Part 4
"Me olemme pahassa pulassa, mutta älkäämme nolostuko. Pormestari on nyt saanut osakseen tässä maailmassa olla aina taistelussa kapinallisen ihmiskunnan kanssa".
Hän sentähden marssi ylös raastupaan, koko joukkio perässään. Sinne tultuaan sanoi hän polisipalvelijalle:
"Anna heidän astua sisään!"
Ja he astuivat saliin, yksi toisensa perästä, ja kun he kaikki olivat koossa siellä, astui viisas pormestari tuomarin istuimelle, asetti lasisilmät viisaalle nenälleen, ja heitti sangen viisaan katseen kokoontuneen väkijoukon puoleen.
SEITSEMÄS LUKU.
Kuinka pormestari kuulustelee pahantekijöitä.
Kuulustelu alkoi.
"Mestari Pikinen", sanoi pormestari, "te seisotte nyt esivallan edessä. Sanokaat nyt minulle kuinka näiden ihmisten vangitseminen kävi".
"Kyllä", sanoi mestari Pikinen, "nähkääs, herra pormestari, eilen istuimme me, vaimoni ja minä ja lapset ja söimme silliä ja perunoita. No silloin sanoi vaimoni: 'Pikinen', sanoi hän, 'muutamat meidän perunoistamme ovat pahettuneet, paras on että annamme ne sioille'. Silloin minä sanoin: Karolina, sanoin minä, onhan meillä vielä jälellä niistä perunoista kuin me saimme veljeltäsi! Hänen veljensä, herra pormestari, on se pieni kyttyräselkäinen suutari, joka ennen asui Penslinissä, mutta muutti Neu-Brandenburgiin ja nai herra Kählertin tyttären. Malttakaas, siitä on nyt noin seitsemän vuotta. Ei -- malttakaas -- kahdeksan vuotta! -- Ei, kyllä se sentään on seitsemän vuotta..."
"No", keskeytti häntä pormestari, "mitä se kuuluu tähän asiaan? Sanokaat te vaan minulle, kuinka tappelussa kävi, ja kuinka te olette rohjenneet sekaantua siihen, vaikka se ei kuulu teidän ammattihinne".
"Niin, jos minä sen vaan tietäisin, herra pormestari. Ne vieraat miehet vangittiin ja minä seurasin myötä tänne ylös. Ennen saisivat he hirttää minut likimpään naulaan, ennenkuin minä sekaantuisin polisin asioihin".
"No mestari, Bleck", sanoi pormestari, "voitteko te antaa minulle mitään tietoja?"
"Kyllä minä voin, herra pormestari", vastasi läkkiseppä Bleck, "minä tunnen asian. Näettekös, minä nukuin kaikessa alhaisuudessani, kun minun vaimoni, jolla tänään taas oli kuumetaudin kohtaus, herätti minut ja sanoi: Bleck, sanoi hän, minä luulen, että jotakin tapahtuu kadulla. No, minä lennän ylös sängystä ja katson ulos ikkunasta, aivan niinkuin te teitte, herra pormestari, kun me seisoimme teidän talonne edustalle, ja nyt minä näin koko melskan".
"No hyvä", sanoi pormestari, "mitä te sitte näitte? Puhukaat mitä tiedätte, ja tulkaamme nyt kerrankin itse asiaan".
"Mitä minä näin? -- Minä näin koko salaliiton, koko kapinan!!"
"Ettekö te tunteneet ketään niistä henkilöistä?"
"Henkilöistä? En, herra pormestari, en minä tuntenut ketään", sanoi Bleck, "minun eukkoni sanoi vaan, että hän tunsi matami Flickin hameen yhdestä suuresta reijästä, jonka hän poltti siihen viime vuonna prässiraudalla".
"Mutta kuinka tulitte te vanginneeksi nämät henkilöt ja sitten sekaantumaan polisin asioihin?" kysyi pormestari.
"Ah, Jumala varjelkoon minua!" sanoi mestari Bleck, "kuinkas minä tohtisin tehdä mitään semmoista! En minä tiedä mitään vangitsemisesta tai polisista, sillä ei polisin asioihin sekaantuminen tuota mitään siunausta".
"No, mestari Höylänen", sanoi pormestari, "mitä te tiedätte tästä asiasta?"
"Minä, herra pormestari", sanoi mestari Höylänen, "minä tulin juuri kävellen pitkin katua samassa kun heidät piti vangittaman, mutta muuta en minä tiedä, siksi olen minä liian tyhmä. Minä luulen kuitenkin että se oli Krum, joka vangitsi heidät".
"Krum, tules tänne", sanoi pormestari, jonka otsa tuli ryppyiseksi, ja pani lasisilmänsä parempaan asemaan nenällä, "mistä syystä hän on ottanut nämät henkilöt kiinni? Tekikö hän sen omasta täysivaltaisuudesta taikka käskystä?
"No, en minä mitään tiedä", sanoi Krum, "minä kysyn vaan olenko minä mikään virkavalta vai en? Mitä minä voin tehdä siihen? Luulenpa, ettei kellään täällä ole mitään sanomista minun ylitseni, paitsi teillä, herra pormestari. Minä kaitsen härkiäni ja lampaitani, ja mitä polisiin tulee, niin ei teidän tarvitse sanoa muuta, kuin että minä tulen, ja minä olen kohta valmis ilman mitään viivytystä ja epäilystä".
"Hyvä! Krum", sanoi pormestari armollisella hymyilyllä, "minua ilahuttaa havaita, että hän on lainkuulijainen ja että hänellä on isänmaallinen mielipide".
"Niin, kuten minä sanoin, herra pormestari, minusta on se aivan yhdentekevää", sanoi Krum. "Meidän suuriherttuamme on minulle paljon rakkaampi kuin sekä pappi että lukkari".
"Herra notario", sanoi pormestari, "kirjoittakaat: sen johdosta että palvelus on liian vaivaloinen lehmä-ukolle Krumille, niin ei hänen enää tästä lähtien tarvitse kaitsea härkiä ja lehmiä, vaan ainoastaan hiehoja, vasikoita ja vuoden vanhoja varsoja, sekä suositetaan korkeamman valtioviran saamiseen. Nyt saa hän mennä, hyvä Krum, hänellä on minun suosioni. -- Kaupunginpalvelija Glandt, kuka se huusi enimmin metelöitsijöistä?"
"Sen minä sanon, herra pormestari", sanoi Glandt, "musikanteista oli se tuo tuossa ja talonpojista se vanha ukko tuossa", ja hän viittasi kädellään rumparia ja ukko Swartia astumaan esiin.
"Minkä tähden on hän häirinnyt rauhan meidän rauhallisessa kaupungissamme ja nostanut sen kapinaan?" kysyi pormestari ukko Swartilta.
"Minkätähden?" sanoi ukko Swart. -- "Kapinaan? -- Kas tämähän on jotakin. Pidättekö te sitä kapinana, kun rauhallinen henkilö, joka on vähän lihavanlainen sattuu liukahtamaan istumalaudalta ja istahtamaan turkkilaiseen rumpuun?"
"Minä en tosin tahdo pitää sitä täydellisenä kapinana, mutta _conat'iksi_ täytyy minun sanoa sitä".
"Siihen ei minulla ole mitään vastaan", sanoi Swart, "sanokaat te sitä siksi vaan, minun omatuntoni on tyyni, ja piru vieköön, jollei kaikki mitä sanon ole totta, mutta kapinan kanssa en minä tahdo mitään tekemistä. Ensin täytyi minun tapella sen roistojoukon kanssa ja sitten minä vielä tulisin kapinoitsijaksi! Ei, kiitoksia paljon!"
"Kuinka hän tuli rumpuun?" kysyi pormestari.
"Hän teki sen pahankurisuudesta!" sanoi rumpari.
"Ei, sinä koira!" huusi Swart, "se tapahtui tapaturman johdosta. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä nousin vaunuihin, rupesi päätäni huimaamaan, minä rupesin liukumaan istuinlaudalta ja tömähdin sitten rumpuun".
"Tätä voisi kutsua nimellä _casus_", sanoi pormestari, "ehkäpä myös _lapsus_".
"En minä kaasussa ollut", sanoi Swart, "sillä en minä ollut maistanut väkeviä; eikä tämä myös ole mikään lapsellisuus, minun mielestäni!"
"Minä sanoin _lapsus_", sanoi pormestari.
"Jaa, sitä en minä ymmärrä", sanoi Swart, "mutta sen minä ymmärrän, että tuo mies tuossa on menetellyt minua kohtaan kuin tyhmä lapsi. Sillä kun minä istuin rummussa ja poikani koetti vetää minua ylös siitä, löi hän minua päähän ja tuuppasi minun naapuriani Wittiä niin, että hän kaatui istumaan bassoviulun päälle ja satutti itsensä pahasti".
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "semmoisella takapuolella -- olkaat hyvä ja katsokaat tänne vähän -- istui hän minun rumpuuni ja turmeli minun koneeni".
"_Restitutio in integrum_ voisi tosin tässä tapauksessa olla mahdollinen", sanoi pormestari: mutta minun mielestäni kuitenkin on, kuin jos..."
"Oo!" keskeytti hänet ukko Witt surkealla äänellä, "minä kunnioitan suuresti lakia ja oikeutta, mutta minä tahtoisin vaan kysyä teiltä jos te koskaan olette istuneet haara reisin bassoviululla. Minun täytyy antaa tohtorin tutkia vammojani, ja minä pyytäisin 50 taaleria vahingon korvaukseksi".
"Ja minä herra pormestari", sanoi musikantti, "pyydän 100 taaleria korvaukseksi siitä että hän on istunut minun bassoviuluni rikki".
"Sinä heittiö", ajatteli ukko Swart, "kyllä sinä saat hikoilla ennenkuin saat penninkään. Minä olen myös pahoin pidelty, herra pormestari", sanoi hän kovaa, "se on aivan kohtuullista, että se kirottu rumpari maksaa minulle 50 taaleria korvaukseksi ja antaa minulle uudet henskelit".
"Hm! hm!" sanoi pormestari, "istukaat ales! Herra notario, kirjoittakaat: Katsoen siihen, että rauhaa on häiritty tänään yhdessä uppiniskaisuuden ja kapinallisuuden kanssa, julistaa oikeus: Tässä läsnäolevaiset molemmat talonpojat ja kapinoitsijat sekä heidän poikansa ja renkinsä tuomitaan rumpunahan pahoin pitelemisen ja bassoviulun osaksi särkemisen johdosta paikalla maksamaan kaikkiaan 100 taaleria vahingonkorvausta musikanteille".
"Mitä", sanoi Swart, "tämäpä on merkillistä!"
"Kaupunginpalvelija Glandt", huusi pormestari, "tee velvollisuutesi. Jos se vanki-lurjus vielä kerrankin keskeyttää minua tuomion julistamisessa ja uudelleen ilmaisee uppiniskaisuutensa, niin vie hänet sinne, missä ei aurinko eikä kuu paista ja jossa sammakot ja sisiliskot ovat hänen seurakumppaninsa. -- Herra notario, kirjoittakaat seuraavasti: Sen johdosta, että musikantit tuossa ovat rääkänneet talonpoika Swartin takapuolta, asettaneet hänet pöksynhenskelin puutteesen ja loukanneet häntä iskuilla ja lyönnillä; katsoen siihen että he kovasti toimeenpannun bassoviulun ratsastamisen kautta ovat melkein halaisseet talonpoika Wittin kahtia ja tunnustaneet itsensä siihen syypäiksi, saavat sanotut musikantit maksaa korvausta kaikkiaan 100 taaleria, se tahtoo sanoa, jos heillä on siihen varoja; mutta koska on tietty ja tunnettu asia, että musikanteilla harvoin on rahaa ja jokainen saatava heiltä siis on vaan näennäinen, niin on tämä tuomio langetettu vaan _pro forma_. Oikeus julistaa sentähden, että asianosalliset yhdessä suorittavat kulungit, jonka tähden talonpojat tuomitaan maksamaan 100 taaleria kulunkia pahoin pidellyistä soittokoneista, sekä oikeuden rahastoon 20 taaleria ja 16-l/2 groshenia. -- Minä luulen kuitenkin, herra notario, että me tässä harvinaisessa tapauksessa voimme antaa kaupungin palvelija Glandtille ylimääräistä palkkiota 10 taaleria. _Summa summarum_ suorittavat kaikki tässä nyt läsnäolevaiset talonpojat 138 taaleria 16-1/2 groshenia ja lopetetaan täten oikeuden istunto".
"Mekö molemmat?" sanoi ukko Swart. "Naapuri Witt ja minäkö saamme maksaa yli 100 taaleria? Tämäpä on kaunis juttu!"
"Uskaltaako hän sanoa minua vastaan?" sanoi pormestari.
"Herra pormestari", sanoi musikantti, "tottakai me saamme 100 taaleria?"
"Suu kiinni!" sanoi pormestari arvokkaasti, "muuten hän viedään putkaan! Te musikantit voitte mennä tiehenne, mutta talonpojat jäävät tänne siksi kuin ovat maksaneet!"
"Mitä helvetissä!" sanoi Swart. "Luuletteko te meitä niin tyhmiksi, että me maksaisimme oman vahingon korvauksemme?"
"Rahat pannaan talletukseen", sanoi pormestari.
Mutta nyt oli ukko Swart lähellä tulla mielettömäksi.
"Talletukseen, joka tietysti tulee kestämään maailman loppuun asti!"
"No, no, ei sentään niin kauvan", sanoi pormestari arvokkaalla hymyilyllä; "kuinka kauvan, sitä ei voi tietää -- kaikki on niin epätietoista tässä maailmassa -- mutta siksi kuin musikantit maksavat".
"Tämähän on pahempi juttu kuin oikea prosessi", sanoi ukko Swart tuupaten Wittiä kylkeen.
"Mutta, herra pormestari", kysyi Witt, "minä tahtoisin vaan kysyä, emmekö me olleet oikeassa".
"Niin, kyllä oikeus on teidän puolellanne", sanoi pormestari, "mutta teidän asianne on kuitenkin peräti kehno, teidän täytyy maksaa".
"Naapuri", sanoi Witt, "se nyt on kerran niin tässä maailmassa, että kun joku on voittanut prosessin niin saa hän maksaa, ja kelpo lailla maksaa; hän saa oikeuden ja oikeus saa rahat, se on kuin olla pitää".
He saivat nyt kuin saivatkin vetää kukkaronsa esiin ja maksaa pois. Swart kiroili ja Witt lohdutti itseään sillä että he olivat oikeassa; kun he olivat maksaneet, sanoi pormestari:
"Kas niin, tässä on kylläksi täksi päiväksi! Jumalan haltuun nyt, hyvät ihmiset!"
"Niin, herra pormestari", sanoi Swart pitäessään kättään oven lukolla, "mutta nyt minä annan teille hyvän neuvon: Koska te otatte 100 taaleria niin pienestä selkäsaunasta, niin tulkaat ulos meidän kyläämme, siellä sitä annetaan aivan toisenlainen selkäsauna. Hyvästi nyt ja kiitoksia paljon, herra pormestari".
KAHDEKSAS LUKU.
Matkaa jatketaan. -- Swart alkaa laulaa ja Witt rupee pelkäämään Preussin tullia. -- Mihinkä he tulivat kun he aina ajoivat vasemmalle. -- Witt kertoo sotajuttujaan. -- Kuinka Berlinissä oli. -- Witt ostaa itselleen uudet housut.
Kun Swart ja Witt tulivat pormestarin luota seisoi Kalle Wepupp omnibusvaunuineen vielä majatalon edessä. He nousivat vaunuihin, musikantit istuivat siellä jo, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin vilkas keskustelu alkoi molempain riitapuolien välillä, kuin jos he olisivat olleet vanhoja ystäviä ja tuttavia.
Ukko Swartin viha ei tosin vielä kokonaan ollut haihtunut pois, hänen silmistään lensi salamoita rumpariin ja bassoviulun soittajaan päin ja hän näytti niin verenhimoiselta, kuin jos hän olisi tahtonut lyödä heidät kuoliaaksi.
Mutta silloin otti klarinetin puhaltaja taskustaan pienen pullon, jossa oli kuminaviinaa -- hän kutsui sitä taskukelloksensa -- ja pani sen kulkemaan miehestä mieheen.
"Pieni aamunaukku?"
"Hei!"
"Kiitos!"
Ja kun taskukello oli lakannut käymästä, otettiin esiin toinen pullo, jossa oli väkeviä.
"Eikö mielenne tee maistaa?"
"Kippis!"
"Kas tämä teki hyvää!"
"Se on paras voide sydämmelle ja maksalle", sanoi ukko Witt, "etkö sinäkin, naapuri, tahdo pari pisaraa?" jatkoi hän ja ojensi Swartille pullon.
Swart oli kahdella päin, hän ei mielellään tahtonut ottaa kestitystä vastaan noilta miehiltä, mutta lopulta hän sentään tarttui taskukelloon ja sanoi:
"No, jos te nyt niin välttämättömästi tahdotte pakoittaa minua, niin en minä pane vastaan, mutta sen sijaan pyydän minäkin, että te teette hyvin ja..."
"Se on tietty, se".
"Frits, poikani, ota eväskori tänne. Ei se! Se isompi, pöllö!"
Swart sai sen nyt eteensä ja veti siitä esiin pullon, jota, jos se ensimmäinen oli ollut taskukello, välttämättömästi oli sanottava tornikelloksi. Hän maistoi siitä ensin itse ja antoi pullon sitten viulun vinguttajalle, tämä antoi sen klarinetin puhaltajalle, tämä taas torventoitottajalle ja niin kulki tornikello miehestä mieheen.
"Niin" sanoi Swart, "se on puhdasta ohraviinaa Hokmanin, oikeista Hokmanin ropista!"
Ja "Hokmanni" se myös teki vaikutuksensa. --
Helle tuli kauhean rasittavaksi.
Kahden puolen tietä kasvoi matalia kuusia, vaunujen alla poltti hiekka ja niiden päällä poltti aurinko. Matkamiehet vaunuissa ne läähättivät raskaasti, ja ukko Swart rupesi laulamaan sitä laulua, joka oli ainoa minkä hän osasi:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja vaikka aurinko loisti keskellä taivasta, rupesi koko matkajoukko laulamaan:
"Terve, kuu, sä vanha ystäväni!"
Ja ylistäin ihanata kuuta polttavassa päivän paisteessa saapuivat he Fürstenbergiin.
Täällä saivat hevoset vähän levähtää ja syödä, ja matkakumppalit tulivat kaikki veljiksi ja helliksi ystäviksi. Suurempaa yksimielisyyttä ei voinut vallita taivaassa, kuin Kalle Wepuppin omnibusvaunuissa.
Niin lähenivät he Preussin rajaa. Ukko Wittin hampaat ja sääret tärisivät. Tuskissaan tarttui hän Swartin käsivarteen.
"No, naapuri Witt, mitä sinä pelkäät? Ei suinkaan ne nyt sentään syö sinua suuhunsa!"
"Mutta rahat, rahat", huokaili ukko Witt, "jos he saavat ne käsiinsä, menee kaikki hullusti, rahaa ei saa viedä Preussiin, ja sitten he punnitsevat meitä".
"Mitäs sinä puhut? Onhan se oikea kirottu kansa!" sanoi Swart tarkastaen omaa "ruumiikasta" personaansa, "tullaavatko he meitä pala palalta?"
"Tullaavat kyllä, naapuri", sanoi Witt, "nauloittain!"
"Eivät he mahda olla oikein viisaita", sanoi Swart, ja kohta rupesi hän piiloittamaan rahojaan, minä puhun tässä vaan talonpojista, musikanteista ei ainoakaan liikahtanut, heidän silmistäänkin saattoi kohta nähdä, että heillä oli puhdas omatunto mitä rahoihin tuli.
Nyt tultiin tullihuoneen luo.
Viheriään takkiin puettu mies tuli ulos huoneesta ja meni vaunujen luo.
"Hyvää päivää!" sanoi hän kohteliaasti, "onko teillä mitään tullattavaa?"
"On, herra Tulli", vastasi Swart, "242 naulaa. Saan nimittäin sanoa teille, että kun minä tässä äskeisin vein villoja juutalaiselle Josefylle Stawenhagenissa, tulin minä punnituksi samalla".
Mies nauroi hänelle vastoin naamaa ja sanoi:
"Hyvä ystäväni, sitä en minä tarkoita, eikö teillä ole muita tavaroita, jotka ovat tullattavat?"
"Ei muuta kuin minä ja minun ainoa lapseni", sanoi Swart osoittaen Fritsiä.
"Mitä noissa korissa on?" kysyi se viheriätakkinen mies, "näyttäkäät minulle!"
Korit otettiin esiin ja tutkittiin. Ja hyviä herkkuja sitä nyt saatiin nähdä: neljä tiua munia, kaksi kinkkua, läskiä, makkaraa, lihaa, pannukakkuja, astiallinen paksuja herneitä, voita, nisuleipää, ruisleipää, ja paljon muita makupaloja, joiden luetteleminen kävisi tässä liian pitkäksi.
"Hyvät ihmiset", kysyi mies, "mihinkä te tarvitsette tämän kaikki?"
"Mihin?" sanoi Swart, "se tulee syötäväksi, se on meidän eväämme".
Mutta siihen selitykseen ei tullipalvelija tyytynyt, hän luuli Swartin tahtovan tehdä pilaa hänestä, ja vasta sitten kun hänelle sanottiin, mihin matka meni ja kun kaikki oli hänelle selitetty, tyytyi hän ja sanoi:
"No, hyvästi sitten ja onnea matkalle!"
"Herra Tulli", sanoi Swart, "mitä me olemme teille velkaa?"
"Ei mitään", vastasi hän, "minä olen vaan tehnyt velvollisuuteni".
Nyt oli Swartin vuoro nauraa tullinpalvelijalle vasten naamaa.
"Tässä näyttää käyvän toisin kuin oikeuden edessä", sanoi Swart, "semmoinen tuomari hän on myös mies, joka ainoastaan tekee velvollisuutensa, ymmärtäköön nyt tätä ken voi! No, hyvästi vaan, hyvä herra!"
"Tämäpä on kummallista", sanoi hän Wittille, kun he jälleen olivat istahtaneet vaunuihin, "tuommoinen mies näkee kaiken tämän vaivan, ja sitten sanoo hän: ei se maksa mitään! Voitko sinä tätä ymmärtää?"
"En" sanoi ukko Witt, "mutta siinä sinä olet aivan oikeassa, naapuri, että se joka tekee minkä hän voi, ei voi tehdä enempää kuin minkä hän tekee".
"Vai tämä se nyt on Preussi?" sanoi Swart katsellen ympärillensä. "Onhan se vaan paljasta hietaa! Se on kai suuri maa?"
"Onpa niinkin", sanoi yksi musikanteista, "se ulottuu aina Sakseniin asti!"
"Wo schöne Mädchen auf die Bäume wachsen!" [Jossa kauniita tyttöjä kasvaa puissa] sanoi Kalle kohottaen kaulustaan.
"No, mihinkä me sitten tulemme?" kysyi ukko Witt.
"Itävaltaan", vastasivat musikantit, "jossa myös kuuluu löytyvän kauniita tyttöjä".
"Ja sitten?" kysyi taasen Swart, "mihin me sitten tulemme?"
"No, sitten voitte tulla moneen eri paikkaan, jos te ajatte vasemmalle, tulette te Unkariin ja Slovakiaan".
"Jaa sinnekö, missä ne tekevät niitä hirveitä rotanloukkuja?" sanoi Witt.
"Aivan oikein! Niin, ja sitten tulette te Turkinmaalle".
"Ei, sinne en minä tahdo tulla", sanoi ukko Swart.
"Syöväthän ne omia lapsiaan", sanoi Witt. "Tuleeko meidän matkustaa Turkinmaankin läpi päästäksemme Berliniin ja Belgiaan?"
Ja ukko Witt katsahti Kalleen päin, kuin jos joku turkkilainen jo olisi tarttunut häneen ja ruvennut puremaan häntä niskasta.
"No no, naapuri", sanoi Swart, "älä nyt ole pöllö, ensin sinä hourailit valtamerestä, sitten tullista ja nyt turkkilaisista. Eivät ne sinulle tee rahtuakaan pahaa. Sinä pelkäät kaikkea ja kuitenkin uskallat kehua olleesi sotamies. Kuinkas se sopii yhteen?"
"Sotamies minä olenkin ollut, piru vieköön", sanoi Witt. "Vuonna kahdeksantoista sataa neljätoista alkoi sota. Minä olin majuri von Vossin komennon alla, ja kun hän komensi: 'Katsokaat vasemmalle!' täytyi meidän katsoa vasemmalle -- ei oikealle -- en minä nyt oikein muista kuinka se oli -- no niin, me marssimme suoraan kohti Schweriniä ja tulimme sinne kello yhdeksän aamulla. Vanha kenraali von Pressent ratsasti edellä ja tervehti miekallaan ja painoi sen ales maahan päin, ja Fredrikki Frans, joka silloin oli meidän herttuamme, hän seisoi siinä nauraen, kun me marssimme ohi ja äkseerasimme puutarhassa".
"Mutta miksi hän nauroi sitten?" kysyi Swart.
"Kukas häntä voi kieltää nauramasta? Olihan hän herttua, eikö hän voinut nauraa, jos hän vaan tahtoi?"
"Täytyikö sinun ottaa osaa sotaretkeen?" kysyi Swart.
"Ei, kiitoksia paljon", vastasi Witt, "niin viisas minä olin, etten minä sotaan mennyt. Ei, seuraavana päivänä me lähdimme ja saimme kaksinkertaiset annokset ruokaa palkinnoksi siitä, että olimme niin hyvin marssineet, ja illalla me tappelimme kaduilla, niin että veri virtana vuosi katu-ojassa, ja me emme antaneet emmekä saaneet mitään armoa. Schweriniläiset kiittivät Jumalaansa, kun me seuraavana päivänä marssimme pois kaupungista. Sitten me marssimme Wittenburgiin, kolme penikulmaa yhtä mittaa, ja etunenässä ratsastivat meidän kapteenimme ja majurimme. Kun me nyt marssimme sisään kaupunkiin, sanoi Kalle Haut, joka oli minun esimieheni. 'Juhani', sanoi hän, 'tässä me ehkä löydämme onnemme, jos olemme viisaat'. -- Ja kumppanit pataljonassa sanoivat: 'Sinä olet viisain meistä kaikista, ja voit puhua paraiten meidän puolestamme, sentähden saat sinä ja Kalle Haut mennä majurin luo esittämään asiaa hänelle'. No, sanottu ja tehty. Me menimme majurin luo ja koputimme ovelle. Hän tuli itse avaamaan, käski meidän astua sisään ja ojensi meille kättä. 'Hyvää päivää, Kalle! Hyvää päivää, Juhani!' sanoi hän, 'mitä te tahdotte, pojat? puhukaat suunne puhtaaksi vaan'. -- 'No', sanoin minä, 'me tahdoimme nyt vaan tulla käymään herra majurin luona'. -- 'Sehän on hyvin tehty teiltä', sanoi hän ja nauroi salaa, 'se minua huvittaa'".
"Miksi nauroi hän?" kysyi Swart.
"Miksi hän nauroi?" sanoi Witt. "Eikö hänellä ollut lupa nauraa niin paljon kuin häntä vaan halutti. Olihan hän meidän päällikkömme, kukas häntä voi kieltää nauramasta? No, kun hän oli nauranut loppuun, kysyi hän, oliko meillä mitään valittamista".
"'Ei ensinkään', sanoin minä, 'kiitoksia paljon, herra majuri, kaikki on kyllä hyvin. Mutta', sanoin minä ja Kalle Haut tuuppasi minua kylkeen, 'me olemme vaan tulleet kysymään, ettekö te sallisi meidän vähän ryöstää täällä' -- 'Mitäs te tahdotte?' kysyi hän ja näytti siltä, kuin jos hän ei olisi tahtonut uskoa korviaan. 'Ryöstää vähän, jos te sallitte', sanoin minä. Minä luulin hänen nauravan itsensä kuoliaaksi. 'Mitä', sanoi hän, 'tahdotteko te ryöstää teidän omassa isänmaassanne, kolme penikulmaa Schwerinistä?' -- 'Tahdomme', sanoin minä, 'herra majuri, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan ja tahdotte antaa meidän seurata omaa vapaata tahtoamme, niin me ryöstämme yks kaks koko tämän pesän ja näytämme, että me olemme kelpo sotamiehiä'. Nyt nauroi hän niin, että hänen täytyi istua nojatuoliin ja sanoi: 'Menkäät nyt kotia kortteerinne, mutta jos te vielä kerrankin vaan pidätte tämmöistä tyhmää puhetta, niin voi helposti käydä pahoin teille'. Me menimme. Mutta meidän kapteenimme sai vihiä asiasta, ja näetkös, naapuri, hän oli peijakkaan äkänen mies! Hän kutsui meidät luoksensa ja sanoi, että me olimme tehneet pahan rikoksen. Hän heitätti sentähden meidät putkaan, ja siellä me istuimme, kunnes äksiisi oli ohi, jolloin me lähetettiin kotiin takasin, mutta sen minä sanon sinulle, naapuri, että kun on kokenut näin paljon, niin saattaa sanoa itsestään että on ollut sotamies, ja sotamies täydellä todella".
"No, ranskalaisia et sinä saanut nähdä?" kysyi Swart.
"Sainpa niinkin", puuttui Witt puheesen, "joka talossa niitä oli koko joukko kortteerissa. Näillä hirviöillä on aivan omituinen luonto. Jos heitä kohtelee hyvin, niin ei parempia ihmisiä maailmassa, ja silloin sanovat he 'servitöör' ja 'sjövuprii'. Mutta jos he rupeevat sanomaan 'lesmatranki', mene silloin vaan pois tieltä, muuten voit saada aika selkäsaunan".
"Mitäs se sana merkitsee?" kysyi Kalle.
"No, se merkitsee samaa kuin sinä sika, mitäs sinä meinaat! Mene kohta hiiteen, muuten piru sinun korjaa!"
"Jos te niin mielellänne tahdotte nähdä ranskalaisia", sanoi basunin soittaja, "saatte halunne tyydytetyksi Berlinissä. Siellä löytyy ihmisiä kaikista maailman haaroista, sekä Itävallasta, Englannista, Ranskasta, Espanjasta ja Amerikasta, itse Portugalin kuningaskin on siellä tätä nykyä".
"Portulakin kuningas", sanoi Swart, "no, äläs nyt! Vai niin, asuukos hän Berlinissä! sen miehen minä mielelläni tahtoisin nähdä, muista se Frits! Berlin on kai suuri kaupunki?"
"On kyllä", vastasi soittaja, "siellä asuu hirmuisen paljon ihmisiä".