Part 8

"Niin se menee vaan käymä jalkaa", sanoi Kalle.

"Nyt se menee tasasta lötkötystä", lausui Witt.

"Nyt se menee hyvää ravia", sanoi Witt pistäen päänsä ulos ikkunasta, "se menee täyttä laukkaa! Pitäkäät nyt kiinni! -- nyt sitä mennään kelpo kyytiä! Ei, lapset, katsokaas vaan, kuinka se kiitää eteenpäin, kaikki oikein lentää ohitsemme".

Ukko Witt istui tässä niin onnettomana, kuin jos hänen viimeinen hetkensä olisi tullut, hän pani kätensä ristiin.

"Herra Jumala, naapuri Swart," sanoi hän, "kunhan se peto vaan ei pilttoutuisi!"

"Naapuri, purista vaan hampaasi yhteen!" sanoi Swart, "mitäs siitä kaikessa tapauksessa olisi? Jos se tapahtuu sillä tai tällä tavalla, kerranhan meidän kuitenkin täytyy kuolla! Nyt ei auta mikään, me olemme täällä ja meidän täytyy pitää hyvänä kaikki mitä tapahtuu".

Niin tulivat he ensimmäiselle asemalle.

Vaunut hiljensivät kulkua, ja ukko Swart sanoi: "Ptruu, kas niin, ptruu!" kuin jos hänellä olisi ollut ohjat kädessä.

Ovi avattiin.

"Minä tahtoisin sentään mielelläni nähdä, mitenkä näiden ajopelien laita oikeastaan on", sanoi Kalle mennen ulos vaunuista, "ja jos he taluttavat uusia hevosia arkkuun".

Hän asteli nyt edes ja takaisin tarkastellen kaikkea, mutta hänen näin tarkastellessaan, viheltää veturi ja juna lähtee liikkeesen.

Mutta Kalle hän vaan seisoa töllötti suu auki. Hän kuuli ainoastaan Swartin sanovan:

"Heitä itsesi perään riippumaan!"

Ja kun viimeiset vaunut vierivät ohi, nosti Kalle takkinsa liepeitä ja rupesi juoksemaan junan jälestä. Mutta se kiiti pois avaraan maailmaan ja Kalle seisoi aivan hengästyneenä katsella töllöttäen sen perään, kunnes se katosi.

No Kalle, mitä sinä nyt aiot tehdä?

Itke, poikaseni! Nyt sinä seisot siinä katsella tuijottaen kuin lehmä uutta porttia ja revit korvasi taustaa. Kuuluthan sinä muuten viisaitten joukkoon.

Missä on nyt viisautesi?

Ja Witt ja Swart he kulkivat ulos avaraan maailmaan. Swart lohduttaa Wittiä, kun tämä taasen käy murheelliseksi.

"Rauhoitu nyt vaan", sanoi hän, "kyllä Kalle sinun vielä löytää; ei kestä kauvan, ennenkuin hän on matkalla Belgiaan. Hän on pian oleva täällä. Toinen asia olisi ollut, jos minun tyhmä poikani olisi unhoittanut itsensä jälkeen. Nyt sinä, Frits, istut paikallasi, liikahtamattakaan itseäsi, niin että minä voin hyvin löytää sinut! Tässä vaunut nyt näkyvät seisahtuvan ja minä menen ulos katsomaan, eikö Kalle ole heittänyt itsensä riippumaan perään ja tahdon myös saada vähän juodakseni".

Sanottu ja tehty, Swart astui ulos hakemaan Kallea, mutta ei siellä mitään Kallea ollut, ja kun hän oli saanut sen asian selväksi, meni hän pois saamaan jotakin, jolla sammuttaisi janoaan.

Hän näki erään viinurin hyörivän tiskin edessä.

"Kuules, poikaseni", sanoi hän, "anna minulle oikein hyvä likööri!"

"Kohta, herra", sanoi viinuri ja juoksi pyydettyä tavaraa ottamaan, sillaikaa kuin Swart kaiveli taskujaan maksaaksensa -- mutta saakeli sentään -- hän ei voinut löytää yhtään pieniä rahoja. Vihdoin sai hän maksetuksi ja aikoi juuri tyhjentää liköörinsä, mutta samassa vihelsi juna.

"Mitä piruja", huusi hän, "odota nyt silmänräpäys, minä tulen kohta".

Mutta ei juna siitä väliä pitänyt, vaan kiiti pois.

"Tämäpä oli kaunis juttu", sanoi Swart repien korvansa taustaa.

Ja Frits ja Witt matkustivat ulos avaraan maailmaan, kunnes seisahtuivat seuraavalla asemalla.

"Nyt en minä enää istu tässä alallani", sanoi Frits ukolle. "Matkustakaat te yksinänne Belgiaan, minä tahdon seisahtua tänne ja hakea isääni".

"Frits", sanoi Witt, "ethän suinkaan tahdo jättää minua yksin onnettomuuteen?"

Ja hän rukoili niin hartaasti Fritsiä jäämään vaunuihin.

Mutta Frits astui ulos ja ovi suljettiin. Frits seisoi ulkopuolella.

Juna vihelsi.

Ukko Witt pisti päänsä ulos ikkunasta ja heilutti hattuaan.

"Frits", huusi hän, "sananen vaan! Sano isällesi, että hänen pit..."

Enempää ei hän ehtinyt sanoa. Hän matkusti nyt jälleen ulos avaraan maailmaan.

Frits ei ollut kuullut, mitä ukko Witt huusi, hän ajatteli vaan pastorin Henrikkiä ja mitä hän oli sanonut, nimittäin että he kyllä tulisivat takaisin Berliniin eikä koskaan Belgiaan.

Siinä istui nyt ukko Witt murheissaan; hän oli pannut kätensä ristiin.

"Lukkari sanoi, että matkusteleminen oli niin hauskaa!" sanoi hän, "soisin että hän nyt olisi kourissani. Ja naapuri Witt sanoi että se oli niin ihmeen hupaista, niin että minä, vanha pöllö, menin satimeen ja luulin heidän sanansa todeksi. Nyt voin minä tässä oikein menehtyä!"

Witt painoi päänsä alespäin ja hän oli nyt ulkomuodoltaan kuin vanha kana sateessa.

"No niin, tässä minä istun upo-yksinäni! Mutta mitä minä voin tehdä?"

Juna pysähtyi, Witt meni ulos ja astui erään punakauluksisen miehen luo, joka seisoi siinä.

"Hyvä herra", sanoi hän, "minä en enää tahdo matkustaa kauemmaksi".

"Sitä ei teidän olekaan pakko tehdä, hyvä mies", vastasi hän.

"Ah, jos minä vaan olisin Berlinissä, pastorin Henrikin luona! Koska voin minä olla siellä?" kysyi Witt.

"Iltapuolella k:lo 5 lähtee juna Berliniin, joten te saavutte sinne sopivaan aikaan".

"Kiitoksia paljon siitä sanomasta!" sanoi Witt nostaen hattuaan.

Hän istahti sitten penkille.

"Ah, kuinka minun on lopulta käyvä!" sanoi hän itsekseen. "Lukkari ja naapuri Swart puhuivat niin paljon matkustamisen hauskuudesta. Nyt istuu lukkari siellä kotona tuvassaan ja naapuri Swart juo likööriä, mutta kukaan kristitty ihminen ei pidä lukua minusta raukasta! Ja missä olen minä oikeastaan? Olenko minä Belgiassa vai en? Soisin vaan, että istuisin nyt kotona eukkoni luona ja että naapuri Swart istuisi tässä minun sijassani!"

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuinka Kalle ja Frits lopulta löysivät toinen toisensa, mutta eivät voineet löytää pastorin Henrikkiä.

Nyt he olivat eroitettuina toisistaan. Tässä istui Witt puhellen itsekseen, kuten jo olen kertonut.

Frits juoksi toiselta asemahuoneelta yli kenttien, niittyjen ja maitten hakemaan isäänsä, kolmannella asemahuoneella istui ukko Swart ryypiskellen ja kiroillen Wittiä, poikaansa ja koko maailmaa, ja neljännellä asemahuoneella istui Kalle Witt aitauksella heiluttaen keltahousuisia koipiaan edes takaisin; iso joukko ihmisiä oli kokoontunut hänen ympärilleen ja kummasteli sitä, kuinka hyvin hän osasi heilutella sääriään.

"Herra Jumala", sanoi Witt, "jos minä sentään olisin kotona!"

Frits sanoi!

"Jospa minä olisin kotona äitini luona!"

Ukko Swart sanoi:

"Ei, tämä käy liian vaikeaksi!"

Kalle sanoi:

"Mitä hyötyä siitä on, että minä tässä istun ja heiluttelen jalkojani!"

Mutta kaikki neljä sanoivat he:

"Ah, jos me olisimme pastorin Henrikin luona!"

Ja he päättivät äkkiä kukin itsekseen lähteä matkustamaan takaisin Berliniin.

Niin ajattelivat he, ja niin tapahtui myös kuin he ajattelivat.

Samana iltana olivat he jälleen Berlinissä, ilman että toinen heistä sattui näkemään toista. Ainoastaan kun Frits astui ulos vaunusta, luuli hän näkevänsä jotakin keltaista loistavan vastaansa. Hän katsoi tarkemmin, ja mikä ilo! Se olikin keltahousuinen Kalle.

"Kalle Witt, seisahdu!" huusi Frits, "se oli hyvä että sinun tapasin".

"Mitä hittoa, sinäkö se olet?" sanoi Kalle, "minä luulin sinun ukkojen kanssa olevan matkalla Belgiaan".

"En ensinkään, me olemme kaikki joutuneet eroon toisistamme. Etkö sinä ole nähnyt minun isääni?"

"En, en minä häntä ole nähnyt".

"Kuinka minä tulin iloiseksi nähdessäni sinun sinisen takkisi ja keltaset housusi".

"Piru vieköön ne keltaset housut ja sen sinisen takin", sanoi Kalle. "Siellä, minne te jätitte minun, oli saakelin kaunis tyttö. Sen minä sanon sinulle, Frits, hän oli kaunis kuin prinsessa. Minä menen hänen luoksensa ja sanon:

"'Tahdotteko tehdä minulle sen kunnian, että annatte minulle pienen naukun?'

"No, minä tyhjennän sen, minä saan toisen sijaan, vieläpä kolmannenkin ja mieleni käy niin kummalliseksi. Minä menen pois tiskin luo ja suikkaan hänelle suuta. Niin, tunnethan sinä Kalle Wittin!

"'Herra', sanoi hän, 'hävetkääs vähän!'

"Ja tuskin oli hän tuon sanonut, ennenkuin minä sain korvapuustin ja oikein kelpo korvapuustin, ja samalla joku toinen löi minun hattuni myttyyn yli korvieni.

"'Mitä', sanoin minä, 'mitä tämä tietää?'

"Mutta silloin eräs toinen antoi minulle aika kolauksen niskaani ja sitten he huusivat:

"'Ajakaat ulos se talonpoika-lurjus!'

"Ja niin he heittivät minut suin päin ulos ovesta ja -- katsos vaan -- repivät toisen liepeen pois takistani! Se oli jo toinen tällä kirotulla matkalla! Siinä minä vaivainen nyt istuin! Isäni oli poissa, te olitte poissa ja minä istua kökötin siinä kuin sammakko liukkaalla jäällä".

"No, älä sinä siitä lukua pidä, Kalle", sanoi Frits, "meidän täytyy nyt saada selko Henrikistä, niin saamme maata yötä hänen luonaan".

"Niin, mutta mennäänpäs ensin tuonne sisään. Siinä on kinkku ikkunassa, sinne minä tahdon mennä, sillä minun on niin nälkä, enhän minä ole saanut palaakaan suuhuni koko päivänä".

He menivät sisään, ja Kalle söi kuin jos henki olisi ollut vaarassa, ja baijerilainen olut se vaan lisäsi hänen ruokahaluansa, Frits Swart söi myös halukkaasti ja pian olivat he unhoittaneet päivän vastukset ja vaivat.

"Jumala varjelkoon minua", huudahti Frits vihdoin, "onhan kello jo puoli yksitoista, tule Kalle, emme me enää voi viipyä täällä kauemmin, jos tahdomme että Henrikki meitä auttaa hädästämme".

He menivät.

Mutta mitä nyt? He astuivat ja astuivat ja katselivat ympärilleen ja seisahtuivat, vihdoin rupesivat he kyselemään.

"Hyvä herra, ettekö te voi sanoa, missä pastorin Henrikki asuu?"

Kukaan ei tietänyt; ne joilta he kysyivät, pudistivat päätään ja tuijottivat Fritsiin ja Kalleen, kuin jos nämät olisivat olleet valmiit vietäviksi hulluinhuoneesen, ja jatkoivat matkaansa.

Vihdoin tulivat he Vaaliruhtinaan sillalle.

"Kas niin", sanoi Kalle, "nyt minä osaan. Me menemme vaan ensin vasemmalle, sitten yli sillan, sitten menemme kappaleen matkaa takaisinpäin, sitten vasemmalle, sitten poikkeemme oikealle ja menemme katua ales. Ja se olisi todellakin ihmeellistä, ellemme löytäisi sitä taloa".

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kuinka "lempeä Henrikki" ei ollutkaan pastorin Henrikki. -- He tulivat suin päin rappuja ales. -- Hukefrits ja "punanen". -- N:ro 3:ssa. -- Kenenkä he siellä tapasivat.

Nyt he astuivat katua ylös ja katua ales, ja Kalle näytti tietä. Vihdoin seisahtuivat he erään talon ulkopuolelle.

"Kuules Frits", sanoi hän, "sen mukaan kuin minä voin muistaa, on se tämä viheriä-ovinen talo".

"Niin minäkin muistelen", sanoi Frits, "mutta hänen ovensa oli viheriäinen ja tämä on sininen".

"Eikö sinulla ole silmiä kallossasi?" huudahti Kalle.

"Ovi on sininen", sanoi Frits.

"Ei, se on viheriäinen", sanoi Kalle.

"Se on sininen", vakuutti Frits.

"Ei, viheriäinen! Piru vieköön sinut sinisine ovinesi!" ärjäsi Kalle.

Heidän tässä tehdessään sinistä viheriäiseksi, tuli eräs palovartia heidän luoksensa.

"Mitä meteliä tämä on? Mitä tämä tietää?" sanoi hän.

"Herra vartia" sanoi Frits, "tämä ei ole mikään salaisuus. Me tahtoisimme vaan tietää, eikö tuolla ylhäällä asu eräs ylioppilas ja eikö se ole pastorin Henrikki?"

"Asuu kyllä, häntä sanotaan yleisesti 'lempeäksi Henrikiksi'", sanoi vartia, "minä avasin äsken hänelle, ja hän sanoi, että hetkisen perästä tulisi pari hänen ystäväänsä ja toveriansa ja niillekin piti minun avata ovi".

Vartijan tätä sanoessa avattiin yksi ikkunoista ja ääni huusi heille:

"Mikä on hätänä? No, vai olette te vihdoin täällä, vanhat ystävät! Olut on erinomaisen hyvää tänä iltana!"

"Hän odottaa meitä!" sanoi Kalle Witt.

Vartija meni nyt avaamaan etehisen ovea.

"Tänä iltana teillä mahtaa tulla aika hauskaa siellä ylhäällä. Älkäät nyt vaan olko liian iloiset, sen neuvon minä teille annan".

Näillä, Kallelle ja Frits'ille käsittämättömillä sanoilla sysäsi vartija ystävämme pimeään porstuaan ja pani oven lukkoon.

Molemmat nuoret miehemme, Kalle Witt etunenässä, kömpivät nyt portaita ylös; vihdoin seisahtuivat he erääsen käytävään.

"Henrikki", huusi Frits, "avatkaat ovi, että voimme nähdä missä me olemme".

Ovi aukeni ja pitkänlainen olento kynttilä kädessään näyttihe siinä.

Mutta eihän se ollut pastorin Henrikki! -- Iso punaviiksinen mies, jolla oli punanen yönuttu yllään, lasisilmät punaisella nenällään, pitkä piippu suussa ja pieni lakki päässä, semmoinen oli se olento, joka täytti koko oven aukeeman.

Kovin hämmästyivät sekä Kalle että Frits.

"No jumalauta!" sanoi olento karkealla bassoäänellä, "kauvan te olettekin viipyneet! Olette kai olleet ulkona kuleksimassa vähän tahi on mamseli vetänyt vanhaa Hukefritsiä nenästä?"

"Ei herra", sanoi Kalle, "niin ei ole ollut; me emme vaan osanneet löytää tätä kirottua taloa".

"Piru vieköön", ärjyi olento, "keitä te oikein olette?"

"Me olemme Frits Swart ja Kalle Witt".

"Kaksi tolvanaa, saakeli soikoon! Minä odotan Hukefritsiä ja 'punasta' ja silloin tulette te, pässinpäät! Mitä te täältä tahdotte?"

"Emme me mitään tahdo, herra! Me ajattelimme vaan, että herra Henrikki antaisi meille yösijaa ja vähän rahaa lainaksi..."

"Rahaa lainaksi teille? Tahdotteko te tehdä pilkkaa minusta? Pois täältä! Minä olen itse lainannut jo seitsemän lukukautta!"

Näin sanoessaan heitti hän heidät suin päin portaita ales.

Nyt alkoi tappelu semmoinen kuin Leipzigin ja Waterloon luona.

"Menkäät hiiteen tolvanat!"

"Frits, auta minua!"

Ulkopuolella oli samaan aikaan aika meteli.

Oikea Hukefrits ja "punanen" olivat saapuneet ja tahtoivat kaikin mokomin päästä sisään.

Mutta vartija ei tahtonut heitä laskea sisään.

"Ei teillä ole täällä mitään tekemistä", sanoi hän, "ne jotka ovat siellä sisällä, ovat siellä, minä olen saanut käskyn avata vaan kahdelle".

"Me tahdomme ulos!" huusi Kalle sisäpuolelta.

"Me tahdomme sisään!" huusi "punanen" ulkopuolelta, "avaa kohta, orja!"

Ja hän antoi yövariijalle aika tuuppauksen.

Mitä piti yövartija-paran tekemän?

Hän avasi, ja tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ennenkuin kaksi olentoa syöksi sisään ja kaksi ulos. Tämän nähdessään tarttui yövartija vihellyspiippuunsa ja vihelteli viheltelemistään, niin että hänen vihellyksensä olisi voinut kiveäkin liikuttaa.

Kun meidän poikaparkamme rauhallisesti astuivat katua ylöspäin, tuli polisi juosten.

"Mikä nyt on hätänä?"

"Tappelu huoneessa", vastasi yövartija, "ehkä murtovarkaus!"

Samassa tarttui kaksi polisia poikain niskoihin ja veivät heidät putkaan, jossa he pantiin komeroon n:ro 3.

"Herra jesta, olemmehan me rauhallisia ihmisiä!"

"Se on mahdollista", sanoi kaupunginpalvelija, "mutta rauhoittukaat huomiseksi".

Siinä he nyt istuivat.

"Ah", sanoi Frits, "Jumala ties missä isä nyt on! Mitä sanoisivat äiti ja lukkarin Dorotea, jos he saisivat tietää, että me istumme putkassa. Se olisi kaunis juttu, se!"

Ja kyyneleet valuivat pitkin poika-raukan poskia.

"Ah, Frits, jos minä vaan olisin kotona äidin luona!" sanoi Kalle heittäytyen pitkälleen sänkyyn, jossa hän rupesi potkimaan jaloillaan paljaasta kodinkaipauksesta.

Yht'äkkiä jotakin kuului liikkuvan ja ääni sanoi:

"Älä potki noin! Nyt sinä olet vetänyt peitteen pois päältäni!"

"No, no, naapuri", sanoi toinen ääni, "älä sinä vääntele itseäsi noin, vaan anna toisenkin saada vähän rauhaa".

"Jumalan kiitos", huudahti Frits.

"Tässä ovat isämme!" huusi Kalle.

"Pojathan ne siellä ovatkin", sanoi Swart, "kuinka hitoilla te olette tulleet tänne?

"Ei se ole meidän syymme ollut", sanoi Kalle.

"Hyi, poika", sanoi Swart, "kuinka voit sinä tehdä minulle semmoisen häpeän täällä vieraassa maassa, ja tehdä niin, että sinut pannaan putkaan?"

"No, isä", sanoi Frits, "älkäät te nyt siitä niin pahoittako! Istuttehan te itsekin täällä ja sitten tahdotte te torua meitä!"

"Ei, kuules Frits, nyt minä sanon sinulle, minkätähden isäsi ja minä istumme putkassa", sanoi Witt. "Näetkös..."

"Se vielä puuttui!" sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen. -- "Oletko sinä hullu?" kuiskasi hän hänelle korvaan, "silloinhan he eivät enää pitäisi mitään väliä meistä. Mitä tarvitsevat he sitä tietää? Se on meidän oma salaisuutemme".

"Ei, naapuri", kuiskasi Witt takaisin, "kuinka voit sinä luullakaan, että minä olisin niin tyhmä. En minä meidän salaisuuttamme ilmaise! -- No tuhmat pojat", sanoi hän, "kuinka voi teidän päähänne pöllähtää, että me istuisimme täällä tappeluksesta? Ei, me istumme täällä avujemme tähden, ja kun ei meillä ollut kortteeria, niin hankimme itsellemme sen".

"No", sanoi Swart, "paras kaikesta on, että olemme jälleen saaneet pojat käsiimme. Pane sinä nyt vaan rauhassa maata ja heittäkäämme avumme toistaiseksi sikseen".

ENSIMMÄINENKOLMATTA LUKU.

Kuinka sotatuomari kuulusteli heitä ja he pääsivät vapaiksi avujensa tähden.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan avattiin ovi ja meidän matkamiehemme samoin kuin muutkin yövieraat laskettiin ulos. Kovin ukko Swart häpesi nähdessään missä hienossa seurassa hän oli ollut.

"Ah naapuri", sanoi hän Wittille, "että me saamme istua kaikkien noiden roistojen parissa! Mutta vähät siitä ell'eivät pojat olisi olleet seurassamme, mutta että lasten täytyy nähdä vanhempainsa häpeän!"

Mutta tässä ei mikään auttanut, heidän täytyi astua sisään, ja heidän sisään astuessaan istui siellä eräs mies, jota sanottiin rekistraattoriksi -- ukko Swart piti häntä jonkinlaisena sotatuomarina. Hänen vieressään seisoi polisi.

Heidän täytyi astua näiden luo, ja nyt sateli kysymyksiä:

"Mistä kotoisin? Mihin matka? Minkätähden? Millä tavoin? Missä polisi oli saanut heidät kiinni? Minkätähden he oli otettu kiinni, ja missä heidän passinsa oli?"

Ukko Swart oli nyt täydellisesti tointunut tajuihinsa ja kyllä hän osasi vastata näihin kysymyksiin, mutta kun hänen piti kertoman, kuinka he olivat tulleet putkaan, sanoi hän:

"Herra sotatuomari, minä tahdon todenmukaisesti puhua kaikki, mutta näettekös, ei sovi, että meidän lapsemme kuulevat sitä, me voisimme sen kautta vaan tulla huonoon valoon!"

Kalle ja Frits vietiin ulos, ja Swart alkoi kertoa:

"No, kuten sanottu, minä tulen rautatieltä ja tahdon mennä pastorin Henrikin luo. Minä käyn ja käyn ja haen ja haen ja kyselen ihmisiltä, mutta kukaan ei voi antaa minulle tietoja. Sillä välin oli tullut hämärä, ja minä kuljin ympäri pimeässä löytääkseni pastorin Henrikkiä. Vihdoin sanoin minä itsekseni:

"'Swart', sanoin minä, 'jos sinä aina vaan astuskelet näin, niin sinä ehkä eksyt. Jospa sinä vaan tietäisit jonkin paikan, mihin voisit mennä'.

"Eräs mies tuli astuskellen pitkin katua, häneltä minä kysyin:

"'Sanokaat minulle', sanoin minä, 'ettekö tiedä mitään paikkaa, jossa minä voisin maata yötä?'

"'Kyllä', vastasi hän, 'menkäät tanssihuoneesen, siellä saatte istua kuinka kauan tahansa'.

"'Missä on semmoinen?' kysyin minä.

"'Tässä aivan lähellä, vasemmalla', sanoi hän, 'minä seuraan teitä sinne'.

"Minä seurasin häntä. Ah, herra sotatuomari, minä en ensinkään ole arka luonnoltani; mutta kun minä näin naapurini Wittin tanssissa kauniin naisen kanssa, jonka seurassa hän oleskeli koko ajan, olin minä kaatua selälleni. Minä en tahtonut uskoa omia silmiäni. Niin, herra sotatuomari, minä tulin kovin noloksi. Vihdoin minä huusin:

"'Witt, riivaako piru sinua vielä vanhoina päivinäsi!'

"Ja näettekös, herra sotatuomari, kun minä olin näin sanonut, niin ukko Witt nauraa hohotti ja irvisteli ja iski silmää ja muiskutti suutaan ja hieroi kouriaan ja löi kättään kupeelleen eikä voinut aavistaa kenen kynsiin hän oli joutunut. Minusta oli hän kuin tuhlaajapoika Uudessa testamentissa, joka sokeasti heittäytyi onnettomuuteen ja josta meillä siellä kotona riippuu seinällä kaunis kuva.

"'Kuules naapuri', sanoin minä, 'etkö sinä ensinkään häpeä! Ruveta seurustelemaan semmoisen ihmisen kanssa! Tule heti paikalla pois!'

"'Äh, naapuri", sanoi hän, "katsos vaan mamselia!'

"'Kyllä minä annan sinulle mamselia', sanoin minä, 'ei se ole mikään mamseli, vaan lintu!'

"Ja, herra sotatuomari, se oli todellakin semmoinen yölintu. Minä sentähden tartuin Wittin kaulukseen, mutta tuskin olin minä saanut hänet pois tanssista, ennenkuin hirmuinen meteli syntyi. Kaikki he syöksivät meidän kimppuumme ja löivät meitä. Ja, herra sotatuomari, kun oikeus on minun puolellani, niin minä annan takaisin niin hyvin kuin voin. Sen minä teinkin nyt, mutta silloin tuli polisi väliin ja vei meidät putkaan. Siellä tapasimme me molemmat poikamme, jotka olivat joutuneet melkein aivan samanlaiseen ikävään pulaan. Niin, herra sotatuomari, niin on asian laita, ja minä valehtelisin, jos ei se olisi totta".

"Niin, herra sotatuomari", puuttui nyt ukko Witt puheesen, "meidät kaikki on otettu kiinni sentähden että me emme tietäneet paremmin menetellä ja meidän avujemme tähden. Sentähden tulimme me putkaan, herra".

No, "sotatuomari" nauroi vähän salavihkaa, mutta kun hän oli saanut selville, että he ylimalkaan olivat siivoa väkeä, antoi hän heidän mennä, ja pani erään polisipalvelijan näyttämään heitä pastorin Henrikin luo.

TOINENKOLMATTA LUKU.

Kotimatka. -- Witt ennustaa sadetta; ja sadetta todellakin saatiin. -- Swart lähettää Frits'in edeltäkäsin valmistelemaan heidän kotiintuloaan. -- Swart kysyy: "Mitä on elämä?" ja Witt kysyy: "Missä on minun toinen sukkani?"

"Nyt me olemme taasen täällä, herra Henrikki!" sanoi Swart.

"Sen minä arvasinkin".

"Ja", jatkoi Swart, "viime yönä minä itsekseni tuumaelin, eikö olisi parasta jos jättäisimme koko matkan sikseen. Me olemme tänä yönä istuneet putkassa, ja muuten on meille tapahtunut niin paljon ikävää, että minä puolestani olen saanut kylläksi koko matkasta".

"Niin, naapuri Swart", sanoi Witt, "Jumalan kiitos, että pääsimme jälleen ulos. Minäkin luulen nyt, että olisi paras, jos lähtisimme kotio eukkojemme luo".

"Niin, se on helposti sanottu, naapuri", sanoi Swart, "mutta kun nyt eukkomme meiltä kysyvät, olemmeko olleet Belgiassa ja kuinka matka kävi, mitä me siihen vastaamme?"

"Vähät siitä!" sanoi pastorin Henrikki, "jokainen selvitköön pulastaan miten paraiten voi. Minä neuvon teitä -- jos kohta se tuntuukin vähän painavalta -- jo tänään nousemaan matkavaunuihin, niin te voitte jo huomen'aamuna olla Alt-Strelitsissä ja lopun matkaa te käytte jalkaisin. Teidän tavaranne minä toimitan pois rautatieltä ja lähetän jälestänne. Ja huomatkaas, mitä sanon: huomenna illalla istutte te kotona puuro-kupin ääressä".

"Luulenpa että se olisi parasta", sanoi Swart.

"Siinä olet oikeassa", sanoi Witt, "se olisi kyllä parasta".

"Ja, jos se tuleekin vähän maksamaan meille, niin ei se tee mitään", sanoi Swart. "No, hyvästi sitten, herra Henrikki! Kiiruhda nyt, naapuri, että pääsemme lähtemään!"

He menivät ja pian he istuivat matkavaunuissa. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vaipuivat raskaasen uneen, ja kello seitsemän seuraavana aamuna tulivat he nukkuvassa tilassa Alt-Strelitsiin.

Täällä söivät he kelpo aamiaisen ja sitten läksivät he jalkaisin kulkemaan kotoa kohden.

Omiin ajatuksiinsa vaipuneina astelivat he ääneti, puhumatta säännöllistä sanaa toisilleen.

Kalle Witt tosin silloin tällöin avasi suunsa ja joku sana myös silloin tällöin pääsi ukko Wittin huulilta, mutta ukko Swart oli huonolla tuulella; hän oli kovin harmissaan siitä, että hänen piti palata eukkonsa luo ja kotikyläänsä tyhjin toimin. Mitä oli nyt eukko sanova? Kuinka uskaltaisi hän eukkonsa kanssa kinailemaan? Olihan hän jo ennenkin aina saanut antaa perää, nyt tuli tämä kirottu matka lisäksi, nyt ei hän enää koskaan olisi saava rauhaa.

Frits Swart oli iloinen, hän meni onneansa kohden ja ajatteli nyt, mitä hän ja Dorotea sanoisivat toisillensa, kun ensimmäisen kerran kohtaavat toisensa.

Kalle Witt ei ylipäänsä ollut erittäin alakuloinen, saattoihan hän kantaa viheriäistä takkiaan yhtä hyvin kotikylässään kuin Berlinissä, ja kun se oli hänen yllänsä, täytyi kaikkien tyttöjen ehdottomasti luoda silmänsä häneen.

Ukko Witt ajatteli heinäntekoa ja ilmaa.

"Minä pelkään", sanoi hän, "että me ihan varmaan saamme raju-ilman illaksi. Taivas käy pilveen, ilma on niin helteinen ja kärpäset ovat vihaiset. Joll'ei raju-ilma mene ohi, niin me olemme läpimärät, ennenkuin tulemme kotio".