Part 5

Saarikas järvi on Rauanjärvikin. M.m. on siinä pari pientä saarta, joita sanotaan Kalmosaariksi. Niistä on useasti pääkalloja löydetty.

Tie Timovaarasta Juuan kirkolle kulkee alussa mitä somimpien seutujen kautta. Vaaroja, vaarojen vierillä lehtoja, lehdoissa taloja, vaarojen juurilla järviä, lampia. Vaaroja on m.m. Kemienvaara, Hönkönvaara, Tattarivaara ja jyrkkä Hallavaara. Vaarain rinteillä useassa paikassa kasket savuavat, nokiset miehet ja naiset viertävät paloa taikka kyntävät. Ei näytä palon kyntäminen olevan leikintekoa eikä naisten työtä. Muutaman korttelisen, muutaman kyynärän pääsee eteenpäin, niin jo taas atra tarttuu kiveen, juureen tai kantoon. Ei siinä pitkälle päivässä jouduta. Hyvää paloa kyntää ahkera ahertaja päivässä 50 litran maan, mutta jos on oikein kivistä ja kantoista maata, saa tyytyä 10 litran alaan, Eipä siitä leipää leikin syödä.

Juuan kirkolla vyötän ja sonnustan itseni ja lähden jalkapatikassa Kontiolahtea kohden. Tie kulkee hyvin asuttua seutua myöten lähellä Pielisjärveä. Tuon tuostakin välkähtää puiden välistä laaja Pielisen pinta, työntääpä se joskus pitkän lahdelmankin tietä tavottelemaan. Vaellan valtamaantietä aina suureen Nunnanlahden kylään asti. Siellä harppaan metsään ja lähden salotietä taivaltamaan Kuhnustanjärven kulmille. Välillä viivähdän vähäisen Puolvälin Hemmin mökillä ja illalla saavun Kuhnustanjärven varakkaaseen Erolaan.

Erolan ukon saattamana käyn seuraavana päivänä järven takana Jommehikossa pienoisella Ryynäsen uudismökillä. Se on kurjimpia ihmisasumuksia, mitä matkallani olen tavannut. Keskeneräisen tupasalvoksen kylkeen on aidaksista ja riuvuista seipäiden varaan salvettu jonkunlainen suoja. Pari metriä siinä vain leveyttä, noin kolmisen nelisen pituutta, korkeutta siksi, että juuri seisomaan sopii. Silta on noin kyynärää alempana maanpintaa. Oviloukossa on uuni, kivestä rötistetty kuin saunan kiuvas. Pieni ikkuna peräseinässä on valontuojana, vaikka pääsee se valo seinänraoistakin. 8-henkinen perhe, mies ja vaimo kuuden lapsen kanssa, on tässä viime talven, pyrytalven, pakkastalven viettänyt, ja nuorin lapsista on vain ollut puolivuotias. Kamalasti oli toisinaan palellut. Lunta oli kyllä seinäin suojaksi luotu, tehty koko asunto lumikumpuraksi, mutta kovin äkeänä oli pakkanen kuitenkin sisään hyökkäillyt. Mutta nyt, kun kesään olivat päässeet, tuntui elämä hiukan elämältä. Ahkeroina uurastivat mökin ympärille kivikkoon uutispeltoa: vääntelivät kiviä kasaan, polttelivat turpeita ja kaakersivat ojaa. Mutta kovin pieneltä ja vähävaloiselta näytti vielä uutisaukko ja kovin pimeältä, kovalta ja kolkolta korpi aukon ympärillä. Ja korven helmasta tuntui jääsydäminen suo huokuvan. Eikä näillä korvenraatajiila näyttänyt olevan toivoa vielä ensi talveksikaan saada valmiiksi puolitekoista tupaansa. -- Maksaa niin paljon ... suuri perhe ... menee kaikki ansio leipään ... ei jouda paljon omaan työhön... -- Eikä kovin innostavia ole matkatoverini Erolan ukonkaan puhelut: kyllä ei tästä leipä lähde ... huonoa maata ... kamala korpi. -- Sellaista se on ladun hiihto, uran aukaisu kolkoilla saloillamme. Älä kultia uneksikkaan!

Palattaessa juttelee Erolan ukko kamalasta viimekeväisestä takatalvesta, joka toisin paikoin Karjalassa oli ihan tuhoja tehnyt. Jo oli Erkki inunut, ja Urpokin uikuttanut, ja kun oli kuun loppuun päästy, oli ollut kummat tulossa: talvi ulkona, törkyladot tyhjinä, kerrassaan tyhjinä. Oli syötetty eläinparoille, mitä vain irti saatiin: jäkäliä, kanervia ja sammalia, latojen vanhoja olkikattoja, heinäpieleksien pohjia ja ladon sillanalustörkyjä. Oli koetettu lainata toisilleen ja toisiltaan, kellä jotakin lainattavaa oli ollut ja sitten yhteisesti oli puutetta nähty. Olipa elukoita koetettu laitumellekin laskea, mutta nälkäisinä olivat siellä kylmässä kontistuneet ja muutamat kuolleetkin. -- Jo minä sitä viime talvena ennustinkin, kun hiiriä oli niin paljon ... kaikki pieleksetkin silpuiksi hakkasivat, puhelee ukko.

Sitten kertoo ukko, että sukunsa oli yli 250 vuotta takaperin tullut tänne Kinahmon saaresta Höytiäisessä. Oli ollut 4 veljestä. Yksi oli kulkenut Kuhnustaan, toinen taivaltanut Kontiolahden Pyytivaaraan, kolmas käynyt Polvijärven Kuorevaaraan, neljäs jäänyt Kinahmoon.

Kuhnustasta kuljen salon poikki maantielle Ahmovaaran kylään ja Kopravaaran kautta Kontiolahden Romppalaan.

Romppalan Pekkolassa keksin riihen luona vanhan olkiladon, joka on ennen ollut savupirttinä. Pyöreistä hirsistä on se rakennettu, ja ikkunat ovat pienoiset juoksuluukkuikkunat. Jo ainakin 70 vuotta on pirtti ollut samalla paikalla olkilatona, sanotaan. Kuka lienee rakentanut, kuka siinä elellyt? Kontiolahden muutamissa taloissa näen uunin oviseinän keskikohdalla, ulompana karsinaseinästä. Uunin takaa vie ovi kamariin.

Romppalasta Puson kylään käy hyvänlainen kärrytie salon halki. Kolkot korvet, suot, kalliot ja ryteiköt näyttävät todellakin kontioiden muinaisilta elostelopaikoilta.

Metsässä Puson kylän takana tapaan taas mitä alkuperäisimmän asunnon. Kantoisella klvikkoaholla pienoinen uutismökki, pahanpäiväisistä hirsistä salvottu, ja mökin kyljessä navetta. Kiuvasröttelö on ovinurkassa ja siltapalkkeja ei ole riittänyt yli pirtin. Sivuseinän puoli oveen asti on ilman siltaa, avonainen maakuoppa vain. Ukko on juuri pistänyt uuniin tulen. Savu täyttää matalan huoneen melkein siltaan asti. Kykkysilleen yhteen myttyyn painuneena koettaa ukko-rukka vältellä kirventelevää savua. Pienoinen, näivettynyt, työn, puutteiden, elämän kovan kouran runtelema ukko-raukka, vaikka näyttää vasta olevan paraassa ijässään. Mökin emäntäkin tulee kotiin risutaakka sylissä. Samassa kovassa koulussa näyttää hänkin olleen. Alakuloisia ovat, harvasanaisia, kadonnut on heistä karjalaisen hilpeys ja puheliaisuus.

Puson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle -- Heräjärvi sanotaan paikkakunnalla -- Havukkavaaraan, josta Kolinkylän miehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta Kolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän Jerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja haudattu metsään järvenrannalle.

Yövyn Selkolaan Kolin juurella.

Pyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja kohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden -- katselen kuulua Kolin kukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni. Ja minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten saunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa nuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota kerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään -- että olisi painamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos liiaksi innostuisin -- ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman kukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä. Hien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni olen Kolin laelle laahannut.

Suuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon nähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan tuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu miltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on siinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa siintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa. Pyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla... Katson toisaalle, sinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin. Tuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla vielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään näytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. -- Eipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä istua.

Astuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri kukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla kolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan, riittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika pitkältä. -- Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään. Laivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se oli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen Ahmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. --- Ja näin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja toista.

Kirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan Kaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi. Siinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla syrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata. Useimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja "tuohikaudella" näyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan asuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla peitetyt. -- Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka kummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot...

Kaavilla.

Vasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan. Kulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien kautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon Kellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien tupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä katsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha ämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta paikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni annan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.

Rupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja toisessa lauteet peräseinällä.

Kaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen aikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja luhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti turpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa asuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee kelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.

Viitaniemen kylän Siitinjoessa katsastan pienen härkinmyllyn. Siinä härkin l. tukki pystyssä, sen alapäässä siivet, joihin puskien vesi härkintä pyörittää. Härkkimen yläpää on suorastaan myllynkiveen kiinnitetty.

Säyneisten kylillä Säyneistenjärven rannalla Juosolan, Rantalan, Simolan taloissa sekä ukko Antti Parviaisen mökillä pakinoimassa. Parviaisen ukko on vähän kuin tietäjä ja myrrysmies. Säilyttelee ukontalttaa, "uhrikiveä" l. "ukonkynttä", joka muinoin oli löytynyt "kesyenkannolta" (= ukkosen särkemän puun kanto). Ja mahtava voima kuuluu kivessä olevan. Kun hevonen t.m. eläin on ammuksissa tai ähkyssä ja sillä painelee "ristikakkosia" (= kahdesti ristiin), niin paranee. Samoin voidaan parantaa sillä ihmisistä tyrät.

Juosolan sanovat olevan kylän ensimäisen talon. Paikkakunnalla oli ollut tervahauta ja sen luona maja. Siinä olivat vastatulleet ensin asuneet.

Kauniita ovat Vuotjärven rannat, vaikka niitä, etupäässä vain rakennuksia töllistellessäni, en aina kaikiste ehtinyt oikein huomaamaan. Muistanpa kun Kellolahden pohjukasta, tienmutkasta, puiden välistä tarkistelin järvenselälle, joka päivän laskussa loimusi ja loisti niin tuhannen tulipunaisena, ja siinä viheriät saaret iltaruskossa peilasivat niin kauniisti, muistanpa, että johtui mieleeni entisen ukon sanat: "voi yhdeksänkymmentä, niin on kun alttarintaulu!"

Rautavaaralla.

Säyneisistä saavun Alaluostan kautta Hankamäkeen Rautavaaralla. Tie kulkee karua kangasta myöten, joka muutamassa kohdassa on huiman metsäpalon temmellyskenttänä ollut. Sateisessa säässä kiertelen Hankamäen taloissa, sateen raossa aina pistäyn talosta toiseen. Tapaan muutamia savupirttejä.

Muutan sitten majaa kirkolle päin Korpimäen Toivolaan, josta jalkaisin Salon kylille peninkulman päähän saloille Lampomäkeen, Katajamäkeen ja Hautamäkeen. Hiljakkoin tehty tie vie aina Katajamäkeen asti, siitä taas karjalainen kapulasilta-tie kiertelee Hautamäkeen Hautajärven rannalla. Siellä taas elelee vanhan kansan mies, 83-vuotias Paavo Lievonen. Tulee juuri saunasta jauhamasta, pölyisenä jauhovakkanen käsivarrella. Puolisokea on ukko ja huonokuuloinen. Mutta parhaillaan eläessään on hän miesten mies ollut. Onpa karhujakin kaatanut yhden jos toisenkin. Kerrankin oli yksin kangella kontion nuijannut. Kontion käydessä päälle olivat toiset vilettäneet pakoon, mutta Paavo senkun silpaisi kangen ja sillä kontiota kalloon kamahutti niin, että siihen kellistyi. Toisen kerran taas oli joutunut niin koville, että karhu oli Paavon pään saanut suuhunsa. Mutta olipahan ukko ennättänyt ääntää, jot "eläpähän syökkää miestä!" niin oli karhu heittänyt. -- On talossa myös loisukko, tuohitöiden tekijä. Kopsia, kontteja, virsuja, löttösiä, loapottia on hänellä aitassa valmiina. -- Tuohijalkineita vielä käytetään ainakin viertotöissä. Tuohivasuja, tuohikopsia ja koppolia y.m. tuohiesineitä näkee joka talossa.

Illalla Toivolan miesten kanssa juhannussaunassa. Saunamatka ei Karjalassa ole pitkä. Vanhoissa taloissa on sauna aivan pihan vierellä, joskus nurkitusten tuvan kanssa. Saunakota on useasti navetan puolisessa päässä rakennusta ja samalla navettakotana. Uudemmissa taloissa on sauna etempänä.

Rautavaaran kirkonkylä on vähäpätöinen. Muutamia taloja, joitakuita mökkejä, kansakoulu ja pari kauppiasta, siinä kaikki.

Kirkolta lähden juhannuspäivänä pohjoiseen päin Sotkamon rajoja kohden. Pääsen ajettua tietä myöten Raiskioon asti, mutta siihen tie töpsähtääkin. Aikoessani eteenpäin salolle, puolen peninkulman päähän Mustaanmäkeen saan lähteä tietöntä taivalta tekemään. Huononpuoleinen polku vie läheiselle suolle, kulettaa siitä yli lahonneita pitkoksia myöten, heittää kankaalle, jossa suuri kelohonka on merkkinä, mistä on toiselle polulle poikettava. Sujahtaa taas metsästä suolle, suurelle, puuttomalle, vetiselle suolle, jolla siellä täällä heinäpieleksien pohjia, sorkka-aitoja, sitten sukeltaa synkkään korpeen, kuljettelee ja pyörittelee siellä sinne ja tänne kaatuneiden puiden runkojen ylitse ja alitse poikki toisten polkujen. Pujahuttaa viimein aukealle aholle ja siitä lehdon läpi riihen luokse, josta ruispellon pientaritse, aitan ympäritse pyörähyttää vanhannäköisen talon pihalle. Kuulen talonväeltä tulleenikin Poikoinmäkeen, noin 2-3 km syrjään Mustastamäestä. Samahan tuo, talo kun talo, katsellaanpa tätäkin! Ja löydänkin paperille pantavaa.

Päivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan isännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa vieraalle kahvia ja syötävääkin -- kahvit kyllä monessa muussakin paikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle levitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin ilmaan...

Seuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen puheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa pienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen paremmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen isäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui lopulta tähän ahertelemaan. -- Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee Simo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin suureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan, mutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja myös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja vasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja kylvettiin.

Jos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi oli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo Tiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana talossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa ollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata rovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat. Nyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä. Paikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.

Rautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka kirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota ja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi vaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä ole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja mutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös, syöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä semmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan hevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä -- vaikka muuten oli tavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli kyytipoikana --, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä myötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan käyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin helposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia viivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.

Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.

Nurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen mutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan Pohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta Sotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään järvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt pellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi rakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa Pohjois-Karjalassa olevansakaan.

Haapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta ollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse pirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen, seinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat, haahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden kuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan ja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta, komeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla. Sanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.

Varakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta siitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa käy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla Punkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta, yksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat siellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta Juurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita, kankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko matkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin lähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.

Tervaa ne Sotkamon ukot vieläkin polttelevat. Pari tervahautaa tapaan tien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla, paraillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta eivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä niihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen 60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun asti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri miehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten Nuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä huoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.

Sotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas toista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla. Huomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon isäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja kellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun yksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa. Pesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun kontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä täyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä oli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut vielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, "niin tot karhu hätyytti, vaik uunil". Eikä ne vanhat miehet karhua säikkyneet, niillä näet oli ollut "karhunsyöntä" pienessä viinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun kontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin oli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: "yhet maat, eri evväät, elä evväilläsi!" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin herhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin. Sitten oli pyssy taas kyllä sattunut. -- --

Sattuupa talossa majailemaan 87-vuotias, sokea kulkurieukko, Auno Ohtonen. Saan hänet pakinoilleni. Hän muistelee, jotta

"vanha Väinämöinen veisti vuorella venettä, kalliolla kalkutteli, jonka kirves ei (kiveen) käynyt, kallioon ei kalkuttanut."

sekä

"voi sinua, rauta, raukkojasi, miksis veistit veikkojasi'! Kunsas maitona makaisit, nuoren neitosen nisissä, kasvattimen kainalossa."

Sitten hän laulelee lapsenvirttä:

"aa-aa allinpoika, missä sulla pesä? Lahokannon kainalossa, joss' on pieni vesa."

ja:

"Kuku käki, laula lintu, pajata palokärki!"

Vieläpä hän liruttelee:

"Kesällä rannan ruohostossa lauleli sorsanpoika. Nätin likan mieltä myöten minäkin olla koitan."

Taikoja ja loitsujakin eukko muistaa ja niitä sanelee. Esim:

"Tule löylyhyn jumala, isä ilman lämpimähän, tekemähän terveyttä, rauhoo rakentamaan!"

Joukkoon lurittaa eukko aina tuon tuostakin vanhaa virsikirjaa ja siioninvirsiä ja ihmettelee, että niissä on niin kaunista sanaa.

Seuraavana päivänä pistäyn Mujejärven Pulkkilassa, lähes peninkulman päässä salolla, soiden, vaarojen, lampien takana, kauniin Mujejärven rannalla. Karhumiehen talo sekin. Aitassa tikulla seinänrakoon oven päälle pistettynä näen karhun kulkkutorvea, karhunsydäntä, karhunemättiä, karhunsappea, ja lautasella karhunhampaita, karhun kämmenen ja munat. Ja karhunrasvoja on sekä lautasella että seinätikuissa. Karhun pääkallo löytyy porstuanylisiltä. Mutta karhun suupantaa, joka talossa myös kuuluu olevan, ei vain löydy. Ja kaikki ne ovat varsin tarpeellisia. Kulkkutorven läpi laskettu vesi vapahtaa umpitaudista, ja sama voima on emättimen läpi luritetulla vedellä. Karhunsydämellä parannetaan ammuksista ja sappea sekotetaan viinaan useiden tautien lääkkeheksi, hammas parantaa hammastaudista ja munilla painellaan paiseita. Karhunkämmenellä tervaan kastettuna sivellään hevosta keväällä, ennen metsään laskemista, että hevonen karhulta säästyisi. Karhunkämmenessä on alapuolella mesikämmen. Se on mainion makeaa. Niinpä sanotaan, että makeimmalta maistuvat

"matikan maksa ja petrankieli, hirven turpa ja karhunkämmen".

Karhun pääkallo taas on tarpeellinen, jos on luonto "pantu pinohon". Silloin kallon läpi valetaan vettä ja sanellaan:

"yheksän orihin suonet, karhun suonet kymmenennet, peät' on pystys pitämäs, selkäsuonta seisottamas."

Kun sitten vettä juodaan, kyllä luonto nousee. Karhun suupantaa on kylväjä tarvinnut. Se on kylvettäessä ollut kylvövakassa, ja sen lävitse -- panta on renkaaksi venytetty -- on aina jyväkourallinen kahmaistu. Löytyypä talosta vielä pitkän etsimisen jälkeen, maitohuoneen penkin alta vanhan isäntävainajan tujassu, tuohinen taikapönttö. Siellä jos jotakin voimaesinettä: kuivattua kärppää, kärmeennahkaa, ampiaissuoloja, kuivattua päästäistä, käärmeen käräjäkiveä ... jotka kaikki ovat tarpeellisia olleet.