Part 3

Ei Venkijärvi suuruudella loistele, lieneekö virstaakaan siliä pituutta ja leveyttä. Ruovikkorantaisena se monien vaarojen välissä vaatimattomana välkehtii. Eikä kyläkään talojensa lukuisuudella ylpeile. Viisi siinä vaan taloa, vaaran kylessä järven rannalla. Vierekkäin, lähekkäin ovat talot vaaran puolta kulkevan tien reunassa, päädyt järvelle käsin. Vähäpätöisiä, pienoisia ne vain ovat, "bohatteria" ei ole ainoaakaan.

Pysähdymme Vaskon taloon ja siihen yövymme.

Ei ole Vaskon talossa paljon perettä, kolme neljä henkeä vaan. Vasko itse, nuori, tuskin kolmikymmenvuotias, kalpea, työn ja kärsimysten uuvuttaman näköinen mies ja hänen vaimonsa, samoin kalpea, kärsineen näköinen ja Vaskon äiti, pienoinen vanha akka ja sairas lapsiraukka penkin nurkassa nukkumassa. Siinä Vaskon pere. Hyväntahtoinen kaikessa köyhyydessäänkin.

Iltamyöhällä käymme Vasko-isännän kanssa järvelle verkkoja laskemaan. Käymme Vengin hautausmaallakin, järven toisella rannalla. Tiheässä mäntymetsässä, joen ja järven muodostamassa niemekkeessä, ne edesmenneet venkiläiset "mullan alla muhaelevat". Eihän niitä montakaan taida siellä olla. Pienoinen on näet kalmismaa ja hautapatsahia vaan vähäisen. Mutta on Vaskolla omainen täällä, makaa vello kalman matkamiesnä mullan alla siellä. Surumielin osoittaa Vasko hänen hautakumpuansa. Pari vuotta takaperin on siihen haudattu. Sotamiesnä oli ollut Suomessa Helsingin linnassa, kävi siellä läsimään, tuli kotiin, pian kuoli...

-- Patsahan hälle tuohon loain, sanoo Vasko lopuksi.

Yön vietämme pienoisen pirtin lattialla vaaterievuilla leväten. Vasko vaimoineen käy sintson viereiseen "tsulanaan" lepäämään. Vanha mummo makaa myöskin pirtissä sekä pienoinen sairas tyttöparka penkillä nurkassa valittaen lepäilee.

Eipä tahdo uni tulla, ei nukku saapua eikä luona pysyä. Monasti heräämme. Enimmin vaivaa meitä sairaan lapsiraukan valitus ja voihkiminen. Vatsa kuuluu hänellä olevan kipeä.

Ilmakin pirtissä käy kovin kuumaksi ja pahaksi...

Ja koko yön saa sairas maata sijallaan korjaamatta, auttamatta.

Aamulla vasta tulee äiti ja puhdistaa lapsen ja hänen tilansa. Kovin onkin lapsi kurjan näköinen, emmepä kurjempaa ihmisenalkua ole nähneet. Ei ole raukassa muuta kuin luut jälellä, nekin niin hennot ja hoikat sekä keltainen nahka luiden päällä. Neli-viisivuotias kuuluu jo olevan, vaikka on tuskin parivuotiaan kokoinen. Ei raukka omin voimin kävelemäänkään pääse.

Kovin valittavat vanhemmat lapsensa surkeutta, sanovat sille koettaneensa antaa jos jotakin ruokaa: maitoa, voita, piirakkaa, kalaa ja kaikkea, mutta ei pysy ruoka sisällä... Ja ei ole lääkäriäkään näillä saloilla saatavana joka tarpeeseen, tuskinpa puoliinkaan. Kaukana Paateneessa, 40-50 virstan päässä, huonojen teiden takana, on lääkäri. Ja lähdeppä sinne apua etsimään, jo viikon viivytkin.

Emme mekään tiedä, mitä neuvoisimme lapsiraukalle antamaan.

Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.

Tulemme Petrisen kylään, johon on 5-6 virstaa Vengistä.

Petrinen on pienoinen, 7-8-taloinen kylä järven pohjoisrannalla noin virstan verran järvestä. Kaikki kylän talot ovat samassa rivissä peräkkäin, vierekkäin pääty järven puolta käyvää tietä kohden. Toisella puolella tietä ovat aitat, saunat ja muut. Aittojen välitse käy polku kierrellen järveä kohden.

Aijomme Petrisessäkin päiväsen viipyä. Mutta ole siellä, missä ei huoneeseen lasketa eikä asuntoon oteta. Ei ole näet kylän aikaihmiset kotosalla. Heinänteossa ovat, missä asti lienevätkään. Toisissa taloissa ovat ovet lukossa, ei näy hengen sielua, toisissa lapset akkunoista katselevat, ja kun näkevät outojen miesten tulevan, rientävät tuhannen kyytiä oven kiinni lyömään.

Kuusiniemi on isonlainen kylä pitkän kapean Jolmajärven etelärannalla. Lieneekö järvi paljon virstaa leveämpi, mutta pituutta on sillä ties miten monta virstaa. Kyytimiehemme kertoi sen pituuden olevan 30 virstan vaiheilla. -- Taloja on kylässä parinkymmenen vaiheille. Ne ovat asettuneet enemmän sikin sokin, koettaen tavoitella kylätietä. On kylässä varakkaan näköisiäkin taloja. Koskisen talo näyttää oikein "bohatterin" asunnolta.

Korpilahti isonlainen kylä Ontajärven rannalla. Useimmat talot suorassa viivassa tien vieressä. Järven rannalla monilukuiset aitat ja verkkohuoneet. Olemme yötä Lukin talossa, jossa hupaisa isäntä meille yläpirttiin ruoat itse laittaa ja siellä meitä syödessä, juodessa palvelee.

Pyhäpäivä Ontarvessa.

Haluatko nähdä, miten Karjalan kansa, rajantakainen heimolaiskansamme viettää kesäistä pyhäpäiväänsä, miten synkän salon lapset luonnon helmassa joutohetkenään leikkiä lyövät?

Ollaan sitten Ontarvessa muuan pyhäpäivä. Pitkältä olemmekin saaneet tallukoida tänne tullaksemme. Lähes parikymmentä peninkulmaa olemme oman maan rajoilta painaltaneet idän alle. Emmekä ole saaneet paljon hevoskyydistä nauttia. Ota reppu selkään vain ja sauva käteen ja vyötä ja sonnusta itsesi saloa taivaltamaan, taivaltamaan toisinaan viisikymmentäkin virstaa päivässä! Taikka väliin taas kyntäise kiperäkokkaisella veneellä 2-10-virstainen sininen järven selkä. Ja niin synkimmät salot taivallettuasi aukeaa eteesi laaja, siintävä Ontajärven. "Ontarven" selkä ja sen pohjoisrannalla Ontarven kylä.

Voisit kyllä sentään hevoskyydilläkin päästä Ontarveen. Kulkisit silloin Repolasta Kiimasjäven ja Rukavaaran kautta. Parihevosilla ja nelipyöräisillä vaan ajaa jyristäisit. Mutta silloin jäisi sinulta samoamatta oikeat sydänmaan salot, jäisi kulkematta laajat suot pitkospuineen tai poikkitelaisine karjalais-siltoineen, jäisi uljaat vaarat kapuamatta, kuulematta metsäpuron kohinat, lehtoiset metsälammin rannat kiertämättä, jäisi näkemättä kontion temmellyspaikat ja petran asuintienoot astumatta. Etkä saisi salolaisen salaisessa "metshipertissä" puron vierellä tai lamperoisen rannalla levähtää...

Suuri, muhkea on Ontarven kylä. Onpa kuin kaupunki verrattuna muihin karjalaiskyliin. Leveä tie, kuin kaupungin katu ikään, käy kylän läpi, järven rannan mukaan suorakulmaisen mutkan tekaisten. Taloloita on molemmin puolin katua, koristellut päätypuolet tielle päin. Onpa kolme komeaa "tsassovnaakin" ja uhkea kalmismaa. Ja ympärillä on laajat viljavainiot, laajemmat kuin muissa salokylissä. Mutta salomainen leima on sentään kaikessa ja salomaiset tavat.

Kylässä on nuorta väkeä koko paljon ja onpa heillä hyviä kisakenttiä: tasaiset ruohoiset pihamaat kylätien vierellä.

On heinäkuun sunnuntai, kirkas kesäinen pyhäpäivä. Vienosti väreilee Ontarven pinta, hiljaan keinuilevat matalan rannan kaislat. Ja vainioilta tuo tuuli tuoretta tuoksua ja metsästä raitista havupuiden hajua. On kuin Suomessa ikään...

Ja kylän miehet sekä nuoret miehet että keski-ikäiset ukkomiehet. -- onpa joukossa joku pojannaskalikin sekä harmaahapsinen "starikkakin" -- ovat kokoutuneet nurmikolle Hilos-ukon kammioniekka-aitan edustalle. Toiset loikoilevat vihreällä pihamaalla päivää paistattaen, toiset nojailevat aitaa vasten vainioita tähystellen, muutamat taas istuvat aitan rappusilla "pagisten". Onpa eräällä "prihatshulla" räikeä-ääninen "sharmankkakin", jolla vetelee repäiseviä tanssisäveliä.

Kotoiselta näyttää tämä kuva. Niinhän ne meidänkin salokylien asukkaat kesäisinä pyhäpäivinä jonkun naapurin pihamaalla loikoilevat jutellen, käsiharmonikkaa soitellen. Harmonikan sävel on täällä vaan vielä räikeämpi ja miesten puhe vähän vieraalle suhahtava. Onpa heidän pukunsakin kirjavampi. Paitahihasillaan ovat useimmat -- kuten meilläkin. Mutta ei välkä meidän miesten valkeat paidanhihat, vilkkavat vaan kaikenväriset, enimmin punaiset, karttuunikankaat.

Pakisevat, pakisevat miehet siinä ja laativat kaikenlaisia, mitä vain mieleen johtuu. -- Eihän sillä väliä puheen hyvyydellä, koha pagistah. A viimeinni kyllästytäh pagitsemiseh ja tuumitaan käydä kisaamaan tanhualle.

-- A kuis sit kisatah?

Käyvät "kyykkäsille". Kisaajat jakauvat kahteen parveen, toinen toiseen, toinen toiseen päähän kenttää. He ovat etupäässä nuoria miehiä, mutta ottaapa joku vanhempikin osaa leikkiin. Itse vanhanpuoleinen kylän "staarostakin" on osanottajana.

Ja "kyykät" -- noin puolentoista korttelin pituisia, pyöreitä puupalikoita -- asetetaan riviin piirien sisäpuolelle. Miehet alkavat niitä pulikkamaisilla kangilla viskoa piireistä pois. Kumpi puoli ennemmin saa toisensa piirin kyykistä puhtaaksi, se on voittaja. Tasaisilta paikoilta ne kyykät kyllä pois viskelee, mutta annappas, että sattuu kyykkä kyykähtämään koloon tai kiven taakse piiloumaant Siinä saavat miehet, taitavimmatkin, toisenkin kerran heilauttaa kankea saadakseen kiusantekijän pois piiristä. Useampia eri asteita on kisassa. Hupaisin on "hebottamine". Muutamia kertoja tappiolle jouduttuaan, pitää miesten "hebottaa" voittajia. He tarttuvat kangen toiseen päähän kiinni, toisen työntävät maahan, nojautuvat sitä vasten kumartuen eteenpäin, niskansa lyyhistäen, s.o. asettuvat "heboseks". Voittaja hyppää kahden reisin "hebosen" selkään ja huilauttaa sieltä kangen kyykkiä kohden.

Hullunkuriselta näyttää leikki, hauska on sitä katsoa. Vilkkaasti liikkuvat miehet, vuoron perään "hebotetaan". Nauru helähtelee ja miesten huudot kaikuvat. Kanget viuhahtelevat, kalahtelevat kyykkiin ja kiviin ja aitaan ja väliin miesten kinttuihinkin. Toisinaan lentää viuhkasevat kyykät vinkuen aidan yli vainiolle, väliin miehille vasten naamaakin kimmahtavat. Vanha staarosta-ukkokin saa "liehottaa", jos taas vuoronsa saa "hebosella" ratsastaakin...

Vaan viimein väsyvät miehet kisaan ja kyllästyvät. Mietitään uutta huvia.

-- A kuis nyt?

-- Poapkaa, poapkaa! ehdotetaan.

Joukko miehiä käy sitte "poapkaa" heittämään.

Pyöreä ranka asetetaan pitkälleen maahan. Sen viereen, noin parin korttelin päähän toisistaan, pystytellään pienoisia, pyöreitä, 2-3 tuoman pituisia puunappuloita, yhtä monta kuin on osanottajiakin. Tässä pelissä tulee raha kysymykseen. Kukin osanottaja maksaa leikkiin ryhtyessään sovitun rovon, esim. kopekan yhteiselle "kassanhoitajalle". Sitten käydään heittämään. Jokainen kopekan maksanut saa pyöreällä, latuskaisella kivellä heittää kerran rangan viereen pystytetyitä nappuloita. Jokaisesta kaadetusta nappulasta saa kopekan. Jos siis kaataa yhden nappulan, saa kopekkansa takaisin, jos kaataa kaksi, saa toisen lisäksi ja jos kolme, kolmannen j.n.e. Taitavaa heittäjää niitä kaatamaan tarvitaankin ja onnistunutta heittoa. Milloin luikahtaa kivi nappulaan välistä rangan alatse, milloin mennä viilettää kauniisti ylitse rangankin, milloin taas töksähtää maahan nappulain edessä. Mutta jos heitto hyvästi onnistuu, osuu kivi nappulaan, pätkähtää rankaan, kimmahtaa siitä viistosti takaisin kaataen kolme, neljä nappulaa lisäksi. -- Alussa kun on nappuloita enemmän, heitetään etempää, mutta kun nappulat vähenevät ja välit käyvät harvemmiksi, lyhennetään heittoväliä.

Kun kaikki nappulat ovat keikautetut, pystytetään ne uudelleen, maksetaan kopekat ja käydään taas keikauttelemaan.

Ja peliä jatkuu hyvän aikaa. Uusia osanottajia tulee, toisia eroaa pois. Huonoimmat heittäjät menettävät kopekan kopekan perästä, taitavimmat taas kilauttavat niitä toisen toisensa jälkeen taskuunsa.

Miesväen pelaillessa on keräytynyt kylän tyttölöitä lähitienoille. Aidan toiselta puolelta ne katselevat miesten kisailemista, nauraa heläytellen huonolle heitolle, kiusaksi heittäjälle, huviksi muille. Vetäyvätpä sitten siitä karjalattaret saraimen leveälle, kaltevalle sillalle, asettuvat sille vieri viereen istumaan, täyttäen melkein koko suuren sillan. Ja siinä sitä onkin nyt oikein korean korea, kirjava parvi, on kirjavinta tikkaa kirjavampi. Siinä punaiselle paistavaa, siinä vihreälle vilkkavaa, siinä sinistä, siinä keltaista, vähän valkeaakin ja punasinervätä, ja vielä ruskeaksi päivettyneitä kasvoja ja punaisia poskia.

Tytöt alkavat pajattaa, laskevat saraimen sillalta kimakan laulun, vielä kimakamman kuin mitä olemme tottuneet kotisalojemme tytöiltä kuulemaan. Ja ääntä on miltei yhtä monta kuin tyttöäkin, toiset kimakampia, toiset matalampia, toiset etukynnessä kulkevia, toiset jälessä tulevia. Sanoista emme saa selvää, mutta sävel on valittava, surunvoittoinen.

Eiväthän ne pojatkaan enää kauvan malta keskenään kisata, kun tyttöhempukat, "mielessä piettävät" saapuivat noin koreasti laulelemaan. Yksi toisensa jälkeen he vetäytyvät tyttöjen luo. Menee sinne harmonikan soittajakin säestämään tyttöjen pajatusta.

Kohta ovat kaikki "prihat" saraimen sillan luona, muutamat sillalla istuen tyttölöiden kanssa pagitsemassa. Vanhat miehet jäävät aidan luo katsomaan taikka astuvat kotiin.

Ja taas saadaan nähdä uusi kisa. Harmonikan soittaja alkaa repäistä uutta säveltä, tytöt yhtyvät mukaan laulullaan.

"Kantrilli" alkaa.

Pojat valitsevat tytön "toveritshakseen", sitten asetutaan parittain kisakentän kumpaankin päähän. Tanssien käydään kentän poikki vastakkain, pujotellaan parien välistä, mennään toiseen päähän, käännytään takaisin, tullaan vastakkain, vaihdetaan toveritsoja, mennään omaan päähän, käännytään taas ja mennään vastakkain ja vaihdetaan, käännytään, pujotellaan sinne tänne tanssien ja pajattaen. Hupaisahan sitä on katsoa, vilkasta risteilemistä ja huimaa värien vilinää...

-- A tulehah sieki, vello, tantshuu ... käyhäh kantrillii mei keral! kehottavat meitä, katsojia.

-- A eihä mie kuis sit ossaa ... ka käisihä mie tok, käisin, käisin, sanomme.

Ja olisihan se somaa tantsiella kirjopukuisen, punaposkisen karjalattaren kera, olisihan niitä siinä ilman toveritsoja useampia. Mutta ihanhan siinä sotkeutuisi siinä vilinässä ja saisi palkakseen piian pilkan, naisen naurun.

Tämä kisa, "kantrilli" se kestää kauvimmin. Arvaahan sen, ei se niinkään pian kyllästytä, kun on "mielessä piettävätkin" mukana. Iltaan saakka siinä värit vilkkavat, laulu soi ja harmonikka laskee repäiseviä ääniä.

Vaan väsyvät tähänkin nuoret viimein.

Ja mihin sitte?

Vanhat miehet lähtevät kotiinpäin astuskelemaan, mutta nuorilla ei sinne vielä kiirettä. Rantaan rientävät tytöt ja pojat, astuvat veneisiin ja lähtevät järvelle liipottelemaan. Ilakoiden, leikkiä laskien he keinuvat vesillä, väliin kilpaa soudellen, väliin soutamatta kellutellen. Ja taas alkaa harmonikka soida, ja tyttösetkin antavat äänensä kaikua. Illan tyynessä ilmassa laulu ja soitto etäältä järven selältä kylään saakka kajahtelee...

Näin se kuluu salolaisen kesäinen pyhäpäivä.

Aamulla on taas edessä ankara työ, on ani varhain lähdettävä etäiselle metsäniitylle heinää lyömään.

Suonteleen praasniekoilla.

Olemme matkalla Suonteleen kylään. Siellä on näet suuret "praasmiekat" paraillaan. Soutelemme pienoisella veneellä Suonteleen jokea alaspäin Seesjärveä kohden. Hiljalleen meloskelemme vaan, kiirettä pitämättä; ehdimmehän me.

Synkän salon sydämessä virtailee verkalleen Suonteleen joki, ja yhä synkemmiltä saloilta se saa alkunsa. Mahtavia, jylhiä kuusikoita on toisinaan sen uomaa vartioimassa, toisinaan taas ikihongat humisevia metsiköitä sen rannalla muodostavat. Joskus laajenee joki leveäksi, ruohikkoiseksi lammeksi, jossa sorsat parvittain pulikoivat, joskus taas synkkänä virtailee rääsyisen suon lävitse, jossa kääkkyrämännyt ja kuikelokuuset kasvavat ja vaivaiskoivu ja suopursu rehoittavat. Onpa väliin lehtoisiakin rantoja koivikkoineen, lepikköineen.

Eräällä lauttauspaikalla tapaamme muitakin praasniekoille menijöitä. Paraillaan kuletetaan ylitse muuatta joukkoa hevosineen, rattaineen. Toisia on odottamassa vuoroansa, toiset jo mennä viilettävät kylää kohden.

Lauttauspaikan luona joessa näemme siltahepojen jäännöksiä ja jonkun matkan alempana koko ison kappaleen itse siltaakin. Kuului olleenkin tässä ennen silta, vaan kevättulva oli särkenyt. Ei ollut tullut siltaa korjattua, oli vaan laitettu lautta ja lauttausmiehelle pieni maja joen rannalle. -- Lautan laittamiseen oli ehkä etupäässä vaikuttanut se, että sillan yläpuolella sijaitsevan Suonteleen rautaruukin laiva pääsisi esteettä kulkemaan jokea alas Seesjärveen ja taas takaisin.

Veneillä menijöitäkin tapaamme. Pitkin jokea soutaa vihkasee niitä kokonaisia venekuntia tuon tuostakin sivutsemme. Veneissä on kaikenikäistä väkeä, on valkoparta "starikoita", ruskeapartaisia "Ontruksia" ja parrattomia nuorukaisiakin, onpa vanhoja akkoja ja nuoria tyttöjäkin. Iloisia ovat joukot, raikasta naurua ja vilkasta pakinaa kuuluu joka veneestä.

Tulemme Seesjärvelle. Siellä Seesjärven saaressa se on suuri Suonteleen kylä, korkean kaksihuippuisen vaaran läntisellä vierteellä. Pitkä silta, leveän, matalan salmen yli rakennettu, auttaa hevosella ja jalan kulkijat saarelle.

Kyllä sitä on juhlalle menijää ja praasniekoille kulkijaa! Saa se Suontele vieraita nyt! Joka taholla on tulijaa ja joka tavalla. Tullaan jokea, tullaan järveä, tullaan maatakin myöten; tullaan rattailla, tullaan jalkasin, ratsastaenkin tullaan...

Ja mistäpä kaikki tämä kirjava joukko lie tullutkaan; ei ole tavallinen naapurinmatka kellään. Etäällähän ovat lähimmätkin kylät, aina parin peninkulman päässä. Jos lähemmin tulijoita tarkastamme, tapaamme niissä paljon "vanhoja tuttujammekin". Näemme Ontarven asukkaita, näemme Korpilahden kansaa, näemme Kuusiniemen, Mäntyniemen ja Hirviniemen ihmisiä sekä joukon särkjärveläisiäkin. On vielä Paateneen musikkaa, onpa ukkoa Maanselästä ja Sellinkylästäkin. Ja kaikki vaan Suonteleen praasniekoille! Minnekä kaikki mahtunevatkaan? Suuri on kylä, monta on taloa, jokainen sukulaisensa, tuttavansa pirttiinsä vie ja kestitsee.

Romanaiselle on meitä neuvottu. Se onkin kylän uljain talo, vaaran rinteellä yli muiden komeana kohoaa. Romanaiselle suuri osa muutakin kansaa näkyy vaeltavan.

Astumme taloon.

Jos on talo potra päältä, uljas ulkoa, onpa se sisältäkin siivonnäköinen. Pirtin lattia on hohtavan valkea, penkit, lautsat, pöydät puhtaat, seinät samoin. Ja "gornitsa" on vielä komeampi. Seinillä isot, "vuitshiska"-reunaisilla "käspaikoilla" ympäröidyt peilit ja mitä potrimmat, kullatut jumalankuvat, joiden edessä pienoiset vahakynttilät palaa tuikuttavat.

Romanainen onkin kylän "bohatteri".

Kilkitellen kalkatellen alkavat kirkonkellot soida, ja kirjavana joukkona lainehtien rientää praasniekkarahvas kirkkoon. Siellähän mekin pistäydymme katsomassa, miten salolaiset temppelissään molivat, ristivät, kumartelevat. Kirkko on täpötäynnä kansaa. Oven suuhun pääsemme, johon hiukan kuulemme papin ja lukkarin veisuuta ja kansan hyminää ja näemme kuvilla koristellun kirkon peräseinän.

Romanaisella on sillä aikaa kuin kirkossa molitaan, varattu koko gornitsan pituinen ruokapöytä vieraiksi kutsutuille praasniekoilla kävijöille. Ja on siinä pöydällä syötävää, karjalaisemännän ruuanlaittotaidon kaikkia näytteitä. Siinä kalakukot komeilevat, siinä rokkavadit rehottavat, siinä kasat kalittoita sekä sultshinakääröt, siinä sankkeita ja isot joukot paksua karjalaisleipää. Vieläpä siinä päälle päätteeksi kolme neljä puoltuoppista "votka"-pulloakin komeilee janoisia Ontruksia pöytään houkutellen.

Sitten kun me, miesväki, olemme kylliksemme pöydälle ladottua kuormaa keventäneet, tulee akkaväen vuoro ja sen jälkeen vasta nuorten, poikasten ja tyttösien.

Mutta kauvan eivät nuoret jouda pöydän ääressä istumaan. Ulkoa alkaa kuulua iloisia ääniä ja harmonikan soittoa ja pajatusta. Sinne ovat jo toiset tasaiselle tanterelle kokouneet kisaamaan, tantsimaan. karkeloimaan. Sinnehän mekin Romanaisesta sekä vieraat että talonväki riennetään.

Ja sitten alkaa "kantrilli" käymään. Nuoret "prihat" valitsevat "toveritshan" ja käyvät tantsuun. Harmonikka soi, tytöt pajattavat, pojatkin rallattavat, kengät kapsavat ja koko kenttä kirjavana vilkkaa. Vanhemmat ihmiset seisovat reunassa kisaavia katsoen, monella suu mielihyvän naurussa. Varmaan heidän potra poikansa on soman toveritsan löytänyt tai tyttösensä potran pojan kumppanikseen saanut.

Jotkut vanhemmista käyvät kyykkää heittämään. Pienet pojat viskaavat paapkaa...

Ja elämä Suonteleen vaaralla on iloisaa, vilkasta, reimaa karkeloimista. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Suruja, huolia ei näy kenenkään kasvoilla. Kaikkien iloisimpia ovat nuoret tytöt ja pojat. Monet pojista ovat taas pitkän ajan takaa tavanneet "mielessä piettävänsä", toiset löytäneet ennen tuntemattoman, soman, reippaan tyttösen, vaihtaneet hänen kanssaan katseita ja sanoja tantsun kestäessä, ja povet ovat molemmilla lämmenneet. Etäältä voi tyttö kyllä olla toisista salokylistä, jopa 60-70 virstan päästä, vieläpä tiettömien salojen, korpien, soiden takaa. Mutta mitä huolii matkan pituudesta salolainen! Kun vaan tyttö suostuu ja asiat muuten selviävät, niin kyllä ne matkat pian juoksaisee, kun kosissa käydään ja tyttö noudetaan. Monet rakkausasiat praasniekoilla aletaankin, monet lemmenliitot siellä lujitetaan. Ja hyvähän siellä on tilaisuus valita. Paljon on nuoria koossa sieltä ja täältä, paljon on tyttöjä tarjolla... Ja missäpä ne salokylien nuoret muuten toisiansa tapaisivatkaan, eikä oman kylän tyttölöistä aina mielessä pidettävää löydä.

Siksipä nuorten ilo praasniekoilla iloisinta onkin ja "kantrilli" ei väleen väsytä...

Toisenkin päivän ne praasniekat vielä kestävät. Sukulais- ja tuttavataloihin jäävät vieraat yötä viettämään. Mutta me emme ehdi enää toista päivää "praasniekoimaan". Heitämme hyvästit iloiselle joukolle ja kiitämme vieraanvaraista Romanaisen väkeä.

-- A, elgeä viel mengö ... viipykeähä toki viel ... pyytelevät.

-- Toist tulgoa, toist tulgoa! kehoittavat kun kuitenkin lähdemme.

Karjalainen kalmismaa.

Jokainen, ken on retkeillyt Venäjän Karjalassa rajantakaisen heimolaiskansamme keskuudessa, on varmaankin erityisen huomion kiinnittänyt karjalaisten hautausmaihin, "kalmismaihin". Ja huomiota herättäviä ne ovatkin.

Olet taivaltanut synkät salot odotellen kylää joka vaaran takaa. Välkähtää viimein järven pinta ja metsä avautuu, levittäen eteesi viljavainiot sekä tiheän karjalaiskylän järven rantamalla.

Kylää katsellessasi huomaat heti kylän vieressä, vainioiden, peltoloiden keskellä tuuhean metsäsaarekkeen. Ihmettelet, miksi se semmoinen metsikkö siihen on heitetty. Arvelet tulleesi muinaissuomalaiseen kylään ja näkeväsi entisen, suomalaisten pyhän uhrilehdon.

Ja eipä vallan toisinkaan.

Metsikkö on karjalaisten "kalmismoa", pyhä puisto, jonne he kätkevät kuollehensa

"multihin muhajavihin",

jossa on

"hyvä heidän ollaksensa, armas aikaellaksensa".

Jokaisella kylällä Venäjän Karjalassa on oma kalmismaansa, onpa isoimmilla kylillä useampiakin. Useimmiten ovat ne ihan kylän vieressä, joskus etempänä järven saarella, "Kalmasaarella" tai niemellä järven takana, kuten Pieningän pienellä 2-taloisella kylällä, tai joen äyräällä, kuten Venginkylällä.

Omituisen, juhlallisen tunteen herättää kalmismaa sen piiriin käydessämme. Tuuheat ikihongat humisevat niin salaperäisesti, satavuotiaat kuuset oudosti kuiskivat. On kuin he haastelisivat juuriensa alla lepääväin manan matkamiesten, "pokkoiniekkojen" kanssa, tuntuu kuin Tuonen kosketus, ei kuitenkaan kylmä, mutta ei palavakaan. Harmaa, ladontapainen, pyöreistä hirsistä salvettu "tsassovnakin", rukoushuone, useimpain hautausmaiden portilla lisää vielä niiden omituisuutta.

Hupaisen vaikutuksen tekevät harmaat, puiset hautapatsaat, joita moni kalmismaa on täpö täynnänsä. Metsän tummassa siimeksessä ne seisovat kuolleiden leposijoja osoittaen.

Patsaita laatiessaan on karjalainen paraan taitonsa liikkeelle pannut, saadakseen rakkaan vainajan muistomerkin niin somaksi kuin suinkin. Ja somia ne monet ovatkin. Pyöreä tai neliskulmainen, pitempi taikka lyhyempi hirren pätkä on sahauksilla, uurroksilla, kolmioilla, hammastuksilla, pyöreillä poran reijillä t.m.m. veistoksilla taitavasti koristeltu. Yläpää on peitetty taitekaton tapaan kahdella laudankappaleella, vieläpä taitesauman päälle pienoinen harjakouru asetettu ja harjakourun selkään seisomaan 3-4 pienoista puunappulaa, "pulpukkaa". Isoimmissa hautapatsaissa on kattolautojen reunat peitetyt koristelluilla tuulilaudoilla. -- Ihmeen kekseliäs on karjalainen patsaita koristellessaan, koristeaiheita etsiessään. Suurilla hautausmailla löytää kymmenittäin erilaisia koristusmuotoja.

Usein on patsaaseen myös kiinnitetty erityiselle laudankappaleelle leikattu jumalankuva taikka jumalankuva pienoiseen metallilevyyn valettuna.