Part 7

-- Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin et ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä saunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä päkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu päiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin paljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku mantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen kaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla suuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä vallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä lehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla kalliorantainen kappale, tuolla tuollainen ... ja tuolla ... tuolla ... tuolla... Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja järven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran kylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun runolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist ennen muinoin tuli "muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä" ja sitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa Suometar-neidosta uneksui.

Huhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan "Koierta" myöten Piilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen, soutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti nyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen minäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain saunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä...

Kontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa pienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku rannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä elänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli Kuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa Mateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan laskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut "sellainen noita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen kulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka oli toinen noita". -- Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä "vihtapantoja", jotka lienevät "Matelin kummennoksii". Ja oli niillä paholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti oli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet riitelemään, jotta "kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja sie siihen nyt peäs panit!" Silloin eukko oli "siunuustellut", jotta "kyllä tästä tie katkiaa", jotta "että työ tästä rahtii piä!"

Kylläpä onkin seutu sellainen, että se herkän mielen laululle herättää ja synkät loitsutkin synnyttää. Rannan petäjien välistä vilkahtelee Koitereen saarinen selkä ja ympärillä humisee ikuinen hongikko, etempänä synkkä metsä kohisee.

Matelin arvelevat kuolleen 1846 tai 1847. Eipä ole talossa enää hänen sukuaan. Huhuksen Kuivalainen kuuluu vielä Matelin sukua olevan ja Mäntyojan Romppanen.

Vietän talossa yön. Iltamyöhään pakinoidaan talonväen kera. Isäntä Matelista kertoo... Hämärissä aittaan makuulle mennessäni arvelen, jotta tulevatkohan ne, joiden tie tästä moinen kulki, minun untani häiritsemään... Eivätpä tulleet, rauhassa antoivat nukkua. Akkahan ne jo sillisiksi siunuusteli. Ei ole niillä enää näillä main asiaa.

Kontiovaarasta kankaita myöten Käenkoskelle ja siitä metsäteitä Siivenvaaraan, Kokkovaaraan ja Hattuvaaraan.

Hattuvaara eli, kuten myös sanotaan, Hattupää on iso kreikkalaisuskoinen kylä n. 15 virstaa rajalta, suurien soiden, laajojen metsien, monien vaarojen ympäröimänä. Kirkolle, 3 peninkulmaa, oli takavuosina matka tietöntä suota ja saloa, mutta nyt jo hattupääläiset pääsevät hyvästi rattaillakin ratistamaan. Pääkylä, tihein ryhmä vaaran kaltevalla rinteellä tsassovnineen, kalmistokuusikkoineen muistuttaa hyvin paljon rajantakaisia heimokyliämme: jyrkkäkattoiset talot paikoin vieri vieressä päädyttäin kylätielle, ja talojen välissä risteilevät kylänkujaset. Mutta talot ovat jo enemmän "suomalais"-mallisia, matalahkoja, katot eivät niin mahtavan voimakkaina levittäydy talon suojaksi, seinähirret ovat veistetyt, ikkunat kyllä pienet ja tavallista ylempänä, mutta eivät niin korkealla kuin rajantakalaisten taloissa. Hovattalanvaaran 4-taloisessa ryhmässä on vielä Maksimisella vanhanaikainen talonsa, jossa pirtit, sintsot, sarait, aitat, tanhuat, läävät saman katon alla. Entisaikoina on Hattuvaarassa useammat talot novgorodilais-mallisia olleet.

Hattuvaarassa pohdimme Iivana Tiittasen kanssa rakennusasioita. Saan kuulla jo rajakarjalaisia nimityksiä: "paltshat" ja "lautshat", "petshurkat" ja "tshashokat", "proavilot", "solomat" ja "potokat", "vuiskat" ja muut.

Hattupäästä astelen Korentovaaran ja Lehtovaaran kautta Koitajoelle ja Mekrijärven kylään.

Mekrijärvellähän ne ovat ennen eläneet myös runonlaulajat Sissoset ja Huohvanaiset ja vieläkin siellä elää samaa sukua. Mutta loppunut on jo esi-isäin runomahti samoin kuin heidän aikuisensa sukutuvat revityt ja raasitut ja muodosteltu miten milloinkin.

Koreana kesäaamuna 2-3-virstaisen Mekrijärven yli Ryökkylään Mustosen rantaan. Kauniilla järven nurmirantaisella niemekkeellä on Ryökkylän 5-6-taloinen kylä. Mustosen talossa elelee mummona 80-vuotias Simana Sissosen tytär. Tulee siinä runonlaulajista puhe, niin mummo sanoo:

-- A tuol Mekrijärven kylässä se ennen eleli taitava laulaja.

-- Simana Sissonenko?

-- A niin, vot vot, tiijäthän sie. Heä ol miu toattoi.

Ryökkylän kylässä oli ennen ollut sellainen tsassovna, johon oli pitänyt uhri heittää, kun ostettua eläintä oli ohi kulottanut, raha pitänyt heittää uhriksi. Ellei heittänyt, oli vihollinen kiusannut. Muuan ukko oli kulettanut hevosta ohi antamatta uhria. Silloin tullut vihollinen kiusaamaan. Ukko pannut pojan polttamaan sitä tsassovnaa, poika polttanut. Mutta pojan päälle lentänyt lintu tsassovnan katosta ja puhkaissut silmän. Sen oli vielä vihollinen tehnyt, mutta sitten oli siitä päästy.

Ryökkylästä astelen Putkelan kautta Ilomantsin isoon kirkonkylään.

Kirkolta taaskin itäistä maata kohden, ensin hevosella Möhköön ja siitä kolme peninkulmaa jalkaisin Kuolismaahan. Tie Möhköstä Kuolismaahan on vasta valmistettu, karkeahiekkainen, vaikea jalkaisin käydä, ei varsin hyvä hevosellakaan ajaa. Monet, suuret suot se matkalla halkoo, monet jylhät korvet kulkee. Välillä viivähdän Lemiahossa, Lutikkavaarassa ja Miikkulanvaarassa. -- Kuolismaan kylä viisine kuusine taloineen, Kettusineen, Hattusineen, Martiskaisineen on korkealla vaaralla Kuolismaanjärven, järvestä lähtevän joen ja Koitajoen välissä. Niinkuin muutkin Ilomantsin salokylät, on Kuolismaakin suurien soiden ympäröimä. Novgorodilaistaloja on kylässä kolme neljä, kaksi jotenkin täydellistä, toiset jo osaksi hajaantuneita. -- Asukkaat kylässä ovat enimmäkseen kreikkalaisuskoisia. Kettunen esim. on "suomalainen".

Kuolismaahan loppuu kärrytie. Jos lähtisi vielä idän alle painumaan, saisi polkaista metsätietä, talotonta taivalta 30 virstaa, ennenkun tulisi Liuvukseen ja siitä toistakymmentä virstaa samanlaista tietä Mekriin rajalla. Jauhot ja muut tavarat, mitkä liuvukselaiset ja mekriläiset noutavat Möhköstä, saavat he kesällä Kuolismaasta alkaen 3-4 peninkulman matkan kulettaa purilailla tai hevosen selässä. -- Kuolismaasta palaan kirkolle.

Kirkolta ajan Marjovaaraan, ja kiertelen siellä ympärikylissä, Alapohjassa, Tiakkavaarassa, Perttivaarassa ja jatkan sitten matkaa Koveroon, isoon, varakkaannäköiseen kylään. Siellä m.m. mylläri Kurosen kanssa jauhan Koveron rakennusseikkoja. -- Koverosta käväisen Kiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Matkalla tapaan maa-asunnon, pienen, matalan, ahon rinteeseen työnnetyn mökkipahaisen. Katto ja etuseinä vain pistäytyvät ahosta esiin. Pienen pienet ikkunat ovat ihan maan rajassa. Sisällä pelkät maaseinät, katon rajassa pari hirsikertaa, nurkassa uloslämpiävä uuni. -- Huhtilammen kylässä on useampia taloja Huhtilammen ja Koatiinlammen välissä ja rantamilla.

Sitten Tuuponvaaran kautta Kokinvaaraan, josta taas Öllölän saloille. Siellä m.m. tapaan alkuperäisen savupirtin saunankiukaineen ja kiukaan viereisine makuulavoineen. Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan asti, kuulun runolaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon.

-- Tuoko se nyt on se mainio runolaulajamme ja kuulu metsänkävijämme Mysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva ukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu äänetönnä, liikkumatta, tietämättä välittämättä, mitä ympärillä tapahtuu? Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavottanut, tuoko se on äreän kontion keihäällä kaatanut ... tuoko se on niin kauniisti kanteloa helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta laulanut ... tuoko se on mahtava loitsija ollut ... tuoko se on sitä "Karjalan aatelia"... Voi sentään, minkälaiseksi se ikä, aika vahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa, sortaa mahtavimmankin laulunlahjaa! Sääli, sääli käy mainiota miestä. Päivät päästään kuuluu istuskelevan äänetönnä taikka loikovan sängyssään. Huonokuuloinenkin jo on. Keväällä oli ukko jo yrittänyt kuolemaankin, mutta oli vielä parantunut, kun oli lääkärinapua käytetty. Viime talvena oli vielä laulanutkin. Mitä herrasmiehiä lienevät olleet, jotka olivat talossa käyneet ja kiusanneet ukon laulamaan? -- Petrin eukko on vielä reipas, puhelias, paksu mamma, ja sanoo olevansa "Loimoin kyläst Suistamalt". -- Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin vanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.

Korpiselässä, Soanlahdella.

Vietettyäni yön Ristivaarassa samoilen seuraavana päivänä, elokuun 2:sena suoniittyjä, lehtoisia ahoja myöten Hoilolan kylään ja siitä metsäisiä kankaita Korpiselän kirkolle. Hoilolassa viettivät Illjan praasniekkaa. Kannisen taloon oli kokoutunut joukko sekä nuoria että vanhoja pakinoimaan. Päivemmällä jo sentään lähtivät pois astelemaan, sanoivat heinäpellolle olevan kiireen. Ja miksei, olihan kerrankin taas pouta ainaisten sateiden lomassa.

Kirkolta lähden jalkapatikassa Tshokkiin, josta käyn Kokkarissa ja Mysysvaarassa. Kolmisen nelisen virstaa on Kokkarista Mysysvaaraan. Pitkät, poikkitelaiset suosillat, metsäniityt, metsäpurot, mustat korvet ja lehtoiset vaarat ehtii taival sillä välillä jo esittämään. Eipä ole Mysysvaara enään samanlainen kuin ennen Petrin siellä eläessä on ollut. Uudeksi on siellä kaikki vaihtunut. Ainoastaan vanha riihi vielä on ennallaan.

Toimeentulevia hyvin rakennettuja kyliä ovat sekä Kokkari että Tshokki. Talot korkeahkolla olevine ikkunoineen, jyrkkine, voimakaspiirteisine lautakattoineen muistuttavat vähän rajantakalaistaloja. Noin 10-kunta taloa on kummassakin kylässä. Mysysvaarassa kaksi. Tsassovna on molemmissa kylissä. Kokkarin vanha hauska tsassovna on uudestaan laitettu aivan koreaksi ja maalattu, Tshokin on melkein maahan asti lahonnut.

Tshokin majatalon emäntä, Marppa Vornanen osaa "iänellä itkee", samoin naapuritalon emäntä.

Korpiselän kirkolta ajan Soanlahden Havuvaaraan ja Juttulammille. Tie kulkee vaaraisia maita, vaarojen rinteillä halmemaita, m.m. punottavia tattarihalmeita. Rakennukset sekä Havuvaarassa että Juttulammilla enemmän uudenaikaisia, samoin Soanlahden kirkonkylässäkin, johon Juttulammilta tulen. Juttulammilta kirkolle kulkee tie pitkin Jänisjärven rantaa. Heti kylästä lähdettyä kohoaa se korkealle vaaralle, jolle Jänisjärvi koko laajuudessaan uljaana loistelee, siintää silmänkantamattomiin. Jänisjärven rannalla kiertelevä tie muistuttaa paljon Laatokan Kirjavalahden rannalla mutkittelevaa tietä: toisella kädellä tien vieressä järven pinta, toisella jyrkkään nouseva vaara.

Suistamolla.

Soanlahdelta jatkan matkaa Jänisjärven rantaa myöten Suistamon suureen kirkonkylään. Soanlahden ja Suistamon väli on enemmän tasaista maata, eipä ole semmoisia vaaroja kuin Korpiselän ja Soanlahden seutuvilla. -- Suistamon kirkonkylässä tapaan m.m. matalaisia mökkejä, joissa "läävä" on pirtin kanssa saman katon alla, porstut vain välissä. Sellaiset mökit näkyvät Suistamon vähävaraisilla olevan hyvin tavallisia.

Ja taas, taaskin salolle, vielä kerran polkaisemaan suuria sydänmaita, kolkkoja korpia kuleksimaan. Pääsen hevosella -- vaikka tie onkin kovin kehnoa, kuopakkaista kylätietä -- suureen Koitonselkään, ohi ajettuani Äämäjärven kylän. Koitossa taas jo tapaan novgorodilaistaloja, joskin myös uusmallisia.

Koitonselästä kautta salojen ja lehtojen ja soiden Hovinahoon, josta Hudjakan miehen keralla -- sattui juuri tulemaan talosta ratsain hevosella, joka samalla purilaita veti -- Hudjakan pieneen, 2-3 taloiseen kylään Hudjakanjärven rannalla. Hudjakasta kankaita, soita myöten Muuantoon, toistakymmentaloiseen kylään Muuannonjärven rannalla. Ensimäiseksi tietysti Jehkin Iivanaa tapaamaan. Ei ole Iivana kotona, on 8 virstan päässä Suurenjärven kylässä veneen veistännässä. Mitäs muuta, kun sinne matkaamaan. On siinä jo taas osoittelemista, yrittäessä synkän metsän läpi Suurenjärven kylään. Matkalla monet "rigiet", suot ja salot, lehdot ja ahot ja monet syrjäpolut, joista mikä minnekin vie, Kuikkaan ja muuhun. Pitkältäkin jo matka tuntuu... Mutta tulee viimein niitty, tulee toinen, tulee lehto, siinä veräjä ja kohta talokin pilkahtaa puiden välistä. Kolme taloa on kylässä, takimaisessa, Petrin talossa Iivana työskentelee. Niityllä talon luona puuhailee talonväki, poutapäivä kun on, niin ahkerassa heinänkorjuutyössä häärivät.

Riihi on Iivanan työpajana. Siellä hän paraillaan veneenkaaria kiinnittelee. Pyydän ukkoa heittämään venetyönsä täksi iltapäiväksi ja käymään kerallani pakinoimaan. Valmis on, jahka ensin saa kaaren kiinnitetyksi. Käydään nokiseen pirttiin, pirtti on "seämeh" eli "kodih lämpeevä", joka "savuh kodih antah, ei lähetäh pihal". Hupaisesti vierähtää ilta, puhetta riittää aina hämäriin saakka. Kyllästymättä kuuntelee salolaisen sujuvaa, notkeaa, sanarikasta, kuvarikasta kieltä.

Mutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee makuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat Iivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä riittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen, salosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille. Sanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo sujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran Petristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä laulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä on ukon viimeinen laulumatka.

Kaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän mieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen helkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on "Karjalan aatelia". -- Enpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden astelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa kohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee...

Muuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän talossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, "otshaseinässä" pienet luukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta lahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan luona.

Muuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen pakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat aallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä järvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi eli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko matka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea, milloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia ovat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen hongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina seisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat. Siellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli muiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan sortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku on kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen ottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa kannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi jättiläinen -- mikä lie ollut, mistä tullut? -- keskeltä poikki murskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva, joka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen petäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen on varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien paljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan tuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti. Mutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus. Lahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki horjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta... Sortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa...

Alakuloiseksi, synkäksi käy väkisinkin yksinäisen vaeltajan mieli. Tuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa ... ja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi ... kun lisäksi vielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli kyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa, kun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen haaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta? Epätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi. Ahdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista taivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan metsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi ... hämärissä siellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi... Kiireesti suden kyytiä eteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus: sama juttu... Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden välitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi ja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää hätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet pian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan -- Iivana näet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.

Kontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen, hiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko käy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa, Shemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee taivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen pinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän Ruodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun, kuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo. Kernaasti luvataan yötä ollakseni. -- Yöni nukun talon vaateaitassa sintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa kalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä makuutilaa: "sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii selläs". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.

Aamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä...

Oikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen, pimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin talo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen karjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi katoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö torppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös novgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon lähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se on ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille. Miellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta rannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen ympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin rauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku laineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida Shemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella laulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat luvut sanella!... Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi niin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat lentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa... Vaan kannel vielä hetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa vanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa. Hänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa. Asettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy helkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja ikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan koskettelee... Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee...

Pistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella, Vieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot siistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen itkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko, oikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain takkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana lupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee "riähkä", jotta "en mie myö lihoai". Ja eikä "myö", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin lopulta vaatii "lihastaan" markan. Menkää!