Part 9

La Cité on miltei ainoa Pariisin osa, jota ei ole uudistettu. Se ei ole alaltaan paljoa suurempi meidän pienempiä pikkukaupunkejamme, mutta se on sellainen harmaiden, korkeiden talojen ja mutkaisten ahtaiden katujen labyrintti, että kulkija saattaa eksyä vaikka sydänpäivänä. Sen keskellä on Notre Dame, jonka ympärille on raivattu seudun ainoa avonainen kenttä. Jos Pariisi on maailma, silloin on Notre Damekin maailman keskipiste. Paikallaan on että tuona keskipisteenä on kirkko.

Tosin pyrkii maallinen ylpeys ja turhamielisyys ripustamaan Notre Dameenkin korskeilevaa komeuttaan. Olen nähnyt tuon kunnianarvoisan temppelin liehuvan kirjavin lipuin keisarillisten juhlien aikana, olen nähnyt sen lukemattomien kukkaisköynnösten koristamana, sisältäpäin hopeatähtien ja kruunattujen N-kirjainten koristamalla helakanpunaisella, purppuranvärisellä ja sinisellä sametilla verhottuna. Mutta vähäpätöiseltä ja surkuteltavalta näytti tuo narrinpuku mahtavan kivisen jättiläisen päällä -- turhanaikainen kevytmielisyyden verho jalolle muistomerkille, jonka tarkotuksena on julistaa Jumalalle kunniaa eikä palvella ihmisten loistonhalua. Synkän suurenmoisina katselivat tornit juurellaan upeilevaa koreutta, ja kun vanhat muurit vapisivat mahtavan kellon kuminasta, saman kellon, jonka ääni kerran reväytti Qvasimodon korvat, silloin näytti Notre Dame ijäisyyden ylevyydellä katselevan alas sen ovissa vilisevää katoovaista, kullalla ja silkillä koristettua joukkoa. Mitä merkitseekään joku Napoleon Notre Damen rinnalla! Toinen kuningas ja keisari toisensa jälkeen on mahtaillut sen holvikaarien alla, ja vähää myöhemmin on hän ryöminyt Saint Denisin holveihin tai johonkin toiseen kolmen kyynärän pituiseen paikkaan, joka kuitenkin on ollut kyllin pitkä kätkeäkseen koko hänen suuruutensa. Sellaiseen ovat Notre Damen muurit tottuneet, tottuneet näkemään sukukunnan toisensa perään sen juuressa syntyvän ja kuolevan; mitäpä tuollainen jättiläinen välittää kaikista niistä pikkuharrastuksista, jotka näyttävät olevan sen ympärillä häärivälle kääpiökansalle niin tärkeitä![7]

Voisi helposti viekottua aavistamaan jotain onnettomuutta uhkaavaa siinä, että suuri kristitty temppeli alennetaan turhamieliseen ihmispalvelukseen. Sama Sibour, Notre Damen kirkkoruhtinas ja Pariisin arkkipiispa, hän joka antoi koristaa temppelin niin upeaksi keisari Napoleonin vihkiäisiin ja pienen Napoleonin ristiäisiin; hän joka, vaikka muuten kelpo kirkkoylimys, ehkä liiaksi pyrki maallisen majesteetin armonauringon loisteeseen, kaatui muutamia kuukausia sen jälkeen erään toisen kirkon kynnyksellä kurjan murhaajan tikariniskusta, pappistikarin iskusta. Kauniimmin kaatui joka tapauksessa hänen edeltäjänsä, piispa Affre -- katusululla, risti kädessään rauhaan kehottaen.[8]

Tämän rakennuksen tyyliä ei kiitetä aivan puhtaaksi, vaan sanotaan sen edustavan siirtymistä antiikkisesta goottilaiseen tyyliin sekä ilmaisevan selvästi useampien mestarien käsialaa. Varsin mahdollista; sen jättiläismuodot eivät pääty huippuihin eivätkä sentähden ehkä tee samaa ihmeteltävän sopusointuista ja keveää vaikutusta kuin Kölnin doomin. Kauvempaa näyttää Notre Damen pääfasaadi kaksine nelitahkoisine tornineen pikemminkin raskaalta. Vähän lähempänä tuo vaikutus lievenee erinomaisen taiteellisesti suoritettujen ulkonemain ja veistoksien kautta, jotka suovat silmälle viihdykettä. Jos taasen seisomme aivan muurin vieressä, tuntuu se painavan ja meitä hirvittää sen korkeus. Sisältä näyttää Notre Dame miltei pieneltä monien kuorien ja ahtaan laivan vuoksi, mutta holvilaitos tekee vapaan ja kohottavan vaikutuksen, niinkuin goottilaisen tyylin suippokaaret ainakin.[9]

Päästäksemme näiden tornien huippuihin, jotka ovat meille jo ennestään tutut Victor Hugon romaanin ja siitä birchpfeifferöidyn »Notre Damen kellonsoittajan» kautta, kiipeämme puolipimeässä, jopa aivankin pimeässä, ylös 396 kiviporrasta, jotka vuosisatojen kengänanturat ovat kuluttaneet keskikohdalta aivan kouruiksi. Saavuttuamme perille, on jalkaimme alla koko tuo ääretön kaupunki, tai oikeastaan sen katot, tornit ja sadattuhannet tuuliviirit ja niiden välitse harmaankeltaisena käärmeenä kiemurteleva Seine-virta. Ihmisvilinä torilla ja kaduilla näyttää todellakin muurahaiskeon hyörinältä. Kun inhimillinen suuruus jo kivitornista katsoen näyttää näin tuiki vähäpätöiseltä, kuinka mitättömältä se näyttäneekään tähdistä katsottuna, ijankaikkisuuden ja Jumalan silmillä!

Kiellosta huolimatta olivat tornin muurit täynnä ihmisten nimikirjotuksia, ihmisten jotka parempien välikappalten puutteessa koettivat saada nimensä kulkeutumaan aikojen ja unhotuksen läpi Notre Damen vankkojen seinien turvissa. Claude Frollon Anauhe ei ollut enää huomattavissa, ei myöskään ne kourut, joiden sulavaa lyijyä kuuro valoi Esmeraldan vapauttajan niskaan. Mutta katsellessamme alas suojusaidakkeen yli, muistui mieleemme Qvasimodon kosto, kuvaus niin hirvittävän julma, että se ainoastaan täällä, tuon kauhean jyrkänteen partaalla, saattoi syntyä runoilijan mielikuvituksessa.

Juhannuspäivänä, kello kahdestatoista kahteen, olin saapuvilla Notre Damessa toimitetussa suuressa messussa, joka pidettiin »tulvasta kärsineiden hyväksi», jokseenkin samaan tapaan kuin muissa maissa pidetään konsertteja hätääkärsivien hyväksi. Tarkotus ei ollutkaan niin paljo hädänalaisten edestä rukoileminen, kuin varojen kokoominen heille. Sisäänpääsystä maksettiin yksi sou, yksi frankki tai louisdori, kuinka kukin halusi. Kirkossa kävi Pariisin salonkien kauniimmat ja ylhäisimmät naiset ympäri kantaen pieniä avonaisia kukkaroita, ja jokaisen naisen rinnalla saatteleva herra, yhä uudistaen: _pour les inondés, s'il vous plait!_ Mahdotonta oli vastustaa tuollaisia haavinkulettajia, jotka eivät vähimmässäkään määrässä muistuttaneet meikäläisiä, pitkillä haaveillaan onkivia kirkonvartijoita -- epäjärjestys, jota ei tapaa muissa maissa. Kirkosta mennessä työnnettiin taasen esiin hienosti hansikoitu naisenkäsi; kolmas verotus, jota ei voinut mitenkään välttää.

Tämä oli tavallista, liikkuipa siihen aikaan missä tahansa Pariisissa. Rhône oli näet tulvinut äyräittensä yli kesäkuun 1 ja 2 päivänä, vienyt mukanaan kokonaisia kyliä, upottanut pellot veden alle ja niellyt satoja uhreja. Kesäkuun 6 p:nä, Pariisiin tullessani, ei siellä muusta puhuttukaan. Koko tuo suuri kaupunki oli avunkerääjiä täynnä. Teaatterit, konsertit, arpajaiset, kaikki ilmottivat jättiläis-ilmotuksilla _pour les inondés_. Innostus oli niin suuri, että kauniimmat naiset yksityisissä tanssijaisissa ottivat maksun joka tanssista: louisdorin jokaisesta kontrasta, kaksi louisdoria valssista j.n.e., kaikki _pour les inondés, s'il vous plait_. Opera comique antoi muiden muassa yhden illan samaa tarkotusta varten. Sittenkun sen näyttelijäkunta kolmen tai neljän näytöksen aikana oli tehnyt parhaansa yleisöä ihastuttaakseen, astuivat välinäytöksen aikana suosituimmat näyttelijättäret ja näyttelijät salonkiin, kulettaen ympäri noita samaisia avonaisia kukkaroita: näyttelijättäret miesten, näyttelijät naisten luona: _pour les inondés!_ Tuo kaikki suoritettiin erinomaisella hienotuntoisuudella ja tenhoavalla miellyttäväisyydellä. Aivan mahdotonta taasenkaan kieltää, jos joku ei olisi mielellään antanutkaan! Mutta ollakseni suora, tuntui minusta että se sopikin paljoa paremmin teaatterissa kuin kirkossa.

Kirkon puolustukseksi täytyy minun kuitenkin johtaa mieleen katoolisen kirkon oppi hyvistätöistä. Sen mukaan on hyvätyökin jumalanpalvelusta.

Notre Dame upeili vielä juhannuspäivänä kaikissa niissä koristeissaan, joihin se oli puettu keisarillisen prinssin ristiäisiin ja joiden kerrottiin maksaneen neljäsataatuhatta frankkia. Pariisin arkkipiispa, koko apulaisjoukkonsa ympäröimänä, toimitti messun. Kahdet urut ja kaksi soittokuntaa soittivat vuorotellen. Se oli kyllä musikaalisessa suhteessa kaunista, mutta oliko se myöskin kristillistä hartautta herättävää, jääköön tällä kertaa sanomatta. Katoolinen jumalanpalvelus on siinä määrässä ulkonaisilla menoilla ja komeudella sälytetty, että todellinen hartaus kaikenlaisten silmänlumeiden ja korvanhivelyjen häiritsemänä tuskin milloinkaan voi kohota aistillisia vaikuttimia korkeammalle. Ja juuri täällä molemmat äärimmäisyydet, yltiöuskonnollisuus ja täydellinen uskottomuus alituiseen risteilevät. Paljoa yksinkertaisemmin ja arvokkaammin saarnaavat näiden kirkkojen kiviseinät. Niiden muotojen suurenmoisuus painaa ihmisen tomuun Jumalan eteen ja kohottaa hänet holvien juhlallisten nousujen kera äärettömyyttä kohti.

28. Pantheon ja Madeleine.

On mahdotonta sivuuttaa näitä kirkkoja ilman, että niiden holvien alla hetkisen muistelisi vuosia 1793 ja 1806.

Pantheon on suuri, korkea- ja pyöreä-kupuinen kirkko -- pikemmin suurenmoinen kuin kaunis, huolimatta Grosin ja David Angersilaisen maalaamista kauniista kuvista. Epäsuotuisa kohtalo vainosi sitä alusta alkaen: sen arkkitehti, Souflot, kuoli mieliharmista, kun keksittiin ettei kuvulla ollutkaan tarpeeksi tukea, asia, joka kuitenkin sittemmin voitiin korjata. Vuonna 1751 alotettiin kirkon rakentaminen. Kansalliskokous, joka piti kaikkia kirkkoja tarpeettomina, teki siitä neron temppelin ja piirsi fasaadiin sanat: »Kiitollinen isänmaa suurille miehilleen». Voltaire ja lempeä Rousseau pääsivät sen ensimäisiksi asukkaiksi. Olen käynyt heitä katsomassa maanalaisessa kammiossaan, mutta kun ainoastaan sangen viileästi ihailen kahdeksannentoista vuosisadan filosofiaa, tuntui tuo pimeässä kävely minusta kolkolta ja ikävältä. Vartijan lyhty heitti kalvakan hohteensa siihen kammioon, joka nyt oli »valistuksen aikakauden» epäjumalten asuntona, ja tavattoman voimakas kaiku, joka monistutti askeleemme, tuntui vielä haudoistakin kaikuvalta pilkkanaurulta.

Marat on myöskin lyhyemmän ajan asunut tässä kuolleiden palatsissa, mutta syöstiin pian viheliäiseltä kuolemattomuuden-istuimeltaan. Mirabeau, joka oli monta vertaa suurempi ja parempi, sai tyytyä samaan kohtaloon. Joukkojen jumalten valtakirjat ovat lyhytikäisiä. 1822 tuli Pantheonista jälleen kirkko, 1830 muuttui se taaskin maalliseksi temppeliksi, 1851 uudestaan kirkoksi, ja seuraavan vallankumouksen aikana siitä kai kiertokulun mukaisesti tulee taas joku neron temppeli.

Joka suhteessa hauskempi on Madeleine-kirkko, jonka Napoleon vuonna 1806 vihitti suuren armeijan sotilaitten voiton temppeliksi. Jumalanpalveluksen sijasta piti siellä vuosittain vietettämän Jenan ja Austerlitzin taisteluiden vuosipäiviä. Restauratsionin mielestä tuo oli sangen tarpeetonta ja se vihki tämän kauniin rakennuksen vuonna 1816 »kaikkihyvälle, kaikkivoivalle Jumalalle, ja pyhän Maria Magdaleenan nimikkokirkoksi». Sitä vastaan ei kai katoolisilla ole mitään muistuttamista. Mutta muukalainen pysähtyy katselemaan noita pronssiportteja, tuota ihanaa korinttilaisten pylväitten muodostamaa katosta, samalla sekä ihaillen että ihmetellen että risti ja messu ovat saaneet sijansa tässä sievässä, ilmakkaassa ja keikailevassa pakanatemppelissä, Ateenan Minervatemppelin uskollisessa jäljennöksessä.

29. Napoleonin hauta.

Luulenpa että harvat ihmiset Napoleonista puhuessaan -- Napoleonista noin vaan ilman muuta -- tarkottavat ketään muuta kuin »vuosisatojen miestä», ensimäistä tämän nimen kantajaa. Hän on kasvanut ihmisten käsitykseen kuin syvä kirveenisku ajanpuun sammaleiseen runkoon, ja kaikki, jotka hänen jälkeensä tulevat, ovat Napoleon toisia, Napoleon kolmansia, Napoleon pieniä, vaan ei Napoleonia. Harvoin kuulee muuta kuin julkisissa asiakirjoissa kenenkään puhuvan Napoleon ensimäisestä. Sanotaan myöskin yksinkertaisesti _tombeau de Napoléon_ tai _tombeau de l'empereur_, keisarin hauta. Tämä hauta, kieltämättä yksi nykyajan suurimpia muistoja, oli samalla nykyisen Ranskan keisarikunnan kehto.

Invaliidikirkko, Invaliidihotellin yhteydessä, on samoinkuin Pantheon, mahtava ja suurenmoinen rakennus, mutta jossain määrin tavattoman suuren doomin painostama. Astuin sen sisään eräänä lauvantai-iltapuolena. Sattui olemaan paraillaan messu, jota jatkettiin keskeyttämättä huolimatta siitä, että pari tusinaa työmiestä oli repinyt kivilattian auki pääsisäänkäytävän toiselta puolelta ja viskannut multaa ylös valmistaakseen sijaa uusille haudoille. Täällä lepää Ranskan sotaisten suuruuksien tomu. Kirkko, samoinkuin hotelli, ei ole muuta kuin sotaisen kunnian jumaloimista varten. Ludvig XIV, joka rakensi hotellin, suvaitsi vaatimattomuudessaan esityttää itsensä siellä, samoinkuin Versaillesissa, tähtiradan ympäröimänä aurinkona. Hänen suunnattoman suuri ratsastajapatsaansa on niinikään portin edessä. Oikeastaan on hänet nyt pimittänyt toinen aurinko. Harmaatakkinen mies työntää hänet kokonaan varjoon. Ranskan kansa on kaikkina aikoina palvellut suurissa miehissään omaa suuruuttaan.

Kirkon sisus tekee valtavan vaikutuksen. Kaikki seinät ovat kuluneiden, veristen lippujen, satojen taisteluiden voitonmerkkien koristamat. Pitkin seiniä on Napoleonin marsalkkojen marmoriset kuvapatsaat ja maanalaisissa hautaholveissa lepää heidän tomunsa sekä Fieschin murhayrityksen kolmetoista uhria ja yhden naisen, madame de Villumen, sydän. Taustalla doomin edessä kohoo alttari, jonka molemmin puolin on kaksi jättiläismäistä jaspispylvästä, jotka tekevät suuremmoisen vaikutuksen. Tämä alttari jakaa temppelin kahteen osaan: ulkopuoliseen, armeijaa varten aijottuun, ja sotapäällikölle varattuun sisäpuoliseen, molemmat Ranskan kunniaksi. Tuossa sisemmässä, alttarin erottamassa osassa on Napoleonin hauta.

Niinkuin kaikki, mikä Ranskassa on suurta ja opettavaa, on tämä hautakin määrättyinä aikoina, maanantaisin ja torstaisin, vapaasti yleisön nähtävänä. Mutta nyt oli, kuten sanottu, lauvantai. Luovuin sentähden toiveestani päästä sinne sillä kertaa, varsinkin kun vartijana oli muuan keisarin sotavanhus, korsikkalainen Santini, joka oli seurannut päällikköään kaikilla hänen sotaretkillään vuodesta 1804 alkaen aina Elbaan ja S:t Helenaan. Sellainen mies ei toimi koskaan käskyjä vastaan.

Muuan berliniläinen, joka oli parin naisen seuralaisena kirkossa, oli kuitenkin toista mieltä ja alkoi mitä viattomin ilme kasvoillaan ahdistaa kunnon ukkoa erinomaisella houkuttelemistaidollaan ja eräänlaisten avaimien avustamana, jotka jo tätä ennen ovat avanneet monen linnotuksen portit. Suureksi hämmästyksekseni hän onnistuikin; ystävyytemme vahvistettiin siten, että ostimme Santinin valokuvan ja elämäkerran, ja niin saimme runsaan tunnin ajan kuulla omin silmin näkijän sujuvia kuvauksia -- »keisari ja minä!» Luultavasti ei tuo kunnia ollut mitään erikseen harvinaista, mutta suuri etu tietysti on että katsojia on vähä ja aikaa runsaasti. Toivon, paras Betty, ettet ilmota tästä komentajalle; voihan olla niin etteivät vanhalle korsikkalaiselle annetut määräykset olleetkaan niin ankarat, kuin hän alussa tahtoi uskotella.

Tämän doomin alla -- Viscontin työtä Mansardin piirustusten mukaan -- lepää Napoleon. Vaikutus on valtava, ei hartautta herättävä, vaan majesteetillinen. Meillä on edessämme samat vihreät jaspispylväät, joista äsken puhuin. Alttari on mustasta marmorista, sinne johtavat portaat valkoisesta, ja sivuilla kullattuja pronssi-enkeleitä; ylimpänä suojustaivas ja jättiläiskokoinen keisarillinen kruunu. Hautaholviin lankee juhlallinen puolihämärä, ja kun sieltä katsoo ylös kruunua kohti, hohtaa se ikäänkuin tulessa. Sen vaikuttaa kuvun sivuilla olevista ikkunoista tuleva valo, joka mestarillisen sovituksen mukaan lankee suoraan suuren kruunun kultaukselle. Tämän mitä kalliimmista ja harvinaisimmista marmorilajeista rakennetun sisätaustan sivuilla lepäävät Turenne ja Vauban. Turenne uinuu kuolemattomuuden sylissä, Vauban laakerivuoteella kauniitten muistopatsaiden alla; hautakammion suulla ovat Bertrandin ja Durocin leposijat.

Tämä doomiholvi, jota ihanat korinttilaiset pylväät kannattavat, on jotenkin samansuuruinen kuin Helsingin Nikolainkirkon laiva ja on erittäin rohkeata rakennetta, kupu 27 metriä läpimitaten ja 66 metriä, korkealla hautaholvin pohjasta, kahdellatoista ikkunalla ja runsailla maalauksilla varustettu. Yltympäri on neljä kappelia ja keskellä, kupuholvin alla, kuuluisa syvennys eli krypta, keisarin avonainen hauta.

Krypta on ympyränmuotoinen ja ylhäältä valkoisen marmoriaidakkeen ympäröimä, jonka äärestä voi nähdä koko sen sisustan. Alas astutaan alttarin etualalta neljääkymmentäkahta porrasaskelmaa myöten pronssilla koristetun tammisen portin kautta, jota vartioi molemmin puolin kaksi pronssista kuvapatsasta, kansan rauhallinen ja sotainen voima, ja jonka yläpuolelle on piirretty keisarin testamentissa olevat, surullisen kauniit sanat: »toivon että tomuni lasketaan lepoon Seinen rannoille, sen Ranskan kansan keskelle, jota niin suuresti olen rakastanut». -- Voimme kylminä sivuuttaa kunnian ylpeät muistolauseet; ne ovat niin paljon veren ja niin monien kyynelien tahraamat; mutta näitä rakkauden sanoja, jotka tahrattomina saattavat kaunistaa yhtä hyvin korkea-arvoisimman kuin alhaisimmankin hautaa, emme voi ikinä lukea liikutusta tuntematta.

Kryptan lattia on mosaikkia, joka taidokkaasti kuvaa suunnatonta laakerikruunua; seiniä peittää Napoleonin tärkeimpiä hallitustoimia esittävät korkokuvat. Yltympäri seisoo kaksitoista ihanaa naisenpatsasta Carraran marmorista, Pradierin viimeiset työt, jokaisella nimenä joku keisarin suurimmista voitoista -- ikäänkuin Napoleon tahtoisi Epaminondaan tavoin sanoa: nämät ovat lapseni! Noitten kahdentoista voiton katseet ovat suunnatut alaspäin keskellä olevaan suureen arkkuun, jossa heidän sankarinsa uinuu. -- Sekä Pradier että Visconti kuolivat ennenkuin näkivät teoksensa ikuistettuina tuossa ihmeellisessä haudassa.

Santini kertoi, niinkuin muuten yleisesti tiedetäänkin, että tuo ihailtu, yhdestä ainoasta punaisesta porfyyrimöhkäleestä hakattu 4,5 metrin pituinen, 41 metrin korkuinen ja 2 metrin levyinen kirstu, jonka kansi yksin painaa kaksikymmentätuhatta kiloa, on tuotu »Suomesta». Oikeastaan lienee kivimöhkäle kotoisin Äänisjärven rannoilta; mutta miksi luopuisimme tuosta kunniasta, jonka Ranskan maantieto niin hyväntahtoisesti meille suo?

Vielä eivät Napoleonin jäännökset lepää porfyyrin sylissä. Työ ei ole vielä täydelleen loppuun suoritettu ja siihen saakka ovat S:t Helenan vangin jäännökset kaksinkertaisen, lyijyisen ja ebenholtsisen kirstun kätkössä eräässä noista neljästä kryptan sivukappelista, S:t Jérômessa. Kappeli oli runsaasti sotamerkeillä, kuvan veistoksilla ja maalauksilla koristettu. Väliaikaisella päällyskirstulla, joka on hyvin yksinkertainen, on ainoastaan seuraavat sanat: »Napoleon, keisari ja kuningas, kuollut S:t Helenassa toukokuun 5 p:nä 1821».

Mikä vahinko että tämä ihana hauta on ihmispalvelusta varten pystytetty! Se on kirkko, jossa Jumala on unhotettu. Taikka oikeammin: Jumalaa on muistettu tavalla, jota Santini sattuvasti kuvasi seuraavin sanoin: »Pyramiidien luona sanoi Kleber Bonapartelle: kenraali, te olette suuri kuin maailma! Invaliidikirkossa sanoo maailma Napoleonille: sire, te olette suuri kuin Jumala!»

Inhimillinen suuruus, valta ja kunnia voisivat paljoa suuremmalla totuudenmukaisuudella piirtää haudoillensa Jumalan kaikkivaltiaan kasvojen edessä yhden ainoan sanan:

_VANITAS!_ Turhuutta!

30. Napoleon III.

Napoleon II, entinen Rooman kuningas ja Reichstadtin herttua, Napoleon I:sen ja Itävallan Marie Louisen poika, ei koskaan kantanut ensinmainittua arvonimeä, jonka nyt hallitseva serkkunsa hänelle omisti, siten osottaakseen pitävänsä kiinni perintöoikeudestaan Ranskan kruunuun. Tämän perintöoikeuden mukaan, tämän uuden laillisuuden, jota ei mikään valtaistuin ajan pitkään voi olla vailla ja jonka katsotaan perustuvan Ranskan kansan kahteen kertaan uudistamaan vaaliin, peri Reichstadtin herttua Wienin kongressin ja Euroopan kieltämät isänsä oikeudet; ja sitten kun tämä onneton nuorukainen salaperäisellä tavalla kuoli kahdenkymmenen vuoden ikäisenä, on perintöoikeus siirtynyt nyt hallitsevalle keisarille, joka on Ludvig Napoleonin, Bonaparte-suvun miehisiä perillisiä jättäneen vanhimman jäsenen vanhin poika.

Tämä lyhykäisyydessä Napoleon III:nnen perintövaatimuksista, joita ei Eurooppa ole milloinkaan hyväksynyt, jotka Ranskan legitimistit, kuningas Henrik V:nnen kannattajat, vieläkin kieltävät ja joille nykyinen Ranskan valtaistuimen omistaja on pitänyt tarpeellisena hankkia uutta vahviketta jälleen kahteen kertaan uudistettujen yleisten vaalien kautta, vuonna 1848 joulukuun 20 päivänä tasavallan presidentiksi ja vuonna 1851 samana päivänä ranskalaisten keisariksi, siten uskollisesti seuraten suuren setänsä esimerkkiä. Napoleon III:nnen vaiherikas elämä on muuten niin tunnettu, että on tarpeetonta sitä tässä kuvata. Tahdon ainoastaan muistuttaa siitä, miten hän, vuonna 1808 syntynyt, kahdenkymmenen vuoden vanhana taisteli italialaisen vallankumouksen riveissä ja kolmenkymmenen vanhana kahdesti kohotti vallankumouksen lipun Ranskan silloista kuningasta vastaan, vihdoin saman tasavallan presidenttinä, joka oli piirtänyt lippuunsa nuo mahtavat sanat _Liberté, Egalité, Fraternité_, neljänkymmenenkolmen vuoden ikäisenä mullisti uuden vallankumouksen kautta maansa hallitusmuodon, jolle hän kolme vuotta aikaisemmin oli vannonut uskollisuutta, ja miten hän yleisen vaalioikeuden, vapauden ja kansanvaltaisten periaatteiden harteilla nousi yksinvaltaan; uusi todistus puolueiden kohottamien ja puolueiden kukistamien laitosten heikkoudesta, jotka ovat syntyneet ilman että niillä olisi kansan luonteessa ja historiassa pysyvää perustusta.

Napoleon III:nnen vallananastus on antanut aihetta merkillisiin riitoihin. Nisard, Pariisin yliopiston professori, laati sen johdosta kaksi moraalikäsitettä: toisen yksityiselämää, toisen valtiota varten. Tällä opilla, jonka, ohimennen sanoen, kuulijakuntansa otti vihellyksillä vastaan, on kuitenkin kannattajansa ja täytyy ollakin niiden keskuudessa, joiden mielestä _fait accompli_:lla, voiman voittaneella teolla, on laillistuttava luonne; mutta jokaiselle puolueettomalle maailmanmenon seuraajalle pitäisi olla selvää, että se on vaarallinen oppi, joka toteutettuna voi johtaa mitä suurimpiin oikeuden loukkauksiin.

Mutta minä, paras Betty, en aijo sinua johtaa enemmän valtio-oikeuden kuin siveysopinkaan pulmallisiin kysymyksiin, huomautan ainoastaan että Napoleon III voi, lukuunottamatta yleisten periaatteiden alaa, vedota lujaan luottamukseensa hallitussukunsa ja oman onnentähtensä tulevaisuudesta -- vielä enemmän siihen tehtävään, jonka hän luulee kutsumuksekseen -- kohtalo-oppi, joka ilmenee kaikissa hänen teoissaan ja jonka hän monessa tilaisuudessa on ilmilausunut. »Aikani ei ole vielä tullut», sanoi hän joku aika takaperin, kun senaatti häntä onnitteli Pianorin murhayrityksen tyhjiinraukeamisesta; ja eräässä toisessa tilaisuudessa hän lausui: »minun täytyy kiiruhtaa toimiani, sillä minun osakseni ei ole suotu pitkää aikaa».

Sellaiset miehet kulkevat järkähtämättä kerran asettamaansa päämaalia kohti, antamatta tavallisten ihmisten arveluiden itseään häiritä. He eivät tunne vihaa eikä rakkautta, myötätuntoa eikä inhoa, eivät säästä mitään eivätkä pelkää mitään, eivät koskaan kammoa mitään välikappaletta, joka johtaa päämaaliin, eivätkä myöskään koskaan epäile niitä valitessaan, uskotuimpansakin ovat heille ainoastaan tuon samaisen päämaalin portaita ja välikappaleita. Kehenkä sopisikaan tämä paremmin kuin ensimäiseen Napoleoniin? Sellaiset miehet voivat toisinaan olla suuria, riippuen sekä päämaalista että välikappaleista; pelättäviä he ovat aina.