä erästä koristuskasvina paikkakunnalla paljon viljeltyä pensasta _Euphorbiace'ein_ heimoa, jonka komeat kukinnot ovat ympäröidyt punaisilla georginin laitakukkain kalttaisilla suojuksilla, niin että ne kaukaa näyttävät hyvin isoilta punaisilta koppiloilta.

Talo oli avarassa matalassa laaksossa, jossa oli useita muitakin fazendoja. Ne olivat eroitetut toisistaan nurmikoilla ja _carrascoilla_ eli pensastojen tapaista harvaa metsää kasvavilla campos-mailla.

Manuel Mariasta eteenpäin laskeusi tiemme ylängöltä yhä alemmaksi maisemalle, jossa ei enään löytynyt vuoria, vaan ainoastaan mäkiä ja matalampia harjanteita. Maa oli siellä erittäin hedelmällistä, vaikka harvaan asuttua, ja kasvoi heikollaista metsää, jota nimitetään _catingaksi_, eroitukseksi rannikon vanhoista tiuhista aarniometsistä _mattos virgems_. Muita viljelyksiä kuin puutarhoja fazendain luona ei juuri ollut näkyvissä.

Useita jokia, jotka laskevat vetensä Sao Francisco virtaan, oli meillä tällä seudulla kaalattavana. Ne olivat muutamia syliä leveitä ja niin syviä, että töin tuskin saimme muulin seljässä olevat laatikot kuivina ylitse. Sateisella vuodenajalla paisuvat ne niin isoiksi, että kaalaamalla on mahdoton päästä niiden yli.

Muutamain fazendain ohitse ratsastettuamme, tulimme _Casa Branea_ nimiseen kylään, joka, talojen suuruudesta päättäen, näytti olevan tavallista varakkaampi. Siitä eteenpäin vallitsivat taas aukeat campos-maisemat, joissa mäkien rinteillä paikoittain eroitti _carrascos_-pensahikkoja ja kosteammissa notkoissa _catinga_-metsikköjä tai monen sylen korkuisia bambu-ruovostoja.

Bambut ovat hyvin tavallisia kosteammilla paikoin Brasilian metsissä, vaan harvemmin muodostavat ne varsinaisia metsikköjä eli ruovostoja. Niissä ne joko täyttävät puiden välillä olevan tilan tai tavataan metsättömilläkin paikoin. Sellaisia ruovostoja löytyy melkein yhtä monen laatuisia, kuin bambu-lajejakin, joista useimmat kuuluvat sukuihin _Guadua_ ja _Chusquea_. Eräät lajit niistä ovat hanhen sulan paksuisia ja muutaman jalan pituisia, vaan toiset taas paksuja kuin käsivarret ja seitsemän tai yhdeksänkin sylen pituisia. Ne kasvavat kaarenmuotoisesti toistensa sekaan nuokkuvina epäjärjestyksessä ja kuivavat kukkimisensa jälkeen tavallisesti yhtaikaa koko ruovosto, vaan useampia vuosia kuluu niiden synnystä kukkimiseen. Isommat lajit kasvattavat latvaansa parin kolmen sylen korkuisen sinertävän röyhyn, jossa kukat ovat melkein samanlaisia kuin suomalaisessa ruovossa eli kaislassa (_Phragmites_). Kukkimisensa jälkeen häviävät ne niin kokonaan, että missä useina vuosina on kasvanut korkean metsän kalttainen ruovosto, muutama kuukausi kukkimisen perästä ei enään näe mitään jälkeä koko metsästä.

Casa Brancasta muutamia leguoita ratsastettuamme, tulimme _Cachoeira do campo_ nimiseen isoon kylään, jossa erään Mulatin talossa vähän aikaa lepäsimme ja virvoitimme itseämme, samoinkuin Casa Brancassakin olimme tehneet. Kylä näytti varakkaalta ja siinä oli myös muutamia hyvin varustettuja kauppapuoteja. Niiden ohitse ratsastaessamme näin yhdessä kaupaksi erästä toisintoa banaaneja, jonka hedelmät olivat toista vertaa isommat kuin tavallisilla muunnoksilla ja ruskeamman väriset.

Niitä ostaessani tertun tuli luokseni kerjäämään pahasti spitaalinen Neekeri, jonka jalat olivat kasvaneet kannon muotoisiksi möhkäleiksi ja kasvotkin kovasti vikaantuneet. Päästäkseni hänen inhoittavasta ja mahdollisesti vaarallisestakin läheisyydestään viskasin hänelle rahan hyvän matkan päähän.

Vaikka Brasiliassa pidetään spitaalitautia (_Lepra_ eli _Elephantiasis Graecorum_) tarttuvana, sallitaan sitä niinkuin muitakin tauteja sairastavain kuljeksia talosta taloon kerjäämässä, jonkavuoksi sellaisia kohtaa usein maanteillä. Eurooppalaiset lääkärit eivät sitä enään kuitenkaan pidäkään tarttuvana. Minas Geraes maakunnassa se on sangen tavallinen, varsinkin Neekereillä, ja alkaa siellä tavallisesti vähäpätöisillä rohtumilla kasvoissa ja varsinkin korvissa, jonka jälkeen se vähitellen pitkän ajan kuluessa leviää muihin ruumiinosiin, synnyttäen niihin rosoisia kuhmuja ja turpomuksia, ja kasvattaa vihdoin jalat eli kädetkin paksuiksi kummallisen muotoisiksi möhkäleiksi. Se kehittyy hyvin hitaasti, kestäen vuosikymmeniä, ja on useimmiten parantumaton. Kansa uskoo sen tarttuvan, vaan puhkeavan näkyviin usein vasta pari vuotta sen jälkeen kuin sen on saanut. Myös luullaan sen syntyvän epäterveellisestä ruuasta, _Araucarian_ siemenillä lihoitetun sian lihasta y.m. Myöskin Euroopassa ja Suomessakin on tätä samaa tautia tavattu, vaan meillä ainoastaan miedommassa muodossa, synnyttämättä möhkäjalkoja.

Cachoeirasta eteenpäin ratsastaessani campos-maisemaa myöten, jossa seuduittain myös oli carrascoja ja catingoja, olivat lehdet useista niiden pensaista ja puista jo alkaneet varista, niin että useat puut näyttivät kuivilta, vaikka ne olivat ainoastaan kuivan vuodenajan lepotilaan asettuneet. Puiden latvoissa kasvoi usein loisioina kellan vihreitä pensaantapaisia tukkuja muodostavia _Loranthace'eja_, jotka soikeilla lehdillään paikkapaikoin viherjöittivät lehdettömäin puiden oksia. Useissa yksinäisissä tai harvaan kasvavissa puissa huomasin myöskin korkealla latvassa ja paksummilla oksilla muurahaispesäin kokoisia kellan ruskeita tai mustiakin maamöhkäleitä ja savipatsaita. Ne olivat termiittein pesiä ja niihin johti pitkin puunrunkoa peitettyjä savesta rakennettuja käytäviä, joita myöten termiitit pääsivät maasta nousemaan pesäänsä salassa vihollisiltaan.

Yöksi tulimme _Chequeira_ nimiseen taloon, jonka isäntä oli Portugalilainen ja emäntä jokseenkin sievä Neekerinainen.

Aamulla ylösnoustessani olivat muulimme karkuumatkalla kotiapäin, jonkavuoksi camaradani sai juosta niiden jälestä ja sanoi löytäneensä ne vasta Cachoeiran luota. Koska talon omat muulit olivat pysyneet yön samassa aitauksessa, syntyi minussa se epäluulo että hän itse oli käynyt purkamassa aitauksen veräjän, jonka aamulla näin olevan auki, ja ajanut muulinsa sieltä maantielle. Hänen aikomuksensa lienee ollut viivyttää matkaa, niin ettemme ehtisi yöksi perille, vaan saisin hänelle vielä kustantaa yökorttierin ja yhden aterian lisäksi. Se ei hänelle kuitenkaan onnistunut.

Chequeiran isäntä oli joku vuosi sitten laittanut vähäisen talonsa hedelmättömälle paikalle campoksella harjoittaakseen kauppaa työmiesten kanssa, jotka tämän seudun ohitse rakensivat Ouro Pretoon johdettavaa rautatietä. Lähistössä näkyivät myös rautatien kaivokset, kiertäen Schweitsiläiseen malliin moneen mutkaan camposmäkien pyöreitä rinteitä myöten ja sopivalla paikalla aina pujahtaen mäeltä toiselle.

Chequeirasta eteläänpäin kesti yhäti camposta, joka yleensä näytti hedelmättömältä -- ja vielä enemmän senkinvuoksi, että kuiva vuodenaika jo oli syvästi painanut merkkinsä kasvullisuuteen. Notkoissa ja kosteammilla paikoin rehoitti kuitenkin ruoho, ja carrascojen pensaatkin kantoivat siellä lehtiä.

Erään metsikön läpi ratsastaessamme näin puiden välissä ison aution talon, joka viljelyksineen ja puutarhoineen jo kauan aikaa sitten oli jätetty takaisin luonnon valtaan. Isot vanhat palmut ja muutamat hedelmäpuut kasvoivat carrascon pensaiden ja puiden seassa muistomerkkeinä istuttajistaan. _O pai taverneiro; o filho cavalheiro; o neto mendicante_ (isä kauppias; poika kavaljeeri; pojanpoika kerjäläinen) on brasilialainen sananlasku, joka sisältää selityksen siihen, että niin moni talo seisoo Brasiliassa autiona.

Huomaamatta ja vähitellen kohosi tie _Serra Brancalle_, jonka poikki olin viisi viikkoa aikaisemmin ratsastanut. Nyt sain matkustaa hyvän matkaa sitä pitkin lähellä sen läntistä rinnettä, ihaellen näköalaa, joka sieltä avautui avaran maiseman yli. Harjanteen päällystä oli tältä puolen kuivaa hedelmätöntä tasankoa, jolla kasvoi harvaa ruohokkoa.

Vihdoin yhtyi polkumme vuoren yli johtavalle tielle, jota myöten olin Caracaan matkustanut.

Vuorelta alas päästyä ratsastin tuttujen maisemain läpi, vaan paljon vähemmin miellyttävältä näytti luonto nyt kuin viisi viikkoa aikaisemmin. Metsät näyttivät kuihtuvilta ja, vaikka useimmat niiden puista vielä viheriöitsivät, olivat lehdet toisista varisseet pois ja toisista kovasti harventuneet, ja ruohot ja pensaat tien vieressä olivat peitetyt niin paksulla pölyllä, että niiden lehtien vihreää väriä ei enään saattanut eroittaa.

Miellyttävänä vastakohtana tässä luonnon alkavassa unessa loistivat paikkapaikoin puiden latvoissa köynneliäin _Bignoniace'ein_ sinipunervat tai punan kellervät kukkaviuhkot, verhoten monasti suuren osan puita, joihin ne olivat kiivenneet.

Ouro Brancon ohitse päästyämme tuli pimeä ehtoo ilman kuutamoa. Vaan varmoilla askelilla kulkivat muulimme pimeässäkin pitkin kuoppaista tietä, löytäen tienkin vieressä polkuja, silloin kun oli väistyminen vastaan tulevia härkävankkureita. Toisin paikoin tapasimme tien vieressä tavarainkuljettajia, jotka sinne olivat nuotion ääreen asettuneet yöksi, joko senvuoksi etteivät olleet ajoissa ehtineet mihinkään _ranchoon_ tai kenties pikemmin sentähden että siellä saivat muuleilleen paremman laitumen ja maksuttomasti. Kummallisen vaikutuksen tekivät nämät mustat ja tummanväriset haahmut, jotka, meidän lähestyessä, kohosivat leposijoiltaan ja nuotion hämärässä valossa terävästi tirkistivät meitä.

Queluzin pikkukaupungin läpi ratsastaessamme oli yhdessä paikoin kadulla lukuisa väkijoukko, joka kuunteli omituista katukonserttia. Avonaisen oven eteen oli kadulle avautuvaan huoneesen asettunut kaarenmuotoiseen riviin kirjavasti puettuja naisia, sinisissä, punaisissa, keltaisissa ja vihreissä dansöösi-puvuissa, lihavia ja laihoja, pitkiä ja lyhköisiä, mustia, ruskeita ja keltaisia neitejä, jotka täyttä kulkkua kirkuivat epäsoinnullisia säveleitään.

Yöllä 7 päivänä toukokuuta saavuin takaisin _Lafayetteen_, jossa vastoin Germain'in varoitusta otin asuntoa kolmannen "varkaan" hotellissa. Hänestä selvisin kuitenkin paraiten, sillä aamulla rätinkiäni maksaessani pyyhki hän, minun neuvostani, siitä itse muutamia markkoja pois, jotka "epähuomiossa" olivat ilman syytä siihen tulleet.

Aamulla ennen junan lähtöä kävin hotellin vieressä olevalla mäellä, josta palatessani huomasin, että vaatteeni olivat peitetyt kymmenillä tuhansilla pikkuisilla puukkiaisilla (_carrapatos miudos_). Pieksettyäni oksalla ja hangattuani kädellä niitä vaatteistani niin tarkkaan, että luulin niiden olevan lopussa, säästyi niitä kuitenkin niin paljon, että minulla monena päivänä oli työtä niiden poimimisessa ihostani, johon niitä oli imeytynyt kiinni. Ne ovat nimittäin niin pieniä, että niitä on vaikea tarkkaan löytää vaatteistaan, vaan jonkun ajan kuluttua ilmoittaa niiden kihisevä pistos että ne jo ovat löytäneet ihoon. Kuivan vuodenajan ensimäisinä kuukausina ne ovat varsinaisena maan-kiusana muuli-laitumilla, joihin niitä enimmin ilmaantuu. Niitä tavataan silloin pallomaisina ryhminä ruohoissa ja pensaiden oksissa, joista ne kiinnittyvät ohi kulkevan vaatteisiin.

Toukokuun 8 päivänä saavuin junalla Sitioon, jonne olin tavarani ja kokoelmani jättänyt. Siellä viivyin viisi päivää, jotka käytin kokoelmaini hoitamiseen ja laittamiseen sellaiseen kuntoon, että ne uudetta purkamisetta säilyisivät Suomeen saakka.

Ainoastaan pienempiä ekskursioonoja saatoin sen ohessa tehdä, ja kun aikaa jo oli kulunut enemmän, kuin matkaohjelmani mukaan olisi riittänyt, täytyi minun myös kieltäytyä ottamasta osaa metsästys-retkeen, johon siellä ollessani sain kutsumuksen. Eräs nuori fazendeiro lähistöstä tuli nimittäin Hotel do Sitioon täysissä metsästys-varustuksissa, ratsastaen muulilla ja tuoden muassaan lauman vintti-koiria. Hän oli maalais-patrooni Brasilian valkoista rotua, jostakin paikkakunnalla olevasta isommasta fazendasta. Vaan kun hän ei taitanut muuta kuin Portugalin kieltä, niin sekin seikka vähensi haluani noudattaa hänen kutsumustaan lähteäkseni metsästysretkelle.

Koirilla metsästäessä tapaa campoksella kuitenkin saalista, joka voisi paljonkin tarjota viehätystä metsästäjälle. Campoksen isommista eläimistä lueteltakoon tässä seuraavat:

Veado campeiro (_Cervus campestris_ Cuv.) on metsävuohen (C. capreolus) kalttainen hirvi, joka ei ole harvinainen korkeammilla campos-mailla. Brasilian tavallisimmat hirvi-lajit ja, samoin kuten ensiksikin mainittu, pieniä kooltaan ovat veado catingueiro (_C. simplicicornis_ Illig.), joka elää harvapuisissa campos-metsiköissä, ja veado mateiro (_C. rufus_ Illig.), joka oleksii tiuhemmissa metsissä. Iso hirvi-laji on veado galheiro (_C. paludosus_ Desm.), jota tapaa isompain jokien varsilla olevissa soisissa metsissä. Ne ovat kaikki hyvin arkoja ja niitä metsästetään väjyksissä jokien luokse johtavien teiden varsilla taikka myöskin koirain avulla, jotka ottavat ne juoksussa kiinni.

Tapetijänis (_Lepus Brasiliensis_ L.) on kaniinia vähän isompi ja mustan ruskea. Tavoiltaan on se Euroopan jänisten kalttainen. Maultaan omituista lihaa on ourico'lla (_Cercolabes villosus_), joka kiipeää puissa, käyttäen apunaan kahden korttelin pituista kierteis-häntäänsä. Sen vartalo on kaksi ja puoli korttelia pitkä ja peitetty piikeillä. Syötäviä ovat myöskin useat merisika-lajit (_Cavia_), joista mokó (_C. rupestris_ Pr. Max.) on suurin. Aguti (_Dasyprocta aguti_ Wagn.) on liki kyynärän pituinen nakertaja ja elää laumoissa, jotka usein tekevät vahinkoa sokuriruoko-istutuksissa, Sen lihaa pidetään erinomaisena herkkuna. Paca (_Caelogenys [Cavia] paca_) on hyvä uija ja sukeltaja ja oleksii maankoloissa, joista se hämärässä lähtee liikkeelle. Se on kyynärää pitempi ja sitä metsästetään paljon omituisilla koirilla, joita sen etsimiseen on varten vasten harjoitettu. Jokisika (_Hydrochaerus capybara_) on sian muotoinen iso nakertaja, pituudeltaan 1,5 tai 2,5 kyynärää, ja elää pienissä laumoissa jokien varsilla. Se uipi ja sukeltaa taitavasti ja sitä metsästetään enemmän sen lujan nahan vuoksi, kuin sen lihan takia, joka on maultaan huononpuoleista, vaan rasvaista.

Brasiliassa tavataan kaksi lajia tapiireja, joista _Tapirus Roulinii_ Fisch. elää Sao Francisco virran laaksossa, ja toinen laji _Tapirus Americanus_ sekä rannikolla että sisämaassa. Ne oleksivat usein laumoissa ja polkevat metsiin hyviä polkuja, jotka johtavat jokien varsille. Niillä on tapana kulkea joka päivä samalla ajalla näitä polkujaan myöten jokiin, joissa ne uiskentelevat ja sukeltavat. Kun koirat ja jaguaarit ajavat niitä takaa veteen, niin tapiirit tarttuvat niihin kiinni ja vetävät ne muassaan veden pohjaan, jossa tapiirit voivat sukeltaa neljännestunnin ajan tulematta vedenpinnalle hengittämään. Ne ovat omnivooreja ja syövät sekä heinää, lehtiä ja hedelmiä että lihaakin. Ne saapi muutamissa päivissä kesymään, niin että ne metsistä palajavat ihmis-asuntoon. Hyväilemisistä ovat ne mielissään, vaan ovat tyhmiä, niin että niitä ei saa liikkeelle käskyillä, vaan niitä täytyy työntää tai ajaa kovilla kepin iskuilla, sillä heikot lyönnit eivät tunnu niiden paksussa nahassa. Niiden liha on syötävää ja niiden rasvaa käytetään myös lääkkeenä.

Pecaari-sikoja (_Dicotyles_) löytyy Brasiliassa kolme lajia, jotka elävät isoissa laumoissa metsissä ja laittavat niihin polkuja, josta ne ovat saaneet indiaanilaisen nimensäkin. Queixada branca (_Dicotyles labiatus_ Cuv.) on melkein tavallisen sian kokoinen ja muotoinen, vaan se on hännätön, niinkuin muutkin pecaari-lajit. Sitä sekä pyydetään kuopilla että metsästetään, vaan ahdistettuna se on rohkea ja vaarallinen koirille ja metsästäjällekin. Muut pecaari-lajit sitävastoin ovat pienempiä. Ne ovat, samoinkuin apinatkin, Indiaanein tärkeimmät metsästys-eläimet, joita he lihan tähden pyytävät, vaan muutamat Indiaani-heimot inhoavat kaikkea sianlihaa, niinkuin juutalaiset. Pecaarit kesyvät helposti ja seuraavat isäntäänsä niinkuin koirat.

Syötävinä eläiminä tapetaan Brasiliassa myöskin muurahais-karhuja ja vyötäjäisiä, jotka kuitenkin ovat hyvin hyödyllisiä eläimiä, sillä ne hävittävät termiittejä ja muurahaisia, joista siellä on niin paljon haittaa. Sitiossa oli minun tilaisuus useampia kertoja syödä vyötäjäis-paistia, vaan se tuntui minusta sangen ala-arvoiselta, vaikka se oli pehmeätä ja vaaleaa kuin lintupaisti. Luupanssarilla peitettyjä vyötäjäisiä tunnetaan Brasiliassa 6 lajia, joista tatu-été (_Dasypus octocinctus_ L.) on tavallisin ja yli 3 korttelia pitkä häntää lukematta, vaan suurin kaikista lajeista on tatu-canastra (_D. gigas_ Cuv.), joka on puolikasvaneen sian kokoinen. Ne eivät ole niin nopeita, ettei niitä juoksussa saisi kiinni, vaan ne kaivautuvat sukkelasti maahan, ja jos ne puoleksikin ovat tunkeutuneet koloonsa, ei niitä enään saa väkisin siitä vedetyksi. Maan sisästä on niitä vaikea löytää, sillä niiden käytävät ovat hyvin avaroita ja moni-mutkaisia. Tamandua bandeira (_Myrmecophaga jubata_ L.) on suurin muurahaiskarhu-lajeista ja kuonosta hännän päähän yli neljä kyynärää pitkä. Sen selkä on pitkä-karvainen, häntä iso ja tuuhea ja kuono hyvin pitkä ja kapea. Se on jokseenkin hidasjuoksuinen ja ihmiselle vaaraton, vaan tekee koiralle vastarintaa, nousten pystyyn istumaan ja iskien etujalkainsa isoilla kaivin-kynsillä koiraa. Brasilian kaksi muuta tamandua-lajia (_M. didactyla_ ja _tetradactyla_) ovat pienempiä ja kiipeävät kierteishäntänsä avulla puissa. Laiskiaisia (_Bradypus_) on Brasiliassa neljä lajia, joista tavallisimmat ovat unao (_Bradypus didactylus_ L.) ja aai (_Br. tridactylus_ L.). Ne oleksivat embauba-puissa (_Cecropia_), joiden lehdistä ne elävät, eivätkä tule niistä alas muuta kuin juomaan. Ne ovat hyvin sitkeähenkisiä, niin että niihin täytyy ampua useampia laukauksia, saadakseen ne putoamaan alas. Jos hakkaa pois oksan, johon laiskiainen kynsillään on iskenyt kiinni, niin saattaa oksasta kiinni pitämällä kantaa laiskiaisen kotia, ilman että se päästää irti oksaa. -- Brasilian petoeläimistä ja apinoista on jo edellä ollut puhetta, jonkavuoksi ohimenemme ne tässä.

Lintu-lajeista on Brasilia tavattoman rikas. Useat niistä, varsinkin pienemmistä lajeista, ovat erinomaisen kaunis-höyhenisiä, jonkavuoksi niitä mielellään ostetaan Eurooppaan koristuksiksi. Rio de Janeirossa ja muutamissa muissa rantakaupungeissa on luonnonesineiden kauppiaita, jotka hyvällä menestyksellä välittävät tätä kauppaa. Lintujen nahkoja, samoinkuin kaunisvärisiä kovakuoriaisiakin, ostavat he maalaisilta sekä varsinkin erityisiltä metsästäjiltä, joiden ainoana toimena on kaupaksi meneväin luonnonesineiden kerääminen ja etenkin lintujen ampuminen ja pyytäminen.

Kauniiden höyheniensä tähden ovat seuraavat lajit mainittavia.

_Kolibreista_, joita on suuri joukko lajeja, ovat kauniimpia _Chrysolampis mosehita_ Gray, _Lophornis magnifica_ Bonp. ja _Calothorax rnbineus_ Gray, sekä tavallisimpia _Lampornis mango_ Sws. ja _Thaumatias albicollis_ Gould. Tilhin sukuinen kerua (_Ampelis cincta_ Gray) on loistavain sinisten höyheniensä tähden arvossa pidetty lintu. Punainen trebeme (_Tanagra Brasilea_) ja muutamat muut Tanagra-lajit (varpuislintujen lahkoa) ovat Brasilian kauniimpia pikkulintuja. Koreasti kirjava _Galbula_ kuuluu omituiseen heimoon kiipijä-lintuja, jonka lajit ovat laiskuutensa tähden merkillisiä. Niillä on tapana istua liikkumattomina paikoillaan, odottamassa kärpäsiä, jotka lentävät niiden luokse, ja ne eivät lähde pakoon ihmisenkään lähestyessä, jonkavuoksi niitä saapi kepillä lyödyksi alas oksalta, jolla ne istuvat.

Elävinä hyvin kaupaksi meneviä lintuja ovat papukaijat, joita Finsch luettelee Brasiliasta 85 lajia. Ne elävät isoissa parvissa ja tulevat usein viljelyksiin vahinkoa tekemään. Siellä syövät ne kahvin marjoja ja nakertavat maissin tähkiä, joissa niiden purusta syntyy mätä. Yöksi palajavat ne aina samoihin paikkoihin, metsiin korkeiden puiden latvoihin. Ne munivat taidottomiin pesiin onteloihin puihin kaksi valkoista munaa. Suurimmat lajit ja väriltään komeimmat ovat punaiset ararat (_Macrocercus_ eli _Sittace chloroptera_) ja pienin laji on vihreä vaivaispapukaija (_Psittacula passerina_ Kuhl) joka on varpusen kokoinen ja Brasilian tavallisimpia lintuja. Hyvänmakuista lihaa on vihreillä _maitacas_-lajeilla (_Pionus_), ja puhumaan oppivat paraiten vihreät _papageiot (Chrysotis)_, joita Rio de Janeirossa näkee melkein jokaisen pikkukauppaan oven pielessä. _Tukaaneilla (Ramphastos toco)_, jotka samaten kuuluvat kiipijöihin, on erinomaisen iso ontelo nokka ja hyvänmakuista lihaa.