Part 5

"Ja siellä saa käydä vapaasti ympäri katselemassa kaikkea?"

"Saa kyllä", vastasi soittaja. "Siellä on rautatie, uusi telegraafi, Brandenburginportti, vanha Frits ja vanha Blücher, ja sitten on siellä uusi museo, mutta sinne te saatte mennä ainoastaan silloin kun teillä on puhdas paita ja hienot vaatteet yllänne. Kaikki tämä ei maksa mitään. Mutta minä neuvoisin teitä ennen kaikkia käymään Krollin teaatterissa ja suuressa teaatterissa, vaikka se maksaa rahaa".

"No siitä ei mitään hätää", sanoi Swart. "Mutta toisin on meidän vaatteemme laita. Kalle saattaa näyttäytyä missä vaan, minun tyhmä poikani käy myös laatuun, ja minä itse en myöskään tarvitse hävetä, mutta sinä, naapuri! Hyi! enkö minä käskenyt sinua ottamaan Manchesterhousut mukaasi ja kuitenkin otit sinä vanhat housusi, joissa on nuo rumat paikat polvissa! Meidän täytyy hävetä sinua; näin et sinä voi tulla museoon".

"Niin", sanoi ukko Witt surkeasti katsellen suuria housupaikkojaan, "minä tahtoisin mielelläni tehdä itseni niin hienoksi kuin mahdollista, mutta minkälaiset ne housut oikeastaan pitäisivät oleman? Pitkiä housuja en minä voi käyttää siellä kotona ja kaapissa riippuu lyhyitä ainakin puoli tusinaa".

"Minä ehkä voin auttaa teitä tästä housupulasta", sanoi viulunvinguttaja. "Minulla on aivan uudet housut aivan uusinta muotia, ne ovat kummilastiset ja oikein erinomaiset, milloin ovat ne pitkät, milloin lyhyet, aina kuinka vaan haluttaa. Nyt minä näytän ne teille. Katsokaas nyt! No, nyt ne ovat polvipöksyt, eikö niin? Nyt te kiinnitätte jalkahihnat ja vedätte ne yli saappaan anturan, niin ne venyvät pitkiksi housuiksi, eikä sitä ensinkään voi arvata kuinka se tapahtuu".

"No, kaikkia ne keksivätkin", sanoi Swart, "oikeinhan tämä on kuin silmänkääntäjätemppu!"

"Isä kulta", sanoi Kalle hiljaa, "ostakaat ne min..."

"Poika", sanoi ukko, "sinäpä sentään olet sangen tyytymätön. Sinulla on ne kauniit keltaset housut ja se uusi takki ja kuitenkin tahdot sinä vaan uutta. Ei, sinun vanha isäsi täytyy myös ajatella saada jotakin yllensä".

Kun he tulivat seuraavalle majatalolle, pysähtyivät he siihen, ja housuja koetettiin. Ne sopivat erinomaisen hyvin, ja kaupat tehtiin. Ukko Swart ei voinut olla ihailematta näitä erinomaisia housuja, vaan hän astuskeli ympäri Wittiä ja sanoi:

"Kuinka merkillisen hyvin ne istuvat! No näytäs nyt minulle kuinka ne tulevat lyhyiksi".

"Luuletkos etten minä sitä osaa tehdä?" sanoi Witt avaten jalkahihnoja. "Kas niin".

"No, tee ne taas pitkiksi".

"Sen minä kyllä voin sinulle tehdä".

Ja kaikki seisoivat siinä ukko Wittin ympärillä voimatta kyllin ihailla housuja.

"Niin, ukko Swart", sanoi basunitorven soittaja, "näiden housujen laita on sama kuin minun torvenikin, milloin on se lyhyt, milloin pitkä".

"Ja näissä sinä voit käydä vaikka missä", sanoi Swart. "Tässä kaupassa et sinä ole tullut petetyksi, minä soisin että housut olisivat minun".

Ja sitten he jatkoivat matkaansa, mutta sillaikaa kuin he matkustelevat, lähdemme me katsomaan mitenkä asiat ovat kotosalla.

YHDEKSÄS LUKU.

Kuinka Juhani kadotti rasian ja Swartin emäntä löysi sen. -- Lukkari varottaa Doroteaa talonpojista ja hevosista. -- Lukkari on pahoilla mielin ja Dorotea lohduttaa häntä. -- Mitä lukkari sanoi.

Kun Juhani illalla tuli kotio matkalta, seisoi Swartin emäntä porstuassa.

"Hyvää iltaa!" sanoi Juhani nostaen takkiaan. Mutta nyt tapahtui, että se pieni rasia, minkä Frits oli antanut hänelle Dorotealle annettavaksi ja jonka hän oli piilottanut lakkiinsa, putosi lakista ja vieri ales Swartin emännän jalkain juureen. Lukkari ei tuosta ollut hyvillä mielin, hän tiesi, että Fritsin äiti ei tiennyt asiasta mitään, olihan Frits sanonut: "Minä ja Dorotea pidämme yhtä, -- -- -- ja hän kumarsi itseään ottaakseen rasian ylös. Mutta Swartin emäntä ehti ennen häntä, ja sieppasi käteensä rasian.

"Mitä siinä on?" kysyi hän.

"No, eihän siinä ole mitään", sanoi Juhani, "mitä siinä voisi olla? Se on minun".

Mutta Swartin emäntä oli utelias, hän aukaisi rasian kannen ja näki siinä sormuksen ja hivuskiharan:

"Mitä ihmeitä", sanoi hän, "kultasormus paperissa! Mitä sinä kultasormuksella teet? Kelle se on aiottu?"

"Lukkarin Dorotealle".

"Keltä se on?" kysyi eukko jälleen. "Sano se minulle kohta!"

"Koska te nyt niin välttämättömästi tahdotte tietää sitä, niin se on Fritsiltä", sanoi Juhani.

Tuskin oli Juhani ehtinyt saada nuo sanat suustaan ennenkuin hän sai kelpo korvapuustin.

"Siinä on sinulle vaivastasi!" sanoi Swartin emäntä ja kohta sai Juhani vielä toisellekin korvalle ja kun hän koetti päästä pakoon, sai hän kaupanpäälliseksi aika kolauksen selkäänsä.

Mutisten meni Swartin emäntä tupaan.

"Se tuhma poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä!"

Ja hän lensi ja pyöri ympäri talossa koko illan punasena kuin kalkkuunikukko, toruen piikoja ja renkejä. Luudat ja pytyt saivat tanssia, ja viimemainittujen vanteet menivät rikki; ja alinomaa mutisi hän itsekseen; "Se tyhmä poika ja se köyhä tyttö! Kyllä minä teille annan kultasormuksista, minä! Ja Juhani se kavaltaja, jolla on palkkansa, hänen minä ajan pois talosta. Se heittiö! Kyllä minä hänen opetan kultasormuksia kantelemaan!"

Ja Swartin emäntä hän torui niin, että koko kylä tuli katsomaan, mikä nyt oli hätänä.

Samana iltana tuli myös lukkarikin kotia. Hän oli muuten ilokas mies, mutta tänä iltana oli hän äkäinen ja pahalla tuulella, ainoastaan hänen ruokahalunsa oli, jumalan kiitos, entisellään, ja kun hän oli saanut vähän suuhunsa, tuli hän hieman paremmalle päälle.

"Onko mitään ikävää tapahtunut isälle?" kysyi Dorotea.

"Eipä juuri, tyttöseni", vastasi hän, "mutta muista, mitä minä usein olen sanonut: maailma on paha ja ihmiset ovat pahat, mutta kaikista ihmisistä ovat talonpojat ja hevoset pahimmat. Älä usko ainoatakaan hevosta tahi talonpoikaa, niin ei sinun tarvitse katua jälestäpäin, ja talonpoikain pojat eivät ole rahtuakaan paremmat, huonot puolet menevät perintönä isästä poikaan. Tottele minun neuvoani, rakas lapseni, niin sinun kyllä käy hyvin maailmassa. Ja nyt minä tahdon mennä maata. Hyvää yötä!"

Seuraavana päivänä -- se oli torstai -- saivat pojat koulussa aika lailla selkäänsä; kiukku ei vielä ollut lähtenyt lukkarista. Mutta vähitellen se lähti ja jo seuraavana sunnuntaina oli lukkari sama vanha suopea-luontoinen, sävyisä mies kuin ennenkin.

Sunnuntai tuli. Aamusta varhain myöhään illalla oli Dorotea täydessä toimessa, sillä hänen täytyi äitinsä kuoltua yksin hoitaa emännyyttä ja pitää myös molempia pikkusiskojaan silmällä, ja hän oli kelpo emäntä. Ahkera ja huolenpitävä hän oli, ei hänen koskaan nähty hätäilevän, ei koskaan olevan levoton tahi malttamaton; kaikki näkyi menevän niinkuin itsestään. Mutta kuu hän pääsi askareistaan pariksi tunniksi vapaaksi, istahti hän ompelukaluineen ikkunan ääreen. Näin kului päivä toisen perästä, mutta aina oli hän iloinen ja leikkisä, eikä antanut kenenkään huomata, että työ tuntui hänestä raskaalta.

Mutta tänään oli toisin, tänään tuntuivat askareet hänestä sanomattoman vaivaloisilta.

Ja hänen kauniissa kasvoissaan näkyi surumielisyys, kuin jos syvä kaiho olisi painanut hänen sydäntään, ja kun hän puki vaatteet siskojensa ylle, huokaili hän syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä, kuin jos hänen ajatuksensa olisivat olleet toisaalla. Ja kun hän palmikoitsi tyttöjen tukkaa, valuivat kyyneleet hänen muuten niin iloisista silmistään ja putosivat lasten hivuksiin.

Hänen isänsä tuli nyt huoneesen. Hän oli täydessä juhla-asussaan, sillä nyt piti hänen menemän papin luo.

"Hyvää huomenta! No kuinkas te nyt voitte?" sanoi hän taputtaen pienokaisia poskelle.

Pikku Triinan, jonka tukka jo oli palmikoilla, nosti hän polvelleen istumaan ja suuteli hänen paksutölleröisiä käsivarsiaan niin että ne tulivat oikein punasiksi hänen karkeasta parrastaan. Ja pikku Miinaa, jonka tukkaa paraillaan palmikoittiin, löi hän hiljaa olkapäälle, ja kun tyttönen kääntyi hänen puoleensa, ei se ollut hän, joka oli lyönyt: hän oli niinkuin monen, monen penikulman päässä siitä. Se, joka tässä tilaisuudessa olisi nähnyt lukkarin, ei suinkaan olisi luullut häntä samaksi mieheksi, joka oli niin naurettavan näköinen.

Hän oli ymmärtäväinen ja hilpeäluontoinen mies ja hyvä isä, joka eli rauhassa koko maailman kanssa. Hänellä oli vaan yksi heikkous: hän ei voinut olla puhumatta yläsaksaa. [Paikkakunnalla, missä tämä kertomus liikkuu, puhuu kansa erästä saksan kielen murretta, jota sanotaan alasaksaksi; yläsaksa on samaa kuin saksan kirjakieli. Suoment. muist.]

Semmoinen pieni heikkous on se mitta, millä maailma meitä mittaa, se paino, jonka mukaan se meitä taksoittaa, mutta se heikkous pysyy meissä niin kauvan kuin pysymme ylinnä, pinnalla, mutta kun rupee oikein kireelle käymään, niin me heitämme sen pois, ja niin kävi myös lukkarille ja hänen yläsaksaksi puhumiselleen. Kun hänen piti puhuman oikein sydämmensä pohjasta, ei puhuminen käynyt yläsaksaksi, puhe muuttui kohta alasaksaksi.

Kun hän nyt katsahti Dorotean silmiin ja huomasi kyyneleet hänen poskillaan, hypähti hän tuoliltaan ja kysyi:

"Mikä sinun on, rakas Doroteani? Miksi sinä itket? Sano nyt vaan, miksi sinä itket? No niin, olemmehan me yksinämme".

Ja Dorotea nojasi päänsä vasten vanhan isänsä rintaa, ja kyyneleet valuivat hänen silmistään, mutta hän ei voinut saada ainoatakaan sanaa suustaan.

Eihän hän itsekään oikein tietänyt, mikä häntä vaivasi, hänestä tuntui kuin jos hän olisi ollut vieraassa maassa ja olisi kaivannut lapsuutensa leikkipaikkoja.

Mutta äkkiä kävi isälle selväksi mikä tyttöä vaivasi, mikä hänen sydäntään kalvoi. Hän laski käsivartensa hänen kaulalleen ja taputti häntä poskelle ja kuiskasi lohduttavaisia sanoja hänen korvaansa.

"Rakas lapseni", sanoi hän, "rauhoitu nyt vaan! Jumala elää, hän ei ole sinua hyljäävä, pane se mieleesi, ja kaikki on kyllä käyvä hyvin. Minä rukoilen Jumalaa sinun puolestasi".

Niin hän lohdutteli rakasta Doroteaansa, kunnes hänen täytyi lähteä kirkolle soittamaan.

Niin surumielisenä kuin tänä sunnuntaiaamuna ei hän vielä koskaan sitten vaimonsa kuoltua ollut kiivennyt ylös torniin. Raskaalla sydämmellä riisui hän yltään pyhätakin, tarttui köyteen ja pani ison kellon heilumaan, ja se soi kauvas yli kylän, yli peltojen ja aitausten, ja sen äänet kuljetti puhdas ilma yli metsän lähikyliin: ylistetty olkoon Jumala laululla!

KYMMENES LUKU.

Kuinka Dorotea kävi kirkossa ja kenenkä hän tapasi.

Doroteasta tuntui kuin jos kellot olisivat lausuneet hänelle tervehdyksen hänen äidiltään. Silloin nousi hän hiljalleen tuoliltaan, suuteli pikkusiskoja ja silitteli kädellään sekä Triinan että Miinan vaaleata tukkaa.

"Nyt saatte te mennä ulos leikkimään", sanoi hän, "kysykäät käeltä kuinka monta vuotta te saatte elää, poimikaat voikukkasia, tehkäät niiden varsista ketjuja ja puhaltakaat pois utuja ja kysykäät: mitä kello on? Leikkikäät nyt vaan, minä menen kirkkoon ja rukoilen teidän puolestanne".

Lapset juoksivat iloisina tiehensä ja Dorotea otti hyllyltä virsikirjansa, jonka hän oli saanut pastorilta rippikoulusta päästyään. Silloin lahjoitti Swartin emäntä hänelle kakun, jonka hän itse toi lukkarin taloon. Ystävällisesti oli hän katsellut Doroteaa ja sanonut hänelle: "Sellaisesta rippikoululapsesta minä pidän; minä pidän sinusta, Dorotea, enemmän kuin kaikista muista".

Mutta nyt -- nyt oli kaikki toisin! Kun Dorotea eilen meni läpi kylän, tuli Swartin emäntä hänen vastaansa. Dorotea tervehti ystävällisesti, mutta eukko käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut sanaakaan. Dorotea oli vähällä itkeä tuota kohtausta ajatellessaan.

Surullisena otti hän virsikirjan käteensä, otti huivinsa arkusta, joka oli ensimmäinen minkä hän oli ansainnut, sentähden olikin se hänelle niin rakas; sitten meni hän lieden luo katsomaan, paloiko valkea oikein. Ja tämän tehtyään meni hän avaamaan ovea Ilolle, joka kynsi ovea haluten päästä ulos lämpyisessä auringon paisteessa juoksentelemaan, ja haukkuen riensi koira pois lasten luo.

Dorotea meni kirkkoon.

Kuinka ihmeellisen kaunis oli maailma hänen ympärillään! Siinä oli kylä viheriäin puitten suojassa, tuolla viheriät niityt, joilla lehmät söivät paksussa ruohostossa, täällä aaltoili vilja vienon tuulen puhaltaessa, auringon säteet loistivat kukissa ja lehdissä, kaikki oli niin raitista, tuoretta ja viheriäistä, kuin maailma tänään olisi ollut puettuna pyhäpukuunsa. Elämä on suloista! soi hänen ympärillään ja hänen rinnassaan, elämä virtaili häntä vastaan kukkakedolta, sinitaivaalta, kaikki oli hiljaista ja rauhaista, juuri kuin kirkossa silloin kun pappi alkaa puhua.

Poissa oli Dorotean suru.

Hänestä tuntui kuin jos hän vielä olisi ollut lapsi, kuin jos hän olisi istunut kirkonmuurin takana, jossa auringon paiste levisi yli hiljaisten hautain, kuin jos hän olisi istunut viheriässä ruohostossa itsekseen lukien yksinkertaisia lapsenvärsyjään, kuin jos hän olisi laulanut kilpaa ilman lintujen kanssa ja iloisen karitsan tavoin juossut ympäri kukkien keskellä kokoomassa kauniita kiviä, poimimassa kukkia seppeleeksi ja katsellut ylös kirkasta sinitaivasta kohti, jossa ohuet valkoset pilvet kulkivat.

Kuinka onnellinen hän oli! Hän oli melkein unohtanut olevansa kirkkotiellä, hän oli vähällä heittää virsikirjansa erään perhosen perään, joka lensi hänen ohitsensa, niin onnellinen ja iloinen oli hän, lapsi mielensä ja aatteidensa suhteen.

Silloin tuli tiellä Swartin emäntä käyden virsikirja ja nenäliina kädessään.

Kun Dorotea näki hänen tulevan, meni hän häntä vastaan ja sanoi ystävällisesti. "Hyvää huomenta!"

"Anna minun olla rauhassa", mutisi eukko äreästi, "mene tiehesi ja anna minun olla rauhassa!"

Missä oli nyt ilo Dorotean sydämmestä? Swartin emännän sanat olivat sen sieltä karkoittaneet. Hän vetäytyi pois emännän läheisyydestä ja astui hiljaa kyyneleet silmissään alakuloisena kohti vanhaa kirkkoa. Poissa oli nyt kaikki luonnon ihanuus! Ja Swartin emäntä pöyhisti itseään ja astui läähättäen tietä eteenpäin, pää pystyssä ja nenä vielä enemmän pystyssä, niin että auringon säteet hänen sieramiaan kutittivat ja saivat hänet aivastamaan.

Mutta kun he tulivat kirkonportille, oli Dorotea voittanut surunsa; hän meni ujosti eukon luo ja sanoi täydestä sydämmestä:

"Hyvä Swartin emäntä, mitä minä olen tehnyt teitä vastaan, sanokaat minulle että voisin pyytää teiltä anteeksi", -- hän tarttui emännän käteen, ja tämä seisoi siinä läähättäen eikä voinut saada sanaakaan suustaan -- "olettehan te aina olleet niin hyvä minua kohtaan ja osoittaneet suosiotanne niin pahoina kuin hyvinä päivinä. Älkäät antako minun tällä tavalla seistä teidän edessänne; minä tahdon mielelläni kuulla että vika on minun, mutta nyt me menemme kirkkoon, ja jos meillä ei ole rauhaa sydämmessämme, kuinka voimme me rukoilla Jumalaa?"

"Mitä? Rukoilla? Minäkö?" sanoi eukko vetäen kätensä pois Dorotean kädestä. "Minä voin rukoilla, missä minä vaan tahdon, ei minua siitä mitään estä. Mutta helposti voi tapahtua että rehelliset ihmiset kääntävät selkänsä semmoiselle kuin sinä olet, joka teet kaikenmoisia konsteja saadaksesi rikkaan miehen ja päästäksesi talon ja rikkauksien haltiaksi. Sinun isäsi ja minun ukkoni ovat naapureja" -- tässä sähisi hänen äänensä kuin käärmeen -- "muusta tuttavuudesta en minä tahdo tietää mitään. Tuommoinen köyhä lukkarin sikiö? Niin..."

Ei, tässä täytyi hänen vaieta, sillä kirkkoherra meni samassa heidän ohitsensa. Hän oli kuullut mitä eukko sanoi.

Kirkkoherra oli totinen mies, hän loi silmänsä Doroteaan ja pudisti päätänsä, mutta meni kirkkoon sanaakaan sanomatta, ja Swartin emäntä seurasi läähättäen häntä.

Ja Dorotea? Hänen koko ruumiinsa värisi ja häpeän puna hohti hänen poskiltaan. Koko kirkkotarha pyöri hänen silmissään, hän olisi tahtonut vaipua syvälle maan poveen. Mutta kirkkoon ei hän millään muotoa tahtonut mennä. Hän palasi sentähden kotiinsa, lankesi polvilleen sänkynsä viereen ja tahtoi rukoilla, mutta kaipasi sanoja: Hän tahtoi itkeä, mutta ei voinut. Hänen sydämmensä oli murtumaisillaan surusta, ja hänen kulkkunsa melkein puristui kokoon. Hänellä ei ollut lepoa eikä rauhaa, hänen povessaan oli kohiseva tunteiden virta. Hän heittäytyi ales tuolille kohta jälleen noustakseen kävelemään levotonna edes takaisin lattialla. Niin painoi häpeä häntä ales maahan päin.

Hänen uskollinen rakkautensa olisi vaan rakkaus rahaan?

Mutta myrsky hänen rinnassaan masentui, valonsäde heittihe sinne: hän muisti raamatun, ja hän otti sen ales hyllyltä, istahti pöydän ääreen ja avasi kirjan. Hän sattui saamaan auki sen kauniin kohdan, jossa kerrotaan kuinka Jesus kärsi. Alussa oli hänen mielensä vielä levoton, kirjaimet kiitivät yhteen hänen silmissään, jotta hän ei ymmärtänyt luettavaansa. Mutta sitten hän luki:

"Ja he sylkivät hänen päällensä ja ottivat ruokoja ja löivät niillä häntä päähän".

Silloin tyyntyi hänen mielensä, kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan ja irroittivat hänet tuskan siteistä.

Hän meni tyyneenä askareihinsa, pani päivällisruuan tulelle, ja kun se oli keitetty, kutsui hän pikkusiskot sisään.

Nyt hänessä ei enää voitu huomata mitään erinomaista, ainoastaan silmät olivat vähän punaset.

Kun sitten lukkari tuli kirkosta, silitteli hän Dorotean leuvan alustaa ja katsahti hänen silmiinsä, ja kun tyttö ujona loi silmänsä ales maahan päin, suuteli isä hiljaa hänen silmäkanttaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Swartin emäntä tulee kotia kirkolta ja saa pastorin vieraaksi. -- Mitä pastori sanoi ja mitä Swartin emäntä sanoi. -- Ajatukset pyörivät eukon päässä ja kärpäset pyörivät ympäri hänen nenänkärkeään. -- Kuinka hän putosi veteen. -- Kuka hänet pelasti.

Kun Swartin emäntä tuli kotio kirkosta, oli hän kovin äkäinen, otsa oli ryppyinen ja alihuuli pitkä. Semmoisena astui hän läähättäen läpi kylän ja naputteli sormillaan virsikirjaansa siten antaaksensa valtaa mieliharmillensa.

Kun hän tuli kotio, oli navetanovi auki ja hanhet olivat päässeet ulos pihalle, keittohuoneen oven edessä oli ämpäri, joka hänen mielipiteensä mukaan ei kuulunut siihen, ja sontarattaat eivät myöskään olleet oikealla paikallaan. Mutta vasta hänen ehdittyään porstuaan oli raju-ilma valmis. Karjapiika sai ensiksi kokea sen.

"Kuinka usein olen minä sinulle sanonut, ettet sinä saa laskea hanhia ulos?" sanoi Swartin emäntä ja salama iski piian niskaan. Sitte oli tupapiian vuoro.

"Eikö meillä ole tarpeeksi rikkinäisiä ämpäriä? Pitääkö tuonkin tuolla seistä ulkona, että senkin vanteet menisivät irti? Jos sinä teet vielä kerran niin, niin minä sinun opetan!"

Juhani onneksi ei ollut kotona, muuten olisi hänkin saanut löylytyksen.

Kun emäntä näki ettei enää ollut useampia, joiden yli hän saattoi valaa vihaansa, meni hän sisätupaan.

Sappi kiehui hänessä.

Pappi oli tänään saarnassaan puhunut ylpeydestä, rikkaudesta, rahoista ja semmoisesta ja koko ajan oli hän katsonut Swartin emäntään päin, niin että tämä luuli seurakunnan rupeevan kääntämään silmänsä siihen penkkiin päin, jossa hän istui. Vähällä oli, ettei hän lähtenyt kirkosta keskellä saarnaa.

Hänen tätä kaikkea ajatellessaan kuuli hän jonkun hiljaa kolkuttavan ovelle.

"Astukaat sisään!" huusi hän.

Ovi aukeni ja sisään astui pastori.

Nytpä eukko sai kiirettä! Hän niiasi syvään ja pyyhki esiliinalla tuolia vieraalle.

"Nyt se jo kelpaa", sanoi hän, "minä tulen kysymään teiltä, mitä elämää te piditte kirkon oven edessä tänään?"

"Elämää? Kirkonoven edessä?" sanoi eukko. "No, ei se ollut mitään. Minä sanoin vaan lukkarin Dorotealle, ettei hän voisi saada Fritsiä sulhaseksi ja ettei hän ollut kyllin hyvä tullakseen sen pojan vaimoksi".

"Olkoon vaikka niinkin", sanoi pappi, "vaikka olen täysin vakuutettu siitä, että te ette voisi saada parempaa miniää. Mutta minä olen tullut tänne varsin toisissa asioissa, enkä puhemiehenä. Minä tahdon vaan puhua teidän kanssanne siitä metelistä, jota te piditte kirkonovella tänään, ja jos se tapahtuu vielä kerran, niin asiasta tulee täysi tosi. Ettei niin vanha ihminen, kuin te, voi olla häiritsemättä pyhä-rauhaa!"

"Jaa, siitä en minä ensinkään pidä mitään väliä", puuttui eukko puheesen, "mitä minä olen sanonut, sen minä olen sanonut, ja sen minä sanon sata kertaa. Poika ei tule saamaan häntä ja jos minun ukkoni antaa houkutella itsensä suostumaan siihen, niin minä otan eron vielä vanhoina päivinäni. Niin, voi voi sentään, herra pastori, minulla on todella raskaat päivät! Minulla on koko talon hoito, ja mitä apua minulla on miehestäni? Hän kuljeksii ympäri maailmaa, ja minä olen hyljätty vaimo raukka!"

Nyt nosti hän esiliinansa silmilleen ja itki hetkisen, ja kun hän oli vähän ehtinyt mietiskellä, kertoi hän papille kaikista kärsimyksistään, aina siitä asti kuinhan makasi ensimmäisellä lapsivuoteellaan aina nykyiseen aikaan saakka; mitä hän oli sanonut, ja mitä ihmiset olivat sanoneet, ja mitä hänen äitinsä oli sanonut, kun Swart sai hänet, mitä rovasti vainaa oli sanonut ja kuinka hänen isänsä oli ollut vastaan ja mitä hänen anoppinsa sisar oli sanonut ja mitä lukkari ja hän itse oli sanonut ja mitä koko maailma sanoi.

"Ja, herra pastori", lopetti hän puheensa, "minä en anna suostumustani, raha tahtoo rahaa".

"Minä olen jo kerran sanonut teille, etten minä ole tullut tänne kosimaan teidän poikaanne, mutta koska te nyt olette perin pohjin seulonut sitä asiaa, niin tahdon teille sanoa suoraan, että te keitätte itsellenne huonon rokan. Te tahdotte kiusata poikaanne niin kauvan kunnes hän nai teidän tahtonne mukaan, ja kun niin häät ovat ohi ja te ja teidän miehenne olette eläkkeellä nuorten luona, niin olette saava silmänne auki ja näkevä mitä te oikeastaan tällä voitatte. Rauhan ja yksimielisyyden sijasta on teillä riitaa ja eripuraisuutta, ja kun lapset tappelevat, niin kyllä te nämät minun sanani todeksi todistatte. Te ette saa levollista hetkeä, ja lihan sijasta -- saatte te tyytyä luihin. Silloin te kyllä tulette minun luokseni valittaen: 'Herra pastori, ah, mitä pitää meidän tekemän? Meidän miniämme on oikea peto, ei hän tahdo antaa meille palastakaan ruokaa, vaan ajaisi meidät mielellään pois, jos voisi'. Silloin minä olen muistuttava teitä rahoista. Miettikäät siis asiaa niinkauvan kuin vielä on aikaa. Miettikäät hyvin! Hyvästi, Swartin emäntä!"

"Hyvästi, herra pastori! -- Niin, se on kyllä totta -- se on nyt niinkuin se on ja minun ukkoni ei pidä lukua mistään. Ei hän koskaan sanaakaan sano".

Ja Swartin emäntä niiasi niin syvään kuin voi ja seurasi pappia ovelle.

"Hyvästi, herra pastori!"

Tuskin oli pappi ehtinyt pois, ennenkuin eukko rupesi vihoissaan astumaan edes takaisin lattialla.

"Sehän on merkillistä!" sanoi hän; "ei, tässä asiassa pitää minullakin oleman sanavuoro. Minun ainoa lapseni! Kyllä se vielä saadaan nähdä! Tuommoinen pappi tahtoo sekaantua minun asioihini ja ainoastaan sen lukkarin sikiön tähden! Ei hän koskaan saa minun poikaani! Ei, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"

Näin astuskeli eukko jonkun aikaa ympäri huoneessa toruen itsekseen. Hän istahti väliin tuolille ja nousi jälleen ylös; hän avasi oven ja katsahti ulos pihalle, sitten hän taasen sulki oven; hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ja hänen mielensä kävi kovin murheelliseksi.

"Ei!" huudahti hän vihdoin, "se tyttöluuska ei koskaan saa minun poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"

Hän veti henkeä ja jatkoi sitten:

"Jos kohta tähdet putoisivat ales taivaasta, ei hän sittenkään saa poikaani, ennen saavat he kääntää minun ylös ales!"

Maltappas vaan, Swartin emäntä, voi kyllä tapahtua että sinut käännetään ylös ales.

Kun kello oli viiden paikoilla, ei hän enää voinut pysyä alallaan, hän juoksi ulos hakaan. Siellä kasvoi hirveästi rikkaruohoja.

"Tämä on synti ja häpeä!" puhkesi hän sanomaan ja alkoi nykimään ylös niitä rikkaruohoja, jotka olivat häntä lähinnä.

Mutta minkätähden on tämä synti ja häpeä, Swartin emäntä? Minkätähden on sinulla vielä rikkaruohoja omassa sydämmessäsi?

Hän meni aidan luo, joka oli ha'an ja kesantopellon välillä, katsomaan pientä kirjavaa vasikkaansa.

Mutta ei hän sitä saanut nähdä.

Silloin kiipesi hän yli aidan ja meni pellolle. Astuttuaan vähän matkaa tuli hän purolle, jonka yli oli mentävä pitkin kapeita porraspuita.