Part 6

Talo on vanhannäköinen ja vanhimpia paikkakunnalla. Salon sydämessä on se yksinään, sievällä viheriällä nurmella järven rannalla. Mujejärven Pulkkila, Kujangin Pääkkölä, Vepsänniemi ja Katerman Piirola Kuhmossa sanotaan olevan seudun vanhimmat talot.

Illan suussa käväisen Kujangin kulmillakin, Pääkkölässä ja muissa taloissa. Vanhaa perua tuntuvat talot olevan.

Suuret ovat salomaat, suuret, jylhät ja synkät näillä Mujejärven seutuvilla. Metsämiesten mielimaita. Siellä vielä "niuhoineen" lintuja, jäniksiä ja ilveksiä ahdistelevat sekä "väljillään" kontioita paukauttelevat. Ja salapolttajain valittuja seutuja kuuluvat myös olevan. Monasti siellä synkän korven salaperäisessä helmassa, mustan tuuhean kuusen alla "patakukko" juosta lirittää. --

Kuhmon tietä liikkuessa sattuu useasti tapaamaan tervakuorman Nurmesta kohden yrittelemässä, Kuhmon miehiä ovat, tervojaan kauppalaan vievät, jauhoja tuovat palatessaan.

Mujejärveltä palaan Nurmekseen ja siitä "Tapio"-laivalla Lieksaan. Pielisjärven suureen kirkonkylään.

Lieksassa ja rajan takana.

Lieksasta teen pisimmän jalkamatkani. Lähden samoilemaan rajakyliä ja samalla poikkean rajan taaksekin. Pankakosken tehtaan rantatietä astelen mahtavalle Pankakoskelle. Todellakin huima koski. Valkeana vaahtona kiehuen, kohisten syöksyy vesi putousta alas ja yhtenä mylläkkänä keikkuen ja hyppien, kierien ja villisti toisiaan pukkien kiitävät tukit mukana. On siitä toinenkin tukki vilistänyt ja vilistää vastakin. Toistakymmentä lauttaa ovat tänä kesänä siitä jo laskeneet, ja sama verta on vielä tulossa. Ja tuhansia tukkeja joka lautassa! Etäisiltäkin saloilta, aina kaukaisilta Venäjän Karjalan sydänmailta ovat monet tukit matkaan lähteneet.

Soudatan Pankajärven yli ja saavun, kuten ennen muinoin näillä main liikkuessani, Kalliolahteen järven itärannalla. Eipä ole Kalliolahden torppa enää semmoinen röttelö kuin ennen. Uudet on siinä eläjät ja uudessa kunnossa asunto. -- Kalliolahdessa on joukko savotoilta kotiin palaavia tukkimiehiä sekä Lentieran Kiponkylän ukko eukkoineen. Viimemainitut tulevat Lieksasta tavaranhausta. Hevosella aikovat raahata tavaransa Ruunaan kylään ja siitä soutamalla Lieksanjokea myöten kotiinsa. On siinäkin matkaa: huonot, vaivoin kärryillä ajettavat tiet ja vastaiset virrat. Mutta Petrun praasniekka on tulossa ja piiraita, sultshinoita, tsoajuja tarvis. Kehoittavat lähtemään mukaansa, mutta enpä voi vielä lähteä, vaikka mielikin olisi. Hauskahan olisi Lieksanjokea soudella, kulkea salolaisten seurassa halki sankkojen, koskemattomien synkkien korpien, kaukana piilossa maailman melulta.

Tukkilaisten seurassa matkaan Naaravirralle ja Ruunaan kylään. Viisin kuusin miehin painellaan salotietä. Verkkaan kuluu matka, kaskuten, tarinoiden taipaleet katkaistaan, väliin tupakoimaankin istahdetaan. Ruunaan Hompassa eroan tovereistani ja käyn eri tietä Reittulaan. samaan hauskaan taloon, jossa ennenkin olin hetkisen levähtänyt, ja hupainen siinä nytkin oli yön seutu oleskella. Reittulasta metsämökkilöiden kautta -- Hilosen mökin luona näen harjakodan -- Änisenvaaraan ja takaisin Naaravirran mökille. Saan soutajan ja seitsemisen kilometriä soudetaan virtaa myöten Siikavaaran alle. Leveäksi, ruohorantaiseksi salojärveksi on Naaravirta tällä kohdalla paisunut. Keskellä järveä on matalarantainen, metsäinen saari. Rannalla seipäiden ja männynrungon varassa verkkokiermi, etempänä kuivalla maalla, männikössä matala kolmiseinäinen maja. Siinä kalamiehet suojaa pitävät sekä heinämiehet. Majan edessä on tulisija, siinä kekäleitä ja muita nuotion jätteitä.

Siikavaara on korkea vaara. Jyrkkään laskeutuu se kahdelle kupeelleen, Naaravirran puolelle ja vastaiselle Pahanvaaran puolelle, josta sen syvä laakso eroittaa. Ympärillä vaaroja, taloja siellä täällä vaarojen laella. Siikavaaralla on pari Oinosten taloa. -- Siikavaarasta Hattuvaaran useampitaloiseen kylään, jossa pyhän seudun Ikosen talossa elelen ja saan talon ukolta tietoja sekä kylässä asuvalta Kiihtelyksen mieheltä, "Timperi-Jussilta". Hattuvaarasta painun yhä syvemmille sydänmaille, vaara vaaralta, suo suolta, korpi korvelta etemmäksi ja etemmäksi idän alle.

Lehmivaaraan loppuu kirkolta Sikovaaran kautta kulkeva kärrytie, ja siitä vain huonot metsätiet rajakyliin saattelevat. Lehmivaarasta yritän Varpavaaraan, mutta menenkin harhaan ja joudun jylhän Uramovaaran mökille. Mökissä ei ketään kotosalla, koira vain ärhentelee niin vietävästi. Ei muuta neuvona kun ilman ohjausta lähteä metsäpolkuja koettelemaan. Antaun yhdelle, paraimmalle: se koreasti hetkisen kulettelee, mutta viimein häipyy metsään. Käännyn takaisin ja yritän toista: se vie vetelään suohon ja uhkaa sinne upottaa. Taas takaisin ja kolmatta koettamaan: se käy kamalaan korpeen, jossa sen tuhannesti kiertelee ja sokkeloi ja viimein pahanpäiväisiksi haaroiksi hajoaa. Ei muuta kun kompassi käteen ja nokka ilmaa halkasemaan, ja niin metsiä, soita harhailtuani pääsen viimein Paakkosenvaaraan pienen Varpajärven rannalla, jossa pari mökkiä. Mutta taas sama peli: ovet lukossa, kotona ei hengensielua, ei edes ärhentelevää koiraakaan. Järven takana näen talon. Astun metsän läpi rantaan, rannassa pari lauttaa, "koplukkaa". Niillä istuinpölkky ja 2 haarapäistä patsasta airoilla soutamista varten. Mitäs muuta, kun toinen lautta lainehille ja melastelemaan järven yli toiselle rannalle. Taloon päästyäni kuulen, että olen tullut Varpavaaraan. Sieltä sitten rupean Kitsiä kohti käymään, ja sinne vievä metsätie on hyvänpäiväinen, onpa joskus kärryilläkin sitä koeteltu sekä reellä silloin tällöin. Kitsi on yksinäinen talo aholla kahden pienen järven, Kitsijärven ja Palkinjärven välissä. Palkinjärven rannalla sanovat ennen olleen venäläisen kirkon sekä Kalmosaaressa kalmismaan.

Kitsistä Louhivaaraan, n. 7-8 km on matka rääsyistä rämäkkää, suota ja korpea, loppumatkalla vähän lehtoista ahoakin. Taaskin yritän käydä harhaan, sotkeun suolle, siitä häivyn sinne tänne risteileville talviteille kolkkoon korpeen. Mutta jouduttaudun ajoissa takaisin ja yritän toista polkua, joka viekin oikeaan. Pari taloa on Louhivaarassakin. Toisessa ikihongista salvottu asumaton savupirtti, taas niitä vanhan kansan pirttejä. Korkeutta siinä entiseen tapaan, samoin leveyttä. Penkit ja muutamat siltapalkit puoli metriä leveät. Uuni tavattoman suuri. Ja kurkihirret, oikein hattunsa pudottaen niitä ihmetellen katselee! Julmia, pyöreitä jumikoita, tyvestä lähes puoli metriä läpimitaten. On niiden kannattaman katon alla ollut turvallinen oleskella. Semmoinen se pitäisi vieläkin vankan suomalaisen talonpojan pirtti olla. "Paneilikatot" ja paperoidut seinät tuntuvat saloillamme niin vierailta "kummennoksilta".

Louhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon, metsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.

Aamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot, suunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet loistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä sulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon alla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin löytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai salosaunan...

Läheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen kylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle salomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en olisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä "roppa", kuten rajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon katoaa, milloin korpeen häipyy... Pari virstaa on Inarista rajalle. Leveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin. Tämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen pikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta muuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä seuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi...

Ja tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden sydänmaata. Saat astua ... astua ... astua painattaa aina vain, sotkea suota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen ylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin käy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin valtaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin jäkäläpeitteiseksi kallioksi... Silloin tällöin välkähtää korven kainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen alle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena, korpien kuleksijana -- kontion naapurina... Sillä mitäpä siellä maailman melussa...

Jo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme lentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä kotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme ehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein savuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla 2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja kalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella. ennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.

10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien varrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä "jamshikka" Arhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven poukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja pappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin, mutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja karjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat järven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia novgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari "suomalais"-mallista joukossa.

Kalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat satavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden koskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen, puolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen kihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan kurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia taittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä... Maassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan vaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden tunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön reunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei suinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa kumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa yksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä olevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä kylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä kelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on hankittu.

Kalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.

Lentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä lasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen tullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa häälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet laulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa peseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:

"Pinossas on pienet hallot, pilko puikot puhtahaiset, lämmitä o kyynelkyly, saussuta simainje sauna, loai simaista poruu, simote poijan päätä pessä!"

Ja kun sulhasväki tulee, lauletaan morsiustalossa:

"Mi tuo väki tulou, Saksan salmilta syviltä, Vienan vallilta vesiltä? Vävyn tuo väki tulou. Mistä tunnet vävyn väeksi'? Tunnus puista, tunnus maista, tunnus virpi vierahista. Vävyn on soapka samsattainje, puhki pilvien puhuja, läpi metshän läikyttäjä. Ei vävy tupahan sovi, ilman orren ottamatta, sivuseinän siirtämättä, peräseinän päästämättä."

Kun morsian kodistaan lähtee, lauletaan:

"Lenti kokko koillisesta, satasulka Saksanmaalta, liitelihe loatelihe, liiti linnan lauan peähä, otti parvesta parahan, tukkapäistä turpiamman, kassapäistä kaunehimman, höyhenpäistä helövimmän, läksi ullos utuna, pellolle pihoja myöten."

Virstan, parin päässä kylästä, saman järven rannalla, on Kipon kylä. Saman suuruiseksi Lentieran kanssa sitä sanovat.

Lentierasta ajan 32-virstaisen taipaleen Kiimaanvaaraan. Tie kulkee pienen Luovutsaaren kylän sivutse, joka on kauniilla paikalla järven rannalla. Kartassa on kylän nimenä Lentosaari. Syrjään jää tiestä Suuloansaari, Suuloanjärven rannalla -- kartassa Sulojärvi, Kiimaanvaarassa on kaksi kylää, Ylävaara ja Alavaara, joista jälkimäinen kylä on isompi.

Aijon Kiimaanvaarasta kulkea yhtä kyytiä Repolaan, mutta kun pistäydyn vanhan tutun, loitsija-akan Malanje Seppäsen taloon, syntyy siellä pitkät pakinat, ja juttua riittää niin, että lähtö jää aamuun. Kun kerron, että hän kerran jo ennen minulle virsiä lauloi, loitsuja lateli, muistaa hän sen vielä ja tuttuna kohtelee. Ja valmis on taas tietojaan latelemaan. Laulaa hän raudansynnyn, laulaa tulensynnyn. sanelee käärmeen synnyn, heposen synnyn, veren sulkusanat, pakkasen sanat, tulen vihat, kontion sanat, löylyn sanat ja joukon muita loitsuja ja taikoja, Sitten hän vielä laulaa Anni-tytöstä Aino-neidosta, joka

"läksi lutia metshästä, vassan päitä varvikosta, taitto vassan toatollee, toisen taitto moamollee, kohta kolmatta rupesi, Iivanal vellellee. Mies mereltä näytteli, oallolla vienteli. Kasva neiti miussa, elä muissa nuorisoissa! Anni itkien kotihin."

Taikka päätyy laulamaan Maariasta, koriasta neidistä, joka

"viikon istu ison koissa, viijet vitjat kulutti, kuuset vyölliset poikki saatto. Mariainen mäellä kirku: tule, neiti, poimimaha, tinarinta riipimähä! Koppoi koisan koprahaa, siitä pani huulillee, siitä, vatsahaa valutti. Siitä tyyty, siitä täyty lihavaksi liitelihe."

Laulaapa hän pitkän virren Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen kutsumattomana vieraana menee ja ryhtyy laulukilpailuun Saarelaisen kanssa ja voittaa hänet.

-- A, himottah silma kuulla pajuloi? kysyy Malanje lopuksi.

-- No annas kuulua!

Ja Malanje pajattaa:

"Olonetskoi burlakkoi, gorodenkoi kauhtanoi, klinja bieloi, kauhtan sieroi, njevidali dai njeslihkali."

Kahdeksissakymmenissä on Malanje jo, silmäpuoli eukkorupelo, mutta muuten terve, puhelias ja hilpeäluontoinen. Toatto oli ollut mainio seppä ja suuri loitsija. 12-vuotisena oli toatto lähtenyt Suomesta Kiannalta Venähen maalle ja joutunut lopulta Kiimaanvaaraan asumaan. Yksin oli Malanje vanhemmistaan jäänyt, yksin kauvan talossaan elellyt. Oli sitten ottanut kasvattipojan, joka nyt eukkonsa ja yhden lapsensa kanssa talossa eleli, taloa hoiteli.

Aamulla ennen viittä jo nousen, sivallan laukun selkään ja lähden Repolan tielle. Tuumin yhtäpäätä mennäkseni Tuulivaaraan asti, jossa huomenna Petraa praasniekoidaan, kuten Lentierassakin. Ihana on ilma, keveästi nousee jalka, ja tie käy pitkin Lieksanjärven rantaa.

Ja salolla tien vieressä, humisevien honkien suojassa Lieksärven rannalla on pienoinen matalainen metsäsauna. Suurista pyöreistä hongan keloista on se salvettu. Pieni, ryömittävä oviaukko on muutamassa nurkassa. Kurkistan sisään: ovipielessä kiuvas, peräseinässä pieni ikkuna, siltana pelkkä maa, sammalilla ja heinillä peitetty. -- Kalamiehet kalalla ollessaan viettävät saunassa yönsä, samoin metsämiehet eräretkillään. Yöpyypä joskus siihen matkamieskin. Saunan lämmitessä ollaan ulkona, mutta kun savu ja kitsku on haihtunut, mennään saunaan, pistetään ikkunaan "sammaltype" ja heittäydytään pehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä "kaskutah i pagistah".

Honkain välistä vilkkuu Lieksanjärven siintävä selkä. Aamuinen autere sen pinnalla auringon valossa väikkyy ja terheniset saaret selällä toinen toisensa takaa pilkottavat. Odotan, että tuolla, jossakin saaren rannalla, salmessa nousisi vedenimpiä vedenkalvoon leikkimään taikka että ruohopartainen Ahti sieltä kohoutuisi. Mutta ei nouse, eivät näyttäy ... minulle, epäuskoiselle.

Onpa tien varrella myös siellä täällä pieniä kolmiseinäisiä, viistokattoisia koskuksista seipäiden varaan tehtyjä, metsämajoja. Niiden alla saavat suojaa sateelta ja päivän helteeltä sekä matkalaiset että metsä- ja kalamiehet.

Kiimaanvaarasta Repolaan on 29 virstaa. Pari taloa, n. 10 virstan päässä Repolasta, on matkan varrella. Repolan pogostalla levähdän kolmisen nelisen tuntia ja nautin tunnetun Törhösen vieraanvaraisuutta ja sitten taas taipaleelle. Kolvaasjärvellä, jonne on 14-15 virstaa, olen parin tunnin kuluttua. Passittomana kulkuririepuna joudun siellä venäläisen stanovoin ja karjalaisen urätniekan kynsiin. Ne panevat toimeen perinpohjaisen repputarkastuksen ja löytävätkin varsin vaarallista tavaraa. Ei juuri pommeja, mutta nenäliinoja, lyijykyniä, piirustusvihkoja, muistivihkoja ja muuta semmoista hirveää. Sitten tiedustelevat, olenko talonpojille "kniigoja" antanut ja puhunut "vierusta, maista ja metsistä" y.m. vaarallisista asioista. Arvelevat kai, että tässä nyt on yksi siitä suuresta sotajoukosta, joka sanotaan Suomesta lähetetyn Karjalaa valloittamaan. Aikovat ottaa rattailleen mukaansa, mutta kun näytän viimein heille Aunuksen kuvernöörin antaman suosituskirjeen, niin laskevat laputtamaan. Ja lähdenkin, ja laputan yhtä kyytiä 26 virstaa Koropin ohi Tuulijärven kylään, johon tulen kymmenen paikoissa illalla. Koko matka se olikin! Eipä enään tehnyt mieli juoksentelemaan, varsinkin kun kenkä vielä oli hyökännyt isäntäänsä vastaan ja jalkaan kauhean rakon kihnuttanut.

Tuulijärven kylässä saan sijan varakkaan Maurosen talossa. Onpa siellä muitakin Suomen miehiä praasniekkavieraina. Naapuripitäjästä Lieksasta ovat tulleet katsomaan rajantakaisten veljiensä juhlia. Hyvin näyttävät viihtyvän, ystävinä keskenään pakinoivat.

Seuraava päivä vietetään praasniekkaa. Aamupäivällä, kun on pappi saapunut -- on näet ensin käynyt Koropissa -- käydään tsassovnassa, joka on kalmiston reunassa järven niemessä, molimassa. Sitten syödään vahva aamiainen, piiraita, sultshinoita, kalakukkoa, rokkaa ja votkaa ryypätään päälle ja alle. -- Eipä aikaakaan, kun käy nuorten miesten joukossa kuiske, jotta jossakin vaaran talossa -- neljää vaaralla olevaa taloa sanotaan Tuulivaaraksi, kolmea vaaran juurella, järven rannalla, Tuulijärveksi -- aikovat tytöt pitää "bessodaa". Sinne heti kiipeemään nuoret ja vanhat. Siellä "sharmankka" jo soi, ja kohta on erään talon sintsossa kisa käymässä. Ja sitähän nyt vanhakin mies mielissään katselee. Tytöt punottavin poskin, pojat hiki hatussa heiluvat, keikkuvat. Huvittavinta on nähdä "moanitus"-kohtausta. Poika ylpeännäköisenä, välinpitämättömänä, lakki kallellaan yksikseen tanssia teikaroi keskisillalla, hypähtelee, heittäyy kykkyyn. viskaa sääret ristiin, ponnahtaa ylös, painuu taas alas ja lyö jaloillaan siltaan sen tuhannesti. Kädet ovat milloin lanteilla, milloin sivuilla viittilöivät, milloin edessä kiivaasti kehräävät. Mutta tyttö se maanittelevan, viehkeän näköisenä lyhyin kevyin tanssiaskelin liitää sivuttain ympäri siltaa pojan ympärillä. Lähestyypä tanssivaa poikaa ja kurottaa kätensä, jotta muka: tulehan! Mutta poika ei näkevinäänkään, huimemmin vain keikkuu ja teikaroi ja kehrää. Tyttö vielä viehkeämpänä hetkisen liitelee ja taas tarjouu: sama huono onni, kova on pojan luonto. Kolmannen kerran kun koettaa, jo heltyy sydän ja poika tarttuu tyttöön ja tanssi jatkuu yhdessä.

Kovin koreankirjavissa puvuissa ovat tyttöset, loistavat, läikkyvät toinen toistaan kirkkaammin. Varsinkin lettinauhat ovat heillä monet ja monenväriset. Pidänpä lukua erään komeimman tytön komeimmasta lettinauhakimpusta ja saan selville, että siinä on seitsemää eri väriä, ja muutamat nauhat niin pitkiä, että polven kohtaan ulottuvat. Ja nekös kisatessa somasti lepattavat!

Iltapäivällä lähtevät veneillä naapurikylään, Koroppiin jatkamaan juhlimistaan -- pappi oli jo tsassovnamenot toimitettuaan lähtenyt veneellä Losmaan. Mutta enpä jouda enään praasniekoimaan, täytyy heittää reppu selkään, tulla arkituulelle ja painautua salolle. 16 virstaa on kylästä rajalle. Tie on vasta valmistettu ja sentähden vielä jotenkin huonossa kunnossa. Ensimäinen suomenpuolinen talo rajan yli tultua on Kivivaara. Siihen yöksi joudun.

Sitten jalkasin paraillaan tekeillä olevaa tietä myöten 15 km Nurmijärven kylään. Leveä, kunnon tie näyttää tästä tulevan, jahka se valmistuu. Toisenlainen siitä syntyy kuin rajantakalaisten kapeasta käytävästä. -- Nurmijärveltä saan hevoskyydin kirkolle, jonne saavun lauvantaina heinäkuun 13:nnen illalla.

Vilkasta on elämä Lieksan "kadulla" kesäisenä lauvantai-iltana. "Maalaisia" on saapunut, huomista kirkonmenoa varten useista etäisistäkin syrjäkylistä. Parvittain niitä kuleskelee kylätiellä sinne tänne, toisia seisoskelee kauppa- ja vehnäpuotien rappusilla. Pojat syöttävät tytöille makeisia ja vehnästä, ja syövät itsekkin suun täydeltä. Onpa vielä sattunut niin erinomainen kaupunkilaispeli kuin sirkus eksymään kylänlaitaan, ja se se suurimmat parvet ympärilleen kokoo.

Lieksasta pääsen laivalla Vuonislahteen, jossa taas hetkisen saan vanhoja ukkoja haastatella. Vuonislahdesta jälleen salolle. Ensin pienen Jauhiaisen yli ja sitten Sammaljokea vielä pienemmälle Sammaleiselle ja sen perimäiseen pohjukkaan ja salon poikki Luenniemeen ja Pitkänlahden taloihin. Ja niin talo talolta, salo salolta etemmäksi ja etemmäksi: Majalammille, Julkuvaaraan, Uuronvaaraan, Jaakonvaaraan, Kuorajärven taloihin, Teponvaaraan ja Suuponvaaraan, joka on viimeinen -- 2-taloinen -- kylä Pielisjärven Enon rajoilla. Muutaman savutuvankin tapaan matkalla.

Enossa, Kontiolahdella.

Suuponvaarasta joudun pieneen Lemun torppaan Enon saloilla. Siellä ukon kera yön ympäristö pakistaan.

Lemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta maantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla Pielisjokea alas Enon kirkonkylään.

Käväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki salotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken isohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle Paiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös Jakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon Sarvinkiin.

Sarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven pohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika julman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä penkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On siinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan koskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. -- Hauskan äkkimutkan kiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle. -- Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.

Enosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa useampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä Luhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja, yksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle on neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä savutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen pystyttänyt.

Ilomantsissa.

Saavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä ympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.

Ja taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. Kauniin Koitajoen, "Koian" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitä eteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylän Tahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.