v. 637 samosi tyhjään kaupunkiin, lausui hän koraanin 44 luvusta

seuraavat sanat: 'kuinka monta yrttitarhaa ja kumpua, vainioita ja kauniita palatsia ynnä suloisia esineitä, joista he riemuitsivat, ovat he jättäneet jälkeensä! Ja me olemme sen näin jättäneet perinnöksi toiselle kansalle, ja ei taivas eikä maa ole heitä itkenyt!' Senjälkeen meni Sa'ad Kobadin valtaistuinsaliin, joka oli 100 metriä pitkä marmoori-rakennus pilarikäytävineen ja lausuen koraanin alkulukua laskeutui kahdeksan kertaa maahan ja rukoili sitä voittorukousta, jota Muhametti oli rukoillut Mekkaa valloittaessa. Sitten ratsasti hän kaupungin lävitse ja astui Khosroksen linnaan, jonka huoneissa -- niiden luvun tietää vaan Jumala kaikkiviisas -- kultaa, hopeata, jalokiviä, juhlapukuja, peitteitä ja aseita oli kasottain. Kun historioitsijat yksityisseikkoihin asti kertovat saaliista, näkyy siitä kuinka sangen ylellisiä ja hienotapaisia persialaiset olivat olleet ja kuinka mahtavan vaikutuksen tämä suuri kaupunki kaikkine elämän mukavuuksia tarkoittavine laitoksine lienee tehnyt arapialaisiin, sopii kuvaella, kun luemme historioitsia Tabarin kertomuksia, että Jetsdegerd sanoi niille lähettiläille, jotka vaativat häntä antautumaan: 'minä olen nähnyt monia kansoja, turkkilaisia, deilemiläisiä, slaavilaisia, juutalaisia y.m., mutta en minä koskaan ole löytänyt köyhempiä kuin te. Hiiret ja käärmeet ovat teidän ruokanne ja lampaan ja kameelinnahat ovat teidän vaatteenne, kuinka te voitte vallottaa minun valtakuntani?' Ja lähettiläät vastasivat: 'olet oikeassa; nälkä ja alastomuus olivat muinoin meidän osamme, mutta Jumala on antanut meille profeetan, jonka uskonto on meidän voimamme.' Kerrotaan, että saaliinjaossa noin puolen yhdeksättätuhatta markkaa oli tullut jokaisen sotamiehen osaksi ja sotamiehiä oli 60,000. Suuri osa saaliista ei voitu jakaa, paljon oli semmoista, jolle ei ymmärretty arvoa antaa. Löydettiin kameeli ja sen kuormana arkku, jossa Khosroksen vaatteet olivat; koruompeluille oli neulottu rupiinia helmien väliin, arkussa oli sitä paitsi vielä Khosroksen kultakankaisia vaatteita, hänen kruununsa, sinettinsä ja korkokuvillisia kankaita. Khosroksen sota-asuna oli kultainen haarniska, kypäri, sekä käsivarsi- ja säärivarustukset myös kullasta. Aarreaitassa löydettiin kultainen hevonen, jolla oli jalokivillä peitetty hopeainen satula, sekä hopeainen kameeli ja kultainen kameelinvarsa. Kallisarvoinen oli eräs kullalla ja hopealla kudottu vaatekappale, noin 30 neliömetrin suuruinen, sen reunaan oli kudottu viheriäinen kukkasarka, jossa kukkina oli smaragdeja, beryllejä, rupiineja, turkooseja ja topaaseja. Kuninkaat käyttivät tätä vaatetta talvisin muistutellakseen kevään kukkia. Otettiinpa talojen ovetkin Ktesifonista, ja vietiin uusiin taloihin Kufaan."

Sitten rappeutui kaupunki yhä enemmän ja paikkaa nimittävät arapialaiset meidän päivinämme "Soliman Pakin haudaksi" -- Muhametin parran ajajan mukaan, jonka profeetta itse käänsi Islamin uskoon ja joka haudattiin Ktesifonin luona. Hänelle rakennettiin kupukattoinen mausolee, joka on tähän asti jotenkin hyvin säilynyt. Sitä käyvät kaikki ohikulkevaiset muhamettilaiset katsomassa.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Bagdad.

Kun olin runsaan tunnin ajan ihaillut Tak Kesraa, jolla aikaa arapialaiset minun huvikseni kiipeilivät ulkonevia tiiliä myöden holvin katolle ja sieltä viskelivät alas kiviä, jotka omituisen kaijun synnyttivät tuossa tavattomassa esisalissa, palasimme niemimaan pohjoisrannalle, johon 10 minuttia käveltyä saavuimme. Kun siellä katsoimme pitkin virtaa alaspäin, näkyi Mejidieh kaukaa pienenä pilkkuna, jonka päällä oli musta savuluuta. Saimme odottaa koko tunnin ennenkuin tuo pieni pilkku suureni ja vähitellen sai höyrylaivan näön ja muodon. Odottaessamme tekivät arapialaiset pienen uimaretken Tigriksen harmaassa, savensekaisessa vedessä. He pyysivät minunkin seuraa tekemään, mutta minun mielestäni nuo likaiset laineet ja vetelä pohja enemmän tahrivat kuin puhdistivat ruumiista, enkä siis mennyt uimaan. Sen sijaan rantakivillä istuen tarkkaelin uimarien taitavia liikkeitä, auringon hehkuessa kuin kuuma rauta pääni päälle. Varjoa ei ollut missään vähintäkään; takkuinen pensas tosin kasvoi rannalla, mutta kuin auringon säteet paistoivat "seipään läpeen", hävisi varjokin pensaaseen. Vihdoin saapui Mejidieh meidän kohdallemme, ja annettuamme merkin, noudettiin meidät veneellä "astiaan", jossa taas saatiin varjoa ja vettä. Kun annoin seuralaisilleni kaksi kraania käyntipalkkaa, kiittivät he ja sanoivat siinä olevan liiaksi -- ja se oli aivan tavatonta ja selittämätöntä. Kenties he laivamiehinä olivat saaneet katteinilta kiellon juomarahoja ottamasta. Mejidiehin siivet alkoivat taas loiskia vettä, rantamaisemat liitävät silmiemme ohitse, mutta entisen yhtätoikkoisina ja autioina. Hetken perästä kuljettiin Dielajoen suun ohi; tämä virta on puolta kapeampi kuin Tigris, mutta sen vesi on yhtä sameraa. Tarun mukaan oli Kyyros Dialan yli kulkeissaan niin suuttunut virralle, joka vei yhden hänen paraita hevosiaan, että hän paloitteli sen 360 kanavaksi.

Aina sen mukaan kuin kuluvat ne hetket, jotka meitä eroittavat suuresta loistavasta Bagdadista, tuntee jännityksen, ja odotuksen kasvavan. Tietämättänsä joutuu tuhannen ja yhden yön satuihin. Ajatuksissaan näkee palatsin toisensa perästä kohoovan virran rannoilla. Harun-al-Rashidin loistoisa linna kuvastelee virran vedessä marmooriseiniään ja holvatuita kaariakkunoitaan ynnä kullan kirjailtuja purpuraverhoja. Kullatut kupoolit ja sinertävät tai valkoiset minareetit kohottavat sorjia päitänsä pilviin, ja komeiden rakennusten välissä vilisee ihmisvirta kirjavissa, kaunovärisissä puvuissaan. Muistoon astuu tuo ja tämä tapaus Bagdadin kukoistuksen ajoilta suuren kalifin päivinä, joista nuo unhoittumattomat sadut kertovat. Mutta, voi Allah! kuinka pettyykään kun päivänsavun paahtava huntu on hajonnut viileämmän iltatuulahduksen tieltä ja paljas todellisuus on selvänä silmäimme edessä! Kalifin palatsin siasta näkyy palmujen välissä oikealla rannalla sekainen ryhmä valkeaksi sivuttuja huoneita. Kullatut kupoolit ovat hävinneet ja vielä säilyneet minareetit ovat vuoratut ei kullalla vaan valkoisella rappauksella, joka monin paikoin on virunut ja valunut pois, niin että vaan harmaa savi on jälellä.

Kun tulee tätä tietä Bagdadiin, vetää ensinnä huomiota puoleensa Tsobeidin hauta, jonka katteini jo kaukaa näytti minulle. Se on virran oikealla rannalla (vasemmalla meistä) kahdeksankulmainen rakennus, jonka torni on kynttilän sammuttajan kaltainen. Sen avaraa salia ennen vanhaan varkaat ja vorot käyttivät pakopaikkanansa, mutta, kun virastot pitivät sitä pyhyyden häväistyksenä, jolla loukattiin tätä hautaa, missä Harunin lempipuoliso lepää, he yksinkertaisesti muurauttivat oviaukon umpeen. Vasemmalla rannalla on laajoja palmupuistoja, joissa on pienen matkan päässä toisistaan taidollisesti tehtyjä vedennostolaitoksia. On suuri pyörä, jonka kehässä on joukko sankoja kiinnitettynä. Pyörää pyöräyttävät koneiston avulla hevoset, ja vesi nostetaan suoraan virrasta, tyhjennetään puukouruihin ja valuu niitä myöden puutarhaan. Nämät vedennostolaitokset ovat yhtämittaisessa liikkeessä pitääksensä palmujen viljelysmaan aina kosteana. Pitkin rantaa on rakennettu noin metrin korkuinen muuri estämään veden uudestaan virtaan juoksemasta.

Nyt hiljentää laiva vauhtiansa, ettei se törmäisi niihin moniin pikku venheisiin, jotka täällä kuljettavat tavaroita ja väkeä edestakaisin. Oikealla näkee Ranskan konsulin talon somine verantoineen ja puutarhoineen, sekä trikolori, jonka värit jyrkästi eroavat harmaasta taustasta. Kello puoli seitsemän illalla ankkuroimme tullihuoneen portin edustalla, jonka lävitse kaikkien tavaroitten ja matkustajien täytyy kulkea. Tästä paikasta oli hyvä näkyala kaupungin molemmille puolille ja näitä yhdistävälle ponttoonisillalle. Samassa silmänräpäyksessä, kun pysähdyimme, tuli koko joukko sangen kummallisen näköisiä pikkuvenheitä Mejidiehin luo viedäkseen matkustajia ynnä kapineita maihin. Nämät ovat pieniä, pyöreitä, korinnäköisiä aluksia, "ilman etu- ja takakeulaa kilvenmuotoisia" niinkuin Herodotos sanoo. Runko on palmikoitta pehmeistä oksista, ja näitten lomot on täytetty toisilla oksilla ja kahiloilla. Nämät päällystetään sisältä ja ulkoa asfalttikerroksella, jotenka ne tulevat täydellisesti vedenpitäviä ja kannattavat uskomattoman paljon. Tällaisia veneitä näkee täpötäynnä melooneja ja muita hedelmiä tullihuoneen laiturin edustalla, ja vaikka niihin on ahdettu niin ylönpaljon tavaraa, eivät ne tippaakaan vuoda. Niitä käytetään etupäässä tavaroiden kuljettamiseen rannalta toiselle, sekä maakylistä Bagdadiin. Usein niitä näkee kymmenittäin kytkettyinä toisiinsa liukuvan alas Tigristä myöden ainoastaan muutamien miesten ohjaamina. Mutta niiden sauvominen vastavirtaan on sen sijaan työlästä, sillä kun ne ovat ympyriäisiä, pyörivät ne helposti ympäri silloin kun airolla lykkää pohjasta. Kaksi miestä hoitaa niitä sentähden siten, että kun toinen sauvoo niin toinen meloo. Keskellä virtaa, joka Bagdaadin kohdalla on noin kuusi metriä syvä, soutaa mies kummallakin puolella airollansa. Ensi katsannossa näyttää kummalliselta, että käytetään näitä raskassoutuisia aluksia, eikä kanoottia tai tavallisia veneitä, mutta tähän on luultavasti syynä se, että puu on täällä sangen kallista, se kun on tuotava aina Armeenian vuorilta ja Tauruksesta asti. Olen jo puhunut lautoista, jotka lepäävät ilmalla täytettyjen nahkasäkkien päällä. Kun kauppiaat ylävirran varsilta tuovat tavaroitaan tämmöisillä puulautoilla, myyvät he korkeasta hinnasta myös lauttapuut. Sitten tyhjentävät he nahkasäkit, kuormittavat niillä muulinsa ja palaavat sitten koteihinsa, jokien alkulähteillä varustautuaksensa taas uudelle matkalle. Tällä tavalla Bagdadissa oikeastaan rakennuspuita saadaan ja sentähden saa veneen rakentamista varten tyytyä siihen mitä paikkakunnalla on saatavissa. Paju- ja tamariskipuuta, sekä olkia ja kahilaa on runsaasti, ja maapihkaa löytyy suurissa määrin Hitin lähellä Eufratin luona, ja siinä on kaikki, mitä tarvitaan ylläkerrottujen venheitten rakentamiseen. On lisättävä että näitä on käytetty ikimuistoisista ajoista; vielä tänään näkee tämmöisten venheitten kuvia assyyrialaisissa korkokuvissa ja Herodotuksen kertomus niistä sopii ihan niitten nykyiseen ulkonäköön, sillä eroituksella vaan, että niitten ulkopuolta hänen aikanansa verhosi yhteenneulotut taljat.

Pian olivat kaikki matkustajat kimpsuineen kampsuineen Mejidiehistä sullotut tämmöisiin pieniin korivenheisiin, melu taukosi kannelta, joka nyt näytti tyhjältä ja autiolta, yön pimeys laskeusi kaiken yli ja lyhdyt sytytettiin Bagdadin kapeilla kaduilla. Mutta levon hetki ei ollut vielä kaupungin asukkaille lyönyt, eikä teehuoneitakaan vielä suljettu; nyt päinvastoin alkoi elämää ja liikettä kaikkialla: jokapaikassa rannoilla näkyi ratsastajia ja käveliöitä suurine paperilyhtyineen, kaikkialla oli puhetta ja kaupantekoa ramasan yönä. Minä jäin laivaan yöksi, koska oli liian myöhäistä mennä maihin, mutta nukuin vasta parin tunnin päästä vähemmän siitä syystä, että tuntui juhlalliselta nyt olla tuossa vanhassa satukaupungissa, kuin siitä syystä, että laivan aliupseerit pelasivat korttia ihan vuoteen vieressä, jonka olin kuumuuden vuoksi antanut tuoda ylös peräkannelle. Jos olisivat pelanneet niinkuin tavalliset ihmiset, en olisi siitä piitannut, mutta kuumempaa peliseuraa en ole koskaan nähnyt. Miten olikaan niin yksi rautasohva lykättiin kumoon, eräs pelaajista pyörähti kannelle, mutta hyökkäsi silmänräpäyksessä taas ylös, kostaaksensa vastustajalleen ja nyt alkoi tulinen ottelu, jossa jaettiin aimo englantilaisia nyrkiniskuja ja potkuja; kun eräs pelaajista vuoti verta, taukosi tappelu. Hetken perästä alkoivat he pelin uudestaan kirkuen ja toruen -- huonoksi esimerkiksi muhamettilaisille laivamiehille.

Seuraavana aamuna kello kuusi lähdin maihin, Hilpernin luokse, jolle vein kirjeen Mr Ellikseltä. Hän vastaanotti minut mitä sydämmellisimmin ja antoi minun käytettäväkseni kolme suurta, intialaisilla huonekaluilla varustettua huonetta. Syötyäni vankan suuruksen, seurasin isäntääni hänen konttooriinsa, jossa hän käski erään viisikymmenvuotiaan sivistyneen ja rakastettavan turkkilaisen nimeltä Vabib Shika viemään minua Bagdadia katsomaan. Seuraavaan kertomukseen kaupungista olen Vabib Shikalta saanut monta tietoa.

Nykyinen Bagdad on rakennettu Tigriksen molemmille rannoille. Itäinen kaupunginpuolisko, jossa eurooppalaiset asuvat, on paljon suurempi ja ajanmukaisempi kuin läntinen, jota sopii pitää esikaupunkina; tässä on hautuumaa ja Tsobeidin hauta. Molempia kaupunginosia yhdistää toisiinsa kaksi siltaa; toinen niistä, 30 ponttoonilla lepäävä silta, on enemmän käytetty kuin toinen, joka sijaitsee korkeammalla. Kaupunkia ympäröi muurit, jotka näyttävät olevan rakennetut ja korjatut eri aikoina. Ne ovat rakennetut tiilikivistä ja vanhimmat osat näyttävät vankimmilta. Tiilet ovat kellertäviä ja suurella taitavuudella yhteenliitetyt. Eräässä paikassa löysi Mebuhr kirjoituksen, joka ilmoitti, että sitä muurinosaa oli rakentanut kalifi Nassr (1180-1225). Jyrkimmissä kulmissa on korkeita, pyöreitä torneja, ja niitten välissä pienempiä torneja ja vähäpätöisiä tykkiä. Muurissa on kolme porttia, johtaen luoteeseen, koilliseen ja kaakkoon. Ensimmäistä näistä enimmin käytetään. Muurin ulkopuolella käy yltympäri syvä, mutta kuiva hauta.

Bagdadin ympäristö on erinomaisen autiota. Niin pitkälle kuin silmä kantaa, pohjoista ja itää kohti näkee ainoastaan tasaisen erämaan, ei ainoatakaan puuta, ei ainoata kylää. Koillinen kaupunginosa muurien sisäpuolella on samoin tyhjä ja autio, ainoana rikkautena on sillä soraläjät ja talojen rauniot. Täällä olostaa vaan tyhjäntoimittajia ja koiria. Enimmät ja suurimmat talot ovat ryhmässä joen rannalla taatelipalmujen varjossa. Ne ovat rakennetut poltetuista, keltaisen punaisista tiilistä, joita useimmin on tuotu rauniokasoista. Talot ovat Basran talojen näköisiä. Niissä ei ole akkunia pohjakerroksessa, mutta sen sijaan on ulkoparvekkeita toisessa ja kolmannessa kerroksessa, jotavastoin pihanpuolella on akkunoita ja verantoja alakerrassakin. Bagdadin rakennuksissa on myös niin sanottuja serdabia eli kellarikerroksia, kokonaisia asumuksia, pari metriä maan alla. Kuuman, paahtavan ilman vuoksi täytyy sekä maan asujanten että eurooppalaisten pysyä niin paljon kuin mahdollista poissa ulkoilmasta; silloin oleskellaan siis noissa maanalaisissa, viileissä huoneissa. Yöllä maataan rakennusten penkerillä, jotka ovat sitä varten varustetut aitauksella ja kangaskatoksella; rikkaiden yösijat ovat tavallisesti tällaisissa paikoissa. Auringon noustessa noustaan ylös. Serdabit pidetään raittiina kattoon kiinnitetyllä löyhyttimellä, joka on palanen kangasta ja sen alareunaan on neulottu puupuikko. Tämän puikon eli kepin keskikohtaan on sidotte kaksipäinen nuora, jota kaksi palveliaa vuorotellen tempoo. Herra Hilpernin serdabissa oli maan tasalla matalat akkunat ja ne oli varustettu ristikoilla ja ristikkojen välille oli pistetty oksia ja lehtiä, joita aina tunnin päästä kastettiin ja niin lisättiin huoneen viileyttä. Helppo on huomata kuinka tärkeitä nämät varakeinot ovat, kun saamme tietää, että ilma kesällä kello kahden aikaan päivällä on keskimäärin 40° C lämmintä ja joskus nousee aina 50° C. Yötkin ovat kuumat ja tukehduttavat. Kesän aikana puhaltelee 40 päivää lämmin länsituuli nimeltä "Sam", jota peläten eivät rohkeimmatkaan arapialaiset uskalla lähteä erämaahan. Pohjoiset ja itäiset tuulet eivät ole vaarallisia, eteläiset herättävät levottomuutta. Syksy on mieluisin vuodenaika. Silloin muuttaa moni Bagdadin asukkaista pois, asettaaksensa telttansa Ktesifonin läheisyyteen, tahi ampuaksensa villisikoja tahi suorsia Tigriksen äärillä. Talvi on kylmä ja sateinen. Pitkällisestä sateesta muuttuvat ahtaat, likaiset kadut, jossa ei ole ojia eikä kivitystä, pieniksi lammikoiksi, joilla ei ole hyvä käydä eurooppalaisissa jalkineissa. Asukkaat silloin tavallisesti ratsastavat, tahi hiipivät varovaisesti pitkin talon seinämyksiä. Sitäpaitsi lokaviemärit ja muut johtotorvet laskevat sisälmyksensä suoraan kadulle, jotta kaikenmoinen törky kasaantuu talojen eteen. Vesijohtoja ja vesisäiliöitä ei ole ensinkään, vaan juomavesi kannetaan ympäri kaupunkia jokaisen ovelle nahkäsäkeissä, joita miehet tai naiset kuljettavat. Kadut ovat täällä, jos mahdollista, vielä säännöttömämmät, ahtaammat ja mutkasemmat kuin Persian kaupungeissa. Jos ei olisi noita jotenkin säännöllisiä basaareja, toripaikkoja, ja moskeita, ikäänkuin lähtöpaikkoina, olisi ihan mahdotonta selvitä näissä luikertelevissa labyrinteissa.

Bagdadissa on sata moskeeta, mutta ainoastaan kolmellakymmenellä on kupooli ja minareetti. Vanhin kaikista on Djama-el-Sok-el-Gatsel. Jälellä on vaan minareetti ja osa muureista, mutta pylväskäytävät ja komerot, stalaktit-kiven (tippukiven) näköisine koristeineen, osoittavat moskeen muinoin olleen erinomaisen kauniin. Eräs päällekirjoitus, jonka muuan arapialainen mollah (pappi) on Niebuhrille kopioinnut, todistaa, että moskeen rakensi kaliifi Mostansir v. 1235 j.Kr. Muista moskeista mainittakoon Djama-el-Visir Tigriksen luona, Bab-el-Jissrin eli siltaportin lähellä; viimemainitulla moskeella on kaunis kupukatto ja korkea minareetti. Toinen kaunis moskee on Al-Maidan nimisen torin varrella, luoteiselle portille vievällä tiellä.

Bagdadissa on noin kolmekymmentä vähäpätöistä karavaani-asemaa. Eräs niistä kuuluu olevan jo Harun-al-Rashidin ajoilta. Tämän suuren kaliifin palatsista ei sitä vastoin löydy jälkeäkään; siitä vietiin tiilet ja kivet suurissa määrin Al-Mansur kaliifin perustamaan uuteen Bagdadiin. Kylpypaikat ovat huonommat kuin Persiassa, mutta basaarit ovat siistimmät. Varsinainen basaari on leveä ja korkea, ja sen holvikatto on maalattu. Hienoimman niistä omistaa eräs rikas intialainen ruhtinas. Muut basaarit eivät ole niin somia, kattona on niissä risuilla ja oksilla peitetyt seipäät. Sen, joka tahtoo nähdä kauniita esineitä, tulee käydä ensinmainitussa basaarissa, jossa on runsaasti intialaista tavaraa, kotimaisen teollisuuden tuotteita. Bagdadin basaarit ovat kuuluisat kultalangoilla kudotuista silkkivöistään. Muutamin paikoin oli näitä vöitä suuret kasat, todellakin kaunistöisiä! Ainoastaan niitten kallis hinta, noin 9,50 Smk pidätti minua ostamasta jonkun.

Muista huomattavista rakennuksista mainittakoon Omarin hauta, joka on suuren hautausmaan keskellä, sekä pyhän Abdel-Kadersin mausolee vuodelta 1252, jota monet pyhiinvaeltajat käyvät katsomassa.

Sunnuntaina 6 p. kesäk. kävin Vabib Shikan seurassa katsomassa ranskalaiskatolilaista kirkkoa; se oli jotenkin kaunis ja hyvin hoidettu. Eräs isistä siellä, harmaahapsinen ukko, jolla oli älykkäät kasvot ja syvät rypyt otsassa, vastaanotti meitä erinomaisella kohteliaisuudella ja näytti itse meille kirkon nähtävät. Hän oli innokas ja oppinut kieltentutkia ja hän tutki minuakin tarkasti. Ukkoa huvitti kovin kuulla minun puhuvan ruotsia ja hän oli väsymätön verratessaan ruotsalaisia, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja latinalaisia sanoja toisiinsa. Oli kovin vaikeata päästä hänestä erilleen puhuttuamme kaksi tuntia hänen kanssansa. Sitä ennen olimme nousseet kirkon torniin, josta oli ihana näköala yli koko Bagdadin -- sikinsokin taloja pengermineen, sekä siellä täällä kupooleja, minareetteja ja taatelipalmuja. Silmin saattaa seurata Tigriksen kulkua molemmin puolin ja luoteessa näkee Ghadimin kullatun kupoolin, jossa shiittiläinen martyyri ja imami Musa-lbn-Djaffar lepää. Ghadin on shiittiläinen kylä ja sitä yhdistää Bagdadiin puolen penikulman pituinen rautatie.

Ranskalainen lähetys Bagdadissa ei suinkaan ole mikään uusi laitos; se on ollut siellä monta vuotta ja näkyy viihtyvän erinomaisesti. Sen tehtävänä on paitsi kirkollisia toimituksia, Bagdadin nuorten poikien kasvattaminen ja opettaminen, varsinkin ranskankielessä. Niinpian kuin astuin jalkani isien kouluun, piiritti minua liuma turkkilaisia poikia, jotka tervehtivät minua: "bonjour monsieur" (hyvää päivää herra) ja kiirehtivät näyttämään taitoansa ranskankielessä. Heidän ja isien kunniaksi sanottakoon, että tuskin saattaa Itämailla tavata kohteliaampia ja ystävällisempiä olentoja kun nämät olivat. Kaksi heistä seurasi meitä sitten koko aamupäivän, kilvan antaen meille tietoja jokaisesta talosta ja kadusta, jota kuljimme. Isien ohessa on sisarkunta, joka opettaa Bagdadin nuorille naisille perheenäidin toimia: neulomista, silitystä ja pesua. Kävelymatkan jäljestä söin Vabib Shikan luona suurusta ja sain silloin tuon suuren kunnian puhutella hänen hunnutonta vaimoaan. Hänen neljäntoistavuotias poikansa, joka kävi lähetyskoulua oli sangen taitava karttojenpiirtäjä. Hänellä oli iso albumi, joka sisälsi kaikki mailman kartat. Kerrottuani hänelle, että minäkin huvikseni piirsin karttoja, repäsi hän kartastostaan Aasian Turkin kartan, jossa oli palainen tekstiä, ja lahjoitti sen minulle muistoksi. Vastalahjaksi piirsin minä hänen kuvansa luonnollisessa koossa; tästä hän suuresti iloitsi.

Täältä lähdimme turkkilaisen linnan kasarmeihin, jotka ovat ihan Tigriksen vasemmalla rannalla ja rakennetut eurooppalaiseen malliin. Neliskulmaisella pihalla on tykkejä ja iso kellotapuli. Linnassa kuuluu olevan neljä tahi viisituhatta miestä. Arapialaisissa ja kurdistanilaisissa piirikaupungeissa kuuluu olevan vähän suurempi sotajoukko. Nämät joukot eivät ole juuri erittäin lukuisat, jos ajatellaan, ettei pashakenraalikuvernööri sodan tahi kapinan syttyessä voi saada mitään apua Konstantinoopolista.

Sitten katselimme me "Oikeuden taloa", siinä on oikeusistuin, jonka tuomionalaisia muutkin uskon tunnustajat ovat kuin muhamettilaiset.

Bagdadissa on noin yhdeksänkymmentätuhatta asukasta, mitä erilaisimmista kansakunnista. Kauppiaat ovat melkein kaikki arapialaista sukuperää. Alemmat kansaluokat ovat sekoitus turkkilaista, arapialaista, persialaista ja intialaista verta. Juutalaiset ja kristityt ovat säilyttäneet heidän kansalaisominaisuutensa; juutalaisia ovat noin neljäsosa koko kaupungin asukkaista, Bagdadissa lyhemmän ajan oleskelevia vieraita ovat kurdilaisia, persialaisia ja beduiineja. Siviili- ja sotilasvirkoja toimittavat turkkilaiset Konstantinooppolista, ja sotaväki on melkein yksinomaan turkkilaista.

Bagdadia hallitsee pasha, joka valitaan neljäksi tai viideksi vuodeksi jostakin hienosta osmanilaisesta perheestä Stampulissa. Hän hallitsee maakuntaansa jotenkin itsevaltiaasti, eikä paljon välitä sulttaani herrastaan. Kun näitten molempien kaupunkien välillä on pitkä matka, niin Konstantinoopolin hallitus ei juuri voi tarkastaa tämän toimia. Pashan ohessa on hallituksessa neuvoskunta, jossa on korkeampia upseereja ja hallitusosastojen päämiehet. Pashan herruus ulottuu Basrasta Mardiniin, Persiasta ja Kurdistanista Syyriaan ja Palestiinaan. Todellisuudessa ei hänen valtikkansa kuitenkaan uletu niin pitkälle, sillä monet kurdistanilaiset ja arapialaiset päälliköt, varsinkin idässä ja lännessä, niskoittelevat häntä vastaan. Se vero, minkä tämä maakunta suorittaa valtiokassaan ei ole suuri, mutta Bagdadin merkitys Mesopotamian sota-asemain keskuksena on sitä suurempi ja semmoisena saattaa epäilemättä kaupunki tulevaisuudessa käydä sangen tärkeäksi. Se on Turkin rajakaupunki Persiata vastaan.

Bagdad on erittäin tärkeä paikka, se kun on Intian ja läntisen etu Aasian kaupan keskuspaikka; ja vielä tärkeämmäksi se kävisi jos ehdoteltu rautatie rakennettaisiin. Kauppatavara on pääasiallisesti Intian käsiteollisuutta, joka tuodaan Bushirin ja Basran kautta ja viedään Nedhsdiin, Syyriaan, Kurdistaniin, Armeeniaan ja Vähään Aasiaan. Bagdadin persialainen kauppa on sitä vastoin vähentynyt ja ruvennut kulkemaan oikotietä Ertserumin kautta Konstanttinoopoliin. Tärkeitä vientitavaroita on: ohra, hirssi, maisi, riisi, seesami, meloonit, aprikoosit, appelsiinit, omenat, päärynät, viikunat, viinirypäleet, oliivit, mausteet ja väriaineet; lisäksi uljaita, arapianrotuisia hevosia sekä valkoisia aasia, joka on erityinen laji suuria, vahvoja ja nopeajalkaisia. Bagdadissa nämä aasit ovat useimmiten hennavärillä maalattuja keltaisiksi tai punaisiksi, ja niitä käytetään ratsastaissa kaupungin toisesta päästä toiseen. Hevoskauppa on kuitenkin tärkein kaikista. Kotimaisen teollisuuden tuotteista mainittakoon: kankaat, matot, silkkivyöt ja kengät, jotka tehdään keltaisesta tai punaisesta nahasta ja ovat erittäin kelvollisia.

Maakunnan eläinkuntaa edustavat etupäässä seuraavat eläinlajit: susi, hyeena, kettu, sakaali, villisika, jänis, hevonen, yksikyttyräinen kameeli, puhveli, nautaeläimet, aasi, muuli, lammas, kuttu ja kaselli. Käärmeet ja skorpioonit ovat yleisiä. Bagdad on äärettömän rikas kyyhkysistä. Sok-el-Gatselin minareetissa on niillä tuhansittain pesänsä. Muista linnuista mainittakoon peltokana, pyy, rastas, varis, haukka, jota käytetään kasellimetsästyksessä, sekä pelikaani. Hyönteisiä on: kärpäset, hyttyset, moskiittokärpäset ja syöpäläiset, joitten paras aika on maaliskuusta huhtikuuhun.

Mineraalituotteista ovat paloöljy, hiilet ja rauta etevimmät.

Lopuksi saanen liittää tähän muutamia tärkeitä tapahtumia tämän vanhan kaupungin historiasta (pääasiallisesti prof. Müllerin "Islamin Historian" mukaan.)

Bagdad, jota kansa nimitti "Mansurin kaupungiksi" ja kalifit Dar-es-Salamiksi eli "Rauhan asunnoksi", perustettiin v. 762 j.Kr. Tigriksen oikealle rannalle. Sen perustaja oli kalifi Abu Djaifar-al-Mansur. Nimen merkityksestä ollaan eri mieltä. Muutamat arapialaiset historioitsijat selittävät Bagdadin merkitsevän Dadin puutarhaa koska Bag merkitsee puutarhaa ja Dad tarun mukaan oli erakko, joka asui palmupuistossa sillä paikalla, mihin kaupunki myöhemmin rakennettiin. Toiset taas arvelivat että Bagdad merkitsee "annettu puutarha", toisten mukaan "Jumalan antama", koska Bag oli vanha kaldealainen jumalan nimi. Ennen vuotta 762 oli Bagdad vähäpätöinen markkinakylä joka ei liene antanut Mansurille aihetta rakentamaan pääkaupunkinsa juuri sinne. Pikemmin on Eufratin läheisyys ollut syynä kaupungin perustamiseen ja molemmat virrat yhdistettiinkin toisiinsa oivallisilla kanavilla. V. 1848 löysi Rawlinson, veden ollessa erittäin alhaalla, vanhan tiililaiturin jäännöksiä virran oikealla rannalla, ja monessa tiilessä luettiin Nebukadnesarin nimeä.

Mansur oli epäilemättä voimallisin ja jäntevin kaikista abbasilaisista kalifeista. Hänen aikanaan (754-775) oli yhtämittainen rauha Irakissa, ja valtakunta kukoisti kaikin puolin. Hän järjesti säännöllisen postinkulun, voidaksensa helpommin hallita kaukaisia maakuntia. Hän perusti ja linnoitti toivioretkiläisten tien Mekkaan. Hän lisäsi kanavia liikkeen ja maan kastelemisen hyödyksi, ja hänen onnistui paremmin kuin kenenkään muun sovittaa seemiläiset ja indoeuroopalaiset kansansa ainekset, arapialaiset ja persialaiset. Hänellä oli apunaan erinomainen rahaministeri, persialainen Khalid.

Kirjallisuuskin kukoisti. Arapiankieli oli lakimiesten, tieteen ja valtion virkakieli, koska Muhametti sanoo olevan synniksi jos kääntää koraanin vieraalle kielelle. Mansurin hallituksen aikana käänsi persialainen Ratsbih-el-Mokaffa arapiaksi Persiaan tuodun intialaisen satukokoelman, "Ruhtinaankuvastin", Kalila ja Dimna, josta sitten sukeutui "Tuhannen ja yhden yön" satukokoelma. Sama mies käänsi myös arapiaksi persialaisen Shahnamehin, joka taas antoi aihetta Ferdusin suureen Kuningasten kirjaan. V. 774 rakensi Mansur palatsinsa Dar-el-Kholdin, "Iankaikkisuuden talo", Tigriksen oikealle rannalle. Kolme pontoonisiltaa rakennettiin, esikaupunkeja syntyi ja Basrasta tuli Bagdadin satamakaupunki.

Harun-al-Rashidin, "oikeamielisen", aikana nousi Bagdad korkeimpaan kukoistukseensa ja oli yhä taiteen ja tieteen keskuksena 1200-luvun keskiväliin asti. Harun kaunisti kaupungin ja rakennutti vasemmankin rannan, mutta itse asui hän Ambarin linnassa Eufratin varrella syyttäen kaupungin tomun ja helteen olevan vahingollisen hänen terveydelleen, mutta todellisuudessa pelkäsi hän levotonta roistoväkeä. Ma'amunin hallitessa (813-833) oli tieteellinen sivistys korkeimmillaan. Vanhat kreikkalaiset kirjailijat, Euklides, Ptolemaios, Hippokrates, Aristoteles y.m. käännettiin. Bagdadiin perusti Maamun kirjaston, tähtitieteellisen observatoorin, ja erään laitoksen, "Tieteen talon", jossa luettiin lääketiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa ynnä muita luonnontieteitä, filosofiiaa, tähtitiedettä ja astrologiiaa. Hänen kuolemansa jälkeen puhkesi Bagdadissa sisällisiä melskeitä ja riitoja arapialaisten ja persialaisten välillä, josta syystä kalifi Motassim v. 835 muutti hallitusistuimensa Samaraan, joka on mitätön paikka, ylä Tigriksen varrella. Siihen se jäi, kunnes kalifi El-Motamid (870-892) jälleen muutti istuimensa Bagdadiin. Ahmed-er-Rodin aikana (934-940) loppui kaliifien valta häpeällisesti ja v. 1055 marssi seldshukki Togrul-begh Bagdadiin ja hänestä tuli kalifikunnan hallitsija. Seldshukkien hallitusvallan täytyi kuitenkin pian väistyä fatimiidilaisvallan tieltä.

Kun Benjami Tudela v. 1173 lähti laajoille matkoilleen kävi hän myös Bagdadissa, jota hän kertoo erinomaisen ihanaksi kaupungiksi. Kaliifin palatsi oli neljännespenikulman suuruinen ympärimitaten, sisältäen metsästysmaita ja puutarhoja. Keskellä oli suuri järvi, johon tuli vettä Tigriksestä: metsästys ja kalastus kuului jokapäiväisiin huvituksiin. Kun kaliifi ramasan-paastona lähti palatsistaan isoon moskeeseen rukoilemaan, ratsasti hän muulilla ja oli kuninkaallisessa puvussa, mutta kallista turpaaniansa peitti musta harso; tämä oli vertauskuva siitä, että katoavaisuuden ja kuoleman varjot kerran peittävät kaiken sen suuruuden ja loiston, joka häntä nyt ympäröi. Häntä seurasi valtakunnan ylhäisiä herroja ja arapialaisten päämiehiä, komeissa puvuissa, jalojen ratsujen selässä. Kaduilla liikkui taajoja ihmisjoukkoja, jossa näkyi tanssijattareita, laulajattareita ja soittajia. Kaikki tervehtivät häntä huudahtamalla: "rauha olkoon sinulle, meidän herramme ja kuninkaamme". Tähän kaliifi vastasi viemällä kätensä huulillensa ja otsallensa huudahtaen: "salam alejkum"! Ei ole ihmeteltävää, että kaliifia näin kunnioitettiin juutalaisien rabbiinien aikana, sillä ainoastaan ramasanin aikana näyttäytyi hän palatsinsa muurien ulkopuolella.[38]

V. 1258 valloittivat mongoolit Bagdadin Hulagu tattarin johdolla; nämät hävittivät ja ryöstivät monet abbasilaisten loistavista rakennuksista. V. 1392 hyökkäsi sinne Timur, ja v. 1477 Usum Kassim; hallittuaan 40 vuotta, kukisti hänet Ismael I. Sitten joutui se taas persialaisilta ottomanilaisten käsiin; Sulejman suuri valloitti sen, mutta v. 1624 jätti janitsaarien päällikkö Bagdadin Shahi Abbas suurelle. Tämä tapaus herätti suurta katkeruutta Konstantinoopolissa. Suuria sotajoukkoja lähetettiin Mesopotamiaan, mutta ilman menestystä ja sota loppui siten vähitellen. Eräänä päivänä kun sultaani Amurath neljäs rukoili polvillaan eräässä moskeessa, hyökkäsi rääsyihin puettu dervishi hänen luokseen huutaen kiukusta vapisevalla äänellä: "Sinä profetan kunnoton jälkeläinen, sinä piilout haaremissasi, sillaikaa kun nämät saastaiset eläimet ryöstävät sinun perintöäsi! Tiedätkö että kirotut shiittiläiset ovat hävittäneet Abd-el-Kaderin haudan?" Pelästyksissään ja vimmastuneena tästä puheesta, vannoi sulttaani Amurath koraanin kautta, uudestaan rakentavansa pyhimyksen haudan. Kuukauden kuluessa oli hän sotajoukkoineen Bagdadin muurien edessä, valloitti kaupungin lyhyen piirityksen jälkeen ja toimitti tavattoman verilöylyn shiittien joukossa. Talismin nykyään kiinimuuratun portin yläpuolella on seuraava kirjoitus: "24 p. jouluk. v. 1638 tunkesi Amurath-sultani Bagdadiin Talismin portin kautta, piiritettyään sitä 40 päivää."

Sen jälestä on Mansurin kaupunki pysynyt turkkilaisten käsissä ja ainoastaan yhden kerran ollut piiritettynä, nim. silloin kun Nadir Shaahi teki onnistumattoman piirityksen sitä vastaan. Kaupunkia puolusti silloin erinomaisen urhoollisesti voimakas turkkilainen Ahmed-pasha.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Karavaanimatka.

Herra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan karavaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä Kirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka eroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti lähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi arapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä sanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle englantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti Bagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin, jonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin. Kaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta minä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti keskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät olivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän rattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu nyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko muhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän kuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania, ennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he sen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä. Mutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi moskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista rukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni ja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi ovat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä tärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin iskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa pitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin. Syötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he työhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas vähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian. Auringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten levolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden iltarukouksen kaikuessa.

Sen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen vuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili paksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä. Kadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä lekutti lyhty.

Tunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me karavaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja odottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset järjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla, että karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin minä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.

K:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että minä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt lähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia, kuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta, joilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi Kerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt meidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen kauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos karavaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin rikkaan kaupungin -- minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit ja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä, katulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet ja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien, itämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko matkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja juhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi ainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen yksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja kelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella kirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä ratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni Nukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen horroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.

Tie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan tulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan päättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista, jotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai hyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten aavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti kohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa kuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia kaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen niiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat niitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä, jota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät enää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.

Kurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta juovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä autiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa länsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt karavaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen karavaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran pääsevänsä samallaiselle matkalle.

K:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat riisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet lyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti kukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen k:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme yksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle, jonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota lahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden halkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella näkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä. Alussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat savimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset, niinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me mahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat oli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan, kylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen kahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme "kebabia",[40] jonka kestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia. Minä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä heitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma muita arapialaisia keräytyi ympärillemme.

Palattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme hetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset sotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa turkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä suosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija Khanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä persialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta kun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys vähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja silta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle. Paljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat osasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti kävisi passista täällä -- mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset heittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään, jos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin, Muhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä aikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja riistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin. Silloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä loppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja annoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän jätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari arapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet kinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat liikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää, jonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä menin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin hänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia useiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä, ja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä käski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha, valkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea alentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani eräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että jos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla käyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai viisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan -- kouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei edes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he täyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa, juovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia, jotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko roskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla asettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten alamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.

Kaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa sitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me senvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä edelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä kasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9 päivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä taatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin tultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta niin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko hevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain tien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti hyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen silmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta sälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa. Useitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin piirittämällä ottaa se kiinni.

Useimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria haikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta. Oli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän katolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.

Illalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen oikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon jalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja jättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin jo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi saapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin kaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja varoitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset, jotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään ehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen) enemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat hevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha, kuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat, sangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun, sillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä 50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun maksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta hevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä voitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan hitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin huomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla kertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli siksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme me hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset kaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme silmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin ylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen valittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä olin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta sidottu karavaaniin.

Tunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme niitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä revolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme sanomatta sanaakaan.

Maa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin muuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten solienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat. Kuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan umpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4 saavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas ja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka jälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että kuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla viileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla. Viiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli. Se oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme, ja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen vietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.

Maa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan kolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia toistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat mättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin korkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.

K:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään Dijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas kaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran molemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä osassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian ja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran, matkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran yli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti on niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli välttääkseen kastumista.

K:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä mäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia ja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua ratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien vieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja pari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia jälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet ennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista sotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan meidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin esim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat vinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin mahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin että täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me tunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet minun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä kielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei hyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut pyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja kääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta leiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin saakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää, että näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli rajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja päällekarkaustensa takia.

Vasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan palatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez, on saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli jotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät sietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta hevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani oli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin muodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien persialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että antoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat minulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani liikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä valkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin sata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän ohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina pitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla tai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset silkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat hartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.

Vieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli lähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin kymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne he matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: "Me matkustamme Mekkaan, herra." Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän aikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera kuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa käynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja tämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se on, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa sinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan Kerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja Shah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa ensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä "Kerbelai" ja "Meshedi", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei mitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei ole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin nouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä päivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan vuorelle huutaa pyhiinvaeltaja "Lebeik Allahum" (käske, Jumala) ja tämä silmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä; hän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän unohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet niistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat erämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset vuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat matkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut, lähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella, valoisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä äärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he joka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi Vámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka kysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa. Myöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet itämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun verran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein Bushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun, Konstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei ole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.

Se tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä täällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret muodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on tasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain heinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan saaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul nimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä kolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä ruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha karavaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja leipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella lakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me lähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen jälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla kasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä, että minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut päästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa luonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla. Kappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon, joka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän peitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma muuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen köyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä persialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin kuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota lukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus peittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella näkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa joukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein kylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen Kirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat puutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi risteilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me nukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli valmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin vilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata ja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä, ennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.

K:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt erinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka on hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä paikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme Harunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella puolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin. Täällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi päivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen kaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun luonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti hän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman näköinen.

K:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren kauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema muuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita, jotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät. Kuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme karavaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta selkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan lävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja me saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee silmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen karavaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin vuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä annoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin tyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen sijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen lyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös, oli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi arapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea tottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin kameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee takajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi ensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin käynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy vyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja takaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös, että ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Kirmanshah.

K:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian Kurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla, jota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät. Ylt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä. Kirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat ja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi käytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä. elämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä suuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa, pojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat juhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa milloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja tunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.

Kirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan alussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä kaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria kasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut korkealle.

Nyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi juomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan ollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka sitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa kohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten vieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista, tuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin tulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta arapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli puhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan ja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin valtakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät rikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului sitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies. Hänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen päin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen taloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja pian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että "Hänen korkeutensa" otti vastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä himmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja komeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä lattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan, turpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain kirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa ratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt hänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti tervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja puhutteli minua turkiksi: "Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji allinis ejji dur inschalla".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä tulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin. Hänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta mietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: "Ettehän Te vaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?" Kun hän kuuli että niin oli asian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet lukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on käännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen, mahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee kuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.

Puhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, "Rautapäästä", ja Aga Hassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun tuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin hänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin hänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme päivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa. Epäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli tuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse voinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti lähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille palvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan rakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli vaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin muodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla matoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä lattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja ja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain vanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties miten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri III:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana kaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen komeampaa asuntoa ja -- kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun nautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan maan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa. Hyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle silkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta seiniltä.

Aga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä olisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet kahdelle "mirzoistaan" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn alituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä oleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään kaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani, kattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun tahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki sellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa halusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin sanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja vaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä jäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni hurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine ruusuineen -- ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja ruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä oli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka kultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan marmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku korkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja kaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä ja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle, kukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja satumaisemman loisteen.

Tänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo k:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset kestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että vierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen jälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä arpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat liikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista riemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin hienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän poispäin ahdasta, likaista katua myöten.

Illalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen sähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli pieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt useita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse sähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen. Virkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja juoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella suuresta kaksoisikkunasta alas "meidanille" eli laajalle, avonaiselle paikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.

Kotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita itämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti -- keskustelu molempien turkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan englanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta hetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka huomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään sillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia ja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; -- mies saattoi korkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli seuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla kertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja lampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa, piimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä juustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi juotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista viiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä, sillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta muuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä lisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten juotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa pienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle kolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän hienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta, jota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat pitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät minut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat yhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni tämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva kulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten unien muodossa.

Seuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo auringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan teetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita erittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä, hienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän omistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä kysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti Kirmanshahissa ja sain vastaukseksi: "Älä kysy, herra, melkein koko kaupunki kuuluu hänelle." Niin usein kun kaupungin kauppiailla on jotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he hänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee kauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin kautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei kumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi "afiun", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa viljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa lähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.

Aga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt Bagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi vaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä oli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi Englannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten panneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla hänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa joukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen Mekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta jatkakaamme kävelyä.

Katseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa karavaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja persialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina menimme me "amaretiin" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää kokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha. Kuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille amareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me kasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa. Erään kasarmin katolla on "balakhane"; eli ylähuone joka on nelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman suuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa yksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.

Kello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja hänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja "guhlam" eli palvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag Bostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä pohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean juoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me täyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti lumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset guhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.

Vuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan puhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin huvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri Imat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti suvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä vuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka pohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja sitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan neljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa sitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten syöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen, joka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten, mutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka vaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän juurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia kohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan ja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat johtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.

Itse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa ja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu pieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin pesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko kaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka puhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu laitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia tulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä vältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu syviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin tyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas niiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus nähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla, haisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan tyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen takaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut hautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta. Mutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.

Kun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan, joka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle astuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa täydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12 jalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva, esittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat toisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy pehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: "Mazdajasnien kuninkaan Shapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan Auharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302), kuninkaitten kuninkaan pojanpoika".[43] Toinen kirjoitus kuuluu melkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi v. 383-388.

Taas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä käytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan kuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa korkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin ulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä seppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti somia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi korkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas Sapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen pitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään, ja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on ratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen sankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on viskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun panssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja irrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä ratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä ratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä neljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.

Vasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka luultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää miestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä. Toverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen Kirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis kohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja ajamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan vastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on valitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja hänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten ja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä pienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat harppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän lävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla. Eläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja luonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät, kaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä korkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun jotkut elefanteista käyvät veden päällä.

Oikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin ajavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen samoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia, jousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään, josta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo näyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy dromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka keskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.

Tehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä mainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on tallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita sangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on löydetty Persiassa.

Vuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin sanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko pieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs persialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen maasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän suoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen. Tarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli luonnollisesti saada "anom" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että mies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku matkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut harjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.

Sen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista minun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat persialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja pyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin ehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua höllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että hevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet pysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa, näin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan, mutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.

Seuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa Imadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja niiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee ainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi muuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat Dovleh'ille.

Kello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista iloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga Hassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla höystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä pilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua likööriä.

Seuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin kaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen tilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin muodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän kuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli uskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi lohdulliset sanat: "sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga Hassanilta." Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei voinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä tällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan hyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän oli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti hän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse ollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa oli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään päivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä juuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni Bagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin meneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat valmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja kiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli osottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt hänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka oli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi Kirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi sijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli hän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden kappaleen.

Tultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro kädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä Teheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi hevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa k:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin hyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia Teheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi kuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon rasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan rangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa Kirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja kiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen Ruotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun matkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista lähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän kerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille mukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata häntä.

Heti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme matkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla oli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa makasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina. Basaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät, vieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle portille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen olevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka takaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista ulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä: postinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja väkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme päässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin päin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi, jonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen taipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme me Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä näytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin kylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset satuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä, seisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan nääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka kyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne saattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt lähempää tarkastusta.

Niissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset hunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman tatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja rinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa nyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat useimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa sieraimenreunassa.

Puolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään, jotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin. K:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme hetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt vähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella arolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä. Kuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman tavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat matelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar nimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä tasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin tuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin huolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle kivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta sotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai toinen kirje häviäisikin.

Maisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa korkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja, jotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa kanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä on vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen sähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien vieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa. Missä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua voidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse tiellä.

K:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää muutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli 17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme. Ne neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset, verrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin ja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta nyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi sotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä saisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi sangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta. Toinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä. Kolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan turkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan varuillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt vauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä. Neljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.

Tultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti heittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen teelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia myöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat paikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin ratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös Elvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja epätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa käyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää viheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse. Elvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet purot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka laajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen ja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt Hamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät. K:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme ensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun he sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin, johon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän lähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan laajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on epäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet juutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me Ekbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja melkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan Elvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.

Hamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena 3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on joka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä puroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä täällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä maa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka on yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne on tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä palkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja, niiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista multaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja armeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.

K:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä ainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä Hamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että sotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt jälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui niin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme viiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta saavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme muutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen tunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen kerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an kello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä että kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon peittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria laumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän joen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi osaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon pieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta vei virran yli. Ali Ekbär -- se oli postimiehen nimi -- neuvoi minua tässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi löytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran toisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema muistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu jyrkkien kukkuloitten rinteille.

Matkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa kunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan vai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan minua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja kunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan. Ratsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä seikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana, jonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin välillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia juttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja hänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se nimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut "anom sa'ab" -- juomarahoja, herra!

Puolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt, kahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai aikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää valkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että se voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia myöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä vaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä vahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme "ruumiskaravaanin", johon kuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu omituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin ruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset, joilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan kaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin, niinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin Alin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta, Samarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin seuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita Kerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin läheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka vielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman Husseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas, ja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin Muharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia piinaleikkejä, n.s. "tazieh", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla ja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.

Persiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina. Kuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota pitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja lähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin kaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat kuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin, tai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä lastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään kuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää ympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee hajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita ihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä kohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle alttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä karavaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta vaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan kumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu jaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta. Karavaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä kuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja penikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että karavaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä, täydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän silmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain mätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua. Ruumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin liikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan kiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät vaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina kaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen näkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän vääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta kanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä karavaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista ihmisasunnoista.

K:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun 20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri tjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme matalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli hirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut rikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja toinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta ettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat pysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata häntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille nimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on hevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin penik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten peittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita, ei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten rauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4 tulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme selästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja sanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat palanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen. Tämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin tjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli kumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja ruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen taipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi hämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa kuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me saatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen aron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine sammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä saattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja silloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja varovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti minut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä oli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli viisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat seisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme jälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä laukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa. Persialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu varmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana kun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää puurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta kokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon parempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät, että ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä tekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa on kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi ehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka luonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen epäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi taittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei silmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on hänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa koko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan saamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen alle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin minä sen pään yli.

Lyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta kun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen ratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin minä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia matkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja löysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi omistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista satulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen olevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava ilme kasvoissa.

Jota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa seudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan yhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten jättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin mahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina salaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja majesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan sopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko ei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen taivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi eroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta. Se oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt olevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia kysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen keskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten ja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla 21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista sisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät, että minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä oli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin, jotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin miellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria nukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi mainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin tohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me ratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin hevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja juomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin lahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin tyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme toisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin peninkulman pituisella ratsastusmatkalla.

Hetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut tervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että minä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu. Ja millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin keisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen, että viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut ylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula oli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa, housuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea hattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei ollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki hankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät -- ja mikä kurja frengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat hänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun lähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta tulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin tuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi tuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella, nukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä munaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan vaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin perinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat vaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä kaksitoista tuntia.

Tohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan toisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten. Orjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine terttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean lehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan läpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut muutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta kannatti nyt balkongia.

Tattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori Hybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa kuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin saanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös t:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle tavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa olivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain päivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä. Sittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet oli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut parantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta, samaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin hänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.

Kokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa oikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin vieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului nopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku uusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin Zergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että edellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta. Zergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena; Gulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä luovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen, joka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa asianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on joku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän korkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää kylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai huoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan ovat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen rikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole suuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin juurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt, joiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä läpi.

Eräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen ylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt aivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla tuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi aseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista raudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut eurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen rikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli kuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.

Eräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa hänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä, ennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu teltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli siellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa sinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen telttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen päin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä tie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa ajopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli kadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.

Ennen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä taivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän liittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään, oloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja kielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen heidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja kauppasuhteista.

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.[46]

Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.

"Pahan katseen" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on uskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja turmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän vaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä, taudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa katsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen tekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta palaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi minulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että hän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli sattunut aivastamaan _kaksi_ kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli persialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi tulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian ratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi pahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla, niinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun pyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään kolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä yksi, neljätoista j.n.e.

Mutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon vahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon saattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä väenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta harhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu tilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse Teheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai kaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa hän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla, tai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan mahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon teuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta ne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun suuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.

Samoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat tiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja puoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa lienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa oikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka osaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat jäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on paimentolaisia.

Ennenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista persialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin kansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa lähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat läntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme paimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.

Valtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein yksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen Transkaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa, Irakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö oli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi osaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis Khanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki valloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin heimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo on tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se oli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta takaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta vaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti levottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan muuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän vertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma ja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen jälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten silmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta hallitsijasuvusta.

Afsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat mainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir Shaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.

Ardebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä Aderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo, jonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin ja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja. Yksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan sisäosissa.

Erotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset luonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät persialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat kumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä, katsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen ovat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta sivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä. Tavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän viekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti viekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta turkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja väkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn. Ruumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja karkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole tuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat, leuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä kulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.

Vähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä uskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he näet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä on kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin turkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla. Edellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli hovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä kielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa tilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli valtioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja sotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän joukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin turkki.

Aderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan pohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa, Teheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat armeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on heillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että vaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta kymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin esikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan armeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia armeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla Persiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä saastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään tekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja aarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty Persiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan alaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne perheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä. Naimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan ole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti itseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset ovat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on kaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat. Kristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan pientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu, ja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he sitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan tapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada sanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin kohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa ranskaksi.

Urumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista eli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen kaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He saavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä. Heidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin vaikutusalue.

Läntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa, sekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa asuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja hänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä Ardilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus; heidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa kieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin heidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee väkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä kardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen miehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he ovat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva, suu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät mielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat vapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia. Yhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan jyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin "assiretas" eli aateliset ja "goran" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin jälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa edellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen täytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin assiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä maanviljelyksen kanssa.

Kurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat ryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He ratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea turbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta heitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö, johon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja tikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen keihäs ja kilpi.

Kurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin toimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa taisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot, joihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät hunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset, mutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.

Arabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia. Osaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat he meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja ottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran varsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja paimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet arabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja pitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.

Valtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa Balutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen kansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin kurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri heimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.

Afganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko afganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien tavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta. Suurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen emiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien kestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on monta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa, jota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen seurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja arvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään ympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu olkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä sapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä kutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.

Persian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä muistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa, jona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti Ispahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin silloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui voittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat taiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin karkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.

Pohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä, asuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000 perhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät karjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa telteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he laitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava iho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät sekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin alamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon, on sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he pääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he persialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat kuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo niin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli tätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa selviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa. Persialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan itseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien saaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi ja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet turkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa, lakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset sotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat, ikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista orjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin maahansa.

Juutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät olopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja Barferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää. Sivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia on alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja lasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden valmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa pyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta Hamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin ulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas Ahasveruksen teltti muka on seisonut.

Persiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä, berberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös eurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan henkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri konsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan, Turkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina armeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen virkamiehinä.

Persiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa paimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu enimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja, etelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on heimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin itse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin niin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun edellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa lähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on sangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin pääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä silmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy heidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä ja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä, joiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin. Paimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja vahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat ja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä velvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään tavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan kuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.

Syyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin, valtakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi kuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon vain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio veivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin silloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä loihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle, vieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja teloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät, kanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä kuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja heidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli soveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin häviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja jatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta tottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine laumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.

Toinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa, joka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja omaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat olot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa määrissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa kulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.

Talvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä multamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille. Jokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa mustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin ympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan karjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai hoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita, halveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa sukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon kuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät hunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim. mustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia. Niinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen kauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät silloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat heleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä; nenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset ovat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin taikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen taitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten valmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän karjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja välisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen hoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin myy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin voin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein yksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito nautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.

Tuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava paimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka koirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla, miehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen selässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla ja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki ovat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot loistavat terveydestä ja elämänhalusta.

Kumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen vaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet tunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti puhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät he myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän laitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen vihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se on koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään ennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon hävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon käden.

Kaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit ja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak Adshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli miljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa he asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan on yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa, vallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka loistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten palatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita ja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin tavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi tekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi sanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain päivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai Teheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet kuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat baktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan vaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa Ispahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun hän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän ylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli käynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin prinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa sellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine harrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan, olisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on varmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Persialaisista.

Niinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko valtakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja meedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona eli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin opin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa; edelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä lopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta onkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa; Parsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja Farsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on sen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään Iraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä vastoin on vieläkin farsi -- esim. "farsi midani", ymmärrätkö persiaa? Tämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä, jota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.

Persialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan, vaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä kaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa, Bagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa elää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja Afganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.

Persialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus on 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin lihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla, mutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla ja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat pienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin eurooppalaisten.

Iraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä inhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin tapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja nälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat niinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat muodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat yhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein ruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja suora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet, leuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on luonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä hoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin tarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka pistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä tämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta sillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja. Kesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet persialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian lämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on luonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä pikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta rakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä toimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy parturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja odottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä itseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.

Persialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei ole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki peittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki muodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö vai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä hunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta kantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa maalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot kulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon, kulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan, poskien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa häviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan, mutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.

Persialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät, mellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä, punaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja viattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen uskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät huostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.

Luonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja epäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina mitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä anna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän hillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa mielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee lähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule vähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut totta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei pane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset vai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä ottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla armelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia hänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä. Iraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko pitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen kaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä, mietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä on hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän myös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja, pakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka sitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä matkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa seurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä, osoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky mukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta asemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo hän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu ja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa suurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin. Hän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen kehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt postimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta syötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut nähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat voineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä ja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän pitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden nauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun, tanssiin ja näytelmiin.

Persialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen kohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja hitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään henkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman käden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo muhametinuskoisissa maissa tavallinen: "salam aleikum" s.o. "rauha olkoon teidän kanssanne", johon usein vastataan: "U aleikum essalam u rachmet Ullah", s.o. "teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja laupeus". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan sanoilla: "Hosh amedid", -- ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään osaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee käymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se jälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on monimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän vaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään sivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa maassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä tunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista huomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista, niin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin. Tullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa tomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes isäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras vastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja vähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on kutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle, joka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti läsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat lähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä vieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin imartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun omaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä minä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että olen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras puolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi, palvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että hän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten kun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita vieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai turkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan. Kohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja sitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja juhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään hienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan sievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin ruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät istu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien varassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden virkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista ennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin valita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa huolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista, sopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä pidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras katsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä pyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän kallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy tervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä sääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan muukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat eurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla. Ministerit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin eurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa tilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa koettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen tuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä. Minulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille ministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin rikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti oli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen ajutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän ei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme kiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on mainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka olivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän tulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli suuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali. Säkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä, ja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä lattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä, joissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja keskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään, nousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä miellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian istua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin kahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun matkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja kosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas Oskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä Nordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä erosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt tuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen kanssa.

Myöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä. Lapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on antanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla saa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja liikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa istuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.

Persialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He nimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan. Muhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen useita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon tai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o. Mahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita ja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa _to_, sinä, korkeampiarvoisia puhuteltaessa _shuma_, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei tunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.

Avioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä tapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla, joilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet anneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet vanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa hinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen valitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä toimessa käyttävät delálehia eli "naisvälittäjää", jonka tehtävänä on aiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten kasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät vietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja kestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen ostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan avioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan. Seuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että herrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä morsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä menee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän värjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi hennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin, jonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän vuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän naimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin kahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan haaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun tai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa heille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten kesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen ensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä loukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja sighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa, mutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu luonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään aviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin mukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja sitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja karavaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä kieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee hän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali Ekbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti kolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista peninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä vaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja perhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään selvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on persialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta näkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi on päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain vehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma, jossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän selvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja; yksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena, muussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.

Naisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa muhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai kymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän naidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on yksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta jos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa kilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan aivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla paras, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä parempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on haaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei naisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset kuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen kaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin paljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan kasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika usein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja. Haaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä ankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät kumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään harvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli hyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta valtaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat. Luonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös leikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista. Heidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä itsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.

Orjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä tavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä muodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä jälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin kautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään tätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan, jossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat. Usein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät naimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat menevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia kohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten palvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään Persiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä palvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään pikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat palvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen hevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain palvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu, useampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen ylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista ostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa määrätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli "toimituspalkkio", jolla on suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten. Mitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta. Jos kokin on ostettava 10 "siresiä" lihaa herransa laskuun, ostaa hän vaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 "shahia", vaikka kaikki 10 itse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on keitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka vuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut maksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että ne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät parantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi "mutakkel". Eräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi kaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania. Hän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin toimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin, jossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista. Kauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa vaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen myöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli kumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla menetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden korkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden saamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota tahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen "mutakkelin" kautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.

Persialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita. Tärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka leveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia päähine. Kansallislakki eli "kullah" on valmistettu mustasta karitsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja, joita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin suippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt tasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan shaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä. Kullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan erityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien hänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan käyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä, sillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon polttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit, belutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja lääkärit. Ainoastaan seidit -- s.o. ruhtinaat -- ovat oikeutetut kantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he ovat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina, jota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa. Sitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan kannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai ruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia kertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia. Sukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja tavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin kuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat suippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on vapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta voisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia tohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa viittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka persialaisten mielestä on komein vaatekappale.

Naisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä oleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu kiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa päähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu, joka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä kankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua kuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen naisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan pesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun. Kaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta tehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame; ulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun persialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa vastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän koettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti paikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla tahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen itsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen kädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden ratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä repäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen päähän.

Koristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä. Korkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu kellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat koristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä koettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen kalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit ovat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin Euroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi istua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien yksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi sivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa arvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia. Eräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan, joka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun. Tämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän oli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin ylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi on täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi suurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon töyhdössä.

Lopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka ylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan riutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan paikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on rikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin. Sen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: "la illaha illalah", "ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan profeetta ja Ali hänen sijaisensa". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat itkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten ryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin vastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla sukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa ruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale vainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin että kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas kivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat kaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään ylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä koraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset määräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan ostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum, Shah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis johonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein saattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on mainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa sen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen ollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat ulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun tämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo hajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Kieli, sivistys, uskonto ja lait.

Kuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan maassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden samoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme turkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja kaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa osissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja ymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja asukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu persiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat eroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta valtakunnankielestä.

Persiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja sen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen ja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus on melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä kummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin puhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä, pehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin kuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja runoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian, mutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen, tarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa arabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon maahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja. Varsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti sattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia liiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia. Sananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta; erittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin. Esimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista mainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet: Varas lähtee häpeissään köyhän huoneesta. -- Vikansa tunnustaminen on paras anteeksipyyntö. -- Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. -- Joka salaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. -- Ei mikään juoma ole myrkytöntä. -- Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys seuralaisena. -- Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi. -- Vaikeneminen on tyhmän vastaus. -- Kärsivällisyys on iloisuuden avain. -- Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea. -- Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. -- On helppoa päästä mollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. -- Viisas vihamies on arvokkaampi kuin tyhmä ystävä. -- Kulta ei puhu. -- Kuninkaan käsky on käskyjen kuningas.

Esimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon vain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi _duschter_, saksaksi Tochter; poika on _puser_, latinaksi puer; isä _puder_, latinaksi pater; äiti, _mader_, latinaksi mater, veli, _birader_, latinaksi frater; vesi on _ab_, ranskaksi eau, niinpä esim. _Pentschab_, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen maa) ja _germ-ab_, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto ilmaistaan sanalla _nist_, ja verbin pääte infinitivin presensissä on _-en_, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.

Persialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme eri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: "Nässch" eli se kirjoitustapa, jolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; "Nästalik", joka on erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä kirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä ja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi "Schikäste", tavallinen kurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt toisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää, ell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä. Kaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä tullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella kirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi mirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka päivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen oikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen oppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää hyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen kirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden muoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on kirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin meikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän kirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta toisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka useimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja koraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja ripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina kouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan pöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta kättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa oikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille asianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista kirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen perehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei ole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä, missä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä, vaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja, saattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on olemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu, etevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään kirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä kuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.

Kirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin tarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta, silitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään pergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli tärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan halaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän vasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä paperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata, juoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä metallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon koloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes siihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on tehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä putkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen kaunistetut somatekoisilla kuvilla.

Kirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene kirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat saadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin sitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: "Laupiaan Jumalan nimeen". Sitten seuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta lopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä sivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton keksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin. Nimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka painetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale. Se kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään kirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä persialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa, kirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten helposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja kylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on pintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen ja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen hyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset ovat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. "madrasses" eli seminareja, jossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan opiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia, luvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä, lääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä. Tähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään yritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen alkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan kullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen tieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä tosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen. Historiallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he tiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti uskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran oli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He eivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet mitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä Cyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa taistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset tietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen. Europasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi on heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa määrälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.

Kirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska ei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja kuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa on kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja, runoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia. Myöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja. Kauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista, Napoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja halusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki muutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät europalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat aivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat erittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku määrä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa ovat todella sieviä ja miellyttäviä.

Teheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja toinen, "Echo de Perse", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä almanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita. Ajanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin kuuvuoteen.

Uskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin uskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin. Turkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla kun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset rajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat. Vaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle lukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita niitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein mielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä Abu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen ensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin profetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan peri Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän pojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille, sekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista imami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan kuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä sunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan, joka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa. Sunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he siinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta kuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat taipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan, selittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä he kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta esittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei inhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä. Muhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon protestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa, eli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta. Shiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan päällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa kuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: "La illaha illalah, Muhammede resol ullah" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed on hänen profetansa), lisäävät shiitit: "Ali val-i allah" (ja Ali on Jumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin pitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi jokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina "Ja Ali, ja Ali", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin Alin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän poikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen läheisyydessä haudattuna.

Voidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen ottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen, pyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan viisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin auringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri rukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén minaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä uskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee toimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan persialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on arvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä päälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja jalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki koristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet toimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa. Rukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä itseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä päin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k. koebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.

Papilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja molla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä täytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita teologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä vastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä ja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena viekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät lakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella tavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.

Tärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai, joka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan, profetan ja Alin syntymäpäivät.

"No Ruz" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin juhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se vanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun aurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen alkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten. Isfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä karavanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn, ja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä kolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit suljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut tapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen "ajd mebarek", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja valtakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja, niinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli senkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja, niinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja. Uudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto "salam" shaahin linnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan korkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan. Vähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin, puettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla hohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä, hän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran palkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä vastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja menestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu ainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä silmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo merkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu korkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko tapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen huudahtavat läsnäolijat "mebarek bad", eli "olkoon se siunattu". Rahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken lyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen suureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat valta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja hoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden täyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia kysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme t:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla shaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen ja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä vähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin lahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet, jotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun sitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy shaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.

Kun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä, alkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa valta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka peiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian suuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin, on aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan päällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta Shirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota nimitetään "Salomon valta-istuimeksi". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää kanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa Negarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän asettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen palvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi on hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja lukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua alkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi, paininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana No Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.

Uhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi. Kokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat ostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa köyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin osattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla hirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä kaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja puotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää ilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi lahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka kallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla peitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon taajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan polvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja antaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa raivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka lukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa silloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan lihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta, kun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa, mikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat onnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.

Ramazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti puhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin oikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen laskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei polttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan iltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa ja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan, lauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden paaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään tavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen kalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat viettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset työskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun aamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä päivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat kaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään huoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat teheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin pian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut taivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus jymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.

Ramazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia summia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt seisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään luonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut käsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa, mattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen seisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän paastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan terveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia rahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan hyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton perin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata paastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä laihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa syövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana jumalattomuutena.

Persialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko loihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa kaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla dervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla roskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan ja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon kysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa, kukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta, koranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot onnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään -- päällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus pahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä matkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika siihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani, pistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka tehdään.

Suojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja talismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun onnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on ripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä näin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja, matonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja. Usko "diws'iin" eli pahoin henkiin ja "djins'iin" eli hyviin on maassa yleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja omituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella suola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja muissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata selittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja niiden pesäpaikkana.

Yhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat sunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä. Taikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se menee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut, kuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä olosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä saattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja vakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun hyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken, mihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna ramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa sietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän rajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti samoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta tietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus on n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein maassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä olevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän olevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla tavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.

Ei missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi, kuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään Kerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla myöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli "tazieh" sirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen teatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla komeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä teatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka hyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton ihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja kalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä varustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun Husseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä surkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin, yläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä valitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja Hussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät paljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja veriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä surulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja öisin "kiihko-ajan" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia shiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat riipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla. Sellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin vaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin kohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin onnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka sen tielle sattuu.

Näitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se juhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä syksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa näkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten siviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä tattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä, jonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin kylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat paljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin kiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät he tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen. Kolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen poliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia toimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia kohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti poliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset, ja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset sotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat kokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku vastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské tyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset voineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli mukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov, joka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja useat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat Bakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.

Uskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset tunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat tärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian ja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta lähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään saastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen puhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan nauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä salassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja päihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista yllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan on persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään kuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman omantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna saastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo on sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri on jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden siten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin niin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun oikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän "Bissmillah", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on kielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta eläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on saastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä saastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina huomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut. Muutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista taatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen messinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt vielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti varmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne kyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on tuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista ennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle jalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne europalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan persialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle, on että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on vaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja uskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin kanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä ennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän lopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin sinne tullut.

Yhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen moskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä kristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa. Kristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta hänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä asianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo. Hänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti erään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa protestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri Bruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten kaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun Sel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi, että heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce, joka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi: "minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin luoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän jumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne, tapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja sellaista eivät meidän lakimme siedä". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas Sel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen Persiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat ylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja eikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina pidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli Mekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä profetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli Hadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.

Kuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten keskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman menestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset lähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu nestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven ympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa. Syystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta sellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on. Lukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon totuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen, perustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla kuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi uskonnonvaihdos "masse" poliitillisessakin suhteessa mitä arveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä yhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus epäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että uskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä lähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja armenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on sentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään heitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja armenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja heidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja jos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi hallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin hallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti silmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa. Edellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.

Puhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa löytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja Persianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme sunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo ennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. "Ali Allahi" (s.o. Ali on Jumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa. He eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa Ramazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa on Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja ja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan, jossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat: koranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä usko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on kuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis oma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. "Schejcki" on lahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin, olemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki lahkot yhteiseen uskoon.

Persian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja hengellisen. Maallista lakia, _urf_, käyttää tuomioistuin, divan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja allekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja kylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me lailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se myöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan traditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset tuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen persoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli vahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty on rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään hänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän kokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa tapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia hovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan rangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja salahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta oikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin tuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen kuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta vastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen ylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat, joita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten eivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain, _scherietin_, tuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan muutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla, sillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa hengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki rikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet on, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota mollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen papit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään päteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne laittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään vetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja siis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman mahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen. Scheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä lakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On itsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat eivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia, sillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit vaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa. Hallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden vaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta kuin hyödyllistä.

Scheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä sisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia mahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen kuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit, yhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on jaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua. Ensimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen suostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä puhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta, oikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka kehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että avioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava, tämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen sen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: "Avioliitto on toimi, jota on suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia halujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto vastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti yhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene naimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat ne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei ihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen puoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa ollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa. Vastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan naimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän esimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos kuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät näistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään sellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto on toimi, jota on suosittaminen.

"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on seuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä, neitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen eli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden näkökohtien perustuksella.

"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin tähtisikerössä; ... ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon pimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn lopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan alapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja auringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä, lukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; ... eikä myöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.

"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole välttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja pätevä.

"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on sama kuin myöntyminen.

"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.

"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa satunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.

"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on seuraajatar arvalla valittava" j.n.e.

Eri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua vanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti on harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää rikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin kunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut. Pienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen eli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin tavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä. Rikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina, niin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten kierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen jälkeen tulee n.k. "mirkässäb" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli nahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu hedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja lyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta. Rikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana keskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa voidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa tapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi eli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.

Varkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai useampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää nyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen takia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki. Kuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan katkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista rikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia. Avioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman syvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään. Sokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on shaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät maakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden ilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien polttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen säärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan, niin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana jääpalaselle j.n.e.

Valtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan valtionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea, epäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit, käsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla, jota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä myrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera raivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä, ennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että pyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun, joka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat shaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta vankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on hyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina syntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana vapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle maksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.

Estääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien puolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran asettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa saisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta kuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan, tiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos vahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja heti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan perinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet pitkä-aikaisiksi.

Jo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti vastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin osoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää kernaimmin heikomman puolta.

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.

Maantieteellinen katsaus. -- Taide, kauppa ja teollisuus.

Persian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein neljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen täydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin, mutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten ennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä ja puoli.

Maa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun kokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä Mesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset vuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa keski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän ylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki käyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei ainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden myöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden vuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan, huomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan, meren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin kautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois Khorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja Himalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi Elburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se loppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan Aderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa Tigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet Farsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin, Grjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin sisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä juoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan vuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar. Mainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja, missä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka muodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä runsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä laaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä ne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on paljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa vastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki, niin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä leikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä kuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä kulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että persialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja. Luiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden yli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja kameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään enimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren tilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja alankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä rajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli suuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen pidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan matkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman ja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi laajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot muodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset purot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen järjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia, Niris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi Hamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.

Persian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen maan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä persialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän ilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä Persianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä rannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta synnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, tuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten taas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle ylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan matkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja painostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin kuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa on ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden ohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua kuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa mielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus. Oleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta puolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä mahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina 50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin harjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat hevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla aavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä, milloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta, ei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa. Yleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on ilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen, vieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin rannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen. Ne harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen talven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän vuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on lounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta luonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä määrässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä lähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k. "kennats" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä suojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi määräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan sellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja tekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta aivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät kuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen kelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa, odottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan selviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja soralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi järjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän maan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain käytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi useihin laaksoihin n.k. "bänds" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä keinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä oleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet tuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia kaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja lähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä Hollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne erittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia tuulia.

Tämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme nyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon, vuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä tavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä tulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa Ruotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä maanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.

Nisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä viljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä niin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle, Indiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä vastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun kalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi syövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä monellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin on sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä kaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen rehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.

Meluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja, viljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti voidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin sokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs pitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden naapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut erinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään eteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien maakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita viljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä, mistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja Kaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla Elbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin valo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas ja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat mainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät, kirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet, pavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät. Juurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään paistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön tavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut hedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.

Viinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle asti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka piirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli kuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista. Tärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin. Melkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat persialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja usean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan ole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko maassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi, jos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin on viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä, nimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman kalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä edellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja juutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista. Harvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät hedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi, valmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista rypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään "sherab'in" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta virvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi. Viininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan kivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat sotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on uurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä allas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin suhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan muuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että viininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan kasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä on saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka on kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein kohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat niin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei millään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.

Tupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan eroittaa kaksi päälajia, nimittäin "tämbaku", eli vesipiipputupakki, ja "tutun", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota viljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko itämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa, Kashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla Turkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun lopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan francin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja syksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka sitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten sanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta "nardjil", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty sellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta puulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi putkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen ylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle asetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty, ja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt ensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty guttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään, jossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta, jotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa jatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä hyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän polttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on Persiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet, polttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat kalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein kolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun ensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein päihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan polttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu liiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee kalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä ja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on haareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan oikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta milloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden vertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen kalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä, täyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se isännälleen, kun tämä huutaa "kalian biar!" Kun isäntä on ulkona ratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa polttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse piipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella erityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein omituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin nelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät hiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen metallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat. Palava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan koppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta hehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään kiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia hoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.

Toista tupakkalajia, "tutun", viljellään pää-asiallisesti luoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla. Turkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana. Tutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan, hienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa piipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin nikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä tuoksu.

Opiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla rantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja Kirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti Rossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880 neljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä myyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa maassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä nautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin juomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei pidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on hashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina opiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli useamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana ja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin polttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet opiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on tuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona silmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se usein päättyy hulluuteen.

Muutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan tietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan mahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat hevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä. Seuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan Persiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset saattavat mennä opiumin syömisessään: "Minulla oli kerran hauskuus tavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut Shiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja huusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin hänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta takaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia, että se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä, opiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha päällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen kautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni vakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän minulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä nykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni paha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit parannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he eivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen vuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten kun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan lisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin suureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja tunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on mahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden opiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa ystäväni lääkäri olisi täällä!'"

Huonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin seuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa valmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin ne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden on puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun väri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia inermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta, jolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja usein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta ympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa tai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon pellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään Gilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita viedään Indiaan valmistamista varten.

Puulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu ja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin pohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä. Asukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita kaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää aivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin pohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.

Metsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa Khorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten. Persialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä Kaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja Englantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen vuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan silkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja Barferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla kannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: "Genualaiset kauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan silkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)".[51] Kauvan aikaa sai persialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota kutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran ja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden vuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.

Eläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa, jota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden villieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä tulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta vuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia ja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja voittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat olisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta kalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.

Hedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset kauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi kruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas). Helmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina vähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään vuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin määrätty aikakausi.

Kääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita kivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin helposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää hyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi, keittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori, alabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä Khorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti. Täällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne suuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä geologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä geologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta harvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.

Näin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita, tahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo vanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin, sillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema. Suurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista lounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa ja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä kangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien kaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen maton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä toisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla varustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi, joka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole kahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen ja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne maksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus tietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja löytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on erittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan rajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli kaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa matosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan kuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon, sillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy helposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on Persiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan Kirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että niiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen voimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä pitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin puotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia korko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi Isfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.

Jos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden tuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä ne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä lopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden teko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen teollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi matkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa kupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen taide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat valmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää puhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden holveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe on saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden historiasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa valmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja, kynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden pronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla kaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja, kuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita, kirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat persialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä, erivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle alustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja haaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia. Nahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi, täytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi auringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat sellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä saattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja käsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme pois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että kokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä erimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja, kalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen kokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat sen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että tämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt, että teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei kuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden alalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut ovat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset, ranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät; vanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen ja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja kallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja Persiasta.

Persiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa, siirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita, erilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä, steariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.

Jo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa koskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin pohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään kulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa alueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen. Jo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa Kaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie Batumista--Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän. Muut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä Trapezunt--Tabris--Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua, kiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa hyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma kauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä tavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä takaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät niinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti kaupasta pohjoisessa Persiassa.

Ylläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun muassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan kysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa maissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen Persian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä, saattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen keino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin Persianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä ulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta päättää tulevaisuuden varalle.

KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.

Matka Kaspianmeren rannalle.

Olen tosin kauvan väsyttänyt lukijaa kertomalla alituisesti samanlaisesta matkustustavasta auringonnousunmaassa, mutta kun meillä vain on jälellä hiukan yli kaksikymmentä ruotsinpeninkulmaa niin suuresti ikävöimälleni Kaspianmerelle, ja kun matka sinne käy läpi erään maan hauskimmista laaksoista, niin toivon saavani anteeksi, joskin vielä kerran pyydän lukijaa seuraamaan minua ratsastusretkelle kautta aavikkojen ja vuoriseutujen.

Perjantaina heinäkuun 9 päivänä löi lähdön ja eron hetki. Kello 1 olimme molemmat t:ri Hybennet ja minä matkaan valmiina, hän seuratakseen kuningasten kuningasta kolmikuukautisella huvimatkalla Elbursilla, minä palatakseni Europaan. Jätin sentähden hyvästi tuon rakastettavan lääkärin ja hänen vaimonsa, kiittäen heitä minulle osoittamastaan erinomaisesta vieraanvaraisuudesta, ja liikutettuina erosimme, kun postimies tuli hevosineen, ja minä nousin satulaan vielä viimeisen kerran ratsastaakseni läpi tuon raittiista sireeneistä ja tuoksuvista ruusuista täynnä olevan, pienen, soman puutarhan. Kuljimme tohtori Tholozansin asunnon ohi, ratsastimme meidanin yli ja pohjoisen kaupunginportin läpi, käännymme sitten itäänpäin, kuljimme sitten aivan läheltä Daoshan Tepen linnan ohi, jossa shaahin leijonat ja tiikerit ovat, ja ennen pitkää oli tuo suuri kaupunki takanamme, kietoutuneena auringonsavun läpäisemättömään huntuun. Vielä näkyi muutamia kupooleja ja pohjoisen portin koristeltu torni, mutta pian häipyivät nämätkin näköpiiristä, ja Teheran ihanuuksineen ja rikkauksineen, saastoineen, köyhyyksineen ja kurjuuksineen oli mielessäni vain muistojen maailmana.

Mies, joka minua seurasi, oli kotoisin Barferushista:[52] ja aikoi hän nyt palata tähän kaupunkiin; sattuma oli saattanut hänet seuralaisekseni. Koko matkalla Teheranin ja Meshed-i-Särin välillä käytin samaa hevosta, aivan kuten Reshtin ja Kasvinin välillä.

Pari tuntia kestää ratsastus vielä Teheranin tasangon poikki, joka on hyvin hiekkainen ja sorainen. Tie on huonosti hoidettu, täynnä kiviä ja mätäneviä raatoja. Vastaan tulee yksi ja toinen kauppakaravaani. Ilma on helteinen ja autero antaa vuorille punakellertävän, polttavan värivivahduksen. Demavendistä ei näy jälkeäkään. Kello 4 sivuutimme Surshäsarin, joka on pieni linna karavaanikartanoineen. Täällä alkaa penger kohota, niin vähitellen tullaan vuorelle ja tie tulee yhä kivisemmäksi ja mutkikkaammaksi. Pian saavumme kivisillalle, joka viiden holvikaaren kannattamana johtaa kirkkaan puron yli, minkä toisella puolella pienempi ylänkömaa levenee vuorien väliin. Näissä esiintyy toisin paikoin mitä rikkain värikomeus. Muutamat ovat tulipunaisia, toisien läpi kulkee kohtisuoria käytäviä, jotka väriltään ovat vaalean vihreitä. Pian pilkistää vuorien välistä Demavendin kartio. Kello 7 saavuimme Rudshaneh Tjandjerudiin, hauskaan ja suhteellisesti siistiin tjaparshanehiin.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaa tietä myöten, joka kulkee erästä syvää ja kapeaa laaksonuomaa pitkin. Vuoren alemmat osat ovat täällä peitetyt multakerroksella, joka antaa ravintoa niukalle kasvullisuudelle, minkä muodostavat yksinäiset ruohomättäät ja kalseat, piikkiset kasvit. Silloin tällöin tulee vastaan ratsumiehiä ja jalankävijöitä, sekä sangen usein muulikaravaaneja, jotka pääkaupunkiin kuljettavat pelto-aineita Masenderanin metsistä. Hiukan matkaa Tjadjerudista kuljimme kylien Kähmär ja Hasseläck ohi, ja kello puoli kymmenen saavuimme karavaanikartanoon Bomähän, jota öljypuulehto ympäröi. Kylien Rudehän ja Ah toisella puolella lähestytään yhä lähemmäksi Demavendin rinteitä, ja kulku on toisinaan niin vaikeata, että täytyy käydä jalkaisin. Tie kiemurtelee sinne tänne ylös pitkin vuoren sivuja ja on hyvin kivinen ja nuljakas. Muutamassa kohden makasi poikki puolin tietä kuoleva aasi ja katseli meitä elottomin katsein, epäilemättä toivoen pian pääsevänsä parempaan maailmaan, missä ei ole jyrkkiä mäkiä, raskaita taakkoja, piiskoja ja julmia ajajia.

Tie, joka siellä täällä on muurien varassa ja joka on varustettu kivisillä välilaipioilla, johtaa pian huimaaviin korkeuksiin, mistä on mitä ihanin näkö-ala seutuun. Se on kivettynyt jättiläismeri jättiläsmoisine laineineen; suuret pelto-alat tuolla alaalla laaksojen pohjukoissa kutistuvat pieniksi vihertäviksi pilkuiksi. Vuorella on kasvullisuus yhä edelleen heikkoa; ainoastaan jokien laaksoissa saattaa nähdä rehevämpää kasvullisuutta. Täälläkin kohtasin kaksi pienempää karavaania, jotka kuljettivat ruumiita niiden viimeiseen lepokaupunkiin Kumiin eli Kerbelaan.

Kello 4 tulimme muutamaan laakson rotkoon, joka oli niin kapea että sen pohjalla virtaava pieni puro tuskin jätti tielle tilaa. Puro, jonka liituvalkoiselta nauhalta näyttävä alkujuoksu syöksyi pilvien peitossa olevalta vuorenhuipulta, virtaa pohjoista kohden. Olemme niinmuodoin kulkeneet Kaspianmeren ja aavikkojen välisen vedenjakajan ohi. Laaksossa oli vielä lumikinoksia, ja jota korkeammalle noustiin, sitä kylmempää tuli. Samalla puhalsi kylmä tuuli, joka, yltyen kaksinkertaiseksi voimaltaan tuossa kapeassa kulkuväylässä, oli aivan vastainen meille. Tämä ilmaus, jonka myöskin saattaa havaita Sefid Rudin laaksokäytävässä, riippuu siitä, että mereltä puhaltava pohjatuuli nousee pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, jonka kukkuloille se jättää runsaan kosteuspitoisuutensa, joka sitten kokoontuen pieniksi puroiksi ja jokiloiksi palaa takaisin mereen. Taasen nousimme vapaammille seuduille, ja kylmyys tuli nyt niin tuntuvaksi, että halusta pani päällensä sen vähän, mitä oli mukana. Näky oli vieläkin suuremmoisempi, vieläpä vaikuttava. Alaalla syvyyksissä liitelivät valkoiset pilvet tuulen kiidättäminä huimaavaa vauhtia ja mukautuen laakson mutkiin. Hämärässä olivat ne yöllisten kummitusten ja peikkojen kaltaisia, jotka toisinaan vainosivat raivokkaammassa paossa. Usein ratsastimme aivan jäätävän kylmien pilvien läpi. Mahtavat kotkat leijailivat liikkumattomin siivin kaukana jalkojemme alapuolella.

Kello 6 saavuimme selittämättömän kehnolle Pullörin pysäyspaikalle, johon jo kaksi arabialaista oli ennen meitä asettunut asumaan. He matkustelivat kauppa-asioissa, olivat asuneet 20 vuotta Jerusalemissa, mihin he nyt palasivat Bagdadin kautta -- pieni, soma matka!

Tämä mähmashane, eli majatalo, oli, kuten sanon, erittäin puutteellinen, seinät olivat osaksi lohkeilleet, portissa ei ollut mitään ovi-puoliskoita eikä ikkunoissa mitään luukkuja, niin että tuuli puhalsi huoneisiin ja jääti luita ja ytimiä. Keskellä yötä tuli viisi ratsastajaa, jotka myöskin halusivat asuntoa. He sitoivat hevosensa kiinni ulkopuolelle, astuivat itse jo täynnä olevaan huoneeseen, missä he kiipesivät ylitsemme ja sotkivat meitä raukkoja, jotka makasimme nukkumassa laattialla. Nyt tuli tupaan elämää, eikä ollut enää puhettakaan mistään unesta sinä yönä, sillä sotilaat sytyttivät keskelle laattiaa suuren tulen, jonka ympärille he asettautuivat, joivat teetä ja polttivat kaliania aina melkein aamunkoittoon asti, jolloin jälleen lähtivät matkalle.

Kello 7 ratsastimme mekin. Ilma oli kylmä ja kostea; tuulemista yhä kesti. Kosteuden takia, joka kostutti maan läpikotaisin, menestyi täällä ylhäällä sangen rehevä kasvullisuus. Syvällä alaalla vieläkin pilvien peittämässä laaksossa virtasi pieni joki, jonka kohina selvästi kuului ylös luoksemme, vaikka se itse oli näkymättömissä. Pian saavuimme sen juoksun varrelle, joka toisinaan leveni koko laaksonpohjan leveydelle, toisinaan supistettiin kalliomöhkäleiden väliin, toisinaan taas katosi syvään halkeamaan. Monen monituisissa paikoissa kuljimme sen yli pieniksi hävinneitä siltoja myöten.

Samoin kuin läntisellä Elbursillakin saattoi täälläkin havaita kallioita, jotka väriltään olivat tulipunaisia, merkkinä raudan eli kuparin olopaikasta. Nyt oli Demavendin kartio aivan vasemmalla puolellamme, sillä me ratsastimme vuoren itäisillä rinteillä, mutta tähän aikaan päivästä oli vuorenhuippu vielä läpinäkymättömien pilvien ympäröimänä. Kello 9 kuljimme Askin kylän ohi, joka oli tien oikealla puolen syvällä jalkojemme alapuolella, missä eräs pitkämäinen ja poikittainen laakso risteytyivät keskenään. Lintuperspektiivissä katsottuna näytti se sangen somalta, ollessaan siellä öljypuu- ja sypressimetsässä vuorien väliin likistettynä. Tuo pieni puro juoksi kylän läpi ja kostutti sen peltotilkkuja. Hiukan matkaa Askista, lähellä toisiansa, ovat kylät Rähnä, Nävär, Ahnä ja Mong, kaikki runsaiden istutuksien, hedelmäpuiden, saksanpähkinäpuiden ja poppelien ympäröiminä.

Noin sadan jalan korkeudella maasta näkyi muutamassa kallioseinässä hakattuina pyöreitä ja neliskulmaisia koloja. Seuraajani kertoi, että nämät olivat hautoja, ja että täytyi antaa laskea itsensä köydellä alas kallion huipulta, jotta voisi päästä niihin. Useissa muissa paikoissa huomasimme samallaisia hautoja.

Tie kulkee edelleen Demavendin rinteitä pitkin, ja oikealla puolen on pohjaton syvyys. Toisin paikoin on ratsastus aivan hengen vaarallista. Milloin kukistuu tie itse jyrkänteellä kapeaksi jalkakäytäväksi, milloin on se kokonaan peittynyt sorakasaan, milloin roikkuu melkoisen suuri vuorenmöhkäle ratsastajan pään yläpuolella, uhaten musertaa hänet. Muutamien tuntien kuluttua tulimme taas ahtaaseen vuorensolaan, jonka vasemmanpuolisessa kallioseinässä näkyi vereksellä päivämäärällä varustettu korkokuva. Se kuvasi näet shaahi Nasr-ed-Diniä ratsain, etupuolelta katsoen; hänen oikealla ja vasemmalla puolella seisoi kuusi ministeriä. Kuviot ovat kolme jalkaa korkeat ja taulua ympäröi kirjoituksella varustettu kehys. Jokaisen kuvan yläpuolella on nimi ja arvo. Nars-ed-Dinkin on siten, samoinkuin edeltäjänsäkin, Cyrus, Darius ja Xerxes, hämärässä muinaisuudessa, tahtonut tällä tavalla ikuistaa nimensä ja kuvansa.

Kun on päästy pois tuosta kapeasta rotkosta, kuljetaan Shangullahin, Baijonin ja Kahrun kylien ohi. Kello 6 saavuimme Pandjabin pysäyspaikalle, joka oli kuitenkin kehnompi kuin edellisen yön majapaikka. Pysäystalon muodosti neljä kuutiometriä suuri olkikatto, joka nojasi neljään tolppaan. Paljas maa oli laattiana, ja tässä pulskeassa vierashuoneessa vietettiin tuo jokseenkin kylmä yö.

Ennenkuin poistumme liian kauvaksi Demavendistä, tahdon mainita muutamia sanoja tästä huvittavasta vuoresta, joka on korkein Persiassa.

Demavend on 5,630 metriä korkea, 2,000 metriä korkeampi kuin sitä ympäröivät Elbursvuorijakson osat, se kohoaa 100,000 kuutiokilometrin suuruisen näkö-alan yli, se näkyy Kaspianmerelle 30 ruotsinpeninkulmaa matkalla rannasta, sekä näkee sen myöskin kirkkaalla ilmalla Kuhrudin vuorelta. Se on tulivuori ja on siis muodostunut eruptiivista vuorilajeista ja tuhkasta, ympäröivien vuorien ollessa sedimentäristä ja kalkintapaisista muodostuksista. Nykyisen kartion ympärillä on puoliympyrän muotoinen somma. Ei ole luultavaa, että Demavendillä on ollut historiassa mainittuna aikana mitään tulenpurkausta, mutta vielä voi nähdä höyrypilviä, jotka sieltä täältä aukonseinämän halkeamista ulos tunkeutuvat. T:ri Radde, jonka Bakussa tapasin väitti tulivuoren vielä olevan kuuman ja tämän olevan syynä, että siinä ikuinen lumenraja on merenpinnasta korkeammalla, kuin muuten olisi laita.

Demavend, eli Divbend, merkitsee Divsin eli paholaisen asuinpaikkaa. Vuori on, persialaisen kansantarun mukaan, entisien sankarin urotöiden suurellisin näyttämö. Täällä elivät kuningas Djemshid ja palevani Rustam ja täällä kytki kuningas Feridun tuon ilkeän Zohakin vuoren sisään kiinni, missä hän vielä istuu ja ravistelee irti päästäksensä ja siitä syntyy maanjäristyksiä. Vuoren salaisiin saleihin on koottuina suunnattomia rikkauksia, mutta niiden luokse ei voi päästä, sillä niitä vartioivat kaksipäiset, myrkylliset käärmeet. Sitä paitsi on tie sinne ylös sanomattoman pitkä -- persialaiset sanovat olevan kolme à neljä peninkulmaa -- ja näin ollen ei ole ihmeellistä, että he jättävät sikseen kaikki vuorelle nousut.

Otan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen sankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend. Satu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53] Shahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt prof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.

KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.

Satu Zohakista ja Feridunista -- persialainen sankarirunoelma.

Oli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli oikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille lahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja kunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien kielellä merkitsee "kymmenentuhatta", sillä Zohakilla oli kymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset satulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen voimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.

Eräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa, Zohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: "jos vannot noudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu tiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan." Zohak vannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka peitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas joka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas seuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja kuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän pukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä ammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa, ja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla, joka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden ja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja peltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: "pyydä minulta, mitä tahdot, ja olet saava sen." Ahriman vastasi: "en halua pyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi." Kun hän sai sen luvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan päältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin silmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen päänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui, otti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi muuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet kaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä lumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla manauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut. Vihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi tietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: "älä katkaise niitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos joka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat". Se oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon, perin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.

Sillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui kuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti vangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin molemmat tyttäret, "kauniit kuin täysikuu", teki hän orjattarikseen. Heidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille kaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja murhapolttajiksi.

Kaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin saada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista, jotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat aijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail, kirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas Zohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen ruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja pelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten ja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian kasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja muodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla. "Näistä", sanoo Firdusi, "polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään pysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä ei ole mitään Jumalan pelkoa."

Eräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme, kuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli ijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin muoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui kuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa sotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla. Sitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa ja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin. Juuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä kaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi. Peljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun hän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan oppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan oppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä ilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle tapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja kauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi häntä kohtaamaan. Zirek vastasi: "jos olisit viisas, niin ymmärtäisit, ettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi kautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua kohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä tapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa." Samassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä nuorukaisen.

Samaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek, synnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen tappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman kohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo ihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se ominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset. Feridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen äitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma turvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin erään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot Purmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.

Kun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi äitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek kertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin käärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa Purmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa ja sanoi: "leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa."

Sillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan sotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä Feridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi oli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja hyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden takia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos linnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle tapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan joukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden kanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista varustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan. Feridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi eräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte nousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden. Kun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona paratiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui hän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat häntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet, nousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren kivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa loihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin edustalla tomupilveksi.

Sen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille ja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat noutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja sanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään, jolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui, kannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti toiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, "loistavan kuin Jupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina Saturnukseen asti." Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.

Kun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän luoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin ushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella hallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt takaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli anastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen rinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli varustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi suuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev samalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän hyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi kostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja urhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen palatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot kaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun tiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan kultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla puolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti kuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun meni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle ja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan puhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti toisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen, sanoen: "älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin syvimpään rotkoon." Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi tuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla "niin lujaan", sanoo tarun kertoja, "ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen siteitään." Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä etsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta käytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan, taottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni. Siellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii helvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin päivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän epätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva, sillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin ravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend vapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren sivujen halkeamista.

KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.

Paluumatka Bakuun.

Kello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta pysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa ilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme Paraspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme matkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto yhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa suhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja toisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan aarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat, joihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin ottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin muodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota syvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä, sitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja pantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan selittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää kerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa tavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu. Suurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin suuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas penkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja harmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa pieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata vesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon läpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia kertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden poikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen on tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet puunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa olosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan tulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita Meshed-i-Säristä.

Pian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille viljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo sade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.

Kello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme yllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella. Talot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin, s.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä paanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden kattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.

Varhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan viljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi. Täällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi arvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme Barferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka asukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja Venäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista teistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti Kaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat myrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on niiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista Barferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien riisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin, tullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin lähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen pilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä vaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat oikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin Reshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa lakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.

Ratsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten armenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin ystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut yksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista, mutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa, tuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän konsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän oli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi tavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin ystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi matkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden iloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita, hyvänmakuisia luumuja ja teetä.

Kello puoli 5 jätin Barferushin. Kun on ratsastettu hyvän matkaa kaupungin läpi, tullaan maaseudulle, missä rakennukset ja vaeltajat tulevat yhä harvinaisemmiksi. Maa-ala on ruoho- ja pensaspeitteistä tasankoa, joka huomaamatta viettää merta kohden. Tie on tasainen ja kuiva. En saattanut kääntää katsettani pois pohjoiselta taivaanrannalta, mistä kärsimättömänä ja odottaen tähystelin Kaspianmeren tyyntä vedenkalvoa. Nyt alkoi hämärtää. Raittiita merituulia suhisi masenderanilaisilla aroilla hitaasti noustakseen ylös pitkin Elbursin jyrkänteitä. Lehdet värähtelivät niin surunvoittoisesti, minusta tuntui, kuin olisi jokainen puu, jokainen pensas kuiskannut jäähyväiset, ja kukahan ei olisi tuntenut mielensä käyvän juhlalliseksi niin pitkän ja vaaran-alaisen matkan viimeisellä penikulmalla? Kehoitimme hevosiamme, jotka ripeästi juosten kiirehtivät tietä pitkin edelleen. Kahdessadas kahdeskymmenesviides peninkulma satulassa tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka seitsemäskymmenes viides hevonen, viimeinen persialainen juoksijani, tuotti suvullensa kaikkea kunniaa. Kaukainen kohina saapuu nyt korviimme -- Kaspianmeren laineet lyövät rantaan. Vielä hetki ja sulosointuisesti uuvuttava laineen kuohuminen kuuluu selvästi, kimaltelevat valot vilahtavat puiden välistä, ja me olemme saapuneet Meshed-i-Särin kylään ja satamapaikkaan. Oli ylenmäärin mieluista nähdä jälleen meri; tuntui, kuin olisin jo puoleksi kotona.

Meshed-i-Sär on Barferushin satama. Molemmat nämät paikat ovat Babol-joen oikealla rannalla, joka joki juoksee ylöspäin Elbursin pohjoisilla rinteillä, itään päin Demavendista, ja on sangen vesirikas sekä kelpaava pienempien kalastaja-aluksien purjehtia hyvän matkaa. Sen rannoilla ja suulla harjoitetaan tuottavaa kalastusta. Hyvän matkaa merelle päin on virran muta muuttanut veden harmaankellertäväksi. Itsestään on Meshed-i-Sär vähäpätöinen kylä, mutta tärkeä sen vilkkaan kaupan takia Venäjän kanssa ja Merkuriveneiden satamapaikkana. Se on hauskalla paikalla pienellä kummulla, jonka korkeimmalla kohdalla majakkatorni levittää varoittavaa valoansa ulos merelle. Suuria makasiineja ja karavaanikartano on Babolin suun varrella ja kokonainen vuori säkkejä ja tavarapakkoja on todistamassa tuosta vilkkaasta kaupasta. Edellisissä on villoja, joita Masenderanista viedään laivoilla Venäjälle; jälkimmäisissä siirtomaantavaroita, paperia, sokeria ja sen sellaista, joita Venäjältä tuodaan maahan. Näitä tavaroita kuljetetaan laivoista ja niihin takaisin viisitoista kyynärää pitkillä, kömpelötekoisilla, mutta matalalla kulkevilla veneillä, jotka esteettömästi kulkevat läpi kuohuvien tyrskyjen ulkopuolella joen suuta. Joen rannalla nämät tavarat purjetaan ja kuormataan, mistä syntyy sanomaton kirkuminen, juoksu ja meteli. Eräs venäläinen asioitsija on paikan kauppasuhteiden ylihoitaja. Sovittuani seuraajieni kanssa ja otettuani heiltä jäähyväiset ja viimeistä hevosta taputettuani, menin karavaanikartanoon, söin illallista ja nukuin hyvin.

Seuraavana aamuna lähdin pitkälle kävelylle pitkin rannikkoa kootakseni leväkasveja.[54] Etsimiseni oli kuitenkin turhaa, sillä rannikko on hienoa hietaa, joka on alituisessa liikkeessä ja jonkun matkaa maalle päin muodostaa korkeita hietasärkkiä. Ainoa mainittava, minkä saattoi hiedasta löytää, oli joukko pieniä valkoisia näkinkuoria ja muutamia vesi-ajolla olleita puun palasia.

Torstaina heinäkuun 5 päivänä kello 4 aamulla tuli odottamani venäläinen laiva. Se oli sama, Imperator Aleksander III, joka kolme ja puoli kuukautta sitten kuljetti minut ja Baki Chanowin Persian rannalle. Kello 5 olin pukeutuneena ja sulloin viimeisen kerran tattarilaisen kaksoislaukkuni valmiiksi. Kun olin karavaanikartanon isännän haltuun jättänyt kolme uskollista matkatoveriani: suitset, satulan, joka matkalla oli ollut pään-aluksenakin, ja paksun viitan, joka oli ollut matrassinani, jätin helpotuksen ja kaihon tunteen valtaamana Persian maan, astuin erääseen edellä mainituista veneistä, jonka voimakkaat soutajat saattoivat minut neljännestunnissa "Imperatoriin". Tuolla komealla siipilaivalla ei ollut samaa kapteenia, kuin oli edellisellä kerralla. Nyt hoiti laivalla ylintä päällikkyyttä kapteeni Lindblad, erittäin miellyttävä ja vierasvarainen suomalainen, joka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan.

Kello 7 jätimme Meshed-i-Särin, joka siten vähitellen katosi kaukaisuuteen. Mereltä katsoen esittää rannikko viehättävän näköalan: taustalla kohonevat sinertävät vuoret, ja Demavendin hopeahohteinen laki esiintyy nyt kaikessa loistossaan. Eivät mitkään pilvet himmentäneet sitä, vain alaalla kartion juurella leijaili muutamia kevyitä, valkoisia pilviä. Kulku ohjattiin suoraan itäiseen suuntaan pitkin rannikkoa. Ilma oli erinomaisen ihana ja meri tyyni. Vertailu "Imperatorin" ja englantilaisen Assyrialaivan välillä, joka kuljetti minut Persian lahden poikki, on varmasti edelliselle edullinen. Venäläinen laiva on mukavammin sisustettu ja siistimpi kuin englantilainen. Me matkasimme edelleen jotenkin lähellä rannikkoa, ja kello puoli 6 laskimme Asterabadinlahteen ja ankkuroimme kilometrin matkan päähän Gäsin satamapaikasta. Lahtea, joka on hyvin syvä ja varmin satama Kaspianmeren etelärannalla, suojaa merta vastaan pitkä, kapea niemeke ja muistuttaa se siinä pohjoissaksalaisia hiekkasärkkiä "haffen". Niemekkeen pidennyksessä, juuri lahden suulla, on pieni Ashuradén saari, jossa on venäläinen sotalaivasto-asema. Sekä saari että niemeke ovat hienoa santaa. Gäs on vähäpätöinen kylä, jossa on noin kaksikymmentä puutaloa, mutta Asterabadin satamana tärkeä. Sen kautta kuljetetaan kaikki tavarat, jotka Meshedistä ja pohjoisesta Khorasanista viedään Venäjälle, minkätähden Asterabad on vilkas kauppakaupunki. Asukasluku nousee noin 30,000, jos lisäksi luetaan likimmässä ympäristössä olevat kylät. Täällä on Venäjän konsuli ja joukko persialaisia ja armenialaisia kauppamiehiä. Gäsissä oli venäläisiä asioitsijoita ja armeenilaisia kauppamiehiä. Täällä oli useita venäläisiä laivoja ja ottivat ne lastia erään ankkuroidun lotjan luona, joka oli laivasillan asemasta. Rannasta alkaen ylenee maa pyöreäpäisinä kumpuina, joita peittää tiheä ja rehevä metsä, missä pitäisi oleman sangen runsaasti kaikellaista metsänriistaa. Seutu on kostea ja epäterveellinen, ja kuume ei suinkaan ole harvinainen vieras siellä. Seuraavana aamuna kello 5 jätimme Gäsin ja ohjasimme kulkumme suoraan lahden poikki Ashuradéhen, johon saavuimme 40 minuutin kuluttua. Muutamia pieniä venäläisiä sotalaivoja, jotka olivat rannikon vartioimisen takia, oli saaren ulkopuolella ankkurissa. Täällä, kuten Gäsissäkin, tuli laivaan muutamia venäläisiä upseereja ja osa lastia sälytettiin sisään. Ashuradé näytti taloineen ja istutuksineen, sotilaineen ja laivoineen hyvin hauskalta. Ennen oli saaren keskellä pieni järvi, joka oli aiheena ankariin kuumetauteihin linnaväen keskuudessa, mutta sitten kun se kuivattiin, ovat terveyssuhteet parantuneet. Itäänpäin tämän saaren edustalla on vielä muutamia mataloita hiekkasaaria, jonkatähden "Imperator", kun tunnin viipymisen jälkeen jätimme paikan, niitä välttääkseen, kulki aivan läheltä Ashuradén itäistä rantaa pitkin. Sitten suunnattiin kulku pohjoista kohden. Persian rannikko häipyi siten vähitellen etelään; metsäpeitteiset kunnaat alenivat yhä syvemmälle Kaspianmeren pinnan alapuolelle; vielä kohottivat Elbursin kalliojättiläiset majesteetillisiä vaalean sinisiä lakiaan näköpiirin yli, mutta pian nämätkin himmenivät; viimeiset huiput katosivat kaukaisuuteen, ja Persian maata ei enää näkynyt.

Matala ja santainen Turkmenian rannikko, joka Persian rannikon kanssa muodostaa melkein suoran kulman, näytti autiolta ja paljaalta. Äskettäin olimme jättäneet seudun, jossa troopillinen kasvullisuus komeili, nyt levisi silmiemme eteen kolea hietikkoranta, jossa ei merkkiäkään kasvullisuudesta, ei rakennusta, ei ihmistä ollut yksitoikkoisuutta keskeyttämässä. Punakellertävä hohde leijaili tuon tulikuuman aavikkohiedan yläpuolella. Kello puoli 12 e.p.p. saavuimme Tjikishlariin, jossa laivaan otettiin postilähetykset ja tavaroita. Noin kuusi kaapelin pituutta rannasta, missä laiva ankkuroi, oli syvyys viisitoista jalkaa, ja keltaisen harmaa juova laivan vanavedessä osoitti, että merenpohja oli savea. Tjikishlarilla on erittäin epämiellyttävä asema tuolla kuivalla rannikolla, aivan aavikon reunalla, mutta saattaa se sodanjohtoa koskevissa asioissa tulla tärkeäksikin, syystä että sieltä käy tie Jomudturkmenilaisten maan kautta Atrekin laaksoon.

Varhain seuraavana aamuna saavuimme Krasnowodskiin. Vasemmalla puolen ohi kuljettaissa on pitkämäinen Ogurtshinskijin saari ("Gurkan"), jossa on pelkkiä hiekkasärkkiä, ja oikealla puolella on Tjelekenin saari Krasnowodskilahden suulla. Jälkimmäisessä saaressa, jossa on uskomattoman runsaasti naftaa, on Nobelilla pari tuottavaa kaivoa, joita nykyään ei kuitenkaan pumputa, vaan pidetään varana, jos öljy Balakanilla uupuisi. Itään päin Tjelekinistä pistää hiukan matkaa maan sisään Mikailskij Salifin merenlahti, ja kauvimpana tässä lahdessa on Mikailowsk, tuon sata ruotsinpeninkulmaa pitkän rautatielinjan lähtökohta, joka rata kulkee yhdensuuntaisesti Persian pohjoisen rajan kanssa, Mervin keitaan kautta Amu Darjan varrella olevaan Tjardjuiin. On helposti ymmärrettävä, kuinka tärkeä tämä rautatie on venäläisille, ja kuinka suuri tehtävä sillä kerran on oleva Keski-Aasian kysymyksen lopullisessa ratkaisussa. Krasnowodsk on yhteydessä Mikailowskin kanssa höyryparkaasin kautta, joka puolessa päivässä matkaa lahden poikki. Kun rautatie, joka Kaukasuksen pohjois- ja itäpuolelta kulkien tulee yhdistämään Wladikawkasin Bakun kanssa, tulee valmiiksi, tulee Venäjä nopeaan ja mukavaan yhteyteen Keski-Aasiassa olevien maakuntiensa kanssa. Turkmenilaisen rautatien saattaa silloin pitää Wladikawkas--Baku--radan jatkona, sillä molempien ratojen loppukohdat, Baku ja Krasnowodsk, ovat nopeassa ja säännöllisessä yhteydessä toistensa kanssa Kawkas-i-Merkurin höyryveneiden kautta. Sodan sattuessa voidaan kaukasialaiset joukot parissa päivässä silloin kuljettaa Transkaspiaan ja Afganin rajalle.

Krasnowodsk, jossa on vain 500 à 700 asukasta, on siis kaikkien venäläisten yrityksien alkupaikka Transkaspiassa ja heille sentähden erittäin suuri-arvoinen. Kaupunki, joka on aivan lähellä rantaa, on siisti ja puhdas, talot ovat rakennetut kivestä ja muutamat sangen sieviä. Sen ympärillä oleva seutu on autiota - paljasta hiekkaa ja matalia vuoria. Tehdäkseen olon Krasnowodskissa mieluisemmaksi, ovat siellä palvelevat venäläiset laittaneet julkisen puutarhan ja perustaneet seuran. Pieni soma puukirkko on mäellä keskellä kaupunkia. Ei saata toivoa mitään turvallisempaa satamaa, kuin Krasnowodsk on. Se on suojassa kaikkia tuulia vastaan, länttä vastaan pitkän kapean Krasnowodskin niemen kautta, joka aallonmurtajan tavoin loittonee kaakkoiseen suuntaan, etelää vastaan suojaa sitä Tjeleken, itää vastaan rannikko ja pohjoista vastaan vuoret.

Kun viivyimme Krasnowodskissa lastaamassa kokonaista kuusi tuntia, oli minulla hyvää aikaa kierrellä pitkin tuossa pienessä tulevaisuuden kaupungissa, joka edistyy jättiläisaskelin, kuten niin monet toisetkin venäläiset kaupungit. Sitten otin virkistävän kylvyn tuossa kirkkaassa, läpikuultavassa vedessä. Iltapuoleen puhalsi höyrypilli, kehoittaen matkustajia jälleen tulemaan laivaan, köydet irroitettiin laiturissa olevista rautarenkaista, kinnunki nosti natisevilla rautavitjoilla syvälle pohjaan tarttuneen ankkurin, ja "Imperatorin" siivet veivät meidät taasen merelle. Ensin ohjataan kulku kaakkoiseen suuntaan Krasnowodskin niemekkeen ympäritse, sitten länsi-luoteiseen suuntaan Bakua kohden. Meillä oli erittäin hauska matka. Ilma oli lenseä ja miellyttävä, minkätähden haitatta saattoi maata ulkona kannella. Aamupuoleen seuraavana päivänä varoitettiin edeltäpäin Shakowa Kosasta, Apsheronin niemekkeen kaakkoisesta kärjestä, ja väkevä naftahaju tuntui jo ennen kun näimme Bakua. Pian saattoi eroittaa Narginin, Vulfin ja Pestshanijin saaret, sekä Kap Sultanin. Sitten laskimme Bakunlahteen. Muuttumaton savupilvi leijaili kuten ennenkin Mustanmeren päällä, laivojen mastoista muodostunut metsä seppelöi lahden rantaa, ja Neitsyttornin vakavat muurit näkyivät vartioivan tuota vanhaa naftakaupunkia. Laskimme Merkurilaiturin viereen. Kevyt kantamukseni vietiin maalle; muutamat venäläiset tullinuuskijat kopeloivat lumppuja -- en saata muuksi sanoa ratsastuksen jälkeen mukaan ottamaani vaattehistoani -- hankin itselleni vähäiset avoimet vaunut, jotka kahdesta ruplasta veivät minut tuon kolmetoista virstaa pitkän matkan Balakaniin. Ajoimme insinööri Sandgrenin taloon, ja eihän tarvitse mainitakseni, että minut siellä tälläkin kertaa otettiin vierasvaraisesti vastaan, jommoista vierasvaraisuutta tapaa vain maanmiehissä ja tuttavissa. Pidän kalliina velvollisuutenani hänelle tässä lausua sydämellisen kiitokseni kaikista hänen minun hyväkseni tekemistään uhrauksista ja kaikista niistä hauskoista ja unohtumattomista hetkistä, joita olen viettänyt hänen seurassaan tuolla kaukana ikuisen tulen ihmeellisessä maassa. Kymmenen päivää lepäilin Balakanissa. Jätän tässä mainitsematta näiden päiväin tapahtumat; olkoon siinä kylliksi, kun sanon, ett'emme milloinkaan olleet työttöminä. Insinöörien Ludvig Nobelin, Sandgrenin ja dosentti Sjögrenin seurassa kuluivat iltahetket nopeasti. Yhdessä insinöörien Gyllenhammarin ja Fernströmin, sekä vanhan tuttavani Baki Chanowin kanssa teimme monta hauskaa ratsastusretkeä kaikkiin niemimaan osiin. Viimemainittu ei ollut vielä oikein toipunut sairaudestaan ja oli vielä kalpea ja laiha. Kun hän sai kuulla minun olleen Kumissa ja Bagdadissa, oli hän vähällä itkeä. Hän olisi niin halusta ollut mukana.

KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.

Kaspianmereltä Mustalle merelle.

Heinäkuun 28 päivänä kello puoli 3 j.p.p. lähdin rautateitse Bakusta Batumiin. Noin 80 ruotsinpenikulman pituinen matka sinne kuljetaan kolmessakymmenessä kahdessa tunnissa; piletti maksaa kolmannessa luokassa 18 ruplaa. Kolmannessa luokassa matkustamisesta on se hyöty, että sekä vaunuissa on vilkkaampi ilmanvaihto, joka on erittäin tervetullutta tähän vuoden aikaa, että silloin on oivallinen tilaisuus tarkastaa Kaukasian eri heimojen kirjavaa näytekarttaa. Toisen kerran siis matkustin aroa ja sen läntistä jatkoa, yksitoikkoista erämaata pitkin, joka leviää Kuran molemmille puolin. Kello 8 aamulla saavuimme Tiflikseen. Valitettavasti saatan yhtä vähän nyt kuin edelliselläkään kerralla perusteellisesti kuvata tätä kaupunkia, joka näyttää erittäin ihailtavalta valkoisine taloineen, viheriöine kattoineen, kirjavakupaalisine kirkkoineen ja kadulla vallitsevine vilkkaine rahvaan eloineen. Yksi päivä Kaukasian pääkaupungissa ei ole tarpeeksi, jotta saattaisi saada siitä selvän käsityksen: nyt, kun olin toisen kerran Tifliksessä, viivyimme asemalla vain kaksikymmentä viisi minuuttia. Täytyy niinmuodoin tälläkin kertaa supistaa kertomukseni siihen, mitä itse vaunun akkunasta näin.

Tifliksestä jatkamme sentähden matkaa heti Mustanmeren rantaa kohden. Rautatie on rakennettu Kuran vasemmalle rannalle. Seudun ja luonnon muoto muuttuu nyt äkisti. Kasvullisuus tulee yhä runsaammaksi, maa mäkisemmäksi. Vasemmalla puolen näkyy joki, joka Kaspianmertä kohden ajelehtaa someata vettänsä. Sen toisella puolen, mutta juuri laaksossa, näkyy Tiflikseen johtava leveä maantie. Erästä rautasiltaa myöten kuljetaan vesirikkaan syrjäjoen, Aragvan yli, ja Ksankan ja Kaspin asemien välillä vielä muutamien vasemmalta virtaavien syrjäjokien yli. Siellä täällä vuoristossa näkyy asemansa puolesta hallitsevilla kalliopenkereillä linnan- ja luostarinraunioita. Väki vaunussa on hyvin vaihtelevaista: venäläisiä upseereja, tattarilaisia, grusinilaisia herroja ja naisia, talonpoikia j.n.e. Suurin osa matkustajia kuului kuitenkin viimemainittuun kansakuntaan. Kuljimme nyt Grusian eli entisen Georgian kuningaskunnan kautta. Grusinilaisen muoto on erittäin kaunis. Jalot, tarmokkaat kasvonpiirteet, pystyisen pään kaunis muoto, leveät hartiat, hoikka uuma ja uljas ryhti ovat piirteitä, jotka ovat kaikkien varsinaisten grusinilaisten tunnusmerkkejä. Naisetkin ovat kauniit, heidän pukunsa kirjavia ja aistikkaita. Luonteeltaan ovat grusinilaiset urhoollisia, kunniallisia, vieraanvaraisia, ylpeitä ja suruttomia.

Tifliksen ja Kaspianmeren välillä toiselta puolen ja tämän kaupungin ja Mustanmeren välillä toiselta puolen ilmenee luonnossa mitä suurimpia erilaisuuksia. Ensin mainittu seutu on, kuten olemme nähneet, paljasta aroa, kuivaa ja autiota. Jälkimäinen maa sitä vastoin, Georgia ja Mingrelia, on yhtenä ainoana puutarhana, jossa loistaa mitä rehevin kasvullisuus. Täällä on maaperä erittäin hedelmällistä, ja tänne muuttaa Kaukasian ja sen naapurimaiden eri osista useita uutis-asukkaita, he ostavat halpaa maata, rakentavat talon ja viettävät sitten surutonta elämää pellon tuotteista eläen. Vuorien rinteillä kasvaa täällä metsää, ja jokien rannoilla on kasvullisuus pitkän tunnelin läpi, ennenkun se joutuu rannalle, jossa se kulkee vain muutaman metrin matkan päässä vedessä, niin että laineet loiskivat ratapenkereen juurelle. Kello puoli 11 olimme perillä Batumin asemalla, missä otin ajurin, joka muutamassa minuutissa vei minut hötel de l'Europehen.

Batumin kaupungissa on noin 22,000 asukasta (heinäkuussa 1886). Tässä määrässä esiintyvät niin hyvin Europan kuin Kaukasiankin tärkeimmät kansallisuudet. Suurin osa kansasta on kuitenkin venäläisiä. Sitä lähinnä ovat lasilaiset, turkkilaiset, tattarilaiset, grusilaiset, kreikkalaiset, sekä Kaukasian eri vuorikansojen useat edustajat. Sen lisäksi on suuri joukko saksalaisia sekä ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia ja pari ruotsalaista (Nobelin palveluksessa). Tästä on luonnollisena seurauksena, että kaupungissa vallitsee täydellinen kieltensekoitus, ja hyvin usein tapaa ihmisiä, jotka puhuvat viittä eli kuutta eri kieltä.

Kaupunki jakaantuu kahteen selvästi eroitettuun pääosaan, nimittäin vanhaan turkkilaiseen Batumiin ja uuteen venäläiseen. Edellisessä ovat kadut ahtaat ja likaiset, ja talot ovat rakennetut tiilistä ja ristipuista, mutta niin huolimattomasti, että on ihmeellistä, että nämät talot ylimalkaan saattavat ensinkään pysyä pystyssä; näkeekin useita, jotka ovat häviämään päin. Katot ovat peitetyt paamitiileillä ja viettävät kaikille neljälle sivulle. Puuportaat johtavat alakerran ovista kadulle, ja ylemmissä kerroksissa on pieniä balkongeja. Akkunat ovat varustetut luukuilla. Alakerroksessa on enimmäkseen teenjuontipaikkoja ja puoteja akkunoissa olevine tavaranäytteineen ja julman suuria, houkuttelevia kylttejä portin päällä. Muutamilla kaduilla on vain puukatoksia ja kangaskojuja, niinkuin on esim. basareissa, jonka käytävät kiemurteleivat kaikissa mahdollisissa koukuissa. Reheviä lehtipuita kasvaa useimmissa pihoissa ja muutamilla kaduilla, jotka joko eivät ensinkään ole kivitettyjä taikka ovat lasketut hataroilla mukulakivillä. Hanhia, kanoja ja muita kotieläimiä kävelee ympäri nurkkia. Paitsi hevosia käytetään myöskin puhveleita ja aasia tavaroita kuljettamaan. Kaikilla kaduilla on vedenmyyjiä, jotka kantavat selässään suuria nahkasäkkejä, joiden ympäri on kääritty tukuttain kosteita lehtiä, jotta vesi pysyisi raikkaana. Venäläisessäkin kaupungin-osassa käyvät ne pitkin ja huutavat: "shalodni vada" eli "soog so", joka venäjäksi ja turkiksi merkitsee "kylmää vettä." Sitä paitsi näkyy useita muita liikemiehiä kulkevan pitkin katuja ja kimeällä äänellä tarjoovan kaupaksi tavaroitansa, niinkuin päärynöitä, luumuja, maissia ja muita hedelmiä. Siellä täällä turkkilaisessa Batumissa on moskeita, joissa on aina korkea puutorni, minkä katokselta molla ilmoittaa rukoushetkistä, aivan kuten persialaisissa kaupungeissakin. Parissa kadunkulmassa näkyy kaivoja, minkä luona basaarikauppiaat enimmästi seisovat rivissä ja tuuppivat toisiansa saadakseen vettä saviruukkuihinsa. Toisinaan kaivojen luona oikein tapellaan, ja jouduin näkemään sellaisen, missä riitaveljet ensin heittivät saviruukkunsa toistensa päälle ja sitten tarttuivat katukiviin. Toisen kerran oli minulla huvi nähdä kolme turkkilais-naista, jotka jotensakin kevyesti puettuina ottivat juuri satamassa vilvoittavan kylvyn.

Batumin venäläisellä osalla on aivan toinen ulkonäkö. Täällä kadut ovat leveät ja siistit. Talot ovat rakennetut tavalliseen europalaiseen malliin ja muutamat niistä ovat oikeita loistorakennuksia, joiden ei tarvitsisi puolestaan hävetä itse Pietarissakaan. Kevyitä vaunuja, oikein komeita ajoneuvoja, on saatavissa kaikilla tärkeimmillä paikoilla. Ajuritaksa on suunnattomasti paljon halvempi, kuin meillä. Järjestystä hoitaa venäläinen poliisi. Tärkeimmistä rakennuksista ravintolat, sitten venäläiset ja kreikkalaiset kirkot ja vanha turkkilainen moskea, joka on rakennettu kuusikulmion muotoon ja tiilikatolla varustettu, minkä harjalta kullattu puolikuu ilmoittaa uskonnosta, jota siellä sisällä tunnustetaan. Moskean yläpuolella kohoaa korkea, hoikka minaretti, joka aistikkaasti on muurattu noista kuudesta ulkomuurista sivuun aivan kiinni. Itse kärjessä, joka lännessä rajoittaa Batumin lahtea, on linnoitus, jonka muodostavat osaksi maavallit osaksi matalat muurit, ja joka ei liene niin aivan mahdoton valloittaa. Se on vanha turkkilainen rakennusteos, johon on rakennettu lisää ja joka on ajanmukaisesti parannettu sen jälkeen, kun venäläiset sen valtasivat. Heti linnoituksen edustalla on majakka. Kaupungissa on muutamia teattereita, joissa venäläiset, armenialaiset ja grusinilaiset näyttelijäseurueet esiintyvät kesä-aikana. Teaatterirakennukset eivät ole niin erittäin erinomaisia, sillä ne ovat tavallisia puulatoja. Muutamassa niistä olin läsnä erään grusinilaisen seurueen antamassa näytännössä, mihin seurueeseen kuului neljä näyttelijää ja yksi näyttelijätär, jotka näyttelivät kappaleen, missä paukahteli useita pyssynlaukauksia ja paljastettiin välkkyviä kinshaleja. En luonnollisesti käsittänyt sanaakaan, mutta näyttelijät elehtivät niin vilkkaasti, että kaikessa tapauksessa saatoin yhtyä kappaleen sisältöön, joka oli armeenialaisten pilkkaamista. Kappaleen loputtua tanssi yksi näyttelijöistä ja näyttelijätär grusinilaisen kansallistanssin. Tanssivat kiertelivät toistensa ympärillä harvakseen ja miellyttävästi liikutellen ruumistaan ja käsiään. Tyttö kuljetti jalkojaan äänettömästi ja sanomattoman nopeasti milloin eteen milloin taaksepäin, niin että näytti, kuin olisi hän leijaillut lattialla; mies sitävastoin polki usein lattiaan kaikin voimin tahtia näyttääkseen ja teki mitä notkeimpia pantterihyppyjä. Tarvitaan suurta notkeutta ja pitkällistä harjoitusta, jotta voi tätä tanssia esittää taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Muista Batumin huvipaikoista mainittakoon sirkus ja koko joukko enemmän tai vähemmän säädyllisiä kahviloita, jotka ovat sivistyksen eroittamattomat seuraajat. Viimeiseksi mainittakoon posti- ja sähkölennätintalo, missä muun muassa saa tietää, että erotus Batumin ja Pietarin ajassa on 57 minuuttia.

Kun likinnä rantaa on joksikin matalaa, käy rannasta useita hyvin pitkiä siltoja. Satama on muuten sangen hyvä ja alttiina ainoastaan pohjois- ja luoteistuulille. Kokonainen laivasto, jonka laivat kuuluvat kaikille mahdollisille kansallisuuksille, turkkilaisille, ranskalaisille, venäläisille, saksalaisille, itävaltalaisille, on täällä ankkurissa, ja vieras saa siitä sen käsityksen, että Batum on vilkas kauppakaupunki. Vieläpä Hampurikin on säännöllisessä höyrylaivayhteydessä Batumin kanssa kerran kuukaudessa. Mitään sotalaivoja sen sijaan ei ole sinne määrätty. Sodan sattuessa saattaa näet sellaisia lähettää sinne lyhyessä ajassa Sevastopolista. Englannilla, Ranskalla, Saksalla, Amerikalla, Turkilla ja Persialla on konsulit Batumissa.

Ennen oli Batum vapaasatama, mutta tämä erikois-oikeus on nyt lakkautettu. Silloin ei päästetty ketään ihmistä kaupungista pois eikä kaupunkiin kello 6 jälkeen illalla. Sitä tarkoitusta varten ympäröi sitä koko sarja aseellisia sotilaita; siitä seurasi, että turvallisuuskin kaupungissa oli hyvä. Nyt sitä vastoin, kun tämä vartioiminen on lopetettu, peljätään, että asianlaita muuttuu toiseksi. Batumin ollessa vapaasatama, ei siellä saanut olla linnaväkeä eikä kanuuneja, mutta tätä kieltoa kierrettiin sillä tavalla, että sotilaat ja kanuunat olivat valmiina kasarmeissa heti kaupungin ulkopuolella, jonka linnoituksen siten saattoi asettaa puolustustilaan neljän tunnin kuluessa. Nyt on linnoituksessa sekä sotilaita että kanuuneja.

Kaupungin paraimmat vientitavarat ovat pumpulit, vilja, omenat ja palo-öljy. Nobelin yhtiö, jolla Batumissa on suuria tehtaita, säiliöitä ja lastausasemia, lähettää kuukausittain 200,000 puutaa öljyä vaunuissa Bakusta Batumiin. Jälkimmäisessä paikassa suljetaan öljy metallitynnöreihin, jotka sitten kuljetetaan edemmäksi höyrylaivoilla, osaksi Itävaltaan Tonavaa myöten ja Etelä-Venäjälle Odessan kautta. Joka toinen kuukausi menee öljylaiva Antverpeniin. Ludvig Nobel on valmistanut sen suuremmoisen suunnitelman, että yhdistetään Balakanin öljylähteet Mustanmeren kanssa torvijohdolla, joka kulkisi suoraan Transkaukasian halki, (noin 80 ruotsinpeninkulmaa!) Joukko pumppulaitoksia, asetettuina eri matkan päähän toisistansa pitkin linjaa, tulisivat painamaan öljyn asemalta asemalle tuota valtavaa putkijohtoa myöten merestä mereen. Kuinka suuremmoiselta yritys tuntuneekin, ei se kuitenkaan ensinkään kummastuta sitä, joka on nähnyt ne ihmeteltävät tulokset, jotka Nobelin tarmo, nero ja luja tahto jo ovat aikaansaaneet. Linjan vaikeimpia esteitä on Suramin vuorensola, missä tarvitaan sanomattomasti voimaa painamaan öljyä nousemaan tuosta kovasta mäestä. Voi aavistaa, kuinka suunnattomia rahasummia tarvitaan tämän tuuman toteuttamiseen, mutta on myöskin helppo huomata, mitä tavattomia etuja sen kautta voitettaisiin.

Batumilla on suuremmoinen tulevaisuus. Sen jälkeen kun venäläiset valtasivat sen viimeisessä turkkilaissodassa, on se edistynyt ihmeteltävän ripeästi. Se on jo nyt suuruudessa ja merkityksensä puolesta satamapaikkana, Mustanmeren rannalla joutunut kilpailijansa Potin ohitse. Kaupunki on matalalla, rämeisellä tasangolla metsäisten vuorten juurella, mistä syystä ilmasto oli ennen hyvin epäterveellistä, erittäinkin keväällä ja syksyllä, jolloin kuume korjasi useita uhreja. Sittenkun venäläiset ottivat kaupungin haltuunsa, ovat lammikot kuitenkin kuivatut ja terveyssuhteet parannetut. Sittenkin saanevat useimmat muukalaiset, jotka tulevat Batumiin oleskellakseen siellä jonkun aikaa, kuumeen ankarammassa eli lievemmässä muodossa. Tähän on syynä epäilemättä varsinaisesti Tshorokvirta, joka länteen päin kaupungista muodostaa laajan, rämeisen suistomaan, joka vuodesta vuoteen etenee yhä pitemmälle merelle päin, sekä tuo sanomaton kosteus, joka Mustanmeren itäisellä rannikolla täyttää ilman. Suuret, tummat pilvenlonkareet vierittävät mereltä raskaita joukkojansa, survaisevat kallioihin, tiivistyvät ja putoavat jälleen alas maahan ryöpeänä rankkasateena. Talvella kuitenkin sataa vähemmän. Kirkkaaalla ilmalla saattaa silloin usein seurata silmillään Kaukasuksen vuoriharjannetta hyvin pitkälle luoteiseen suuntaan, aina Kershiin asti. Elburs, Kaukasuksen korkein kukkula, näkyy silloin yhtä selvästi Batumista kuin Wladikawkasistakin. Meri on useimmiten tyyni, mutta toisinaan tulee kauvaksi ulottuvia maininkia vyöryen lahteen. Noin kerran kuukaudessa lienee myrsky, ja joskus hyvin ankara. Mahtavat aallot ajelehtivat silloin tuolle samaiselle ja kiviselle rannalle.

Viivyin kokonaista viisi päivää Batumissa, odottaessani suoranaista matkatilaisuutta höyrylaivalla Konstantinopeliin. Aika ei kuitenkaan tullut pitkäksi, sillä oli paljon katsomista ja useita hauskoja retkiä tehtävänä kaupungin luonnonihanaan ympäristöön. Yhden näistä, joka tarkoitti Batumista itään päin olevilla vuorilla sijaitsevaa turkkilaista huvilaa, tein herra Olssonin, erään Nobelin palveluksessa olevan ruotsalaisen insinöörin, seurassa. Vuokrasimme sentähden pienet vaunut, ajoimme Nobelin ja Palaskowskin naftasäiliöiden ohi ja saavuimme pian tiheimpään metsään, missä ransea ja kivinen tie yleni yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Parin tunnin matkan jälkeen tuli tie niin huonoksi, että astuimme pois ajoneuvoista ja kuljimme jalkaisin. Siellä täällä näkyi vanhojen kaukasilaisten linnojen raunioita. Vuoret ovat muodostuneet enimmäkseen yksinäisistä, pyöreistä, mutta jokseenkin jyrkistä kukkuloista. Sellaiselta kukkulalta näkee kaikille puolin syvälle alas laaksoon, missä monessa paikoin pieni puro syöksyy alas vaahtoavan valkoisena suurien, pyöreiden kivien keskitse. Usein on laaksonpohjukan yläpuolella vaaleaa sumua. Kukkuloita peittää tavattoman rehevä kasvullisuus, jonka muodostaa yksinomaan lehtimetsä, jonka puut ovat niin suuria, että niiden ikä ilmaistaan useilla sadoilla vuosilla. Rungot ovat aivan lähellä toisiansa, ja niiden välissä kasvaa pensaita ja joukko yrttejä ja ruohoa. Tuo kaikki on kiedottu sitkeiden, piikkisten köynnöskasvien läpipääsemättömään verkkoon. Sellainen aarniometsä peittää kaikkia näitä kukkuloita, ja useimmissa paikoissa on aivan mahdotonta tunkeutua sen läpi. Erillään olevan kukkulan huipulta katsottuna näyttää seutu omituiselta ja vaikuttavalta. Alaalla laaksoissa on paikka paikoin pieniä niittykaistaleita, ja useimmilla huomattavammilla paikoilla pilkistäikse yksi ja toinen turkkilaisen tupanen lehtimetsästä esiin. Ollen aina kahdeksankin kyynärän korkuisien neljäkäskivisten perusmuurien päällä, ovat ne rakennetut itse vietoksen penkereelle ja ympäröi niitä aitaus. Näyttää, kuin riippuisivat ne aivan jyrkänteellä ja saattaisivat pudota milloin tahansa, mutta niiden asema on ihastuttava. Itse talot ovat puusta, useimmiten varustetut balkongeilla ja pitkälle ulottuvilla tiilikatoilla. Tavallisesti kulkee alaalla laaksossa leveämpi ajotie ja tästä oikealle ja vasemmalle lähtee pienempiä polkuja ylöspäin pitkin rinteitä. Nämät polut ovat enimmäkseen jyrkkiä kuin portaat, kivisiä, kosteita ja on niiden yli kasvanut holvi köynnöskasveista. Siellä puiden keskessä on aina viileätä ja raikasta, joskaan ei ole koskaan järin lämmintä ulkona. Useat turkkilaiset viettävät täällä idyllistä elämää ja elävät metsälintujen metsästämisellä ja raudunkalastuksella. Ne näyttävät terveiltä, ovat rohkeita ja notkeita. Löytyy runsaasti fasaaneja, ja kaukasialainen karhu ei suinkaan ole harvinainen; sen liha sanotaan olevan mielehinen ruokalaji. Kotkia ja shakaaleja löytyy myöskin seudussa. Erittäin hauskan matkan jälkeen palasimme Batumiin takaisin toista tietä, kuin tullessa olimme käyttäneet.

Tiistaina elokuun 3 päivänä, kello 8 illalla, lähdin Batumista suurella venäläisellä tavara- ja matkustajahöyrylaivalla "Rostow-Odessa." Piletti toisessa luokassa, ravinto siihen luettuna, ei maksa Konstantinopeliin enempää kuin 28 ruplaa. Ohjasimme suunnan heti Trapezuntia kohden ja oikasimme siten meren kaakkoisen kulman yli. Vesi oli tyyntä ja kirkasta, mutta taivaanrannalla oli mustia pilvenlonkareita. Varhain aamulla seuraavana päivänä saavuimme lähimpään määräpaikkaamme ja ankkuroimme Trapezuntin luona olevaan puoli-ympyränmuotoiseen lahteen. Kaupunkia ympäröivät kaikilta puolin korkeat vuoret ja on se itse suurella rinteellä. Mereltä katsoen näyttää se hyvin kauniilta, valkoisine taloineen ja niiden välissä olevine rehevine puutarhoineen. Ulompana niemellä on linnoitus muutamalla erillään olevalla kallioryhmällä, joka pistäikse hiukan matkaa lahteen ja jakaa tämän kahteen osaan. Erään upseerin seurassa laivasta astuin soutuveneeseen, joka kuljetti meidät maihin viidessä minuutissa. Katujen halki, jotka ovat hyvin jyrkät, mutkaiset, kapeat ja mukulakivillä lasketut, kulkee keskeltä leveä sivukäytävä, kuten Persian kaupungeissakin. Puhtaus on kuitenkin suurempi kuin Persiassa. Basaarit ovat sekä komeat että suhteellisesti siistit, ja talot enimmäkseen rakennetut saman mallisiksi kuin Batumissakin. Muutamat ovat luhistumaisillaan olevia puuhökkeleitä, toiset ovat hyvin kauniita ja korkeita; erittäinkin ovat tässä suhteessa huomattavat konsulien talot. Englannin konsulin luona, joka myöskin edustaa Ruotsia ja Norjaa, kävin vierailulla. Persian ja Venäjän konsuleilla on enimmän työtä Trapezuntissa. Pieni joki, jonka yli siellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten, virtaa läpi kaupungin. Elämä kaduilla on hyvin vilkasta. Suuret tavarapaketilla sälytetyt kameeli- ja muulikaravaanit saapuvat kaupunkiin eli lähtevät sieltä kaikkina aikoina päivästä matkatakseen Erserumiin, Tabrikseen ja Teheraniin. Vielä saattaa sanoa, että Trapezunt on vilkas kauppakaupunki, vaikka sen merkitys on suunnattomasti vähentynyt Batumin--Bakun rautatien liikkeelle avaamisen jälkeen. Ennen täytyi kaikkien tavaroiden, joita piti Europasta kuljetettaman pohjoiseen Persiaan, kulkea Trapezuntin kautta; nyt vallitsee basaareissa hiljaisuus ja useat, ennen vireät karavaaninkuljettajat istuvat toimettomina ja turhaan odottavat saapuvia laivanlasteja.

Viivyttyämme Trapezuntissa ja lastattuamme siellä kokonaista yhdeksän tuntia, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länttä kohden, yhäti ollen vain parin kaapelipituisen matkan päässä Vähän-Aasian rannikolta, mistä syystä selvästi saattoi eroittaa esineet rannalla. Yöllä kuljettiin Kiresunin ja Ordon seutujen ohi, missä otettiin tavaroita laivaan ja, kuten Trapezuntissakin, myöskin muutamia matkustajia, jotka kaikki olivat turkkilaisia, nousi laivaan.

Viidentenä päivänä oli ilma edelleen ihana ja meri tyyni; tuntui ainoastaan vähäisen maininkia. Suuria merisikoja leikkii vedenkalvossa ja vieläpä usein hyppii merenpinnan yläpuolellekin. Ne ovat vaaleat vatsapuolelta ja liikkeissään notkeita. Kello 12 saavuimme tärkeään Samsunin kauppakaupunkiin, joka on laajan lahden rannalla, keskikorkuisten vuorten ympäröimänä, joiden pitkämäisillä rinteillä on peltoja ja kasvimaita. Täälläkin menin maihin. Mitä tulee rakennustapaan, katuihin ja basaareihin, niin muistuttaa kaupunki Trapezuntia. Merkillisistä rakennuksista huomataan: suuri osmanilainen moskea kupooleineen, vanhat hävinneet linnanrauniot rannikolla, hyvin kaunis turkkilainen moskea, jonka läheisyydessä on muistomerkintapainen kaivo, sekä korkea kellopylväs, joka hiljattain rakennettiin eräälle torille. Kun toinen perämies ja minä olimme olleet tervehtimässä venäläistä asiamiestä, matkasimme takaisin "Rostow-Odessaan."

Samsunissa otettiin laivaan kokonaista kolmetuhatta tavarapakkaa, missä oli maissia, jauhoja ja tupakkaa, joita piti vietämän Konstantinopeliin ja Aleksandriaan. Kaupungin lähellä on suuria tupakkimaita, ja sen tupakki, jossa on erittäin hieno tuoksu, luetaan parhaimpien joukkoon koko Itämailla. Todenmukaisesti tuodaan se suureksi osaksi karavaaneilla Anatolian sisä-osista.

Lahtea, jonka rannalla Samsun on, rajoittaa idässä Jeshil Irmaks-joen suistomaa ja lännessä Kysyl Irmaks. Erittäinkin on ensimainitun joen suistomaa hyvin laaja ja ulottuu se kauvaksi mereen. Sorasta ja hiedasta, jota joki aikojen kuluessa on mukanaan kuljettanut, on muodostunut sangen hedelmällinen alava maa, ja purjehdusvesi on matalaa hyvin pitkälle merelle päin, minkätähden laiva pysytteleikse tarpeellisen matkan päässä rannasta. Viivyimme Samsunissa kahdeksan tuntia ja jatkoimme illalla matkaamme. Yöllä kuljimme Sinobin (Sinope) ohi.

Seuraavana aamuna ankkuroimme laivan Inebolin edustalle, jolla on sievä asema eräässä lahdessa korkeiden vuorien ympäröimänä. Itse kaupunki on rakennettu matalalle vuoriryhmälle aivan lähelle rantaa, mutta heti sen taustalla kohoavat jyrkät kukkulat, joiden juurta peittävät pellot ja niityt. Kerrottiin, että kaupunkia oli puoli vuotta takaperin hävittänyt tulipalo, joka oli tuhaksi tuhonnut useimmat talot. Enimmät nyt rannalla näkyvistä taloista olivat sentähden uusia ja siistiä.

Vähän-Aasian pohjoinen rannikko viettää kaikkialla jyrkästi mereen. Poikkeuksena tästä ovat vain suurempien jokien laskusuut, mihin on muodostunut laajoja suistomaita. Vuoret ovat jotensakin tasakorkuisia ja paikkapaikoin hyvän multakerroksen peittäminä, mikä asuttujen seutujen läheisyydessä on viljelty. Yleensä ovat vuoret kuitenkin paljaita, ja löytyvä metsä ei suinkaan saata rehevyydessä kilpailla Batumin läheisyydessä olevan metsän kanssa. Siellä täällä osoittavat pienet uurrokset ja laaksot, että joku joki eli puro pyrkii mereen. Suorastansa meren rannalla on kallio paljas ja pohjoisesta tulevien merenhyökyjen uurtama. Vesi on puhdasta, kirkasta ja kalasta ja näyttää tummemmalta kuin Kaspianmeren vesi. Rannikolla on useita paikkoja ja kaupunkeja, joista mainitut ovat suurimmat. Sisä-Anatolian kanssa ovat nämät yhteydessä karavaaniteiden kautta. Satamissa on usein joukko jaaloja, ja yhteyttä rantaan saapuvien laivojen kanssa välitetään jonkinlaisilla kömpelötekoisilla soutuveneillä.

Matka Mustanmeren yli oli erittäin hauska ja mieluinen. "Rostow-Odessan" upseerit olivat yhtä rakastettavia, ystävällisiä ja hyvänlaisia, kuin venäläisten yleisesti tapa on. Illat vietin turkkilaisten upseerien ja kauppamiesten pienessä seurassa, jotka olivat sijoittuneet suureen, toiseksi luokaksi kutsuttuun yhteiseen salonkiin, ja jossa minullakin oli sijani paljaiden turkkilaisten keskuudessa. Ei ole juuri erittäin opettavaista keskustella puolisivistyneen turkkilaisen kanssa, mutta hupaista se on aina. Seuraavat houkkamaiset tiedot sain eräältä turkkilaiselta upseerilta, jonka arvo mahdollisesti saattaisi vastata kapteenin arvoa ja jolla muuten oli rinnassa Medjidjitähdistön ritarimerkki. Hän kertoi muun muassa, että Trapezuntissa, jonka linnaväkeen hän kuului, oli viisi miljoonaa asukasta, ja että Stambul olisi monta kertaa suurempi kuin Lontoo. Vielä sanoi hän, että venäläiset olivat Europan mahtavin kansallisuus, sen jälkeen ovat turkkilaiset, sitten ranskalaiset, englantilaiset ja lopuksi saksalaiset. Kun väitin, että Saksalla on suuri ja mahtava sotajoukko, remahti hän ääneensä nauramaan ja sanoi, että koko Saksan sotajoukko menisi nurin niskoin, jos se vaan kaukanakin saisi nähdä joitakuita turkkilaisia sotamiehiä. Hän kertoi myöskin, miltä elämä taivaassa näytti. Siellä poltettiin paperossia, matkustettiin höyrylaivoilla ja rautateitä myöten, aivan kuin täälläkin, mutta leijailtiin kuitenkin ilmassa. Siellä oli enkeleitä, jotka kirjoittivat suuriin kirjoihin kaikki, mitä ihmiset tekivät. Niinpä he olivat myöskin merkinneet, että me olimme maissa ja katselimme Samsunia. Eräällä toisella turkkilaisella, jonka asunto oli Stambulissa, ei ollut aavistustakaan siitä, missä Ruotsi oli, ei hän ollut edes kuullut siitä puhuttavan, mutta kun kerroin, että kuningas, joka edellisenä vuotena oli Konstantinopelissa, oli meidän kuninkaamme, huudahti hän: "Ah, Oskari, joka kävi sulttaani Abdul Hamidin luona." Hän oli usean kerran nähnyt kuninkaan Perakadulla.

Kuudennen päivän iltapuolella saavuimme Kara Agatshin kylään, joka on korkeiden vuorien välisellä tasangolla. Paikka on tärkeä pähkinäpuun ulosviennin takia. Me nostimme laivaan noin sata mahtavaa pölkkyä, jotka piti vietämän Hampuriin ja käytettämän huonekalujen valmistukseen. Puita, jotka ovat niin syvällä vedessä, että niitä pinnalla tuskin näkyy, kuljettavat laivan luo vahvasti miehitetyt soutuveneet. Muutamat ovat niin raskaita, että ne uppoavat, ja täytyy ne sentähden sitoa ketjuilla kiinni veneeseen, ett'eivät mene pohjaan. Puut kasvavat kauvempana sisämaassa ja kuljetetaan niitä härillä rannikolle. Veneissä oli joukko naisia ja lapsia, jotka pitivät kauheata elämää, ja alastomat pojat ratsastivat hajareisin vedenkalvossa olevien tukkien päällä. Kara Agatshista matkustimme suoraan Bosforiin, pysähtymättä missään kylässä eli kaupungissa rannikolla, ei edes tärkeässä Ereglissä. Pysyttelimme sentähden merellä jotensakin loitolla. Seitsemännen päivän iltapuoleen alkoi arveluttavasti tuuleta. Tuuli kiihtyi yhä enemmän ja enemmän, meri alkoi kuohuta ja aallot olivat korkeita, ja tuo suuri raskaassa lastissa oleva "Rostow-Odessa" keinui laineilla kuin pähkinänkuori. Meritauti alkoi raivota matkustajien keskuudessa, mutta kaikeksi onneksi ei ollut Bosforiin pitkältä matkaa, salmi näkyi jo selvästi Europan ja Aasian rannikon välillä. Meri on tavallisesti Bosforin suulla rauhaton, mihin syynä ei ole ainoastaan tuulet, vaan merivirratkin. Sen suuren vedentulon takia, jonka Mustameri saa kaikista siihen laskevista melkoisen suurista joista, Donista, Dnjeperistä, Bugista, Dnjesteristä, ja Tonavasta, on sen korkeuspinta hiukan ylempänä kuin Välimeren ja liika vesi virtaa kovaa vauhtia Bosforin kautta. Virran voimasta Konstantinopelin luona saatoin itse saada käsityksen eräällä venematkalla Bosibrissa. Soutajien tarvitsematta vähintäkään vaivata itseänsä, kulki vene hyvää vauhtia Marmaramerelle, mutta kun meidän oli tuleminen takaisin kaupunkiin, kävi se paljon hitaammin, huolimatta miesten ankarasta työstä. Virtaussuhteita saattaa parhaiten havaita oikeastaan keväällä ja alkukesästä, jolloin lumen sulaessa tulee suuriin jokiin runsaita vesimääriä. Ei tunnu ihmeelliseltä, että vedenpinta silloin nousee melkoisesti tavallisesta vedenkorkeudesta, kun ajattelee, miten suunnattoman laaja Mustanmeren vesialue on. Tähän vuoden-aikaan onkin Bosforin virta paljo nopeampi kuin loppukesästä ja syksyllä, jolloin molempien merien vedenkorkeus niin vähitellen tasaantuu. Tasakorkuiseksi Välimeren kanssa Mustameri ei kuitenkaan koskaan joudu, sillä haihtuminen ja purkautuminen Bosforin kautta eivät ole riittäviä vastaamaan joista virtaavaa runsasta suolattoman veden paljoutta. Että Mustanmerenvesi siitä huolimatta on suolaista, riippuu suureksi osaksi eräästä vastavirrasta, joka, Dardanellein ja Bosforin pohjalla tunkeutuu sinne Välimerestä. Bosfori on keskimäärin viisikymmentä metriä syvä, paikka paikoin aina sataan asti. Sen suun ja Krimin välillä, on Mustassameressä aina kahden tuhannen metrin syvyistä. Meren koko luoteisen osan on sitävastoin tehnyt matalaksi jokien kuljettama muta ja santa.

Lähestymme kuitenkin rannikkoa, jonka määrätyt hahmoviivat yhä selvempinä ilmaantuvat. Aasian puolella, siis vasemmalla kädellä, huomaamme Rivan linnoituksen ja kauvempana Anatoli Fenerin, eli aasianpuoleisen majakan. Vastapäätä, Europan puolella, kohoaa Rumeli Fener, europanpuoleinen majakka. Molemmat majakat luovat ikäänkuin mahtavan suuret silmät tietä osoittavaa valoansa Mustallemerelle ja ilmaisevat purjehtijalle, että niiden välissä on Bosforin suu. Rumeli Fenerin edustalla ovat Cyanéin eli Symplejadien vaaralliset kallioryhmät, jotka tarun mukaan olivat liikkuvaiset, toisinaan ne loittonivat toisistaan, toisinaan taas yhtyivät. Entis-aikaan peljättiin niitä sentähden suuresti, mutta satu sallii Jasonin kulkea onnellisesti niiden ohi matkallaan Kolshikseen. Kalliosaaret kohoavat vain hiukan vedenpinnan yläpuolelle ja ovat veden matalalla ollessa kapean niemekkeen kautta yhteydessä mannermaan kanssa. Veden korkealla ollessa lainehtivat aallot tämän niemekkeen yli ja kalliot ovat silloin eroitettuina rannikosta hiukan matkan päässä. Luultavasti tämä seikka on antanut aihetta satuun, että ne kykenevät muuttamaan asemaansa.

Bosfori on 3 ruotsinpeninkulmaa pitkä, ja matkaan salmen kautta menee kaksi tuntia. Purjehdusväylä ei ole leveämpi, kuin että selvästi saattaa eroittaa rannoilla olevat esineet. Levein on se Bujuk Derén luona, missä Europan ja Aasian välinen matka on 3,200 metriä, kapein Anatoli Hissarin ja Rumeli Hissarin välillä, missä rannikot lähestyvät toisiaan vain 550 metrin matkan päähän.

"Rostow-Odessa" liukuu kuitenkin juhlallisesti yhä kauvemmaksi jyrkkien rantojen välillä olevaan salmeen. Vasemmalla puolella näkyy vuoren huipulla genualaisen linnan rauniot ja vuoren juurella Anatoli Kavak, missä laiva pysähtyy muutamiksi minuuteiksi, pari turkkilaista virkamiestä tulee laivaan tarkastamaan papereitamme ja tulemaan vakuutetuiksi siitä, ett'ei mitään tarttuvia tauteja tuoda pääkaupunkiin. Ta'ustan muodostaa täällä Aasian puolella Josha Daghin vuori. Kauvempana laajenee salmi altaaksi, jonka europanpuoleisella rannikolla sijaitsee Bujuk Deré. Vielä vähä kauvempana kohoaa Therapian komea talo, missä lähettiläillä on suvihauskuutensa. Matka Bosforin kautta on epäilemättä viehättävimpiä, kuin saattaa tehdä. Kuvaukset, mitkä täällä vierivät matkustajan nähtäviin, eivät varmaankaan milloinkaan katoa hänen muististaan. Jännitetyllä huomiolla tarkkaa hän milloin Europan milloin Aasian rannikkoa. Palatsi toisensa jälkeen kohoaa rannoilla ja viimeisellä matkan osalla on Bosfori ikäänkuin yhtenä ainoana venetialaisena kanavana, sillä kylät, huvilat ja palatsit seuraavat toisiansa keskeymättömässä jaksossa. Kun on kuljettu Beikoslahden ohi, tullaan pian kapeimpaan kulkupaikkaan, nimittäin Rumeli Hissarin ja Anatoli Hissarin linnoitustornien väliseen salmeen. Kapea kulkuväylä synnyttää tässä vesipyörteen, jota turkkilaiset kutsuvat Shejtan Akindisiksi, eli Paholaisenvirraksi. Lahdessa tulee yhä vilkkaampaa, palatseja on yhä tiheämmässä, ja tulevat ne yhä suuremmiksi ja komeammiksi, kuta enemmän lähestytään vanhaa Byzantiumia. Vastaamme tulee laiva toisensa perään, matkalla kukin Mustallemerelle. Usein kuljemme noiden hyvin hauskojen höyryveneiden ohi, jotka yhdistävät Konstantinopelin Bosforin rantojen kanssa. Niiden kannella parveilee lukuisa ja kirjava matkustajajoukko: turkkilaisia fetziä, kreikkalaisia pukuja, italialaisia ja juutalaisia kasvonpiirteitä näkyy, vaikka minne katsoisi. Salmen poikki liukuu ristiin rastiint lukematon joukko pieniä veneitä, jonkinlaisia pitkiä, notkeita ja hienoja aluksia, jotka loistossa epäilemättä saattavat kilpailla Venetian gondolien kanssa. Kuljemme Aasian puolella olevan Kandilin kylän ohi. Taustalla kohoaa Bolgorlun vuori, jonka juurella Bejlerbej sijaitsee. Kun olemme kulkeneet Europan puolella olevan Orta Köjin ohi, leviää silmäimme eteen mitä ihastuttavimman kaunis taulu. Hän varmaan ei ole milloinkaan unohtava kuvia suuremmoisesta itämaisesta komeudesta, joka tässä leviää kummastelevan muukalaisen silmien eteen.

Kerrattuamme niemekkeen, jossa turkkilainen kylä, Orta Köj, sijaitsee Europan puoleisella rannikolla, esiintyy vasemmalla Skutari Vähän-Aasian rannikolla. Sen mahtavan suuressa rakennusjoukossa näkyy komeita moskeita hentoine minaretteineen ja kunnioitusta vaikuttavine kupooleineen, ja arvokkaan taustan muodostaa hautausmaa, jonka vakavat sypressit kohottavat vihertävät latvansa kohden korkeutta. Oikealla puolen näkyvät uhkeat Beshik-Tashin ja Dolma-Bagtshen palatsit, jossa jälkimäisessä sulttaani asuu, ja kauvempana satamakatu, joka kulkee pitkin Peran ja Galatan rantaa, Stambulin levittäessä eteemme lukemattomia valkoisia talojansa ja moskeitansa, joiden joukossa Aja Sofia ensin ja ennen kaikkea kiinnittää huomion puoleensa. Keskellä salmea kohoaa Leandertorni yksinäisellä kalliolla, ja sen takaa pilkoittaa Marmorameren väräjävä vedenkalvo. Se oli kuvaamattoman ihana näky. Mustallamerellä raivoavalla myrskyllä ei ollut mitään valtaa täällä salmen korkeiden rantojen keskessä. Vain viileä iltatuuli liihoitteli kautta Bosforin, ja länteen laski aurinko, puoleksi peittyneenä veriruskeaan pilvipatjaan, mikä maisemaan levitti rusohohdettaan, joka on ihaninta valaistusta, kuin mitä saattoi sellaiseen tauluun toivoa. Laiva vähensi vauhtia ja kulki puolella koneella, ett'ei sysäisi jotakuta venettä upoksiin. Laiva liukui hiljaa ja ääneti pitkin Peran satamaa Kultaiseen sarveen, jonka vilkasliikkeisen rannan ääressä kohoaa laivanmastoista metsä ja sekasotkusta pienemmät alukset tunkeilevat keskenään. Pian lakkasivat koneet toimimasta, ankkurikiertimen ruosteiset ketjut kitisivät, ja me olimme liikkumatta Galatan edustalla. Silmänräpäyksessä tuli sadottain veneitä rannasta ja keräytyi laivan portaiden ympärille, joukko venemiehiä valtasi laivan, säälimättä rynnätäkseen matkustajien ja heidän tavaroidensa kimppuun. Kävi aivan samoin kuin Kaspianmeren rantakaupungeissa eli Basrassa ja Bagdadissa. Sain käsiini erään venemiehen, eli oikeammin hän sai minut käsiinsä, tavarani vietiin muutamaan veneeseen, jonka Galatan satamaan neljä voimakasta käsivartta pian souti. Siellä ottivat muutamat turkkilaiset tullipalvelijat käsiinsä minun tavarani, jotka tulivat tyystin tarkastetuiksi, kalut ja kampsut kiskottiin auki, muistiinpano- ja piirustuskirjojanikaan eroittamatta, ja päälliseksi sain maksaa kaksi francia siitä huvista, että olin saanut kaikki tavarani epäjärjestykseen. Kun tästä pikku seikkailusta oli hyvin suoriuduttu, hankin itselleni kantajan, mikä ei ollut erittäin vaikeata, sillä sellaisia oli rivissä ympärilläni töllistelemässä minuun. Hän nosti leveille hartioilleen raskaan arkkuni ja näytti minulle tietä Galatan jyrkkiä kujia pitkin ja yhden Peran osan kautta, joka on europalaista Konstantinopelia. Pestin ravintolaan, joka on la grande rue de Péran varrella.

KOLMASKYMMENES LUKU.

Konstantinopeli.

Kuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista, tullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli, ollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman ihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita, mutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät toisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin sukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli täälläkin talojen kulmissa.

Viivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana katsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä, mutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea katsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen oli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa retkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun kuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta, komeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista ja sen merkillisyyksistä -- tässä on vain muutamia hajanaisia matkailijatunnelmia.

Nouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta rintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta, Stambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja Marmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä, mikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein paikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa linnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään oppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä francista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka ei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta häntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä. Kun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä ranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet yhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana päivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja Balakanissa oppimani tattarinkielen avulla.

Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin. Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri kääntyäkseen ja kumartaakseen _omaa_ seuraajaansa. Kun dervishit sillä tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla. Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa, sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen menevät dervishit pois.

Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta, joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat kaikki nämät lahjat toisille.[55]

Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia. Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa. Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali, ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa. Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la" kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi, liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta, ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita, kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.

Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle lämpimän kiitokseni.

Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi, joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja, joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria, jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea, että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä kristittyjen muistomerkkiä.

Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun 29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon, noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".

Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin. Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski, jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.

Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212 patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin silkinkehrääjien työhuoneena.

Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.

Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria. Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa. Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla komeissa ajoneuvoissa.

Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.

Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura, sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen. Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon Wähan-Aasian rannikolla.

Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia" Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu. Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI, bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin, heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.

Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen. Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.

Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin, joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.

Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän "selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa, perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa, joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11 huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin, osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot, joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi, mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä, sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja harmaapartainen mies.

Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä. Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista, kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.

KOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.

Turkin kautta.

Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin. Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren, jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa, että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja, hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi, jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin. Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun muodostamat hietasärkät.

Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka tarkastavat matkustavaisten passit.

Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella, vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet, ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista; vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi, ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli kaupungin paras ravintola.

Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia, joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan. Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen luonnollisesti halusta suostuin.

Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni, mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni, että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach, effendim!" -- hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami, je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun pelastavaksi enkelikseni.

Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni. Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle. Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin poliisikonttoorin kynnyksen yli.

Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua, ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.

Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta. Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata suutelemaan.

Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.

Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin, että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.

Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella, vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu, koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza, joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.

Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.

Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia, kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi ystäväni santarmi-upseeri.

Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä. Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha, Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.

Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut "hotell Bulgarieen". -- Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. -- Filippopelin hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut. Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle, yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi, vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.

Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.

Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia. Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi "hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan, pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.

KOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.

Vaunuilla Bulgarian kautta.

Tatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin kylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista eli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen kyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa pitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.

Elokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi hotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli lujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias, ystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän nyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta, jotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta väkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen lukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut käytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä etu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin etu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla taka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja kuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat sysäyksiä.

Kun kaikki oli järjestyksesssä, istuuduin vaunuihin, otin hotellin isännältä jäähyväiset, annoin merkin Airistolle, joka lujalla piiskan-lyönnillä saattoi vilkkautta hevosiin. Vaunut vierivät nopeasti Tatar-Basardjikin kapeita katuja pitkin; matkustajat, joita kohtasimme, pysähtyivät töllistelemään, kauppiaat kurkistivat puotinsa akkunoista, joukko repaleisia pikkupoikia juoksi hurraten perässämme, ja sieltä täältä nurkan takaa tähysteli salaisesti joku bulgarialainen kaunotar. Kuljimme basaarien ja erään turkkilaisen moskean ohi ja olimme pian kaupungin ulkopuolella soraisella tiellä, jonka sivuilla olivat pitkät ojat ja viljavat maissivainiot. Aivan kaupungin ulkopuolella kuljetaan Topolnitzan joen yli puusiltaa myöten. Viljavainioiden välissä kasvoi tasangolla niukasti pensaita ja puita, mutta ylöspäin pitkin vuorenrinteitä on puukasvullisuus hyvin runsas.

Kello puoli 12 ajoimme suureen Wjetrenan kylään, joka on mäen vierteellä ja jonka kummallakin puolella on mataloita vuoria. Tie muodostaa samalla kylän paraimman kadun. Talot ovat hyvin yksinkertaisia, rakennetut puusta ja varustetut olki- eli tiilikatolla. Kylän asukkaat, jotka ovat bulgarialaisia, näyttävät voimakkailta ja hyvinvoivilta. Naiset ovat puetut kauneihin, räikeävärisiin pukuihin. Kahden tunnin levähdyksen jälkeen jatkoimme matkaamme ja saavuimme pian kapeaan laaksonpidennykseen, missä vasemmalle tiestä virtasi pieni puro. Kasvullisuus alkaa käydä rehevämmäksi, ja pieniä, sieviä maamaisemakuvauksia sattuu silmiimme, mutta tie on surkean epätasaista. Kun laakso taasen levenee, näkee kaukana Ishtimanin kylän, joka on lähellä Bulgarian rajaa. Ensin kuljetaan kirkkotarhan läpi ja sitten tullaan kurjannäköisille kaduille, joiden varsilla on raihnaisia taloja. Näiden joukossa näkee taasen "grand hötel de Bulgarien", jonka pihalla hevoset riisuttiin vaunujen edestä ja ruokittiin, sillä aikaa kun minä menin tuohon sanomattoman kurjaan kestikievaritaloon. Kapeat, pimeät ja puolilahonneet portaat johtivat parempiin huoneisiin, joista löyhkäsi ummehtunut ilma. Minun huoneeni laattiana oli tallattu maa, seinillä kasvoi hometta; ja sammalia, ja lubiseva pöytä, yksi tuoli ja kolme sänkyä muodostivat huonekaluston. Jokainen vuode maksaa 1 francin, mutta jos haluaa olla yksin huoneessa, saa maksaa kaikista kolmesta vuoteista. Kun muutamia bulgarialaisia ja pari juudalaista kulkukauppiasta, jotka olivat enemmän maantierosvojen kuin kunniallisten ihmisten näköisiä, myöskin olivat asettuneet ravintolaan, pidin jälkimmäisen ehdon parempana. Perinpohjin käveltyäni pitkin kylää ja syötyäni kummallisen aterian, jossa oli munia, leipää, kahvia, viiniä ja yksi kana, koetin kotiutua edellämainittuun huoneeseen. Savuava talikynttilä levitti liekuttavaa valoa kukoistaville seinille. Paneuduin kuitenkin levolle ja nukuin pian vuoteelle, jonka patjat ja peite näyttivät siltä, kuin olisivat ne olleet käytännössä satoja vuosia. Yön seutuvissa heräsin siitä, että ovi kävi. Se aukeni, ja pimeässä näkyi pitkä haamu. Se kulki hiljaa ja varovasti eräälle tyhjistä vuoteista, mihin laskeutui ja nukkui. Huomasin heti, että isäntä tahtoi puijata minulta 3 franciani, suomatta minulle etua olla yksinäni, mutta hänen juonensa ei onnistunut, sillä laskua suorittaessani kerroin hänelle yöllisestä vierailusta, ja hotellinisännän täytyi myöntyä.

Ishtimanin ja Vakarelin kylien välillä kuljetaan Itärumelian ja Bulgarian välisen rajan yli. Kuljetaan edelleen mataloita kunnaita pitkin, mitkä yhdistävät Balkanin ja Despoto Dagin. Kasvullisuus on vieläkin niukkaa, mutta tie tasaisempaa. Vaunut kiitävätkin nopeasti, hevoset juoksevat ahkerasti, eikä Arristo anna niille hetkeksikään lepoa. Itsessään miellyttävä kulkustenkilinä tulee ajan pitkään nukuttavaksi, varsinkin kun on melkoinen kuuma. Heti Vakarelista päästyä tullaan korkealle kunnaalle, mistä on laaja näköala Sofiankentälle, viljeltyine vainioineen, mataline puroineen ja yksinäisine kylineen. Kuljettuamme Iskerjoen yli, joka laskee Tonavaan, saavuimme kello 6 illalla Bulgarian pääkaupunkiin.

Sofia, jossa on asukkaita 25:stä aina 30:neen tuhanteen henkeen, on tasaisella, autiolla ja yksitoikkoisella tasangolla, mikä levenee pohjoiseen päin Witoshin vuoriryhmästä, joka synkkänä kohoaa etelässä muurin tavoin. Kaupunki jakaantuu kahteen, toisista selvästi eroitettuun osaan, nimittäin turkkilaiseen ja uuden-aikaiseen Sofiaan. Edellinen kaupunginosa on kaikkien toisten ottomaninvaltakunnan kaupunkien kaltainen: siellä on kaatumaisillaan olevia, tiilikatolla varustettuja puutaloja, kapeita, likaisia katuja, joitakuita ijäkkäitä moskeoita ja kirjavaa, mutta repaleista kansaa. Uuden-aikanen Sofia on suurimmaksi osaksi kasvanut ruhtinas Aleksanderin hallituksen aikana. Tässä kaupungin osassa on monta hyvin kaunista rakennusta, kuten konsulaatit, ministerien hotellit ja ennen kaikkia ruhtinaan palatsi, jonka ulko-asu tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Palatsin edustalla on julkinen puutarha, joka on hyvin hoidettu ja jossa on musiikilava. Katsottavista paikoista on kaupunki sangen köyhä. Vanhan Sofiankirkon rauniot, turkkilaiset moskeat ja lämpimät kylpylät, joissa veden lämpömäärä nousee aina 50° C,[56] ovat ainoat, mitkä herättävät muukalaisen mielenkiintoa. Yleensä on mieliala Sofiassa raskasta ja synkkää, ja on selvää, että se oli sellaista vielä suuremmassa määrässä siihen aikaan, kun minä olin siellä, sillä olin siellä vain pari päivää murha-yrityksestä ruhtinas Aleksanderia vastaan. Passini ja tavarani tutkittiinkin mitä tarkimmasti. Joukkoja aseellisia sotilaita ratsasti pitkin katuja ja marssi kokonaisia riviä isänmaanmielisiä ja venäjänystäviä. Monessa talossa liehui Venäjän lippu.

Kaksi päivää, Sofiassa oleskeltuani, jatkoin matkaa saman Arriston kanssa ja samoilla neljällä hevosella Tonavalle. Jätimme kaupungin elokuun 25 päivänä iltapäivällä. Ensin kuljetaan turkkilaisten katujen kautta ja niin ollaan taasen tasaisella kedolla. Täällä on tyhjää ja autiota, ei ole yhtään kylää, ei yhtään taloa eikä huonetta, ainoastaan silloin tällöin tapaa pari ratsastajaa eli vaeltajaa. Illaksi tuli kylmä, ja kostea sumu levisi tasangolle. Pian muuttuu alue kuitenkin mäkisemmäksi muuttuakseen sitten vähitellen loivaksi nousuksi, jotka ovat Balkanin eteläisiä etuvartioita. Oli aivan pimeä, mutta kuitenkin jatkoimme matkaamme joutuaksemme yöksi Batshinin kylään. Kuljimme erään leirin ohi; minkä näkeminen tuntui hyvin omituiselta. Kymmenkunta raskasta hedelmillä täytettyä vaunua oli asetettu ympyrään ja tämän varustuksen sisäpuolella paloi suuri valkea, minkä ympärille nuo bulgarialaiset kauppiaat olivat asettuneet. Puhvelit lepäsivät ympärillä.

Aamunkoitteessa 26 päivänä lähdimme Batshinista. Tie muuttuu jälleen huonoksi ja kiertelee poikittaisissa käänteissä laaksojen kautta. Maaseutu saa nyt kokonaan toisen muodon. Mitä ihanin tammimetsä levenee tien molemmilla puolilla. Jota ylemmäksi noustaan, sitä kauniimmat ovat eteemme leviävät taulut. Suurenmoisessa luonnonkauneudessa ei Balkan kuitenkaan voi kilpailla Kaukasuksen eli Elbursin kanssa. Varhain iltapäivällä saavuimme pieneen, ihanalla paikalla sijaitsevaan Klissuran kylään, joka on eräässä laaksossa vuorien pohjoisella rinteellä Brzia puron varrella, mikä käyttää joukon myllyjä. Viivyttyämme neljä tuntia Klissurassa, jatkoimme matkaa pitkin Balkanin pohjoisia rinteitä Berkowitzan ja Katlowitzan kylien kautta. Toisissa oloissa olisi tämäkin osa matkasta epäilemättä ollut hauska ja mielyttävä, mutta hauskuuden karkoittivat kokonaan mitä ankarin sade-ilma, ukkonen ja salamat. Seutu näytti synkältä, tie oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, mihin pyörät uurtivat syviä jälkiä, kura räiskyi hevosen kavioista, ja sade räikkyi kuominkatolle. Sen alla oli minulla kuitenkin jotensakin hyvä olla. Vietettyämme yön Zarowinassa, saavuimme elokuun 27 päivänä kello 9 e.p.p. Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan. Saavuttuamme erään kunnaan harjulle, näki aivan aavistamatta tuon pienen kaupungin alaalla joen rannalla. Ajoimme hotelli Bellvuen luo, missä Arristo sai maksunsa ja kiitokset osoittamastaan ystävyydestä matkalla Bulgarian kautta. Sen jälkeen sälytin itseni ja tavarani tuohon pieneen hotelliin, myrskyn ulkopuolella ulvoessa ja sateen ikkunaruutuja pieksäessä.

Seuraavana aamuna lähti höyrylaiva "Tegetthoff", joka on yksi Itävallan Lloydin höyrylaivoista, ja tällä saavuin Belgradiin, sieltä rautateitse matkustaakseni halki Unkarin, Itävallan ja Saksan ikävöittyyn isänmaahan. Ihanaa oli Stralsundissa astua _ruotsalaiseen_ laivaan ja nähdä ympärillään paljaita maanmiehiä, ja vielä hauskempaa oli nähdä illalla Falsterbon majakan loistavan pimeässä. Tunteitani saattaa käsittää se, joka on kauvan ollut poissa isänmaastaan; ne sisältyvät kaikki tuohon yksinkertaiseen, mutta paljo merkitsevään sanaan -- kotona!

Viiteselitykset:

[1] Adji Kabul lähellä Kuraa on kaupunki, jolla tulevaisuudessa, kun rautatie Bakun, Tabriksen ja Teheranin välillä valmistuu, on suuri merkitys. Sen lähellä on pieni järvi, jonka rannoilla menestyksellä metsästetään metsäsikoja, ruovonpäristäjiä ja flamingoita. Heti kaupungin pohjoispuolella juoksee pieni joki, nimeltä Pirsagat, joka alkaa Shemakhan läheltä, mutta häviää rannan hiekkaan. Ainoastaan talvisin ja keväisin on siinä vettä.

[2] "Om slamvulkanerna i Baku" Geol. fören. förhandl. 1886, 5:416.

[3] Kaikki nämät tiedot ovat v. 1885-86, jolloin oleskelin Balakanissa.

[4] Muutamat näistä naftajärvistä ovat niin suuret että varsin hyvin sopii niissä soudella. Kun Kaukaasian kuvernööri, Dondukov-Korsakov, oli Balakanissa, oli hänen kunniakseen rakennetta pieni vene ja ankkuroittu se erään naftajärven rannalle. Ruhtinaan ihastus oli rajaton, kun venonen liukui väräjävien ja hehkuvien öljylaineitten yli.

[5] Katso Hermann Vámbéry: Das Türkenvolk, sivu 571.

[6] Tässä mainitut kaupungit sijaitsevat: Ahaltsik Bakumin lähistössä, Derbent Kaspian meren rannalla, Kuba sisämaassa ja Nuha itä Kaukason etelä rinteellä.

[7] Sefid Rudin muodostaa kaksi muuta jokea: läntinen, nimeltä Kysyl Utsen, alkaa Aderbeidjanin ylängöltä, ja itäinen, Shah Rud eli "kuninkaanjoki", tulee Elburs vuorelta.

[8] Persialainen kupariraha.

[9] Persialainen opettaja tai pappi.

[10] Vesipiipun.

[11] Itävaltalainen; shaahin henkilääkäri vv. 1851-60.

[12] "Frengi" merkitsee oikeastaan ranskalaista, mutta persialaiset antavat tämän nimen kaikille muillekin eurooppalaisille.

[13] Tomani = 10 kraania, 1 kraani lähes 1 markka.

[14] Katso Brugsh-pashan kirjaa: "Im Lande der Sonne" s. 266-267, josta nämä tiedot on otetta.

[15] Kadjarien linna on heti pohjoispuolella Teherania. Niaveran on vähän kauvempana.

[16] Sana balkonki taitaa johtua tästä persialaisesta sanasta.

[17] Ranskalainen yhtiö kuuluu aikovan rakentaa rautatien Teheranista Shaahi-Abdul-Atsimiin. Ihan tasainen maa ja erittäin vilkas liike tekisi epäilemättä tämän yrityksen erittäin tuottavaiseksi.

[18] Kenraali Hotttum-Shindlerin mukaan (Zeitschrift der Deutschen morgenländ. Ges. 1882).

[19] Ranskalainen Chardin, synt. 1648, teki laveita matkoja Itämailla, varsinkin Persiassa ja itä Intiassa. Koko kuusi vuotta asui hän Ispahanissa shaahi Abbas II:n hovissa, ks. hänen kirj. Voyages en Perse.

[20] Loenbomin "Kaskuja mainioista ja merkillisistä ruotsalaisista miehistä" vihko 2. s. 13 Tukholmassa 1773.

[21] Useat tässä esiteltyjä, historiallisia tosiasioita olen lainannut prof. Ferd. Justin ansiokkaasta kirjasta "Vanhan Persian historia."

[22] Onko hevonen valmiina? onko teetä, onko huone hyvä? montako farshakia on tästä majataloon?

[23] Nämät jutut ovat Saadin Gulistamista, jonka ranskaksi on kääntänyt Semelet, 1834 s. 191 ss.

[24] Sama tapaus kerrotaan myös Vámbéryn "Matkustus Persiassa" nimisessä kirjassa.

[25] Katso Polak: "Persien, das Land und seine Bewohner!" II s. 12 ss. jossa on F:n koko kirje.

[26] Tämä ote on eräästä kirjasta: "Der Divan des grossen lyrichen Dichters Hafis", von V. Ritter v. Rosen Zwieg-Schwannau, Band I s. 746.

[27] A. Arnold: "Through Persia by karavan." II, 172.

[28] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persien" s. 133.

[29] Katso: On the various means of Communication between Central Persia and the Sea. By Colonel B. Champain. (Geographical Proceedings 1883).

[30] Tässä rauhassa on monta omituista kohtaa, m.m. että eurooppalaiset lähettiläät saisivat tulla shaahin luokse, tarvitsematta riisua kenkiään.

[31] Nimi kirjoitetaan myös Busher, Abusher tahi Bender Busher. Se on näet muodostettu sanoista abu, isä, ja sheher, kaupunki, s.o. kaupunkien isä. Bender merkitsee satama ja on tapana asettaa se monien etelä-Persian kaupunkien nimien eteen.

[32] Kotiin tultuani sain kenraali Shindleriltä kirjeen, jossa hän kertoo, että koko 6 eurooppalaista kuoli Bushirissa jälkikesällä samana vuonna kuin minä siellä olin.

[33] Enimmät hänen havainnoistaan ovat julaistut "Zeitschrift für Erdkunde" nimisessä aikakauskirjassa Berliinissä.

[34] Teheranissa sain sittemmin kuulla hänen kuolleen 3 päivää sen jälestä kun minä lähdin Bushirista.

[35] Hormuksen luona nousee se l,78 m.

[36] Sur un projet de chemin de fer de la côte de Syrie au golfe Persique par A. Dumont. (Comptes Rendus de l'académie des sciences 1886. 15.)

[37] Eduard Suess: Das Anlitz der Erde. Band I. Erster Theil, erster Abschnitt.

[38] Buckingham: Travels in Mesopotamia. Sivu 505-6.

[39] Dijala alkaa Ardilanin ja Kurdistanin vuoriseuduista, juoksee lounaiseen ja eteläiseen suuntaan ja laskee kolmen tunnin matkan päässä, Bagdadin alapuolella Tigriiseen.

[40] Vartaassa paistettuja lihapullia.

[41] Katso Vámbéry, Skizzen aus Mittelasien, siv. 13.

[42] Hyvää päivää, herrani. Minä toivon, että Te voitte hyvin.

[43] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persiens." Siv. 193.

[44] Niin kertoo seudun rahvas: todennäköisempää on kumminkin, että ratsumies kuvaa jotain kuningasta, esim. Saporia.

[45] Teelasin ja kaliaanin ääressä puhelimme me sitten tunnin ajan.

[46] Neljää seuraavaa lukua kirjoittaissani olen, missä omat persoonalliset kokemukseni ja Teheranissa saamani tiedot eivät riittäneet, useissa kohdin käyttänyt apunani seuraavia ansiokkaita teoksia: T:ri J.E. Polak: Persien, das Land und seine Bewohner. II Band. -- T:ri F. Stolze ja F.C. Andreas: Die Handelsverhältnisse Persiens, Petermanns Mitteilungen, Ergänzungsheft N:o 77. -- Ministeri S.G.W. Benjamin: Persia and the Persians. -- Prof. Heinrich Brugsch Pascha: Im Lande der Sonne, Wanderungen in Persien.

[47] Sama sana nimen jäljessä merkitsee ruhtinas.

[48] Katso Benjamin "Persia and the Persians" (sivu 443).

[49] Hevonen ja muuli kantavat 150 kg, ja niiden päivämatkan pituus nousee yleisesti 4 à 5 ruots. penink. Kameelit kantavat 200-350 kg.

[50] Katso Stolze ja Andreas: "Die Handelsverhältnisse Persiens". (Petermaims Mitteilungen Ergänzungsheft Nr. 77).

[51] Benjamin, Persia and the Persians (sivu 414).

[52] Nimi kirjoitetaan myöskin Balferush eli Balafrash.

[53] Syntyi vuonna 1010 j.Kr. Tosin kylässä Khorasanissa.

[54] Kokosin jo syksyllä ja talvella Bakussa yhden osan sellaisia, jotka kotiin tultuani annoin prof. Wittrokille.

[55] Katso Zschockea: Konstantinopel, sivu 179.

[56] Kun tarkempi kuvaus matkasta Balkaninniemimaan kautta ei kuulu tämän kirjan suunnitelmaan, huomautan sille, jota huvittaa tutustua Konstantinopelin ja Lom Palankan väliseen alueeseen, kreivi C. G. Wrangelin sattuvia kuvauksia hänen pienessä teoksessaan: "Från civilisationens utkanter." (Stockholm 1885).