Part 4

Vanhemmissa hautausmaissa, kuten esim. Loasarin ja Kuusiniemen, tapaa hautojen päälle rakennettuja, pienoisia, haudan pituisia ja levyisiä, taitekatolla varustettuja hirsisalvoksia, "kropnitshoja". Varmaankin ne laitettiin sitä varten, ettei vainajan haudassaankaan tarvitseisi ilman kattoa olla. Sai siis kuoltuaan vaan majaa muuttaa.

Koskematon, pyhä paikka on karjalaisen kalmismaa. Eipä saa sieltä puuta hakata ei latvaa taittaa, tuskinpa oksaa ottaa tai lehvää leikata. Rauhassa saavat puut kasvaa ja vanhettua ja viimein vanhuuttaan hoipertua. Rautiaisen leposijankin ne saavat kalmistossa. Siihen, minne kaatuvat, lahokoot ja muuttukoot mullaksi yhdessä maahan murjomainsa patsaiden ja "kropnitshain" kera. Paljon näkeekin hautausmailla sortuneita jättiläiskuusia ja ikihonkia ja niiden törröttäviä kantoja ja rikkoutuneita patsaita niiden alla.

Toisinaan ovat puut kallistuneet vastakkain nojaamaan. Tuulen henkäillessä ne niin valittaen voivottelevat...

Lopuksi.

Edellä olevat matkakertomuksen katkelmat ovat muistelmia retkeltä, jonka kesällä 1900 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen matkarahoilla yhdessä opettaja Matti Tuokon kanssa teimme Aunuksen läänin pohjoisosaan. Retken tarkoituksena oli kansanomaisten rakennusmuotojen ja koristeaiheiden tutkiminen ja keräileminen.

Matka kesti viisi viikkoa ja kulki Lieksasta Lusman, Koropin ja Kolvaasjärven kautta Repolaan. Sieltä Kiimaanvaaran ja Pieningän kautta Honkaniemeen, josta Tsiassalmen ohitse Pölkkylään, Loasariin, Venginkylään, Petriseen, Kuusiniemeen, Korpilahteen ja Ontarveen, Ontarvesta takaisin Kuusiniemen kautta Mäntyniemeen, Särkärveen ja Suonteleeseen, josta käytiin Seesjärven takana Maanselässä. Suonteleesta sitten edelleen Paateneeseen, Sellinkylään, Jänkärveen, Porarveen ja Kostamukseen Suomen rajoilla. Kostamuksesta tultiin Suomen puolelle Kaiasjärven kylään Suojärvellä ja siitä Suojärven ja Korpiselän pitäjien kautta Värtsilään.

Matkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista nurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä keträinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista, tanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten pohjapiirroksia keräsin noin 40.

II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja Itä-Karjalassa v. 1907.

Liperissä.

Kesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran matkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja Itä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista, harvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden Ylämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa kertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa näyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa... Mutta yhtäkaikki kankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä konsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän tuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee...

-- Hevonen! ... hevonen! ... hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen kyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän päästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä ensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja neljäskin, viides, kuudes ... kymmeneskin, eli melkein järjestään kaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle asti.

Yötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan kautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin, kesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja sitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.

Otan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli 100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on oikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes puolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna, kolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta "tuost' on viis poikki!" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä kynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. -- Oli sitä vanhan kansan miehillä metsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja semmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin tuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan kansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja terveennäköinen.

-- Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt on? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen nuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa sinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti saatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa naristaa. -- Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin kuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha Makkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin vanha vaari.

Liperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän rannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä, mökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään hiekkapenkereeseen kuopertannt matalan "moakuoppa-saunan", jossa eukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain on perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä istua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja varten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole mitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa kuumuutta.

Pari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla paikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä vieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt. Rauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa. Ja kohta häviävät toisetkin, sillä "kauppiaan" taloja kuuluvat olevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa. Eipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo -- ja monasti useampikin -- olisi "kauppiaan talo" tai "virman talo" taikka jonkun talonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä käväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja sammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa huoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut, tuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna räsällään... Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen loisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa peltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja sijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo annettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin Kuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla ja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli pitäjää on "virman taloja". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä kulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin Korpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin tukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet. Muutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli 60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja tupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen vastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.

Selkärannasta soudatan 12 km yli Heposelän Kaatamonkylän Ristinpohjaan Savon puolelle. Niin kutsuvat Kaatamon puolta ja Selkärannan puolta sanovat Karjalan puoleksi. Venematka on hyvin hauska. Ilma on niin ihanan kesäinen. Hiljainen tuuli tuo rannoilta tuoretta leveävän lehden tuoksua ja väliin nousee suvesta pilvenhattara, joka ylitsemme vihmoo kesäistä sadetta, miltei mettä pirottelee kesäisen iltapuolen ihanuudeksi.

Soutaja on kaskuileva Selkärannan ukko. Kertoo hän m.m. että on tällä järvellä ennen sodittukin. Saarelta saarelle olivat toisiaan ampua paukutelleet. Toiset olivat ampuneet Ruotinkaita-nimiseltä saarelta järven länsipuolelta, toiset Laitsaarelta itärannalta vastaan räiköttäneet. Suomalaisia olivat tietysti toiset olleet, mutta toiset "eikö ne lie ollut turkkilaisii". Saarilta kuuluu vielä löytyvän tykinkuulia ja vanhoja rahoja.

On myös järven itärannalla muuan niemi, Matoniemi. Siinä kuulutaan useasti nähdyn suuri, tavattoman suuri käärme, "on pitempi kuin tää airo ja paksumpi ... sellanen jumikka ... on silmät ku härällä". Soutajakin oli kerran nähnyt. Mutta tappaa ei ole sitä kukaan uskaltanut, ei yritelläkkään.

Sitten soutaja ihastelee, että paikkakunnallaan on niin "hupaisii maita", jotta herratkin täällä "lylyäät ongel" kaiken kesää, kun ovat niin "utia siihen". Sitten syksyllä "jäniksii perässä töyteevät".

Heposelkä on saarinen järvi. Siinä Myhkyrät ja Linnansaaret, siinä Mässy- ja Tiirinsaaret, siinä Kontioluodot, Karvittaret ja Lammassaaret ja monet muut sekä suuret että pienet saaret ja luodot.

Selältä pujottelemme kapeaa mutkittelevaa jokea myöten Ristinpohjaan, pieneen järvilampareeseen Kaatamon kylän alla. Siitä hevosella Korpivaaraan Heinäveden rajoille. Maa on Savon puolella aivan toisenlaista kuin Karjalan puolella, ainakin tässä Korpivaaran tienoilla. Tie kiertelee korkeiden vaarojen viertehillä, väliin vaaroillekin kohoten. Korpivaaraa lähetessä kulkee se kauniin metsärantaisen, metsäsaarisen Korpijärven rantaa. Järvessä sanoo kyytiukko olevan hyvää "muikun kalloo".

Kovassa sateessa saavun ja yövyn Hyttisen majataloon.

Korkealla vaaralla on Korpivaaran kylä. Ja aamulla kun päivä kirkkaana helottaa näen kerrassaan uljaan karjalaismaiseman. Metsää ja metsäisiä vaaroja kaikkialla ja niiden välissä järviä ja metsälampia, vaarain rinteillä taloja ja kaskesmaita. Muita korkeampi, muita uljahampi näyttää Korpivaara olevan, ja kirkkaana katselee Korpijärvi synkästä metsästä sen juurella. Sinne synkkään metsään sukeltauu tiekin, joka hauskasti vaaran viertä kiertelee. Toisaalta etäämpää näkyy iso Jukajärvi -- Juojärvi -- korpivaaralaisten kalastuspaikka. Talot vaaran rinteellä ovat vanhannäköisiä. Kaikki ne ovat koettaneet pysytellä jotenkin samalla korkeusasteella. Mutta kevytjalkaiset mökkipahaiset ovat uskaltaneet toinen toistaan ylemmäksi, aina vaaran päällekin kiipaista. Hauskannäköinen on kylä. Niinpä eräässä laulussakin lauletaan:

"Korpivaara komia kylä, mutt' on pahanlainen."

Pahanlaiseksi en sitä kyllä huomannut. -- Lähellä Korpivaaraa on vielä muuan metsälampi, Murhilammeksi kutsuttu. Sinne eräs isäntä oli piikansa hukuttanut.

Vietän päivän jutellen kuusissakymmenissä olevan isännän, Juho Hyttisen kanssa paikkakunnan rakennustavoista. Hän m.m. kertoo, miten ennen savupirtissä asuttiin, vieläpä uudismailla salosaunoissakin, miten joskus tuvassa viljaa puitiin, miten talkoilla rakennushirsiä metsästä vedettiin... Kertoopa vielä, miten Korpivaaralle oli Hyttisen ja Malisen suvut -- jotka siinä nytkin asuvat -- tulleet Venäjän vainon aikoina, ainakin 5 miespolvea takaperin Leppävirroilta. Hyttisen suku oli vähitellen hajautunut viideksi taloksi. Omituista oli, että joka polvessa oli ollut aina 3 poikaa, paitsi tyttäriä. Ja 3 poikaa oli ukollakin ja lisäksi 3 tytärtä. -- Kertoessaan näyttää ukko jalkaansa, joka on kamalan näköiseksi "hapannut". "Ukkovarvas" oli kerran paleltunut, sitte oli alkanut ensin varvasta, sitten koko jalkaa "hapattoa". Joensuun tohtori ei ollut saanut paranemaan -- oli aikonut, kanalja, sahata jalan poikki mutta Vaivion kylän Savolais-ukko oli jalasta voiteillaan jotenkin terveen tehnyt. -- Muuten Karjalaan joutuneina "happanevat" kaikki ne, mitkä muualla Suomessa mätänevät. Siellä happanevat heinät ja seinät, siellä happanevat katoilta tuohet, laudat ja malat, vieläpä ihmisiltä joskus kädet, sormet ja jalat.

Iltapäivällä juoksaisen parin km:n päässä vaaran pääkylästä Malisen taloissa. Siellä kuuluu Mikko Malisen talossa vielä olevan kolpinniekka tupa, joksi savupirttiä sanovat. Onkin siellä, mutta aivan rappeutunut. Katot pudonneet sisään, ikkunat hajallaan, uuni myöskin sisään romahtanut. Mutta uuninnurkassa seisoo vielä, kun mikäkin muistomerkki, vankka uuninpatsas kannattaen liesipankkoa ikivanhalla karjalaisella, koristellulla koniskalla. Onpa vielä patsaan päässä ollut 2 patalautaakin, niistä toinen vielä paikoillaan. Tämmöistä koniska-patsasuunia en sitten saanut tavata ennenkuin Suistamon saloilla.

Illalla ajan kovassa vesisateessa Taipaleen kirkonkylään. Siellä taaskin löydän hiekkakumpuun kaivetun maasaunan sekä otan asemapiirroksen erään kreikkalaisuskoisen talosta.

Kuusjärvellä.

Taipaleesta joudun kerrassaan Sysmään nim. Sysmän kylään Kuusjärvellä. Mainittu kylä on Sysmäjärven pohjoisrannalla. Siinä Kuokkasia, Koistisia, Konkkasia ja syrjässä pienen jyrkkärantaisen, 13 syltä syvän Likolammin rannalla Hillunen. Lisäksi vielä mökkiläisiä m.m. Pasas-seppä, jonka paja on korkeaan hiekkaharjanteeseen kaivettu. Pääty ja katon etuosa vain esiin pistävät. Seppo istuu, viilata kiuskuttaen pajansa ovella, tuli vilkkuu ahjosta hehkuvana silmänä, ja nokinen seppo on kun mikäkin musta vuorenonkalon asukas.

Sysmästä käyn seuraavana päivänä n. 5 km:n päässä Outokummun kylässä, joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu, todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana, äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuolelta nousee kumpu jyrkkänä. Etäälle se jo näkyy taivaanrannalla, omituisena köyryselkänä kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin 10-kunta taloa on kummun rinteellä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi Junninenkin.

Vanhin talo kylässä on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan. Siinä taaskin yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena m.m. huomaan, että siltaliesat ovat pusketut seinän läpi. Talon neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaitat ovat vanhassa hauskassa epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia, yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää 3 vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä y.m. varten. Naurissiemenpönttö esim. on noin 4-tuumainen 4-korttelinen pikku tykki.

Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:

"ua-aa, aa-aa allin lasta, pientä linnun poikaa. -- -- -- -- --"

Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy niistäkin. On luhtiniekka aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia...

Polvijärvellä.

Kuusjärveltä saan ajaa koko kuuskolmatta km, ennenkuin saavun Polvijärven kirkonkylään. Matka on melkein pelkkää saloa, ainoastaan Loavuslampi ja Sätöslampi pienine kylineen ovat välillä, sekä joitakuita mökkejä. Järviä ja lampia on tien varrella, näkyypä iso Viinijärvikin.

Polvijärven kirkolta teen vähäisen retken kylän syrjäpuoliin. Piirustan ja kuvaan matkalla Karppasten vesimyllyn Karnukan purossa, Sirviön sepän mökin luona. Tapaanpa matkallani ensimäisen asuttavan savupirtin, Reijosen pienoisen mökin, joka vähän matkan päässä maantieltä kyhjöttää pienen lorisevan puron vieressä, synkän rääsyisen korven kohdussa, vähäinen perunapelto seinän taakse raivattuna. Pieni, n. 3-metrinen on mökki ja matala, yksi pienehkö ikkunasilmä sivuseinässä, peräseinässä laipion rajassa lakeisaukko. Mökin edessä on porstuantapainen ja sen vieressä aittanen. Vastapäätä mökkiä on läävä katoksineen sekä etempänä pikkanen, puoleksi maanalainen sauna. Puron rannalla on sotkupata liesikivillä, vieressä vedenottopaikka ja kirjailtu pesukarttu. Mökissä ei ole ketään kotosalla, mutta varkaana akkunasta kurkistellen näen oviloukossa nokisen savukiukaan ja mustuneet seinät. Kiukaan otsalla puita kuivamassa.

Saan matkalla muitakin piirroksia. Keksin vanhan suippokodan, käväsen lautamies Rantalan vanhahkossa talossa ja kirjotan rakennustietoja mökkiläiseltä Pekka Mutaselta.

Kirkolta otan kyydin Kansanahon majataloon Martonvaaran kylillä. On lauvantaiehtoo, kesäkuun 8:s päivä. Talon sauna on lämminnyt ja riittynyt. Miehet juuri hankkiutuvat kylpemään. Liityn mukaan ja miehissä kohta istutaan matalien lauteiden matalilla penkeillä, komennetaan saunapiialta löylyä löylyn päällekin. Ja löylyä tulee, että kivet paukkuvat ja vastaa annetaan niin, että punottava selkä läiskää. Jos vasta käy kovin kuumaksi, kastellaan sitä kylmällä vedellä, jota on astiassa lauteilla. Kun on kylliksi kylvetty, kavutaan alas, istutaan jakkaroille ja puupöliköille ja pestään sillalla olevissa astioissa. Saunakotaan heitetyt vaatteet puetaan päälle ja puhtaina, virkeinä tallustetaan tupaan. Sitten vasta menee naiset saunaan. -- Huimia ovat karjalaiset kylpemään. Kaskenpolttoaikoina ja heinätyön kestäessä jopa muulloinkin kesällä lämmittävät saunan joka arkki-ilta ja kovan kuumuuden ottavat. Talvella kylpevät pari kolme kertaa viikossa.

Pyhitän sapatinpäivän siten, että lyön laukun selkään ja lähden Sammakkovaaraa kohden. Metsässä tien varrella on Polvijärven ukon tervankeittopaikka. Lapselliselta laitokselta se näyttää verrattuna pohjalaisten suuriin tervahautoihin. Mäen kaltevaan rinteeseen on kyhätty jonkunlainen lava, jonka reunoille on luotu hiekkavalli, keskelle jätetty kuopanne tervaksia varten. Kahdesta puusta koottu torventapainen on tervan juoksuttanut torven suun alla olevaan astiaan. Pari tervalla täytettyä tynnyriä on lähellä näyttämässä, mitä ukko on haudastaan hyötynyt. Vielä on vieressä kyhjöttävän havukatoksen suojassa kasanen haudasta saatuja sysiä.

Sammakkovaarassakin tapaan vanhanaikaisen karjalaistalon syrjätupineen, vanhoine tupineen, huonepuolineen ja monine aittoineen. Tossavaisen mökissä on pyöreistä hirsistä salvettu vanha tupa ja siinä pienoiset vanhanaikaiset ikkunat. Siinä myös mökin luona pikku pikkuruinen aittanen, jonka ovikin vain metrisen korkea, puoli leveä.

Sammakkovaarasta harppaan Nenäsenvaaraan ja siitä lähden illan suussa astumaan lähes peninkulman päähän salolle Lipasvaaraan Juuan rajoille, jossa sanovat olevan oikein vanhan talon. Tien tapainen, mikä sinne vie, on noita tuttuja karjalaisia saloteitä. Se hapuroi synkissä kohisevissa kuusikkokorvissa, kumistelee kanervaisilla honkakankailla, sukeltelee tuuheisiin liplattaviin lehtoihin, vilettelee niityn laitaa, kapuaa kaskesaholle, kiipeää väliin vaarallekin, josta taas alas nakkautuu, kiepsahtaa lorisevan puron yli ja kapsuttelee kilometrittäin poikkitelaisia siltoja yli rahkaisien soiden, rääsyisien rämäköiden. Eikä sitä tietä rattailla ajella, reellä vain silloin tällöin rohistetaan ja purilailla raahataan.

Lipasvaaraa lähetessä rupeaa salotie yhä kohoamaan, hypähtää aina ylemmäksi ja ylemmäksi lepiköstä lepikköön. Huomaa heti, että nyt sitä taas vaarojen vaaralle ollaan nousemassa. Ja kun viimein vaaran laelle päästään, nähdään suurenmoinen kappale metsäistä, järvikästä Karjalaa. Pieni Lipaslampi on syvällä vaaran juurella. Sinne vaara jotenkin jyrkkänä syöksähtää. Niin korkea on Lipasvaara, että Kontiolahden kirkko, joka on kaukana peninkulmani päässä Höytiäisen takana, kuuluu sinne kirkkaalla ilmalla näkyvän.

Nimensä kerrotaan Lipasvaaran saaneen siitä, kun Martonvaaran miehet olivat vaaran vierteillä ennen vanhaan viljelleet huhtia ja niistä saatua viljaa kantaneet lippailla kotiinsa. Toisen kertomuksen mukaan on vaaran nimi tullut toisella tavalla. Huhdan raatajat olivat koonneet viljalyhteet kasoihin, joita olivat sanoneet lippaiksi.

Kaksi taloa on vaaralla, toinen on Iso-Lipas, toinen Pieni. Iso-Lipas, joka on se ikivanha talo, on ylempänä aivan vaaran laella ja Pieni-Lipas, nuorempi talo vähän alempana vaaran rinteellä. Eikä se Ison-Lippaan talo aivan eilispäivän töitä olekkaan. Seinässä on vuosiluku, joka näyttää, että tupa on tehty 1812. Ja ikihongikossa ovat tuvantekijät jyskineet, keikautelleet huimimpia jättiläisiä. Ja sitten kun ne ovat tekaisseet oikein sen vanhan kansan suuren sukutuvan! Pituutta on seinillä, huoneen sisästä mitattuna yli 8 metriä, eikä korkeuskaan ole aivan tavallinen. Koko 4 metriä on sillasta laipioon, joka mahtavana, mustana -- tupa on ennen ollut savupirtti --. kolmitaitteisena kumuna kaartuu yli tuvan. Ikkunat ovat pienenlaiset. Mahtavista kelleksistä ovat penkit veistetyt. Orsia on patalautoja, päreorsia y.m. Vanhanaikaista laitetta ovat talon muutkin huoneet. Aitoissa on koristellut raavelit, suuret harjakourut sokkanauloineen. Ja läävärakennus! Se on omituinen. Lehmät ovat siinä yläkerrassa, alakerrassa on lantasäiliö. Yläkertaan vie leveä ajosilta. -- Jumassa tämmöisiä lääviä, "kellarilääviä" sitten monasti tapaan.

Naapuritalon omituisuuksia on riihi, joka on kalliolle rakennettu ja siinä siltana pelkkä kallio. Tavallisimmin näkee karjalaisriihissä savesta sotketun sillan, toisinaan myös puusta salvetun. -- Riihtä käyttävät karjalaiset keväällä siemenpotakkojen idättämiseen. Potakat levitetään riihen sillalle tai koppiin parsille ja riihtä vähäisen silloin tällöin lämmitetään.

Vietän yön salolla Pienen-Lippaan talossa. Hyvin viihtyy noiden teeskentelemättömien, vilpittömien, ystävällisten salolaisten seurassa. On kuin kotonaan, kohtelevat kuin vanhaa tuttuaan. -- Aamulla kun päivän noustessa herää, kuulee pihalta helähtelevän sävelen, joka somasti nousee ja laskee, lopulta vaikenee, ja taas vähän päästä samoin uudistuu. Talon nuori emäntä siellä lehmiään, vasikoitaan viettää, "tpruituttaa", ja ammuen ja ynisten ja kilkatellen, kalkatellen juoksevat suuret ja pienet emännän luo.

Juuassa, Kontiolahdella.

Martonvaarasta matkaan Juuan Timovaaraan. Tämä 5-6-taloinen kylä Tanskasineen on sekin korkealla vaaralla, kapean pitkän Rauanjärven itärannalla. Vastaisella rannalla on Levavaaran taloja. Timovaara on saanut nimensä Timo-nimisestä lappalaisesta, samoin kuin Vetkonkanta, joka on kirkon pohjoispuolella, lappalaisesta Vetkosta.

Timovaarassa on minua neuvottu kääntymään vanhan kansan miehen, Matti Tanskasen, "Lento-Matin" puoleen, joka muka kuuluu tietomies olevan. Löydän Matin pienen mökin kylän takaa metsän sydämestä. Mutta Matti ei jouda nyt joutavia juttelemaan, on juuri kalalle lähdössä, sären kutuun. Toiset pöksyt vain muuttaa jalkaansa ja suolaa, leipää pistää konttiinsa evähäksi. Toinen ukko kuuluu jo vuottelevan. Muuten sanoo Matti jo ennen Helsingin herroille satuja lorunneensa.

Yli 80-vuotias kuuluu Matti jo olevan. Pienoinen mies, mutta ketterä vielä ja terävän näköinen. Nuorena oli ollut aika huimapää. Kerrankin oli korkean huoneen katolle kiivennyt ja seisonut harjakourun nenässä päällään. Olipa sieltä vielä lentänyt alaskin käyttäen vastoja siipinä. Siitä oli sitten Lento-Matiksi ruvettu hokemaan.

Mutta muilta ukoilta saan tietoja, kaikenlaisia kaskuja.

Aika pitoja olivat ennen olleet ne vanhan kansan hirsitalkoot. Kymmenin hevosin oli aamulla jo kukonlaululta lähdetty metsään ja sieltä julmia hirsiä yksin kappalein yhdellä reellä, latva maassa laahaten vedetty rakennuspaikalle. Ja piiraisia ja rieskaa, rokkaa ja koprahuttua oli syöty ja vahvasti viinaa juotu, ja kolisten olivat vahvimmatkin hirret tulleet kotiin. Keväällä oli hirret hakattu ja syksyllä vähän lumen aikana vedetty rakennuspaikalle.

Olivat ne Timovaaran asukkaat ennen vanhaan Keyriäkin palvelleet. Keyrinä olivat näet kylpemään lähtiessä kantaneet ruokaa pöytään, kaikenlaista hyvyyttä, mitä talossa oli ja sitten käskeneet Keyriä syömään, jotta "syökäät nyt kylpyaikan!" Olipa kerran sitten muuan mieskanalja mennyt ja pistellyt suuhunsa paraan hyvän ja sitten laskenut siat loppuja korjaamaan ja pannut oven kiinni. Väki oli saunasta tullut ja kuunnellut oven takana ja sanonut, jotta "Keyri on vielä ruuvalla, koska niin suu matsaa!"