Part 7

"Älä sinä huoli näistä irvistelijöistä", sanoi hän, "tässä olen minä, ja nimeni on Swart, ja hänen nimensä on Witt, ja hyvin tyhmä on se, joka antaa nauraa itseään vasten naamaa. Kukas sille voi auttaa ettei gummi ole niin kestävää kuin lanka ja piki? Älä pidä mitään väliä tästä, naapuri, vaan pane takkisi napit kiinni. Tämä onkin oikein kirottu juttu!"

Tuskin olivat he ehtineet saada tämän housujutun tyydyttävälle kannalle, kun Frits juoksi erään herran luo, joka seisoi toisten joukossa, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

"No, Jumala varjelkoon minua!" sanoi Swart, "nythän sinä tulet hulluksi, poika! Frits, piruko sinua vaivaa?"

Mutta Frits ei kuullut, mitä Swart sanoi, hänellä oli niin paljon puhumista sen vieraan herran kanssa.

"Etkö sinä tunne minua, Henrikki? Ettekö tekään, isä, tunne Henrikkiä? Onhan se pastorin Henrikki! Että minun pitikin tapaaman sinut juuri täällä!"

Nyt tulivat Frits'in seurakumppanit likemmäksi.

Ukko Swart astui etunenässä.

"Ei, hyvät ystävät"/ sanoi hän, "se oli sentään oikea onni, että sinun jaikahihnasi menivät rikki täällä, niin että me saimme tavata pastorin Henrikin!"

Witt teki honööriä toisella kädellään, toisella pidellen takkiaan ympäri vartalonsa, ja Frits puristeli vanhan leikkitoverinsa kättä.

"Mutta poika", sanoi Swart, "älä sinä nyt niin julmasti ahdistele häntä, hän ehkä saa hävetä meitä".

"Minkätähden minä saisin hävetä tavatessani vanhat hyvät ystäväni?" sanoi Henrikki. "Ei, kertokaat minulle nyt mitä kotio kuuluu ja mitä on tapahtunut sitten kuin minä läksin pois".

"No, eihän sitä mitään erinomaista kuulu", sanoi ukko Swart, "ihmiset ja eläimet ovat terveet! Herra pastori on terve ja rouva pastorska käy päivä päivältä yhä tukevammaksi ja teidän pieni veljenne Kalle on reipas poika. Tässä eräänä päivänä painiskeli hän pitäjänvoudin Frits'in kanssa ja sai hänen nurin. Ja Lovisa, teidän sisarenne on oikein erinomainen tyttö. Kun minä pari päivää sitten olin lukkarilla, istui hän siellä potsianoa soittaen -- lukkarilla on näetten potsiano -- ja jos te vaan olisitte kuulleet, kuinka hän osaa soittaa, ja kuinka hän taitaa sormiaan käyttää, se oli aivan ihmeellistä!"

"Kuinka lukkari ja hänen tyttärensä voivat?" kysyi Henrikki.

"Lukkari", vastasi Swart, "hän on aivan sama kuin ennenkin, koulussa hän istuu ja lukee lasten kanssa ja antaa niille selkään, aina sen mukaan kuinka tarvitaan".

"Ja Dorotea?"

"Hän voi hyvin", puuttui Frits äkkiä puheesen, "hän on tullut isoksi ja kauniiksi".

Tätä sanoessaan tuli Frits punaiseksi kuin kukko.

"Poika", sanoi isä, "mitä sinä puhut tytöstä? Luuletko sinä, että herra Henrikki pitää hänestä lukua, hänellä on kyllä muuta ajattelemista! Sinä et todellakaan häpeä laisinkaan! Etkä sinä muuta ajattele, kuin aina vaan lukkarin Doroteaa; jos äitisi tietäisi siitä, niin saisit kyllä muuta kokea".

"No eikö mitään ikävää ole kotona tapahtunut?" puuttui ylioppilas puheesen.

"Ei", vastasi Witt, "mutta ukko Raabe on kuollut, hän tuli sairaaksi kohta pääsiäisen jälkeen ja haudattiin neljä viikkoa takaperin. Ja Voss ajoi yli poikansa sontarattailla, mutta sitä ei hän voinut välttää, ja Hanno Schmidt seisoi ylhäällä vanhoilla tikapuilla, jotka menivät rikki, niin että hän putosi maahan, mutta hän pääsi vahingosta helpolla. Ja sitten on kuusi talonpoikaa lähtenyt Amerikkaan vaimoineen, lapsineen, ja Mikko Frank ja Hanno Wanderlich ovat vankeudessa lampaanvarkaudesta".

"He varastivat kaksi lammasta ja kuusi karitsaa", lisäsi Swart, "ja sentähden pantiin he kiinni. Ja sitten se tapaus Boltin ja lääninoikeuden välillä".

"Mitäs sinä puhut!" sanoi Witt pidellen takkiaan kiinni etupuolelta, "eihän se ollut lääninoikeus, vaan metsäoikeus. Hän on itse kertonut minulle sen, ja sentähden luulisin tuntevani sen asian".

"Niin, sepä on kaunis juttu se", sanoi Swart. "Näettekös, muutamat meidän kylän miehet tulivat haastetuiksi oikeuteen syystä että olivat olleet luvatta metsässä -- ja siinä he olivatkin tehneet väärin, tietysti -- ja kun nyt tuomari kuulusteli heitä, niin astuu Bolt sisään maksaakseen vähän rahoja, tämä oli nimittäin juuri veronmaksun aikana. No, tuomari kiroili ja ärjyi tahtoessaan saada miehet tunnustamaan, ja kun he olivat sen tehneet, kutsui hän vanginvartijan esiin ja antoi tämän antaa heille viisikolmatta lyöntiä selkänahalle.

"Kun vanginvartija oli tuossa toimessaan, ajatteli Bolt voivansa mennä tuomarin eteen toimittamaan asiaansa, ja hän meni ja sanoi:

"Minulla olisi tässä...

"Jaa, niin vainkin", keskeytti tuomari hänet. "Tämän tässä minä olin kokonaan unhoittaa, saakoon hänkin rangaistuksensa.

"Mutta siihen ei Bolt tietysti tahtonut suostua.

"Herra tuomari, sanoi hän, minä olen tässä...

"Vai uskallat sinä mukista vastaan? sanoi tuomari -- luulenpa että tahdot niskotella esivaltaa vastaan. Anna hänelle viisikolmatta!

"Mutta Herra Jumala, väitti Bolt, olenhan minä tullut tänne...

"Suusi kiinni!"

"Ja litsis -- latsis -- hänkin sai viisikolmatta lyöntiä.

"Minä olen tullut tänne holhooja-asioissa, rahoja maksamaan, sanoi Bolt, kun oli saanut osansa.

"No, miksi et sitä kohta sanonut? kysyi tuomari.

"Ettehän te tahtonut minua kuulla, kun minä ai'oin puhua.

"Toisen kerran puhut ajoissasi, sanoi tuomari, nyt olet saanut lyöntisi, ja Lybekin lain mukaan saat myös pitää ne hyvänä.

"Mutta tuomari pyysi häneltä anteeksi ja pyysi ettei Bolt panisi tätä erehdystä pahaksi, eikä hän pannutkaan, mutta selkäänsä oli hän saanut".

"Niin", sanoi Witt, "minä olen hänelle aina sanonut, että hänen pitäisi puhuman ajoissaan, ja jos hän olisi niin tehnyt, ei hän olisi saanut kepin-iskuja, mutta nyt hän sai ne ja sai pitää hyvänä ne".

KUUDESTOISTA LUKU.

Portugalin kuningas seisoo vielä ovella. -- Ovenvartija ja kahlekoira. -- Kuinka Henrikki vei Frits'in erikseen ja mitä hän sanoi.

Henrikki pyysi heitä tulemaan hänen asuntoonsa.

Kun astuivat Burg-katua, seisoi Portugalin kuningas vielä ovessaan katsellen kadulle.

"Ei, herra Henrik", sanoi Swart tuuppaen Wittiä kylkeen, "tätä tietä emme me mene. Me olemme jo kerran olleet tuossa, eikä meidän enää tee mieli mennä sinne toistamiseen. Menkäämme toista tietä, ei tuon seikan kanssa käy leikkiä laskeminen. Kuningas tahtoi lyödä meitä ja meille voisi helposti käydä kuin naapuri Boltille".

"Kuningas?" kysyi Henrikki. "Mikä kuningas? Se joka seisoo tuolla ovessa on vaan portieri".

"Mikä mies se on?" kysyi Witt.

"Portieri?"

"Minkätähden se mies seisoo ovessa ja antaa selkään ihmisille, jotka menevät ohi? Eikö hän voi mennä työhönsä?"

"Hänen työnsä juuri on seistä ovessa", sanoi Henrikki, "siinä seisoo hän kaiken päivää nähdäkseen, kuka menee ulos ja kuka sisälle hotelliin, ja jos joku vieras tulee, ilmoittaa hän siitä hotellin isännälle".

"Hitto sitä ymmärtäisi kaikkea mitä berliniläisten päähän voi lentää!" sanoi Swart. "Onko tuokin ihmisen tointa? Siihen toimeen käytämme me kahlekoiria".

He söivät päivällistä Henrikin luona, ja kun he olivat syöneet, istahtivat Swart ja Witt sohvaan ja polttivat piippua ruuan päälle, kertoen Henrikille minkätähden he oikeastaan olivat matkalla, sekä selittäen hänelle tuumansa.

"Niin", sanoi Swart, "tämän päivän yli me viivymme täällä, mutta huomenna matkustamme me eteenpäin rautatiellä. Illalla me menemme teaatteriin, ikävä vaan ettei naapuri Witt voi tulla kanssamme. Niin, naura sinä -- sinun pitäisi hävetä! Me kyllä kartamme sinua mukaan ottamasta, muuten siitä voisi taas syntyä kaunis juttu".

"Te tarkoitatte housuja", sanoi Henrik, "sen asian minä kyllä järjestän parhaiten päin. Witt on tuleva niin hienoksi, kuin jos hän vasta aivan äsken olisi kömpinyt esiin munasta".

Hän otti vaatekaapistaan esiin housut.

"Jos nämät teitä miellyttävät, Witt", sanoi hän, "niin vetäkäät ne jalkaanne!"

No, Witt veti housut jalkaansa ja seisoi siinä valkoisissa englantilaisissa housuissa niin hienona, kuin jos hän olisi menemäisillään hovitanssiaisiin.

"Hei Witt", sanoi Swart, "sinäpä vasta olet herra! Niin totta se on, että vaatteet tekevät ihmisen. Voisipa luulla sinua prinssiksi!"

Kello oli nyt jo niin paljon, että oli aika lähteä teaatteriin.

Herra Henrikki seurasi heitä teaatterihuoneelle, antoi heille muutamia hyödyllisiä ohjeita ja, kun he olivat saaneet piletit, puristi hän heidän käsiään jäähyväisiksi.

"Nyt täytyy minun sanoa hyvästi", sanoi hän, "minä en, ikävä kyllä, voi seurata teitä teaatteriin, sillä minun täytyy mennä vieraisiin tänä iltana. Sanokaat paljon terveisiä isälleni minulta, ja sanokaat hänelle -- että minä harjoitan opintoja kaikin voimin ja että minä jo olen puolihullu paljaasta viisaudesta. Sanokaat myös terveisiä lukkarille ja hänen tyttärellensä ja sanokaat, että kun minä tulen kotio syksyllä, toivon saavani tanssia hänen häissään".

Näin sanoessaan tuuppasi hän Fritsiä kylkeen ja veti hänet vähän syrjään.

"Älä nyt ole niin alakuloinen, Frits", sanoi hän, "se asia kyllä on selviävä. Usko minua, te ette tule Belgiaan, ja jos sinä ja Dorotea rakastatte toisianne, niin saatte nähdä, että te myös saatte toinen toisenne. Belgiaan on pitkä matka ja te ette pääse pitkälle, ennenkuin teidän täytyy kääntyä lataisin. Rautatie ei ole mikään Kalle Wepupp ja te tulette niin pian moneen pulaan, että ukot kyllästyvät koko matkaan ja palaavat takaisin Berliniin. Ettehän te edes osaa puhua yläsaksaa. Kun te sitten tulette takaisin tänne, niin tule minun puheilleni, minä ehkä voin olla teille joksikin avuksi. Hyvästi nyt, hyvä Frits!"

Hän puristi hänen kättään niin ystävällisesti, että Frits oikein sai kyyneleet silmiinsä siitä ilosta, että hänen entinen leikkitoverinsa ei ollut unhoittanut häntä vaan vielä lisäksi antoi hänelle hyviä neuvoja.

Henrikki meni nyt tiehensä sanottuaan jäähyväiset ukoille ja toivottaen heille onnea matkalle.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Teaatterissa. -- Mitä Swart ja Witt siitä arvelivat. -- Kalle aikoo tehdä hyppäyksen, mutta otetaan kiinni ja heitetään ulos. -- Minkätähden Swartin ja Wittin täytyi mennä samaa tietä.

Koko matkaseurueemme meni nyt teaatteriin.

Kun he olivat tulleet ovesta sisään, hiipi Swart hiljaa varpaillaan eteenpäin ja Witt jäi ovelle seisomaan ja tirkistelemään katossa riippuvaan isoon kynttiläruunuun niin kauvan, että päätänsä rupesi huimaamaan.

Kun hän oli hetkisen seisonut, sanoi hän:

"Mennään pois!"

"No", sanoi Swart, "minkätähden me menisimme pois? Olemmehan me maksaneet päästäksemme sisään eikä kukaan meille täällä pahaa tee. Tule vaan tänne katsomaan!"

Witt hiipi Swartin jälestä, nojausi yli rintavastimen ja katseli ales.

Kun hän nyt näki, kuinka ihmisjoukko aaltoili siellä alhaalla, kuuli sieltä äänten kohinan kuin etäällä olevasta ukkosesta ja näki kynttiläin kimaltelevan päänsä päällä ja allansa, rupesi hänen päätänsä huimaamaan, ja jos Frits ei olisi pidellyt häntä, olisi hän varmaan pudonnut.

"Sinua vaivaa pyörrytys", sanoi Swart, "niin, olemmehan me jotenkin korkealla, mutta ei se haittaa, ensimmäinen kerta aina on pahin".

Ukko Wittin pidellessä Swartin käsivarresta, rupesi musiikki äkkiä soimaan.

Oli kuin jos maa olisi haljennut ja taivas vavissut, kuin jos ukkonen olisi jyrissyt ja salamat sähisseet, kohinaa ja vinguntaa, rummutusta ja huilutusta, kuin jos viimeinen päivä olisi ollut tulossa ja maailmannäytelmän viimeistä näytäntöä olisi aljettu.

Äkkiä lensi esirippu ylös.

Siinä oli nähtävänä tanssikemut, siinä tanssi monta paria, jotka kaikki huusivat: "Victoria!"

"Kuules Frits!" sanoi Kalle, "se on sama kappale kuin se, minkä me näimme Neu-Strelitsissä, jolloin meidän täytyi kiiruhtaa sieltä pois".

"Hahahahahaa!" nauroi ukko Swart, "katsos Witt, kuinka he menettelevät! Voihan tässä nauraa itsensä halki".

"Kaikki tämä tapahtuu varmaankin tuon metsästäjän tähden, joka istuu tuolla syrjässä", sanoi Witt.

"Katsos vaan sitä miestä, kuinka saakelisti hän on koristettu", sanoi Swart, "katsos, katsos, kuinka hän pöyhkeilee ja panee kätensä kupeilleen".

"Ja katsos sitä toista sitten", sanoi Swart, "nyt hän suuttuu, nyt nousee hän seisoalleen, saas nähdä, niin tästä tulee aika meteli; kuules kuinka hän toruu!"

"Mitä?" sanoi Witt, "ei suinkaan hän tahdo lyödä häntä kuoliaaksi!"

"Äh, naapuri Witt, kuinka voit sinä olla niin tyhmä", sanoi Swart, "he ovat vaan olevinaan niin, he tahtovat vaan kääntää ihmisten silmät. Ei, katsos, naapuri -- tuossa he tulevat! Ne ovat metsästäjiä. Katsos vaan sitä vanhaa ukkoa, hän on aivan meidän metsänvartijamme näköinen! Kuules kuinka hän laulaa, aivan kuin lukkari!"

"No, ei siitä juuri ole puhumista. Mutta katsos sitä toista, jolla on se nenä ja musta parta", sanoi Witt, "ja hattu kuin ratti! Kas hänpä voi töllöttää! Kun semmonen ilves kiljuu täyttä kulkkua, niin oikein se voi tehdä pahaa ja oikein kylmä tuulenviuhka viiltää selkääni".

"Minun tulee häntä sääli", sanoi Swart, "Jumala tiesi saako hän sen naisen, jota hän huutaa niin hirveästi! Katsos vaan! Näetkös häntä, joka seisoo tuolla? Se on itse paholainen!"

"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka minä pelkään. No, tämä kometia todellakin on rahan väärti. Niin, naapuri, se on piru itse".

"Minä en ymmärrä, minkätähden sinä aina pelkäät?" kummasteli Swart. "Nyt tulee se toinen, se nenäkäs...

"Korttipelin hauskuuden Hyväilyihin tyttöjen Yhdistää mä tahdon!...

"Niin, niin, kyllä sinä olet kaunis veitikka!"

"Kas vaan sitä koiraa", huudahti Swart, "kuinka hän hosuu ympärilleen käsivarsillaan! Nyt on toisen loppu käsissä! Sinä tuhma piru, kuinka annoitkaan itsesi ottaa kiinni? Ja kaikki tuo vaiva tytön takia. Nyt sanoo hän:

"Luulitko saavas kotkan ilmaiseksi?

"Nyt minä tiedän, mitä se heittiö tähtää, nyt on Maks kiinni".

Esiriippu laskettiin ales ja Frits hengitti jälleen.

Hän ei koskaan ollut voinut uneksiakaan, että tavalliset ihmiset voivat matkaansaada jotakin niin kaunista ja ihanaa. Että tämä ei voinut olla todellisuutta, sen hän kyllä ymmärsi, ei tässä maailmassa voinut näin käydä, mutta kun hän nyt katseli sinne, tuntui se, minkä hän näki, todellisuudelta, kaikki seisoi niin selvästi hänen silmäinsä edessä kuin aurinko kirkkaalla sinitaivaalla. Tämä oli kuin kaunis unelma, kuin jos hän olisi vaeltanut vieraassa maassa, jossa kaikki oli auringonpaistetta, laulua ja iloa.

Esiriippu taasen poistui.

"Kuules Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, kuin me olimme vähällä taittaa niskamme. Tuo pitkähameinen tuolla on sama kuin sielläkin, ja se pienempi, joka on niin lystin näköinen, on myös sama. No, ei nyt hullumpaa!"

Frits oli kuullut puolella korvalla, mitä Kalle sanoi; hänestä oli, kuin jos Dorotea olisi seisonut hänen edessään valittaen suruaan. Se valitus kuului niin surulliselta mutta kuitenkin niin kauniilta, että hän sai kyyneleet silmiinsä ja hänen sydämmensä tykytti entistä nopeammin. Se ei ollut Dorotea, ja kuitenkin oli se hän; hän olisi tahtonut uhrata viimeisen veripisaran sydämmestään tämän vieraan tytön eduksi.

"Katsos vaan häntä", sanoi Swart, "minä tarkoitan sitä pientä, ei sitä pitkää -- kuinka saakelin viehättävältä hän näyttää:

"Punaposki-nuorukainen, Loiste sinisilmissään; Häntä tyttö ihanainen Katselevi mielellään!

"Niin, kyllä minä sen luulen, että se sinulle maistuisi, eikö niin -- peijakas, kuinka viehättävä ja iloinen hän on. Vanhankin miehen sydän oikein lämpenee häntä katsellessaan. -- Tämä kappale on kyllä maksunsa ansainnut".

"On", sanoi Witt, "tämä kappale on hyvä. Soisin että hän saisi armaansa".

"Äh, naapuri", sanoi Swart, "ne vaan kääntävät ihmisten silmät, teeskentelevät vaan. Ja kaikki tämä laulaminen sitten, naapuri, tytöt ja pojat laulavat, tekevätkö ne niin meidän puolellamme esimerkiksi? Ettet sinä voi ymmärtää sitä!"

"Nyt tulee se toinen! -- Katsos, katsos!" sanoi Witt.

"Hän on liian ylhäinen, naapuri! Liian hieno! On mahdollista, että hän on erittäin kelpo tyttö, mutta minusta on hän liian ylhäinen. Muuten voin sinulle sanoa, että minun tulee häntä sääli. Katsos vaan, kuinka hän pyytää miestä olemaan menemättä vuoren rotkoon. Ne pyytävät sitä molemmat, mutta ei hän näy voivan olla menemättä? Ei se tyhmä aasi menee rotkoon!"

"No, nyt noitumiset alkavat", sanoi Witt, "minä tahtoisin, että me olisimme kaukana täältä, täällä rupee oikein peloittamaan nähdessään nuot monet pääkallot ja kaikki muut pirunjuonet -- katsos tuotakin nenäkästä! Kuules kuinka hän huutaa! -- Se on paholainen! Nyt ovat tulleet yhteen molemmat ne, joiden piti tulla! -- tämä on kauheaa ajatella".

"Hyi", sanoi Swart, "se heittiö olisi hirtettävä lähimpään puuhun. Onhan se oikea roisto. Hän tahtoo luvata itsensä paholaiselle saadakseen viekotetuksi tyttö-raukan paulahansa".

"Frits", sanoi Kalle, "tämä on sama kappale kuin se minkä näimme Strelitsissä, jolloin meidän täytyi lähteä käpälämäkeen. Olkaat nyt varoillanne, muutaman silmänräpäyksen jälkeen täytyy meidän lähteä pois".

"Kas niin", sanoi Swart, "nyt se on tehty! Tuossa menee Maks ales vuorta, nyt aikaa luotien valaminen".

"Ei, naapuri", sanoi Witt, "minä en kauemmin enää tahdo olla täällä, minä pelkään. Kuules kuinka maa järisee! Katsos, kuinka tarhapöllö letkuttelee siipiään. Kuules, kuinka salamat sähisevät, ja nyt! Nyt on taasen täysi yö! Kuules kuinka kaikki pahat henget nauravat, että oikein jyminä käy! Ja, katsos nyt alkaa se villi metsästys! Ei -- naapuri tule! Minä tahdon ulos! Piru täällä viipyköön! Katsos nyt huutaa hän _seitsemän_!"

"Pitäkäät kiinni, nyt saamme tehdä hyppäyksen!" huusi Kalle samassa.

Tuskin oli hän ehtinyt saada ne sanat suustaan, ennenkuin vahtimestari tuli hänen luoksensa, tarttui kohteliaasti hänen toiseen käsivarteensa ja talutti hänet ulos.

"Kas tämäpä on kaunista", sanoi Swart. "Sinun tyhmä poikasi rupee kiljumaan ja sinä itse menet tainnoksiin. Tyynny nyt vaan, naapuri!"

Nyt esiriippu taasen laskettiin ales.

Swart lohdutteli Wittiä. "Äläs nyt naapuri, sanon minä! -- luulenpa että sinä itket!"

"En", sanoi Witt, "en minä sitä tee! Minä olen palvellut herttuaani ja ollut liikkeessä niin öisin kuin päivisin, mutta paholaisen ja villin metsästyksen kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Peikkoja minä aina olen vähän pelännyt".

Vihdoin viimein hän kuitenkin tuli järkiinsä ja toipui hieman.

Esiriippu taasen poistui, ja Frits kuuli Dorotean rukoilevan hänen ja hänen ijankaikkisen autuutensa puolesta.

Ihmeen suloista on, kun ihminen, joka rakastaa meitä ylitse kaiken maan päällä, kohottaa kätensä kohti taivasta ja rukoilee meidän puolestamme, kun me olemme joutuneet väärälle tielle!

"Katsos", sanoi Swart, "tuossa on se pieni tyttö taasen, kuinka kiire hänellä on! kuinka hän juoksee edestakaisin niinkuin rotta ristiäisissä. Ei, tämäpä todella on lystiä nähdä. Mutta, kuules, nyt he laulavat hääseppeleestä:

"Hääseppeleen me sidoimme Silkistä sinisestä!

"Kuinkahan ihmeillä se laulu on tullut tänne Berliniin?"

"No, naapuri", arveli Witt, "voihan olla, että joku on kuullut sitä laulua meillä laulettavan ja mielistynyt siihen niin, että on oppinut sen ulkoa. Mutta täällä eivät he kuitenkaan osaa oikein laulaa sitä; Fiia Schult osasi laulaa sen paljon paremmin, hän rallattelikin sitä lakkaamatta, kunnes minä ajoin hänet tiehensä talostani".

"Kas nyt", sanoi Swart. "Nyt sitä joku tulee, kuten Boltsenthal sanoi, astuessaan ovesta sisään. Siinä on kuningas ja koko hänen seurueensa, vanha metsänvartia on myös muassa. Se on sentään kaunis laulu, ja kuinka he osaavat soittaa torvea, aivan niin kuin Ivenackin kreivin ollessa metsästämässä. Niin, naapuri, se täytyy tunnustaa, että kyllä he osaavat suutaan käyttää ja laulaa niin että kuuluu!"

"Katsos vaan vanhaa metsänvartiaa", sanoi ukko Witt, "nyt hän panee torven huulilleen, nyt puhaltaa hän, katsos, kuinka kaikki kokoontuvat yhteen ja Mats seisoo siinä kuin härkä. Maltas, nyt ampuu hän koe-laukauksen!"

"Eihän hän sentään mahtane olla niin hullu, että ampuu", sanoi Swart, "onhan hänellä paholaisen luodit pyssyssään! Ei voi koskaan tietää, minne semmoiset lentävät".

Maks tähtäsi.

Koko teaatterisalissa oli kaikki niin hiljaa, että olisi saattanut kuulla rotan juoksevan yli permannon.

Silloin Swart huusi ylhäältä kalterilta:

"Hän ampuu! Hän ampuu! Mutta älä nyt ammu, tyhmä piru!"

Vahtimestari talutti hänet kohta käsivarresta ulos.

Witt hiipi perästä.

"Herra", sanoi Swart, "ajetaanko minut ulos sentähden, että minä tahdon pelastaa onnettoman ihmisen. Kas, tämä on kaunista!"

Frits oli nyt yksinään jälellä.

Hän oli unhoittanut koko ympäristönsä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta, kuin mitä näyttämöllä tapahtui. Hän kuuli ja näki niin kuin jos hän itse olisi ollut näyttämässä, kuin jos kaikki tämä todellakin olisi tapahtunut hänelle ja hänen rakkaalle Dorotealleen. Ja kun esiriippu laskettiin ales, tunsi hän itsensä ikäänkuin koko maailman hylkäämäksi, kuin jos taivas olisi hänelle suljettu ja kaikki olisi ollut ohi mennyttä, ainoastaan viimeisen laulun kaunis sävel soi vielä hänen sydämmessään niin surullisena ja niin suloisena kuin Dorotean viimeinen hänelle lausuttu sana:

"Hyvästi!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Mitenkä heille kävi rautatiellä.

Varhain seuraavana aamuna läksi matkaseurueemme rautatien asemahuoneelle. Kalle ja Frits kantoivat arkkua, Witt ja Swart kantoivat eväitä.

Nyt oli vaan kysymys, mitä rautatietä heidän piti matkustaman.

"Kas", sanoi Swart "tässä asuu leipuri, ne ihmiset nousevat tavallisesti varhain aamusin. Minä menen sieltä kysymään".

Swart meni leipurin myymälään ja kysyi tahtoisiko hän hyväntahtoisesti sanoa, mikä rautatie vei Belgiaan.

"Belgiaan? Belgiaan? Te tarkoitatte kai Sileesiaan?"

"Se on mahdollista että sitä sanotaan siksi Berlinin kielellä", sanoi Swart.

Leipuri antoi tarvittavat tiedot, ja ystävämme menivät nyt sille asemalle, josta juna läksi Sileesiaan.

Suuren pulan perästä, koska he eivät tienneet oikealle tai vasemmalle, osasivat he pilettiluukulle, jossa eräs hyvin kohtelias herra pisti heidän käteensä paperilapun.

"Kas niin", sanoi Swart, "tällä passilla voimme me matkustaa vaikka halki koko maan ja tämähän on kaikki hyvin, ja jos se on totta mitä isäntämme sanoi eilen, niin me olemme perillä jo ylihuomenna".

"Se olisi hyvä, se", sanoi Witt. "Mutta katsos, kaikki vaunut seisovat perättäin ja kaikki kulkevat ne rautajäljissä. Katsos tuota suurta arkkua, joka kulkee tuossa edes ja takaisin! -- Ei -- sillä on savupiippukin! -- Kas nyt on varmaan paholainen pussissa! Se savuaa ja ähkyy ja potkii ja mylisee, ja katsos kuinka höyry tupruaa sen sieramista ulos, kun se kulkee ohitsemme. Ja, mikä elämä ja meteli! Se on aivan kuin ihka elävä peto! Kaikkia sitä pitää näkemän, ennenkuin kuolee!"

"Niin naapuri" sanoi Swart, "eilen teaatterissa en minä ensinkään pelännyt, sillä minä tiesin että ne vaan käänsivät meidän silmämme, mutta tuommoiset ajopelit ilman hevosia, ne alkavat minua peloittaa. Onhan tämä samaa, kuin noita-akkain ratsastaissa Blocksbergiin. Kuules, kuules, kuinka se viheltää!"

"Ei, se on se mies, joka viheltää", sanoi Kalle, "hän, se musta, joka istuu peräpuolella. Ja lyönpä vaikka vetoa sen päälle, että arkussa on hevonen".

"Se on kyllä mahdollista, poikaseni" sanoi Witt. "Ei tässä tiedä oikein mitä ajatella. Kuinkas sanoi Fiia Schult: joko se on tonttu taikka meidän Juhani, niin on paholaisella kuitenkin sormensa pelissä".

Nyt he astuivat vaunuihin, ja ukko Witt rupesi taasen pelkäämään. Swartilla oli koko työ saadakseen hänet rauhoittumaan.

"Naapuri", sanoi hän, "katsos vaan noita toisia tässä, istuvathan he niin rauhallisina, ja luuletko että he niin tekisivät, jos paholainen nyt olisi heitä ottamassa? Jos pelkäät niin kovin, niin muuta itsesi lähemmäksi minua, tässähän me istumme niin mukavasti kuin omassa tuvassamme, olemmehan ainakin kuivalla maalla. Ja te pojat, pidelkäät nyt itseänne kiinni älkäätkä siinä töllöttäkö suu auki, kuin jos odottaisitte paistettujen kyyhkyisten lentävän suuhunne! Painakaa hatut paremmin päähänne!"

Samalla tuuppasi hän omaa poikaansa kylkeen.

"Muuta itsesi tänne likemmäksi ja pure hampaat yhteen, niin ettet saa kieltäsi niiden väliin, kun tästä nyt lähdetään. -- Kas niin, nyt me menemme!"

"Herra jesta", huudahti Witt, "kuinka hiljaa se menee, sitä en minä koskaan olisi uskonut".