Matkakuvaelmia ja muistoja Lapin rajoilta

Part 2

Chapter 22,755 wordsPublic domain

Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle _Kuivallekankaalle_, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle. Länsipuolella on iso _Matarengin_ kylä samoinkuin ruotsalainen _Ylitornion_ kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja. Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin, osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.

Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu. Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan _Kattilakoskenkin_. Tämä 18 kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.

Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet. Noista metsäisistä vaaroista on _Mäntyvaara_ erityisen kaunis. Ihana on myöskin _Juoksenki_, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.

Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen. Muita korkeampi on _Pullinkivaara_, jonka juurella _Svanstenin_ saha, luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen, tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.

Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta. Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.

_Karungin_ ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena. Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.

Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu, kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat kirkon ainoina »koristuksina».

Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti muutamien muistiinpanojen johdolla.

Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli _hihhuleita_, jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan. Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa harjottamiseen.

Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti _Lars Levi Laestadius_, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo edellämainitsemassamme kauppapaikassa _Pajalassa_. Siellä hän oli viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin. Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille». Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät, raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia. Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin, että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.

Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa hengessään.

Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan. Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän _Sträubingissä_, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.

Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851 —1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi Laestadiuxen Kirkko-Postilla».

* * * * *

Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella _Orajärven_ majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia alkoi tien varrelle ilmestyä.

Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30 kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin kotipuolessa!

Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen, tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani odottamaan.

En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.

Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä, liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha, ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt, mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä erämaassa.

Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt. Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa. Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.

Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä kasvavissa petäjissä.

_Sammalvaaralla_ näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia. Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia Italiasta.

Sivuutettuamme _Naamajoen_ lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin vesilintujen rypypaikkoihin, yli _Sieppijärven_ vesistöjen. Hautausmaan portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi! Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.

Täällä näin ensi kerran mahtavan _Yllästunturin_ majesteetillisena kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni — eli retkilleni.

Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.

Sinne meitä tiemme johti _Ylisenvaaran_ ja _Pohjoisenvaaran_ ylitse, kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.

4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.

Vihdoinkin olimme kotona — _Tannan talossa_, jonka virallinen nimi oli _Lapinniemi_. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä _Björntand_ (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi nimeksi.

Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski, »puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt, mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.

Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.

Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä 30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin, rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.

Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata. Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen »holipompelin» eli paloviinasekotuksen.

En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka maapallollamme elävät. _Yksi ainoa_ naarassääski saattaa näet, eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia, joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä, helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä enimmäkseen talleihin.

Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.

Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta _hyttysteltassaan_.

Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni. Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan. Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden taholta.

Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä, tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on _rankinen_.

Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa — samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin. Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle — siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua, että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle, mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.

* * * * *

_Tannan_ talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan _Muonionjoen_, leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella tuota etäistä _Yllästunturia_, joka jylhänä yleni välissämme olevan lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa usein, hyvin usein.

Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä, jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.

Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.

Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen villavaatekin häikäisemään silmää.

Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.

Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan. Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät »pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin, kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».

Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain _sellaista_ saattoi tapahtua _Lapissa_ ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä ypöyksin »Saimassaan».