Part 9

"No, naapuri, jos ei muuta olisi kuin se", sanoi Swart, "märän takin me kyllä saamme jälleen kuivaksi, mutta saatpa nähdä, että me saamme märän vuoden. Kyllä meidän tilamme nyt on hauska. Saatpa nähdä, että tästä tulee kauhea loppu, muuten en tunne eukkoani oikein".

"Kuules, naapuri", sanoi Witt, "antaa ihmisten puhua mitä tahansa, me emme sano siihen mitään, vaan olemme vaiti kuin muuri! -- Mutta kas, nyt rupeekin jo satamaan".

He olivat jo lähellä kotoa, heidän kylänsä sijaitsi aivan heidän edessään, mutta nyt alkoi sataa oikein kuin saavista kaatamalla.

Ukko Swart veti Fritsin vähän syrjään ja sanoi:

"Kuules, poikani, minä tahdon vaan kysyä sinulta, enkö minä aina ole ollut hyvä isä sinua kohtaan. Enkö ole pitänyt huolta sinusta, kuin ainoasta lapsestani? Vastaa minulle! Enkö minä aina ole katsonut sinun parastasi?"

"Olette", vastasi Frits, "te olette aina ollut minulle hellä isä".

"Ja niin minä tahdon yhä edespäinkin olla", sanoi Swart, "ja mitä sinun kosimiseesi tulee, niin saat nähdä, että minä tarkoitan sinun parastasi, ja jos sinun äitisi panee vastaan, niin tule vaan minun luokseni, minä kyllä autan sinua. Sinä saat Dorotean, siitä saatat olla varma. Mutta nyt et sinä saa jättää minua pulaan -- minä tosin voin itse siitä selvitä mutta, näetkös, minun ikäiseni mies ei mielellään tahdo tulla pahoin pidellyksi. Sinä tiedät että äitisi on hyvin kiivasluontoinen, jos sinä nyt lähdet edeltäkäsin kotio ja kerrot hänelle kaikki, niin voisi tapahtua että hän tyyntyisi eikä sanoisi minulle vihoissaan mitään. Ei sinun ensinkään tarvitse valehdella, sillä näetkös, poikani, valhe on valhe, mutta totuutta ei sinun myöskään tarvitse hänelle sanoa, ei se olisi hyvä hänelle. Sinä voit mennä keskitietä ja sanoa, ettemme me tulleet Belgiaan, sentähden että meidät valtasi tiellä kauhea kodinkaipaus. Me tulimme niin surullisiksi ajatellessamme että olimme jättäneet hänen yksinään kotia, ja olimme sentähden päättäneet ennen matkustaa jälleen kotiin. Melkein niin pitää sinun sanoman, poikaseni. Mutta sinä et millään muotoa saa kertoa, että me olemme istuneet putkassa ja että meidät pantiin kiinni Strelitsissä -- älä myöskään mainitse sanaakaan rahoista -- muista se, ei sanaakaan rahoista! Sinä tiedät että äitisi on ankara siinä suhtein. Älä myöskään kerro hänelle mitään siitä, mitä meille tapahtui metsässä ja että meidät heitettiin ulos teaatterista ja kuinka minä sain istua rautatiellä. Jos sinä sanot sanankin vaan, niin en minä näe enää rauhallista hetkeä koko elämässäni".

Frits lupasi olla vaiti, ja nyt läksivät hän ja Kalle kotoa kohden.

Molemmat ukot istahtivat ison pensaspuun alle. Siellä eivät he kuitenkaan olleet sateen suojassa. He istuivat hetkisen nojaten poskea kämmentä vastaan sanaakaan virkkaamatta.

Vihdoin sanoi Swart Wittille:

"Mitä on elämä, naapuri?"

"Se on totta, se", sanoi Witt, "siinä sinä olet oikeassa, sen minä olen aina sanonut".

"Mitä on elämä?" jatkoi Swart. "Ajatteles vaan, että me kahdeksan päivää sitten istuimme tässä omilla rattaillamme, ja kuka silloin olisi voinut ajatella, että me tänään istuisimme tässä rankkasateessa, aivan kuin kaksi sammakkoa. No, minusta saa sataa kuinka paljon tahansa. Jos se vaan pian olisi ohi!"

"Se on minunkin ajatukseni", sanoi Witt, "jos se vaan pian olisi ohi!"

"Mitä on elämä?" sanoi vielä kerran Swart, "se on aivan kuin harava ilman hampaita, kuin aura ilman terää, kuin koira ilman häntää. Ja minä näytän sinulle sen toteen, naapuri. Tänään me olisimme olleet, Jumala ties, kuinka kaukana, ja nyt me istumme tässä kuin kaksi narria rankkasateessa".

"Sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "tässä me istumme odotellen, kunnes sade on mennyt ohi. Jumala ties, kuinka kauvan me saamme istua tässä. Muuten minäkin olen tehnyt havaintoja. Kuinka on se mahdollista, että minulla on molemmat saappaani jalassani ja että minä kuitenkin olen hukannut toisen sukkani? Sinä kysyit minulta: mitä on elämä? ja nyt minä kysyn sinulta: missä on minun sukkani?"

"Sinun sukkasi? Mitä?" sanoi Swart, "oletko sinä viisas? Saappaat ovat jalassasi ja kuitenkin on toinen sukkasi poissa! Voihan semmoisesta menettää järkensä! Tämä on todellakin kaunis juttu".

"Samaa minäkin sanon. Se on varma, se", arveli Witt. "Enkä minä ensinkään voi käsittää, kuinka se on voinut tapahtua, olenhan minä muuten niin hirveän varovainen".

"Älä sinä turhia kehu!" sanoi Swart. "Sinä olet oikea lapsi semmoisissa asioissa. Onpa todellakin hyvä, että jälleen olemme kotona, muuten sinä vihdoin olisit menettänyt kaikki mitä sinulla on: pitkät korvat päästäsi, ja vihdoin olisit kai senkin kadottanut. Voiko kukaan ajatella hullumpaa: mies, jolla on saappaat jalassaan, kuitenkin hukkaa sukkansa! Ei se..."

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Frits tulee kotio. -- Kenenkä hän tapasi äitinsä luona, -- Swart tulee hiipien sisään ovesta. -- Ukkosta sateen jälkeen. -- Kuinka kaikki kääntyy hyvään päin.

Ukkojen istuessa mietiskelemässä tämän elämän oloja, kiiruhtivat Kalle ja Frits nopein askelin kylää kohden. Kello saattoi olla viiden vaiheilla. Frits astui niin nopeasti että Kalle tuskin saattoi häntä seurata. Eikä kestänytkään kauvan, ennenkuin he olivat sillä mäellä, josta saattoi silmäillä yli koko kylän.

He näkivät edessään rakkaan kotinsa.

Suloista on, kun näin ensi kerran pitkän poissaolon jälkeen näkee vanhempainsa asunnon, ja sydän sykkii kahta nopeammin tietäessämme että yhdessä noista olkikattoisista asunnoista sykkii sydän meille, että uskollinen käsivarsi siellä odottaa saadakseen kiertäytyä kaulamme ympäri estääkseen meitä enää koskaan irti pääsemästä.

Niin sykki myös Frits Swartin sydän, kun hän näki kylän ja hänen silmänsä sattui hänen isänsä talon olkikattoon. Kuinka levollinen oli se sydän ollut hänen astuessaan ympäri avarassa maailmassa, kuinka kiireesti se nyt sykki, kun hän katseli vanhaa pesäänsä; semmoinen olkikatto on kuitenkin paras koko maailmassa!

He lähenivät kotoa aina enemmän ja enemmän.

Nyt tulivat he tienhaaraan; siinä erosivat he, Kalle meni vasemmalle ja Frits oikealle, pitkin sitä kapeata tietä, joka johti hänen isänsä talolle.

Hän seisahtui lukkarin puutarhan luo.

Eikö hän saisi nähdä pikku Doroteaansa?

Hän katsahti oksien välitse, vanha seljapuu oli jo kukkinut loppuun, ja kuinka tarkoin hän katselikin, niin ei siitä mitään apua ollut, ei siellä Doroteaa näkynyt.

Tyhmä poika, kuinka Dorotea olisi istunut siellä sateessa, sillä satoihan nyt!

Frits huokasi syvään ja jatkoi matkaansa. Pian oli hän kotitalon pihalla.

Siellä oli kaikki niin hiljaa ja rauhallista, ei hiirtäkään näkynyt liikkuvan siellä, ainoastaan sadepisarat ne putoelivat pihan kivitykselle. Frits meni porstuan ovelle -- ei, ajatteles -- samalla syöksi vanha Vahti haukkuen häntä vastaan. "Oletko sinä hullu, vanha koira? Mitä, etkö sinä tunne isäntääsi enää?" No, nyt se sentään näki, kuka se oli, se hyppeli ilosta niin korkealle kuin sen vanhat jalat myönsivät, juoksi haukuskellen hänen ympärillään, hypähti pystyyn hänen rintaansa vastaan, joka karva sen vanhassa hännässä huusi: "hurraa! meidän Frits on tullut kotio!"

Frits meni porstuaan, sielläkään ei ollut ketään, hän meni kamarin ovelle ja nosti sen säppiä, ja hänen avatessaan ovea istui Dorotea ikkunan ääressä ja Fritsin äiti istui hänen vieressään; hän oli laskenut käsivartensa tytön kaulaan ja taputteli häntä poskelle ja oli niin syvään vaipunut keskusteluun, ettei hän kuullut poikansa astuvan huoneesen.

"Rauhoitu, rakas Dorotea", sanoi hän, "kyllä minä ukkoa läksytän, kun hän tulee takaisin maailman-matkoiltaan. Hän on lähettänyt pojan meiltä, ja hän on myös saava toimittaa hänet takaisin, ja jos hän ei tahdo, niin minä laulan semmoista virttä hänelle, että hän tulee lauhkeaksi kuin lammas".

Yht'äkkiä sai eukko nähdä Fritsin.

"Herra Jesus, Dorotea", huudahti hän, "tuossahan seisoo Frits, minun oma poikani! Puhu nyt, oletko se todellakin sinä?"

"No olen, minä se todellakin olen".

"Mistä sinä tulet, kuinka olet sinä päässyt ovesta sisään?"

Näin sanoessaan lankesi eukko hänen kaulaansa, suuteli häntä ja kysyi useita kertoja:

"Mutta Frits, mistä sinä tulet?"

"Kerro nyt, mitenkä sinun on ollut. Missä isäsi on? Eikö hänkin tule kotio, ja missä ovat Kalle ja naapuri Witt? Etkö sinä näe, että Dorotea seisoo tuossa, minkätähden et sinä mene pois antamaan hänelle suuta, pöllö?"

Ja Dorotea seisoi siinä niin iloisena, suloisin riemu loisti hänen silmistään, mutta kainous maalasi ruusut hänen poskilleen. Hänestä tuntui kuin jos taivas olisi auennut, mutta kun hänen piti astua sinne sisälle, huusi ääni hänelle: "Seisahdu, mene takaisin! taivas ei ole ihmislapsia varten!" Sitten oli kuin jos hän olisi ollut avonaisella merellä, aallot hyppivät hänen ympärillään, milloin korkeina kuin vuoret, milloin syvinä kuin laaksot. Myrsky ajeli pilviä taivaalla. Mutta lähellä oleva satama viittasi häntä tulemaan luokseen, kukat tuoksuivat, satakielet lauloivat ja ääni huusi: tule, lapsi parka, myrsky on riehunut loppuun!

Frits oli tuskin uneksinut, että hän oli saava tämänlaisen vastaanoton, että hänen äitinsä itse oli käskevä häntä suutelemaan rakasta Doroteaansa. Mutta kun hän juuri aikoi syleillä tyttöä, syöksi eukko väliin ja eroitti heidät toisistaan.

"Poika", sanoi hän, "mitä sinä ajattelet! Eihän sinulla ole kuivaa tilkkaa ylläsi ja kuitenkin tahdot sinä syleillä Doroteaa. Minä tiedän mitä märäksi tuleminen tahtoo sanoa! -- Herra Jumala, enhän minä ensinkään ole muistanut kysyä sinulta, etkö sinä tahdo vähän ruokaa! Varmaan sinun on kovin nälkä?"

Niin sanottuaan riensi hän keittiöön, ja Frits ja Dorotea istuivat nyt kahden kesken tuvassa, ja jos kohta suu oli vaiti, niin puhuivat kuitenkin silmät ja puhuipa myös lämmin kädenpuristus, ja Dorotean pieni soma ruusu-suu vastasi niin moneen kysymykseen, kun Frits veti hänet likemmäksi itseään ja hänen huulensa tekivät kysymyksiä. Hän uudisti lakkaamatta samoja kysymyksiä, ja Dorotea loi alinomaa silmänsä maahan ja antoi hänelle saman vastauksen.

Niin istuivat he siinä onnellisina puhuen rakkauden suloista kieltä, lauloivat tuota ihanaa, vanhaa laulua, joka, kun sitä kerran on laulettu oikeaan aikaan, soi läpi koko elämän, mutta jota kukin ihminen laulaa ainoastaan yhden kerran elämässään.

Vihdoin tuli Swartin emäntä jälleen tupaan, hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin oli voinut; onneksi oli hän tullut ajatelleeksi, että Frits tarvitsi vähän lämmintäkin ruokaa, ja se oli pidättänyt häntä niin kauvan keittiössä.

"Kas niin, Frits, syö nyt!" sanoi hän, "syö nyt niin paljon kuin vaan jaksat; et sinä ehkä olekaan saanut mitään suuhusi tänään? Ei, katsos Dorotea, katsos vaan, eikö hän ole kasvanut? Nouses oikein suoraksi, poikani: -- eikö hän sinunkin mielestäsi ole kasvanut? -- No istu nyt syömään, poikaseni! -- Lihamakkara on vastikää otettu savusta ja minun munapuuroani pitää sinun maistaman! Missä isäsi on, missä viipyy hän? Nyt minä jo olen kysynyt sinulta sitä, jumala ties, kuinka monta kertaa, mutta en ole vielä saanut mitään vastausta!"

"No, äiti, te voitte olla huoletta, kyllä isä tulee, eihän hän vielä koskaan ole tullut liian myöhään illalliselle", vastasi Frits.

Niin he nyt istuivat jutellen ja puhellen, kysellen ja vastaellen, ja niinpä iltahämärässä jotakin kuului liikkuvan porstuassa, ovi aukeni ja ukko Swart tuli hiipien ovesta sisään kuin vanha syntinen. Mutta kun hän oli päässyt sisään, piilotti hän itsensä lukkarin taakse, jonka hän oli tavannut tiellä ja käskenyt tulemaan mukaansa, ottamaan vastaan ensimmäisen puustin.

"Hyvää iltaa!" sanoi lukkari.

"Hyvää iltaa!" sanoi ukko Swart, "olette kai kaikki terveet? Tottakai sinä sait minun kirjeeni? Herra jumala, kuin nyt sataa, minä olen märkä kuin koira!"

"Se tekee sinulle hyvää, sinä vanha maankuleksija", sanoi Swartin emäntä, "minkätähden annoit sinä Fritsin juosta yksin kotiin, minkätähden ette te tulleet yhdessä?"

"Sen minä tein vaan sulasta rakkaudesta sinuun", sanoi Swart, "olisi ehkä vaikuttanut haitallisesti sinuun, jos olisin tullut aivan äkki odottamatta, ilmottamatta itseäni edeltäkäsin. Sinä ehkä olisit kuollut paljaasta ilosta".

"Niin pahasti ei sentään, luullakseni, olisi minulle tapahtunut", sanoi Swartin emäntä. "Mutta ettekö tahdo tulla minun kanssani vähän, naapuri? Minulla olisi teille jotakin sanomista", sanoi hän lukkarille, vetäen häntä syrjään tuvan nurkkaan.

Eukko rupesi siellä lukkarille kertomaan tehneensä sen päätöksen, että Fritsin ja Dorotean pitäisi mennä toinen toisensa kanssa naimisiin.

"Ja, naapuri" sanoi hän, "minä kyllä olen saava sen asian päättymään tahtoni mukaan. Minä läksytän ukkoa aika lailla hänen kulkulaisuudestaan, niin että minä luulen hänen antavan perää".

Tuvan toisessa päässä seisoi Swart puhellen Fritsin kanssa.

"Minä olen niin murheellinen mieleltäni kuin katumuspäivänä", sanoi ukko, "ja näetkös jos minä puolestani olenkin myöntyväinen, niin ei siitä ole mitään apua. Lukkarin minä kyllä voisin saada taipuvaiseksi, mutta äiti, hän kyllä tulee olemaan uppiniskainen, sen saat nähdä!"

"Ah, isä --"

"Mitä siitä on apua, että sinä puhut! Jos vaan se kirottu matka ei olisi ollut; mutta sillä tulee hän minua aina piinaamaan. Katsos, nyt tulee hän ja lukkari suoraan tänne meidän luoksemme. Nyt raju-ilma alkaa!"

Frits meni pois Dorotean luo ja sitten he yhdessä menivät ulos huoneesta.

Ukko Swart seisoi siinä kuin katuvainen syntinen.

"No, eukkoseni, älä nyt ole suutuksissa, vaan anna kaikki olla hyvin jälleen!"

"Semmoinen maankuleksija! Onko se säällistä, että vanha mies lähtee ympäri maailmaa kulkemaan vaan huvikseen ja kuluttamaan rahaa ja ottaa vielä päälle päätteeksi lapsi-raukan mukaansa! -- Tai etkö sinä ole ottanut minulta pois minun ainoaa lastani?"

"Mutta, eukkoseni..."

"Suus kiinni, sanon minä! luulenpa ettet sinä ensinkään häpeä enää. Tahdotko vielä päälliseksi olla epäkohtelias minulle?"

"Tämä on todella hauskaa, tämä! Minä tulen kotio aivan läpimärkänä, ja sitten..."

"Vait! sanon minä. Minä en enää tahdo kuulla sanaakaan, sinä olet saanut tahtosi täytetyksi, ja nyt sinä istut siinä nokkosissa kaikkine älynesi. Sinä olet nyt käynyt isoissa kaupungeissa, olet opettanut lapsille maanviljelysoppia, nyt sinä olet yhtä kelvollinen kuin se tyhmä yhdistys Güstrowissa, joka tietää kuinka ulkomaalla sontaa luodaan -- sinä ehkä osaat nyt luoda sontaa ranskaksi, sinä -- ja nyt sinä istut tässä kuin viides pyörä vaunujen alla! Nyt, sinä olet saanut _sinun_ tahtosi tapahtumaan, nyt minä myös tahdon saada _minun_ tahtoni. Minä en sen enempää enää tahdo puhua sinun tyhmästä matkastasi, en niin sanaakaan, mutta jos sinä saat semmoisia mielettömiä tuumia vielä toisen kerran päähäsi, niin saat nähdä muuta! Näetkös nyt, Frits on menevä naimisiin ja hän on saava lukkarin Dorotean, siihen saat sinä nyt paikalla myöntyä!"

"Ja minä myönnynkin, Jumalan nimessä! Frits ja minä olemmekin jo suostun..."

"Sepä on kaunista! Vai niin, te teette sopimuksia keskenänne ja teillä on salaisuuksia, joista minä, hänen äitinsä, en saa tietää mitään".

"No no, eukko, jätä nyt se asia sikseen! Lukkari seisoo tässä, kysykäämme häneltä, antaako hän suostumuksensa siihen, että Frits nai hänen tyttärensä. No, mitä sanotte, naapuri?"

"Mitä minä sanon", sanoi lukkari, "minä sanon että se on suuri kunnia minulle, ja minä annan myöntymykseni silmänräpäystäkään arvelematta. Koulussa ei ollut ainoatakaan lasta, josta minulla oli niin suurta iloa kuin Fritsistä. Herra pastori sanoi myös, että kysyi hän siltä pojalta mistä tahansa piplianhistoriasta ja katekismuksesta, niin hän osasi vastata. Maantieteessä oli tosin Kalle Witt parempi kuin hän, Kalle osasikin paremmin prameilla kuin Frits ja silloin kantoi hän lakkiaan kallellaan -- mutta mitä ahkeruuteen ja hyviin tapoihin tulee, niin oli Frits häntä etevämpi ja sentähden annan minä myöntymykseni Dorotean nimessä. Saakoot he toinen toisensa, Dorotea on ollut niin surullinen viime aikoina, hän pitää niin sanomattoman paljon Fritsistä. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, että se asia päättyi niin hyvin!"

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Tämä luku on viimeinen ja hauskin kaikista. -- Me saamme huvittaa itseämme häissä. -- Loppu.

Kaikki oli siis hyvin päättynyt.

Syksy läheni, kellertävä vilja lainehti vainiolla, se odotti vaan leikkaajain viikatteita. Ja eräänä päivänä viikatteet tulivat ja vilja leikattiin.

Frits niitti ja Dorotea sitoi, ja kun tyttö ei ehtinyt seurata, mitä tapahtui välistä, laski hän viikatteensa pois käsistään ja kokosi viljan sitomiin, kunnes Dorotea sai hänet kiinni.

Kun ruissitomet olivat kuivaneet ja olivat ajettavat kotiin, heitti Frits ne ylös rattaille ja Dorotea teki kuormaa. Sen hän tekikin niin hyvin kuin jos hän olisi ollut siihen tottunut lapsuudesta asti.

Ukko Swart hymyili ja hieroi hyppysiään tyytyväisenä.

"Eukkoseni", huudahti hän, "tules tänne katsomaan tätä kuormaa, löytyykö ketään, joka voisi tehdä sitä paremmin. Tämän kuorman on Dorotea tehnyt!"

"Ei", sanoi eukko, "kuinka on mahdollista, isä, tehdä näin hevoskuormia ja puhua yläsaksaa ja laulaa kauniita lauluja ja lukea kirjoitusta? Ei, semmoista miniää ei löydy toista maailmassa".

"Siinä sinä olet oikeassa, naapuri", sanoi Witt. "Enkö minä aina ole sanonut sitä? Minä todellakin soisin, että hän olisi _minun_ miniäni ja että Kalle olisi ottanut hänet".

"Se olisi ollut synti tytölle, hän on liian hyvä hänelle", sanoi Swart, "ei naapuri, hän on ja tulee aina olemaan _minun_ miniäni".

Elonkorjuun aika oli ohi.

Dorotea istui nyt myötäjäisiään neuloen ja Frits tutki almanakkaa, ainoastaan nähdäkseen kuinka pitkältä vielä oli ensimmäiseen perjantaihin Mikonpäivän jälkeen.

"Ei", sanoi ukko Swart, "kuinka se poika on muuttunut! Koko päivän pitkään ei hän muuta tee kuin lukee almanakkaa, ja sitä ei hän ennen koskaan käskemättä tehnyt".

"Oppia on ikä kaikki", vastasi lukkari, "ja jos hän nyt lukee almanakkaa, niin tekee hän sen ilman tähden, nähdäkseen, onko nyt oikea aika ajaa heinät latoon".

Sunnuntai tuli.

Lukkari soitti, Fritsin ja Dorotean astuessa rinnatusten kirkkoon. Tänään oli heidän häänsä. Schultz, Bolt, Suhr, Witt ja muut naapurit astuivat vaimoineen heidän jälestään.

Kellot eivät koskaan ennen olleet soineet niin kauniisti kuin tänään.

"Ei, kuulkaas vaan kuinka lukkari osaa soittaa tänään, ja kuinka hän osaa pitää tahtia, mutta nyt onkin Doratean hääpäivä!"

Kun he tulivat kirkonportille, syntyi äkkiä pieni hälinä tässä rauhallisessa juhlakulkueessa.

"Mikä nyt on tapahtunut?" kysyttiin toinen toiseltaan.

Ja Swartin emäntä tunkihe niin nopeasti kuin voi Dorotean luo ja itki ja huusi.

"Ah, minun Jumalani, että piti käymän näin, lapseni! Juuri tällä samalla paikalla olen minä kerran käyttänyt itseni niin häpeällisesti sinua kohtaan. Rakas tyttäreni, sano, voitko sinä antaa minulle sitä anteeksi?"

"Sydämmestäni sen voin!" sanoi Dorotea ja kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri, ja Frits hyväili ja lohdutti myös häntä sanoen että hän voisi olla huoletta, Dorotea oli jo kauvan sitten antanut kaikki anteeksi!

"Niin", sanoi ukko Swart, "eukko on välistä vähän pikavihainen, mutta, naapuri, hänen sydämmensä on hyvä".

Ja he menivät kirkkoon.

Pappi seisoi alttarilla, eikä kestänyt kauvan ennenkuin lukkari tuli. Kiire hänellä oli, Jumala nähköön! Pientä lötkötystä juosten hän tuli pyyhkien hikeä pois otsastaan; mikä juhlallinen muoto, mikä ryhti hänessä oli! Mutta tänään hän olikin kahdenkertaisessa ominaisuudessa tässä: isänä ja lukkarina.

Pastori piti puheensa. Hän puhui suruista ja iloista, jotka tulisivat kohtamaan heitä heidän avioliitossaan. Ja kun hän selitti heille, mitä rakkaus oli, puristivat he äänettömästi toinen toisensa kättä, ja kun hän kysyi heiltä, tahtoisivatko myötä ja vastoinkäymisessä elää ja rakastaa toinen toisiaan, kuului selvä, kaikuva "tahdon" kumpaisenkin huulilta, niin että selvään kuuli vastauksen tulleen sydämmestä.

Ja kyyneleet valuivat pitkin Dorotean poskia, hänen pimeä yönsä oli nyt kadonnut, aurinko oli noussut, ja päivänpaistetta tuli hänen sydämmeensä.

Nyt tuli Swart astuen pitkin kirkonkäytävää kiittämään pastoria hänen kauniista puheestaan ja kysymään, sopisiko herra pastorille ja tahtoisiko hän tehdä heille sen kunnian, että hän tulisi maistamaan eukon kanasoppaa ja tahtoisivatko rouva pastorska ja pastorin rakkaat lapset myös käydä häätalossa. Pastori vastasi, että hänelle oli suurta huvia saada olla tämmöisissä häissä ja että hän ja koko hänen perheensä, isot ja pienet, tulisivat.

Nyt koko hääseurue läksi kotiinpäin.

Syömään ruvettaissa sai Swartin emäntä kiirettä; vaikka hän olikin kovin "ruumiikas", juoksi hän ympäri keittiöstä kamariin ja kamarista keittiöön. Hän antoi Swartille kolauksen niskaan, että hän istuisi suorempana, ja kyökkipiika sai korvapuustin keittiössä, sentähden että hän oli kaatanut vadillisen kanasoppaa ukko Wittin syliin. Lyhyesti sanottuna, emäntä ehti kaikkialle, mutta hänellä oli kuitenkin aikaa käydä kehoittamassa vieraitaan syömään hänen makupalojaan, milloin siellä, milloin täällä.

"No, hyvä lukkari, ottakaat nyt vaan vielä vähän lisää. Ei täällä nyt ruoka kesken lopu!"

Ja lukkarin luota meni hän papin luo:

"Te ette syö mitään, herra pastori! Tässä on oikein hyvä pala", sanoi hän, pannen kokonaisen kanan pastorin lautaselle.

Niin kävi hän yhden luota toisen luo, pitäen huolta vieraistaan.

"Ottakaat nyt eteenne, ottakaat eteenne! Vielä pieni palanen! Kas niin, kyllä te nyt tuon vielä jaksatte syödä. Eihän joka päivä häissä olla!"

Herra pastori esitti morsiusparin maljan, ja kun se oli juotu, nousi lukkari seisoalle:

"Mitä siihen tulee, niin emme me molemmat vanhat, naapuri Swart ja minä, voi muuta tehdä kuin ahkeroida yksimielisyyttä. Morsiamen isänä seison minä tässä ja puhun Doroteasta ja Fritsistä, ja jos he tulisivat epäsopuun kerran ja antaisivat toisilleen katkeria sanoja, niin rakkaus lentäisi tiehensä ja se ei voisi käydä laatuun, ja silloin te istuisitte kuin sammakot liukkaalla jäällä. Herra pastori ymmärtää minua kyllä!"

"Eläköön lapsemme!" huusi Swart.

"Eläköön!" huusi myös Witt.

"Eläköön morsiuspari!" huusivat kaikki muut, ja niin he kaikki kilistelivät lasia.

Kun malja oli juotu, tuli Jaakko Schultz juosten:

"Nyt musikantit tulevat! Nyt musikantit tulevat!"

Pian oli joka kynsi noussut pöydästä, pöydät ja penkit muutettiin pois melkein salaman nopeudella ja musikantit alkoivat soittonsa.

"Pois tieltä! pois tieltä!" huusi Swart Juhanille.

Ensin tulivat Dorotea ja Frits.

"Kuinka kaunis hän on; ja kuinka Frits puristaa hänen kättään! Katsos vaan, kuinka hyvin hänen leninkinsä istuu ja kuinka kruunu hänen päässään on kaunis! Niin, Riika, sen minä sinulle sanon, että jos tänä iltana joku tulisi minua kosimaan, niin minä hänen ottaisin kohta".

Nyt tuli pastorin Henrikki Karolina rinnallaan.

"Kuka se on, Riika?"

"Pastorin Henrikki".

"Ja kuka tyttö on?"

"No, etkö sinä häntä tunne? Se on pitäjävoudin Karolina!"

Heidän jälestään tuli Kalle Witt pastorin Lovisan kanssa.

"Kas vaan hänen viheriäistä takkiaan!"

"Niin, naapuri, hän on aivan tikan näköinen, jolta on revitty häntä pois".

Nyt tulivat Swart Wittin emännän ja Witt Swartin emännän kanssa.

"Katsos vaan eukkoa, kuinka keveä hän on! On siinä hyvä työ hänen tansittamisessaan".

Niin arveli myös ukko Wittkin. Hän sylkäisi kouriinsa.

Nyt alotti Swart tanssin.

"Ei niin liukkaasti, naapurin-emäntä, vitkaan ja arvokkaasti, jalat kauniisti ulospäin ja hieno käännös!"

Nyt Juhani riisui takin yltään, pani hattunsa kallelleen ja meni pois Fredrika Schultzin luo:

"No koetetaanpas mekin!"

Riika oli valmis, laski kätensä Juhanin olkapäälle, tasoitti huiviaan ja esiliinaansa. Ja nyt sitä mentiin, Juhani löi tahtia sekä käsivarsillaan että jaloillaan.

"Tämä on liian vitkaista tahtia, soittomiehet! Nopeammin, nopeammin!"

Ja hän notkisti polviaan, levitti jalkojaan ja lensi pitkin lattiaa Riika vieressään.

"Varokaas itseänne, jokainen! Karttakaat varpaitanne, herra pastori! Pois jalkasi tieltä, Kalle Schröder!"

Ja Juhani hän tanssi kuin poika iloisesti ympäri huonetta; ja, nähkääs vaan! Kalle Krüger, Frans Flück ja Kalle Dus seurasivat hänen esimerkkiään.