Part 6
Kyllä tuon portaan pitäisi kestämän, olihan se kestänyt niin kauvan eikä vielä kukaan ollut pudonnut veteen, olipa se jo ollut tässä monta vuotta.
Jos se nyt pettäisi? Vanhus on raskas!
No, ei sinun tarvitse sitä pelätä, jos tuommoinen leppäpuu onkin vanha, niin se on sitkeää.
Kun eukko oli tullut keskelle ojaa, rupesivat porraspuut ratisemaan. No, jos ne vähän ratisevatkin, niin ei niiden siltä tarvitse mennä poikki. Ei!
Eukko otti vielä yhden askeleen -- ja loiskis veteen!
"Auttakaa! auttakaa! Herran tähden, auttakaa!" huusi hän ja koetti päästä rantaan.
Hänen tässä potkiessaan, luuli hän jonkun saapuvan paikalle ja juoksevan veteen.
Niin olikin.
Kun pikku Dorotea oli ulkona lypsämässä, kuuli hän äkkiä eukon hätähuudon, hän juoksi hetkeäkään epäilemättä veteen, piteli toisella kädellä pajun oksasta ja tarttui toisella eukon hameesen pitääkseen häntä veden pinnalla.
Nyt huusi hän apua, ja pitäjän vouti tuli ja veti Swartin emännän kuivalle maalle.
Siinä hän nyt makasi ruohostossa kuin kuolleena, voimatta liikuttaa ainoatakaan jäsentä, ja suurella vaivalla saatiin hän kannetuksi kotiin, jossa hän laskettiin sänkyyn.
KAHDESTOISTA LUKU.
Kuinka Swartin emäntä tuli ylös ales käännetyksi. -- Pastori karkoittaa kaikki avuliaat ystävät. -- Eukolla on omantunnon vaivoja -- Kuinka Dorotea valvoo hänen luonaan. -- Yön hiljaisuudessa. -- Mitä se pieni rasia sisälsi. -- Auringon paistetta ja onnea.
Vihdoin avasi hän silmänsä, ja Dorotea hyöri ja pyöri hänen ympärillään, lämmitti kiviastioita pantavaksi sairaan jalkain alle sekä keitti kamomilliteetä hänelle.
Huhu siitä, että Swartin emäntä oli pudonnut puroon, oli salaman nopeudella levinnyt ympäri kylän, ja kaikki kylän naiset tulivat katsomaan oliko huhu tosi.
Ensimmäinen joka tuli, oli Wittin emäntä.
"Herra jesta", sanoi hän, "kuinkas sinä voit pudota puroon ja melkein hukkua siihen! Olethan sinä muuten aina niin säännöllinen ihminen".
"Silta -- ai ai -- silta meni rikki", änkötti Swartin emäntä.
"No, älä nyt sano että se meni rikki! Semmoisia tyhmyyksiä! Puron yli vie leveä kivisilta ja kuitenkin sinä putoot veteen!"
Useita eukkoja saapui nyt tupaan lausumaan kummastuksensa ja säälinsä kuin myös muistutuksensa:
"Mutta kuinka se oli mahdollista?"
"Pudota veteen keskellä päivää!"
"Olemmeko me koskaan millään tavalla pahoittaneet sinun mieltäsi?"
"Jumala siunatkoon meitä, hän tahtoi varmaan hukuttaa itsensä!"
"Ehkä sentähden että miehensä kuleksii ympäri maailmaa".
"Oi", änkötti Swartin emäntä, "enhän minä voinut sitä auttaa -- ai, ai -- silta oli niin vanha, ja niin putosin minä veteen. Ai, ai ai!"
"Mitä!" huudahti vanha Suurin emäntä katsahtaen kannuun, jossa kamomilliteetä oli, "kamomiliiteetä tämmöisessä tilassa? Se ei käy laatuun? Meidän täytyy antaa hänelle jotakin väkevämpää!"
Nyt he kaikki juoksivat kotiinsa, josta sitten palasivat takaisin tuoden muassaan niin paljon pulloja, lasia, savi-astioita ja rasioita, että ne olisivat piisanneet kokonaista sairashuonetta varten, ja nyt rupesivat he "tohtoroimaan".
"Tässä, on erinomaista plaastaria, koetappas lämmittää sitä ja panna vatsalle, se on aina auttanut minua!"
"Äh", sanoi Holtin emäntä, "mene sinä tiehesi plaastarinesi! Ei, tässä on pirunpihkarohtoja, ota niitä, niin saat nähdä että ne auttavat!"
"Loruja!" sanoi Knaakin emäntä, "luuletko sinä että ne auttavat! Ei, tässä on minun yhdeksän-aineentuotteeni, se on aine, joka kelpaa, minä olen perinnyt resehdin isältäni, se auttaa kaikkia tautia vastaan!"
"Pois tieltä", sanoi Boltin emäntä ja tunkihe sängyn laidalle, "ainoa mikä auttaa häntä, on tämä linjamentti, se auttaa, kun ei enää mikään muu auta".
Sairas lupasi koettaa kaikkia näitä verrattomia lääkkeitä, mutta hänen hyvät ystävänsä eivät tähän tyytyneet.
"Kuulkaas nyt", sanoi vanha Plattin emäntä, "meidän täytyy venyttää häntä".
"Se on tietty, se!"
Ja samassa tarttui kaksi akoista sairaan jalkoihin ja kaksi hänen päähänsä, ja niin sitä sitten ruvettiin vetämään kaikin voimin, niin että he olivat vähällä vetää Swartin emännän kuoliaaksi, ja hän huusi täyttä kulkkua.
"Ei", sanoi Kluutin emäntä, "tämä ei kelpaa, ei hän tästä tule paremmaksi. Teidän pitää ensin kääntämän hänet ylös ales, niin että vesi voi juosta ulos hänestä. Hän on saanut liian paljon vettä sisähänsä, se on ensin saatava pois, olkoon hyvällä tai pahalla, muuten emme voi häntä parantaa".
Sanottu ja tehty. Kuusi akkaa kävi Swartin emännän jalkoihin ja niin he käänsivät hänet ylös alas.
"Minä kuolen, Jumalan tähden, minä kuolen!" huusi sairas.
Mutta siitä eivät hänen hyvät ystävänsä huolineet.
"Antaa hänen huutaa! Ei se haittaa, mutta vesi on saatava ulos".
Eikä auttanut, vaikka Swartin emäntä huusi ja kirkui, pyysi ja rukoili, hän käännettiin ylös ales, häntä pudistettiin kuin pulloa.
Tässä olisi onnettomuus saattanut tapahtua, jollei pastori olisi saapunut paikalle oikeaan aikaan.
Hän huomasi kohta missä toimissa tässä oltiin ja ajoi kaikki avuliaat ystävät pois huoneesta astioineen, lasineen, sanoen:
"Viekäät pois tuo kaikki! Tässä ei saa käyttää muuta kuin kamomilliteetä!"
Sairas laskettiin nyt taas vuoteellensa ja hänen ylitsensä levitettiin peitteitä ja uutimia.
Sängyssä makasi Swartin emäntä ähkyen, kunnes hän vihdoin osasi kysyä:
"Kuka veti minut ylös vedestä?"
Kun pastori ilmoitti hänelle, että se oli ollut Dorotea, rupesi hän haikeasti valittamaan.
"Ah, herra pastori, minä olen tehnyt suuren synnin", sanoi hän, "minä olen vannonut, että ihmiset ennen saisivat kääntää minut ylös ales, kuin että Frits ja Dorotea saisivat toinen toisensa. Ja tämä kaikki tapahtui kurjain rahain tähden! Mutta nyt ovat he kääntäneet minut ylös ales, nyt on rangaistus kohdannut minua syntistä vaivaista!"
Pastori lohdutteli häntä ja sanoi, että kaikki tulisi olemaan hyvin, kun hän vaan olisi päässyt jaloilleen jälleen.
"Ei, herra pastori", sanoi Swartin emäntä, "sitä en minä niin helposti voi unhoittaa? Niin kuin minä tänään olen vannonut, niin on tapahtunut, jos minun poikani ei ota tyttöä, niin en minä enää tahdo tietää hänestä mitään, hän ei enää ole minun lapseni. Ei, herra pastori, minä en enää tahdo nähdä häntä silmäini edessä, jos ei hän ota Doroteaa vaimoksensa".
Nyt sattui niin, että Dorotea, joka oli ollut kotona muuttamassa vaatteita, samassa tuli huoneesen ja kuuli mitä hän sanoi.
Sairas tahtoi kohta sovittaa kaikki.
"Odottakaat", sanoi pappi, "nyt minä sanon teille molemmille jotakin. Te, Swartin emäntä, ette saa koskettaa jo kauvan unhotettuihin asioihin, muuten teette pahan vielä pahemmaksi. Pysykäät vaan tyyneenä ja koettakaat nukkua vähän. Ja sinä, lapseni, voit valvoa täällä tänä yönä ja katsoa, että hän makaa hiljaa. Jos hänen tilansa käy huonommaksi, niin lähetä sana minulle. Tee nyt niinkuin minä olen sanonut".
Ja kun he molemmat olivat luvanneet hänelle tämän, taputti hän Doroteaa poskelle ja meni sitten kotiinsa.
Dorotea istahti sängyn viereen, sairas tarttui hänen toiseen käteensä, litisti sitä eikä tahtonut enää laskea sitä irti. Vähän väliä rupesi hän puhumaan tähän tapaan:
"Näetkös, Dorotea, jos minun Fritsini ei tahdo..."
"Hiljaa", sanoi Dorotea, "provasti on sanonut, että te ette saa puhua".
"Että vedit minun, vanhan ihmisen, ylös vedestä! Maltas vaan Dorotea, niin saat nähdä..."
"Voi voi, hiljaa nyt, te ette enää saa puhua sanaakaan", sanoi Dorotea korjaten sairaan peitettä hänen ympärillensä, jotta hänen ei tulisi kylmä.
Ei kestänyt kauvan ennenkuin vanhus vaipui uneen.
Kun Dorotea näki hänen nukkuvan, nousi hän varovaisesti sängyn vierestä ja meni istahtamaan ikkunan ääreen. Ajatukset tulivat ja menivät. Ikkunan ääressä istui hän tirkistäen ulos hiljaiseen yöhön. Hän näki kuuvalon lepäävän yli pensaitten, puitten ja veden. Hän kuunteli, mutta mitään ei kuulunut yön hiljaisuudessa, ainoastaan pensastosta tuolla puron rannalla kuului satakielen kaunis laulu.
Dorotean näin istuessa ajatuksiinsa vaipuneena, tuntui hänestä kuin jos joku olisi liikkunut hänen takanaan. Hän kääntyi katsomaan: Swartin emäntä astui lattialla.
"Ei, emäntä, menkäät maata! Onhan pastori ankarasti kieltänyt!"
"Ole nyt vaiti, lapseni, minä tulen kohta takaisin, minä otan vaan jotakin kaapista", sanoi eukko, avaten kaapin ovea ja ottaen sieltä jonkun esineen, minkä hän pani Dorotean käteen.
"Kas tässä Dorotea!" sanoi hän, "tämän on hän lähettänyt sinulle!"
Sitten meni eukko jälleen sänkyyn, käänsi kasvonsa seinään päin, kuin jos hän taas olisi ollut vaipunut syvään uneen.
Ja Dorotea? -- Ah, kuinka hänen sydämmensä sykki ilosta! Hän oli lähettänyt hänelle tämän ja Swartin emäntä _itse_ oli sen antanut hänelle. Hän avasi rasian. Siinä oli hänen hivuskiharansa! Siinä oli sormus!
Valonsäde tunki hänen elämäänsä, hänen sydämmensä kehittyi lämpöisessä auringon paisteessa kukaksi, kaikki hänen surunsa, murheensa olivat kadonneet!
KOLMASTOISTA LUKU.
Mitä ukko Swart kirjoitti kotiin. -- Ikuinen uskollisuus ja piparkakut. -- Berlin ja Stawenhagen. -- Mistä Kalle oli saanut hienon käytöksensä.
"Kas niin", sanoi ukko Swart, "nyt me olemme Berlinissä ja me jäämme tänne huomiseksi, mutta tänä iltana tahdon minä kirjoittaa kirjeen eukolleni, sen minä olen luvannut hänelle varmuudella, enkä minä vielä koskaan ole syönyt sanaani. No, Frits, istus nyt poikani..."
"Ei, naapuri", sanoi ukko Witt, "maltas vähän! Anna Kallen kirjoittaa, hän osaa, olihan hän ensimmäinen lukkarin koulussa".
"No istu sitten Kalle", sanoi Swart.
Kalle istui, Swart lausui hänelle, miten hänen piti kirjoittaman ja kun hän oli lopettanut, sanoi Swart:
"Kas niin poikani, lues nyt, mitä sinä olet kirjoittanut!"
"Hellästi rakastettu eukkoni!" luki Kalle.
"Niin nimitän minä häntä aina kirjeissäni", sanoi Swart.
"Me olemme kaikki tyyni terveet, ukko Witt ja Kalle ja minä ja meidän ainoa poikamme, ja me olemme kaikki hyvällä tiellä. Katso vaan emäsian perään, ettei se syö porsaitaan, ja katso myös toisten sikain perään. Anna väen niittää heinää aliniityllä. Me olemme Berlinissä ja olemme kaikki terveet ja me jäämme tänne huomiseksi ja täällä on herramaista olla. Huoneet ovat niin korkeat. Te olette kai kaikki terveet.
"Sinun kuoloon asti uskollinen
"Jaatko Swart.
"Torstaina helluntain jälkeen 1800 ja neljäkymmentä neljä.
"J. K.
"Tänä iltana tuulee sangen koreasti!"
"Mitäs arvelet, naapuri, eikö hän saata olla tyytyväinen?"
"No kyllä", sanoi Witt, "tuosta 'kuolemaan asti' sinä varmaan olet lukenut jostakin kirjasta?"
"Ei, naapuri, se ei voisi koskaan johtua mieleeni", sanoi Swart. "Näetkös, kun minä ja eukkoni olimme morsiuspari, annoin minä hänelle kerran piparkakun, jossa oli tämmöinen värsy:
"Tämä piparkakku tässä, pieni hunajainen, Olkoon sulo simasuulle hyvin maistuvainen! Kun se suukkosessas sulaa, muista silloin vaan Ystävääsi, uskollista asti kuolemaan!
"Ja se ilahutti häntä niin sanomattomasti, sentähden tahdon minä myös ilahuttaa häntä hänen vanhoina päivinään".
Seuraavana päivänä menivät matkamiehemme ulos katsomaan Berliniä. He astuivat katua ylös, toista ales. Paljon oli tässä nähtävää.
"Ei, hyvät ystävät, katsokaas", sanoi Swart, "mikähän rakennus tuo tuossa on, seitsemän kerroksinen!"
"Semmoisia", arveli Witt, "ei löydy Stawenhagenissa!"
"Äh, naapuri!" sanoi Swart, "kuinkas sinä voitkaan puhua semmoisia tyhmyyksiä? Stawenhagen on aika rotanpesä; sielläkö löytyisi tämmöisiä taloja?"
"No", väitti Witt, "on siellä kauppamiehen uusi talo torin varrella, aivan maaherran talon vieressä..."
"Tässä talossa taitaa asua räätäli", puuttui Kalle puheesen, "tuossa kyltissä seisoo: Frans Pieske, Vaatteidentekijä".
"Poika", sanoi ukko Witt, "et sinä taida olla oikein viisas! Räätäli asuisi tuommoisessa talossa? Kuinkas räätäli saisi siinä asua?"
Ja niin he marssivat eteenpäin.
"Poika", sanoi Swart, "pidä itsesi suorana, tuossa koukertelee hän pitkin katua ja tuijottaa sinne tänne ja on kyyryksissä kuin vanha seitsemänkymmenenvuotias akka! Tahdotko käydä paremmin, veitikka! Seuraa Kallen esimerkkiä! Katsos vaan, kaikki seisahtuvat häntä katselemaan, mutta sinua ei kukaan viitsi katsella".
"No, isä", vastasi Frits, "enhän minä sille voi mitään, se tulee Kallen uudesta takista".
"Ei Frits", sanoi tähän Witt, "ei se tule vaan siitä; vähät takista, mutta katsos Kallen sääriä, kuinka reippaasti hän muuttaa koipiaan. Ja katsos hänen koko vartaloaan. Muuten minä sanon sinulle, naapuri Swart, että sinä olet liian ankara Fritsille; mistäs hän olisi oppinut käyttämään itseään? Näetkös, jos minä en olisi ollut sotamies, ei minun pojallani myöskään olisi sitä ryhtiä, joko hänellä nyt on; sillä sitä ei vaan peritä, tiedä se".
NELJÄSTOISTA LUKU.
He astuvat käsihakaa katua ales ja saavat nähdä Portugalin kuninkaan. -- Kuningas vihoissaan. -- Kuninkaat ja herttuaat. -- Vaaliruhtinaan silta. -- Kuinka Blücher ja Bülow olivatkin kenraali von Pressentin ja majuri von Voss. -- Vanha Frits ja ukko Witt. -- Kun kuningas keittää herneitä.
Kun he tulivat Kuninkaankadulle, sanoi Swart:
"Tässä on hirveä joukko ihmisiä; mikähän nyt on hätänä?"
"Tässä on varmaankin markkinat", sanoi Witt.
"Ehkäpä on, naapuri. Kuulkaat pojat, tarttukaat käsihakaan, ettette joudu meistä hukkaan tässä hirmuisessa tungoksessa".
He tarttuivat toinen toisensa kasivarteen ja astuivat katua alespäin. Kalle ja Frits polttivat sikaria, molemmat ukot vetivät savuja lyhyistä piipuistaan mietiskellen, mitä kaikilla näillä ihmisillä oli tässä tekemistä. Eihän tässä ollut mitään merkillistä katseltavana.
Näin tulivat he Burg-kadulle.
"Seis!" huusi Kalle. "Tässä asuu Portugalin kuningas. Sen saattaa lukea tuosta kyltistä, ja se joka seisoo tuossa ovessa, on varmaankin kuningas itse".
Siinä oli luettavana sanat "Portugalin kuningas".
Kruunua ei hänellä ollut päässä tänään, se oli hänelle varmaankin liian raskas, sillä hän seisoi paljain päin ovessaan katsellen ulos kadulle.
"Se on hän itse, naapuri", kuiskasi Witt.
"Niin, kyllä se on hän", vakuutti puolestaan Swart.
Siinä seisoivat he nyt rinnakkain keskellä katua katsellen kuningasta.
Hän oli täydessä komeudessaan: sinisessä hännystakissa punasella kauluksella ja kultakoristeilla edessä ja takaa sekä keltaisissa polussaappaissa. Jos hänellä nyt ei ollutkaan kruunua päässään, niin oli hänellä valtikka kädessään; se oli paksu Espanjan ruoko-sauva kultapäällä. Muuten oli hänellä punanen nenä ja pitkä punanen parta ja tukevanruuminen hän myös oli. Swart arveli hänen painavan noin kaksisataakahdeksankymmentä naulaa.
"Vai tämä se nyt on Portugalin kuningas", sanoi Swart, "omituinen on tällaisten kuningasten laita, niin pian kuin he vaan panevat kruunun päähänsä, saa koko kansa jalat allensa eikä tohdi sanoa sanaakaan heitä vastaan".
"Minä luulen että hän on suutuksissaan", sanoi Witt, "katsos vaan kuinka hän sylkee! Hän on varmaan äkäinen piru!"
Samassa tuli kuningas heidän luoksensa ja rupesi sylkemään.
"Mitä te tässä kurkistatte?" ärisi hän.
"No ei mitään, herra majesteetti", sanoi Witt, "me tahdoimme vaan vähän katsella teitä".
Nyt kuningas oikein hirmustui ja hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi paljaasta kiukusta.
"Hävyttömät miehet! Kuka on antanut teille luvan kurkistaa sisään hotelliin? Menkäät kohta tiehenne!"
Ja jolleivät he olisi ajoissaan pötkineet pakoon, olisivat he varmaan saaneet hyvän iskun selkäänsä valtikasta. Mutta he juoksivat katua eteenpäin eivätkä seisahtuneet, ennenkuin Portugalin kuninkaan valtikka ei enää voinut saavuttaa heitä.
Silloin sanoi Swart:
"Tämäpä oli hauskaa! Minä, hyvät ystävät, en koskaan olisi voinut uskoa, että kuninkaatkin tappelevat!"
"Kyllä, naapuri, he tappelevat", arveli Witt, "omituinen on niitten kuningasten laita, jos vähänkin vaan liikahtaa, niin he kohta tulevat hulluiksi, ja lyövät päälle vaan! Mutta eivät herttuatkaan ole rahtuakaan paremmat. Tiedäthän sinä, naapuri, että vanha herttua Fredrikki Frans omalla kädellään antoi minulle lyönnin vasten suutani, ja sitä en minä koskaan unhoita eläissäni. Pois tieltä, tolvana! sanoi hän ja -- samassa löi hän, eikä hän väärään lyönytkään".
Kun he nyt olivat jotakuinkin tointuneet säikähdyksestään, kääntyivät he takaisinpäin ja menivät "Vaaliruhtinaan sillalle".
"Katsos kuinka hän istuu hevosen selässä! Kuka se on?" kysyi Witt.
"Hevonen", sanoi Swart, "_miehestä_ en minä anna penniäkään, mutta hevonen, sillä on kelpo jalat!"
"Ei, naapuri", sanoi Witt, "katsos vaan hänen tukkaansa, tiheä kuin metsä; ehkä se on santarmi?"
"Ehkä vaan", sanoi Swart, "mutta musikantit sanoivat, että vanha Blücher seisoo täällä jossakin, häntä tahtoisin minä niin mielelläni nähdä. Hän seisoo tosin Rostockin torilla, mutta minä tahtoisin sentään nähdä, miltä hän näyttää täällä".
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin he tapasivat erään sotamiehen, joka pientä palkkiota vastaan oli valmis heille näyttämään, missä Blücher seisoi. He tarttuivat nyt taasen toinen toisensa käsivarteen ja seurasivat sotamiestä. Joka kerta kuin heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui sotamies, katsoi upseeria suoraan silmiin ja kohotti oikean kätensä lakkinsa syrjälle.
"Se on honööriä", selitti Witt, "kuules, naapuri Swart, minun mielestäni me olisimme suuria tyhmeliinejä, jos emme mekin kohottaisi kättämme hattumme syrjälle tehden honööriä".
Sanottu ja tehty.
Joka kerta kun heidän vastaansa tuli upseeri, seisahtui koko seurue kohottaen kätensä hatulleen, kohottipa Kalle molemmat kätensä.
Vihdoin tulivat he eräälle paikalle, jossa ukko Blücher seisoi miekka kädessään.
"Se ei ole hän", sanoi Witt, "ei hän ole rahtuakaan näköisensä".
Sotamies vakuutti, että kyllä tämä oli Blücher.
"Loruja", sanoi Swart, "Rostockin torilla on hän aivan toisennäköinen. Eihän tällä ole mitään leijonan-nahkaa".
"Ei", sanoi Witt, "se ei voi olla hän. Seisoohan hän niin kurjan hätäileväisen näköisenä tuolla ylhäällä, kuin jos hän vasten tahtoansa olisi asetettu kakluunille seisomaan ja pyytäisi päästä sieltä ales".
"Nyt minä tiedän ketä se kuvaa", jatkoi Witt, "se kuvaa vanhaa kenraali Pressentiniä; hän heilutteli aivan noin miekallaan, kun me marssimme Schweriniin".
"Se voi olla mahdollista", sanoi Swart, "mutta kuka on sitten tuo toinen tuolla?"
"Se on kreivi Bülow-Dennewits", ilmoitti sotamies.
"Mikä mies se olisi?" sanoi Witt. "Ei, se on majuri von Voss Grabowista, se on aivan hänen näköisensä. Häntä en minä unhoita niin kauvan kuin minä elän. Se oli mies, joka osasi olla hyvä kaikkia kohtaan, hän sanoi aina meitä lapsikseen".
"No, sen sinä mahdat hyvin tietää, naapuri", arveli Swart. "Olithan sinä hänen komentonsa alla".
Blücherin kuvapatsaan luota tultiin vanhan Fritsin luo, jota Witt aina salaa oli vihannut. Frits oli suututtanut häntä jo ennenkuin Witt oli syntynytkään, syystä että hän oli ottanut Wittin äidin-isän sotamieheksi.
"Kas kuinka hän siinä istuu vanhan koninsa selässä", sanoi Witt, "niin tirkistele sinä siinä vaan niin paljon kuin mielesi tekee, sinun syysi kuitenkin oli, että me emme saaneet sitä kaunista taloa. Eiköhän se ole totta, hä? Katsos vaan kuinka hän siinä istuu, kuin jos koko asia ei laisinkaan koskisi häntä; toivoisin että pöllähtäisit sieltä nenällesi! Minä tahdon nimittäin sanoa sinulle, naapuri, erään asian; äitini isä oli vanhin ja hänen olisi pitänyt saada talo. Mutta silloinpa tuo vanha Frits otti hänen sotamieheksi ja maakunnan tyhmä virasto määräsi, että talo oli joutuva toiselle, ja niin saimme me pitkän nenän".
"Äh, naapuri", sanoi Swart, "onhan se niin vanha asia, ettei sitä kukaan enää viitsi ajatella. Kaikki ihmiset sanovat ja onhan siitä painettu kirjojakin, että hän oli kelpo kuningas".
"Sitä en minä ensinkään tahdo kieltää", sanoi Witt, "itse äitini isäkin piti paljon hänestä ja kertoi meille paljon juttuja vanhasta Fritsistä. Kerran, en minä muista koska se oli, löi hän äidin-isääni olkapäälle sanoen: Sinä olet oikein kelpo krenatööri!"
"Kas pirua vaan!" sanoi Swart.
"Niin, naapuri", sanoi Witt, "hän on sanonut minun äitini isälle, vaikka minä en muista, koska se oli: sinä olet oikein kelpo krenatööri! Nyt istuu hän tuossa korkean hevosensa selässä ja äidin-isä jäi ilman talotta, ja se oli vaan hänen syynsä!"
"No, naapuri", sanoi Swart, kun he nyt astuivat taas eteenpäin, "älä sinä nyt enää huoli siitä asiasta ... se on nyt ollut ja mennyt etkä sinä enää tarvitse vihata häntä kauemmin".
"No se nyt ei voisikaan johtua mieleeni", vakuutti Witt. "Mutta mitä taloon tulee, niin se nyt olisi ollut minun. Ja sen minä sanon, naapuri, että hänen syynsä se kuitenkin oli".
Sotamies vei heidät nyt katua ylös, katua ales, kunnes he tulivat "Unter den Linden'iin". ["Lehmusten alla", kuuluisa puistokatu Berlinissä. Suom. muist.]
Mikä paljous komeasti puettuja naisia täällä oli!
"Poika", sanoi Swart, "ojenna itsesi suoraksi ja liikuta sääriäsi vähän uljaammin ja pane kädet kupeillesi, niin että ihmiset myös voivat katsella sinuakin. Luuletko että minä kävelin noin vetelästi nuorena? Ei, katsos Kallea! Hän osaa käyttää itsensä hän, katsos vaan, kuinka hän silmäilee suoraan tyttöjen kasvoihin ja hymyilee ja nyökäyttää päätään heille, kuin jos hän tuntisi heidät kaikki. Saatanpa sanoa, että nämä tytöt ansaitsevatkin katselemista".
"Siinä sinä olet oikeassa", sanoi Witt, "enkö minä aina ole sanonut että täällä on senkin vietävän kauniita tyttöjä? Ja kuinka uhkeita ne sitten ovat!"
"Minä luulin minun eukkoni olevan jotenkin tukevan", sanoi Swart, "mutta katsos vaan tuotakin, tuossa -- onpa siinä laajuutta! Ja jos hän edes olisi vanha akka, mutta hän on aivan nuori tyttö. Jos minulla vaan olisi mittanauha kourassani, niin menisin mittaamaan hänen selkäänsä".
Nyt he menivät "Museulle".
Ensimmäinen esine, mikä täällä pisti heidän silmäänsä oli se iso kivimalja.
"Ei, hyvät ystävät! Kuinka tämä on mahdollista?" sanoi Swart. "Siihen mahtuu varmaankin kaksitoista härkätynnyriä!"
"No varmaankin", vakuutti Witt. "Mihinkä sitä muuten käytetään?"
"Kun kuningas keittää herneitä", sanoi sotamies, "ja pitää pidot, joihin pääsee ken tahtoo, niin tämä käytetään liemi-astiana, ja kun kuningas kruunataan ja hän seisoo tuolla ylhäällä linnan katolla kruunu päässään, niin tässä makaa paistettu härkä ja tuosta suihkukaivosta juoksee paljasta punssia ja punasta viiniä, ja jokainen saa ottaa sitä niin paljon kuin vaan mieli tekee".
"Koska tapahtuu se ensi kerran?" kysyi Kalle. "Silloin täytyy meidän tulla tänne!"
"No", sanoi Witt, "ei se niin hädin tapahdu!"
VIIDESTOISTA LUKU.
Uusi museo. -- Kuinka housut menivät rikki, ja kenenkä he tapasivat siellä.
Sieltä menivät he uudelle museolle ja katselivat sen ulkoseinillä olevia maalauksia.
Museon pääportailla seisoi joukko hienoja naisia ja herroja täydessä juhlapuvussa.
"Menkäät näiden jälestä!" sanoi sotamies.
"Äh", sanoi Swart, "ei se sovi. Olemmehan me vaan arkipuvuissamme, eikä se sovi, että me tungemme noin hienon herrasväen joukkoon".
"Mitä se tahtoo sanoa?" puuttui Witt puheesen. "Ensin minä ostan uudet housut, ettemme tarvitsisi hävetä, jos joutuisimme hienojen ihmisten pariin, ja kun nyt on kysymys siitä, niin sinä rupeat ujostelemaan, mene nyt vaan rohkeasti portaita ylös!"
Ja Witt juoksi portaita ylös yli kahden askeleen kerrallaan, näyttääksensä ettei hän laisinkaan ujostellut.
Mutta tätä ei hänen olisi pitänyt tekemän.
Gummihousut eivät sitä kestäneet.
Kun hän taivutti jalkojaan, meni toinen jalkahihna rikki ja -- ratsis! housun lahe lensi kokoon polven yläpuolelle, ja kun hän kumartui sitä jälleen kiinni solmimaan, meni toinenkin hihna rikki, ja nyt seisoi hän siinä paljain säärin kaikkien noiden hienojen herrojen ja naisien keskellä.
Hän näytti nyt siltä kuin jos hänellä olisi ollut uimahousut jalassa.
Kun Wittin seurakumppanit olivat ehtineet ylös, oli iso piiri ihmisiä muodostunut hänen ympärilleen; he tuuppailivat toinen toisiaan kylkeen, osoittaen Witt-raukkaan, joka turhaan koetti saada housut peittämään sääriä.
Kun hän oli vetänyt toisen lahkeen ales, meni toinen ylös. Nämät olivat polvi- ja pitkät-housut, aivan niinkuin musikantti oli sanonut.
Ukko Swart tunkihe läpi väkijoukon ja rupesi Wittiä lohduttamaan.