Part 8

Kun ensi kerran lähestymme tätä uuden ajan Baabelia, synnin ja suuruuden pesää, täyttää sydämemme monet eri tunteet, aina erilaisten mielialojen ja toiveitten mukaan. Rinnallamme oleva milord -- sillä täällä ajetaan _comme il faut_ ensi luokan vaunuissa -- istua lojotti hajasäärin vaunun nurkassa syventyneenä tutkimaan Véryn tai Frères Provencauxin paahtopaistien ominaisuuksia, omistamatta katsettakaan näköalalle; milady tutki innokkaasti erästä punaiseen marokiniin sidottua _Guide à Paris'ia_. Saksalainen professori asetteli silmälasejaan; venäläinen ruhtinatar oli pelkkänä silmänä; sveitsiläinen kotiopettajatar nakerteli huomaamattaan makeisiaan; hamburgilainen kauppapalvelija siveli tietämättään partaansa; belgialainen jesuiitti silitti mietteissään harvaa tukkaansa; nuorella ruotsalaisella laulajattarella oli kyyneleet silmissä; norjalainen maalari puri huultaan; tanskalainen neiti kuivatti alituiseen teaatterikiikarinsa laseja; suomalainen ylioppilas istui kuin kirkossa; ainoastaan maaseudun ranskalaisten ja ranskatarten muutenkin kerkeä kieli surahti äkkiä vieläkin vilkkaampaan hurinaan, täyttäen vaunun ihastuksen huudahduksilla, joiden sisällyksen voi supistaa kolmeen sanaan: _Paris, c'est le monde, Paris c'est tout_, Pariisi on kaikki kaikessa! Niin paljo kuin maakunnat kadehtivatkin keskustaa, niin ne kuitenkin mielellään nauttivat sen loisteesta, ja niin voimakas on keskitys, ettei mitään pidetä Ranskassa suurena, ylevänä, älykkäänä, aistikkaana tai kauniina, ellei sitä ole ensin Pariisissa sillä leimalla varustettu.

Hulluinta oli että vaunuissa oli ikkunoita ainoastaan sivuilla. Aito-ranskalaiseen tapaan emme nähneet enemmän menneisyyttä takanamme kuin tulevaisuutta edessämme; elimme ainoastaan nykyisyydessä, joka molemmin puolin kiiti ohitsemme sekuntien vieriessä, ja kun vihdoin näimme Pariisin, niin olimmekin jo siellä. Maisemissa ei ollutkaan mitään erikseen silmäänpistävää. Pian tottuu silmä linnoihin, huviloihin ja puutarhoihin. Niitä on tosin täällä jonkun verran tiheämmässä, ja sen kyllä huomasi että pienellä ryytimaalla alkoi täällä olla sama arvo kuin kokonaisella maatilalla muualla maailmassa; mutta paitsi lukemattomia kyökkikasvitarhoja, näimme aivan lähellä Pariisia peltojakin. Mitenkä kannattaa täällä vehnän ja herneiden viljeleminen sen jälkeen, kun rautatie on pystyttänyt kaikki Ranskan vilja-aitat Pariisin porttien luo, se on minulle vielä tänäkin hetkenä arvotus. Niin on kuitenkin asianlaita luoteisella puolella. Muualla ovat näköalat suurenmoisempia.

Läksimme Brüsselistä kello yhdeksän aamulla. Kello 3 j.p.p. pysähtyivät nuo neljäkymmentä vaunua konduktöörin pillin vihlovan äänen komennuksesta ja noin seitsemänsataa matkustajaa syöksähti Ranskan pohjoisradan komealle asemalle Seine-virran oikealla rannalla Pariisissa. Ihmeteltävässä järjestyksessä oli koko tuo muukalaisten joukkue saanut kahdenkymmenen minuutin kuluessa matkatavaransa ja ahdannut ne sekä itsensä fiakreihin ja omnibusseihin. Näin jatkuu tuhansien menoa ja tuloa, joka toinen tunti tulevia, joka toinen tunti meneviä, päivä päivältä, usein öisinkin; alituinen pyörre, jonka kautta tuo jättiläiskaupunki lakkaamatta hengittää sisäänsä ja jälleen ulos ihmisvirtoja ja elämänaineksia, kuten valaskala vetää sisäänsä ja jälleen ulossuihkuttaa valtameren vesijoukkoja -- ilman niitä se ei tulisi aikaan ja myriaadeja olentoja se pidättää ravinnokseen.

Nyt sitä siis lähdettiin liikkeelle eräällä noista omnibusseista, jotka herhiläisten tavoin mennä pöristävät ristiin rastiin Pariisin katuja. Vaunussa oli onneksi etupuolellakin ikkuna, jonka lasi oli ruusunpunainen.

Kun nyt paistaa helotti heinäkuun aurinko tuon raskaan komun pyöriessä katuja pitkin, näyttäytyivät palatsit, hotellit, kirkot, bulevardien puut, myymäläin komeudet ja itse aaltoava ihmisvirta tuon lasin läpi ruusunpunaisessa valossa. Se oli yksi noita _effets de circonstances_, jotka eivät itsessään merkitse mitään, mutta jotka ehdottomasti liittyvät ensi vaikutukseen. Pariisi ruusunpunaisena! Juuri sellaisena se näyttäytyy kaukaa kaikille, jotka sokeasti seuraavat sen vaihtelevia muoteja, jotka taivuttavat pohjoismaalaiset karhunniskansa sen oikkujen ikeen alle, jotka enemmän tai vähemmin kömpelösti jäljittelevät sen seurustelutapoja, jotka jumaloivat kaikkea sieltä tulevaa, ihmisoikeuksien ja yhdenvertaisuuden opista aina pensionijuoruihin taikka räätälin uusimman hännystakin uusimpaan kuosiin saakka; jotka kerran siellä käytyään pitävät itseään korkeampina olentoina ja Pariisissa käyneen mainetta kaikkea muuta suurempana, taikka, elleivät ole siellä olleet, huokailevat kademielisinä ja pitävät tuota onnea kaiken ajallisen hyvän huippuna. Pariisi ruusunpunaisena! Sellaiselta se näyttää rikkaasta, joka tavottelee kunniaa, voittoa tai nautintoa, astuessaan ensikertaa sen porttien läpi, ja nuorukaisesta, joka toivon aarteet povessaan on rikkaista rikkain. Sellaiselta se näyttäytyy keikailijasta unelmissaan, salonkileijonasta samppanjahuumeessaan ja valtiollisesta kannunvalajasta vallankumousnälässään, seurasääntöjen orjasta nojautuessaan alati maailman tuomion ojennusnuoraan sen sijaan, että kuuntelisi terveen järjen päätöksiä -- ja samalla kertaa ja samanlaiselta se tuntuu vapautta unelmoivasta ylevästä innostuksesta ja loistavia tekoja haaveilevasta sydämestä, ja noita tekoja laskevasta muistosta, ja niiden uudestisyntymistä odottavasta toivosta -- kaikille se esiintyy samassa ruusunpunaisessa hohteessa nähdessään ensikerran, läheltä tai kaukaa, tämän kaupungin, johon maailma aina odottaen katsoo ja joka sentähden jonkinlaisella oikeudella pitää itseään koko maailmana.

Harhaluuloa! Kuinka monesti onkaan tuo hohde vaalennut odottavalle maailmalle ja niille monille tuhansille, jotka sieltä ovat etsineet onnea, kunniaa, menestystä, huvia, rikkautta ja jotka ovat ainaiseksi kadonneet noihin ihmisaaltoihin, milloin katubarrikaadien juureen, milloin olkivuoteelle, milloin murtuvin sydämin kullatuissa saleissa, milloin synkkänä syysyönä Seinen aaltoihin! Joka päivä sinne virtaa uusia toiveita, jotka huomenna pettyvät; joka tunti murskautuu jonkun elämän onni; joka minutti nousee taivaalle hylättyjen sydämien epätoivoisia huokauksia; ja yhä vaan leijailee ruusunpunainen usva tuon huimaavan kuilun päällä, joka on niellyt ja yhä nielee lukuisia uhreja, Ludvig XVI:nnen kruunusta ja päästä aina lumppujenkerääjään, joka eilen löydettiin kuolleena palatsin portaitten vierestä; Marie Antoinetten verisestä kiharasta aina hylättyyn seitsentoistavuotiseen tyttöön, joka tänään makasi hengetönnä la Morguessa; harmaantuneesta oppineesta, joka päätti elämänsä Bicetressä, aina kaksitoistavuotiaaseen poikaan, joka ampui luodin otsaansa sentähden, että toinen sai luokalla paremman todistuksen kuin hän.

Mutta millä oikeudella nimittäisikään Pariisi itseään maailmaksi, ellei se loistonsa ohessa niin uskollisesti kuvastaisi toivon harhakuvia, onnen pettymyksiä ja elämän katoovaisuutta? Notre Dame! Pantheon! Jos voitaisiin koota kaikki se veri, minkä ne ovat nähneet virtaavan, kaikki ne kyyneleet, mitkä ne ovat nähneet vuodatettavan, niin Seine-virta paisuisi yli äyräittensä ja huuhtoisi aaltoihinsa nuo niin monien onnettomuuksien ja monien rikosten näyttämöt. Ja kuitenkin sirkuttaa niiden ympärillä yhä samat iloiset heinäsirkkaparvet, joiden katseesta kuvastaa sama suruton luottamus ikuiseen onneen, mikä tässä maailmassa on onnen ehto ja mitä ilman ilo on vain hymyilyä hautojen partaalla. Näin kerran pienen pantomiimin, muuten hyvin vähäpätöisen, mutta loppunäytös esitti Pariisia tuhannen vuoden päästä. Poissa olivat palatsit, torit, kuninkaitten patsaat ja kaikki, tai miltei kaikki, mikä nyt hyväilee silmäämme tässä jättiläiskaupungissa. Seinen autioilla rannoilla söi hirvi ja harmaat rauniot kasvoivat sammalta, mutta korkeana ja katoomattomana loisti vielä taustalla riemuportti _Arc d'étoile_ iltaruskon valossa. Kaikki muu oli kadonnut, vain Ranskan kunnia seisoi vielä koskemattomana.

Kuinka tuo sattuikaan paikalleen! Olisitpa kuullut katsojain käsientaputukset! Sydän kaipaa onnekseen jonkinlaista ikuisuutta. Täällä se esiintyi kunnian ikuisuutena, ja sitä ymmärtää ranskalainen paraiten. Toisella kertaa se on onnen ikuisuus. Eiköhän jokainen kuolevainen ole kerran elämässään luottanut _siihenkin_?

25. Särki meressä.

Olla rautatievaunuun sullottuna; vyöryä sieltä ulos; lönköttää eteenpäin omnibussissa ja lopulta majottua johonkin hotelliin, samapa mihin, »miss' elämämme suojan saa»; se on yksinkertainen, jokapäiväinen asia. Koti seuraa meitä, jos kohta mitä suppeimmassa muodossa: veneenä, jos olemme järvellä; vaunuina, jos maitse kulemme; kapsäkkinä; lompakkona; yhtenä ainoana rakkaana kirjeenä, jos olemme yksinämme huoneessamme kolmen-, neljänsadan penikulman päässä omasta maastamme ja rakkaistamme. Mutta tuo itsemme ja muistojemme näkyväinen side katoaa, niin pian kuin astumme kynnyksen yli ja seisomme ihmishälinän keskellä, kenenkään meitä tuntematta ja ymmärtämättä, yksinäisinä, ilman rakkautta, ilman ystävyyttä, pisarana valtameressä -- sanalla sanoen, niinkuin särki meressä.

Eräs ystäväni, joka oli paljo matkustanut, antoi minulle sen neuvon, että matkustaisin, jos mahdollista, yksin. Jos tahtoo jotakin oppia, sanoi hän, silloin ei pidä alituiseen raahata kotia mukanaan ystävän tai sukulaisen muodossa. Meidän täytyy riistäytyä irti sen tottumuksista ja ajatustavoista, sen ennakkoluuloista ja elämänkatsomuksesta; meidän täytyy vieraassa ympäristössä liikkuessamme elää _sen_ tapojen mukaan, omistaa _sen_ katsantokanta, _sen_ elämänkäsitys. Meidän täytyy, jos mahdollista, irtautua juuristamme ja kiintyä vieraaseen maaperään, sillä ainoastaan siten hankautuu yksipuolisuutemme pois ja me ymmärrämme sitä, mikä siihen asti on ollut vierasta, ei ulkonaisina ilmiöinä, vaan uutena, kokonaisena ja oikeutettuna inhimillisen olemuksen puolena.

Olen koettanut tuota neuvoa seurata, ja myönnän sen täysin hyväksi. Mutta se vaatii suurta itsekieltäymistä. Sellainen matka ei ole mikään _huvimatka_, ei ainakaan aluksi. Ilomme jää monesti puolinaiseksi, kun emme voi sitä jakaa, ja moni kokemus hautautuu kirstuun, jonka avaimen muisti niin helposti kadottaa. Yksinäisyyden tunne on alussa niin voimakas, että tuntee kutistuvansa aivan mitättömäksi. Kaikkien niiden tuhansien joukossa, jotka rientävät ohitseni, ei ole ainoatakaan, joka vähimmässäkään määrässä välittäisi siitä, onko minua maailmassa. Olinpa tahi en, kaikki kulkee kulkuaan yhtä hyvin tai yhtä huonosti, niinkuin ei tällaista herraa maailmassa olisikaan. Lumihiude, joka liitelee ilmassa pohjolamme talvipäivänä, voi toki arvella täyttävänsä jonkun tyhjän paikan lehdettömällä oksalla, kunnes sekin lopulta sulaa kevätauringon paisteessa; mutta minä olen varma siitä, että sille paikalle, josta nostan jalkani, astuu seuraavana hetkenä joku toinen, ja että jos tulen tai menen, ei minulla ole suurempaa merkitystä kuin hiekkajyväsellä, joka ajelehtii hetkisen erämaan tuulen lennättämänä, hautautuakseen seuraavana hetkenä myriaadien siskojensa joukkoon.

Myönnät kai, paras Bettyseni, että se on terveellinen läksy. Eiköhän moni meistä ole jonakin heikkona hetkenä rakkaassa kodissaan luullut olevansa jotakin maailmassa? Sitte joudumme avaraan maailmaan ja mittaamme suurta merkitystämme suuremmalla mittapuulla, jossa mittailussa eivät tavalliset pienet tumastukkimme riitä, ja silloin huomaamme ehkä jonkinlaisella hämmästyksellä, joka on kylläkin terveellistä, että olemmekin maailman rattaassa vain vähäpätöisiä hampaita, joiden heikko surina, siitä saat olla varma, katoo elämän hälinään kuin sääsken ääni Imatran pauhuun.

_Nil admirari_, ei ihailla mitään, on lause, jota ainoastaan mukavuus ja laiskuus saattavat seurata. Suurinkin moittija ja arvostelija ihailee kuitenkin jotakin, jota hän pitää voittamattomana: omaa erinomaista terävyyttään. Antakaamme sentähden, kun kerran olemme Pariisissa, sekä suurelle että pienelle oma arvonsa. Se ei ole missään tapauksessa enempää kuin nokikyven maailman suuressa suitsutusuhrissa.

Tämä kaupunki on kuningaskunta ja enemmän kuin kuningaskunta. Sen korttelit ovat maakuntia; Quartier latin, suuruudeltaan niinkuin Helsingin niemi, on asukasrikkaampi kuin Uudenmaan maakunta. Esikaupunki S:t Antoine voi kutakuinkin pitää Hämeelle puoliaan. Yhden ainoan kadun, rue S:t Martinin varrella, joka alkaa samannimisestä esikaupungista, asuu enemmän ihmisiä kuin Savossa. Rue Richelieun tai S:t Honorén katu ovat kyllin rikkaita lunastamaan kaikki Suomen pankin varastot, Suomen kauppalaivaston ja Suomen paloapuyhtiön vastuusumman. Hôtel du Louvressa, yhdessä ainoassa rakennuksessa, asuu yhtä paljon ihmisiä kuin Hämeenlinnan kaupungissa. Pariisin määri käsittelee suurempia rahasummia kuin varakuningas, vaikkei hänen valtaansa voikkaan verrata viimemainitun valtaan; häntä alemmat virkamiehet ovat maaherran arvoisia. Pariisi kuluttaa yhtenä päivänä enemmän ruokavaroja kuin Helsinki yhtenä vuotena; se juo kohtuullisesti, mutta juo kuitenkin yhtenä viikkona enemmän viiniä kuin koko Suomi yhtenä vuotena olutta. Se elää yhdessä päivässä enemmän kuin muut koko elinaikanaan, ja jos se saman ajan kuluessa tekee useampia suurtöitä kuin muut seudut moneen ihmisikään, niin voimme varmasti otaksua että se samaan aikaan heittäytyy useampaan mielettömyyteenkin kuin joltisenkin suuren ja mielettömän maan kaikki asukkaat yhteensä.

Jo tästä voit, hyvä Betty, huomata että täällä on sekä hyvän että pahan mittapuu suurenmoinen, ja se kai tulee useasti esille näissä katkelmissa. Ja jos tänne tulee nimetön pikkukaupunkilainen pohjolasta ja kuvittelee voivansa mitata Pariisia Helsingin esplanaadien tai Turun torin mukaan -- silloin häntä samalla sekä puristaa että laajentaa ääretön ympäristönsä; hän hukkuu, hän katoaa -- kuin särki mereen!

26. Miten sivistys muuttuu kansan omaisuudeksi.

En edes yritä piirtämään sinulle mitään varsinaista kuvaa Pariisista. Sentähden, hyvä Betty, saat itse luoda tästä kirjavasta kuvausten sarjasta niin elävän kuvan kuin voit. En aijo myöskään seurata määrättyä järjestystä, vaan siirryn taulusta tauluun niinkuin elämä itsekin siirtyy.

Suureksi helpotukseksi muukalaiselle ja samalla arvaamattomaksi hyödyksi omalle kansalle on se erinomainen alttius, jolla kaikki täkäläiset sivistyksen aarteet, historialliset muistomerkit sekä nykyajan loisto- ja hyötyrakennukset ovat _kaikkien nähtävinä_. Siellä kotona, rakkaassa Suomessamme, jossa kuitenkin on niin vähän nähtävää, on tuo pienikin pantu lukittuun arkkuun, ja varovaisuus menee niin pitkälle, että monin paikoin yksinpä hautausmaiden portit ovat lukitut (poikaveitikat sentään voivat kiivetä muurin yli). Jos meillä on joku näkemisen arvoinen vanha tai uusi linna, joku kirkko tai kokoelma, niin käy niihin pääsy tavallisesti kaikenlaisia mutkateitä, ja minä tunnen esineitä (esimerkiksi rahakokoelmia), jotka erikoisella huolella suojellaan kaikilta uteliailta katseilta, niinkuin olisivat olemassa vain sitä varten, että hoitaja ne kerran vuodessa puhdistaa. Olen muistavinani akadeemisen konsistorion ainakin kerran päättäneen, että kokoelmien pitäisi olla määräaikoina yleisön nähtävänä, mutta en ole huomannut että tällä päätöksellä olisi ollut mitään voimaa ja vaikutusta, ellei mahdollisesti kirjaston suhteen, joka on ainoa ahkerammin, vaikkei sentään yleisesti käytetty. Niissä meikäläisissä kokoelmissa ynnä muissa, jotka näkemistä ansaitsevat, käy enimmäkseen vain matkustajia ja säätyläisiä, mutta harvoin tai ei milloinkaan alempiin kansanluokkiin kuuluvia. Ne juuri kuitenkin sitä etupäässä kaipaavat, varsinkin meillä, missä he ovat suletut kaikista sivistävistä huveista ja missä itse sivistys on niin vähän levinnyt ja niin välttämättömän herätyksen tarpeessa. Pelkkä katseleminenkin sivistää; se herättää aavistuksen tieteen ja taiteen rikkaasta sisällyksestä, kunnioituksen sen arvoa kohtaan; kuka voi arvata mitä siemeniä sellainen katseleminen kylvää suureen yleisöön, jolla ei tähän saakka ole ollut aavistustakaan yhteiskunnan älyllisistä voimista?

Koulut yksin eivät tee kaikkea. Kansa on luonnoltaan kuin lapsi, ja lapset kaipaavat kuvakirjoja. Ja välitön näkeminen on suurille joukoille samaa kuin kuvakirjat lapsille. Näkeminen ja sivistys ovat läheisiä sukulaisia; suositan tätä asiaa meidän kaappisankariemme ajateltavaksi.

Kruunatun sivistyksen aika, jolloin vain muutamat harvat kantavat sivistyksen kruunausmerkkiä ja on monta tietämätöntä, on jo ohitse tai pitäisi ainakin olla ohitse siinä merkityksessä, että opiskelukamarin ulkopuolella on ainoastaan _profanum vulgus_. Älyniekoilla ja erikoistutkijoilla on aina oleva oma alansa. _Siinä_ suhteessa emme voi tasa-arvoisuutta saavuttaa; siinä _täytyy_ olla ylimystöä. Mutta aatteet, keksinnöt, sovittelut, yleensä kaikki tulokset olisi saatettava kaiken kansan tiedoksi ja hyödyksi. Juuri ne ja tieto niiden arvosta, muodostavat sivistyksen varsinaisen sisällyksen; on eroa sivistyksen ja oppineisuuden välillä, toinen on päämaali, toinen välikappale. Kaikki sivistys pyrkii lopultakin kansanomaisuuteen. Sitä ei enää saa myöntää kenenkään yksityisoikeudeksi. Siihen kristilliseen katsantokantaan, että kaikki ovat samanarvoisia Jumalan edessä, perustaa sivistyskin vaatimuksensa kaikkien samanarvoisuudesta ihmisten edessä.

Huomaan että tästä alkaa tulla »pääkirjotus», mikä ei suinkaan ollut tarkotukseni. Tahdoin ainoastaan kertoa sinulle miten valistuneet ulkomaat toimivat saattaakseen sivistyksen yleiseksi ja kansanomaiseksi. En sillä tarkota kirjasivistystä; se on katolisissa maissa kansan syviin riveihin nähden hyvinkin heikolla kannalla, ja itse Ranskassa on vielä miljooneja, jotka eivät osaa lukea. Mutta siellä sivistää heitä sen sijaan elämä jokapäiväisten esikuvien ja näkemisen kautta. Dresdenissä ja Düsseldorfissa esimerkiksi, jossa halvinkin pääsee vapaasti taulukokoelmia katselemaan, voi jokainen katupoikakin arvostella taulujen kauneutta. Florenzissa, Milanossa ja Roomassa on samoista syistä jokaisella pikkuneidillä varaa harrastaa ja arvostella musiikkia, näytelmä- ja kuvanveistotaidetta. Pariisissa ei ole ainoastaan taide kaikille avoinna, vaan historia, luonnontieteet, kaikki elämän eri puolet levittävät joka päivä rikkauksiaan katselijan eteen. Seurauksetkin ovat heti ensi silmäyksellä huomattavissa. Sivistys on astunut alas yhteiskunnan vähäväkisten luo. Se ilmenee ensiksikin ulkonaisessa käytöksessä, gentlemannin ryhtinä, jonka huomaamme yksinkertaisimmassa työmiehessäkin, miellyttävänä seurustelusävynä, siistinä puhetapana, auliina kohteliaisuutena. Ja vaikka täytyneekin laskea tuon johtuvan suureksi osaksi ranskalaisen myötäsyntyneestä luonnonlaadusta ja sulavuudesta, niin elvyttää sitä kuitenkin suuressa määrässä alituinen yhteys älyllisen kehityksen kanssa. Ja täällä on joka tapauksessa paljo muutakin kuin pelkkä kaunis pinta. Täällä on ennen kaikkea sitä, mitä ei meillä ole, harrastusta johonkin korkeampaan kuin syömiseen, nukkumiseen ja jokapäiväisessä työssä orjailemiseen.

Joka ilta pidetään tieteellisiä esitelmiä tuhansille päivätyönsä päättäneille työmiehille. Joka päivä avaavat museot ja taidekokoelmat määrättyinä tunteina maksutta aarteensa jokaisen nähtäväksi,[6] ja niinä aikoina, jolloin työhetki vain myöntää, on siellä puserot edustettuna yhtä lukuisasti kuin hännystakit. Joka sunnuntai-iltapäivänä kuletetaan koulunuorisoa opettajainsa johdolla Versaillesin ja Louvren salien taikka Jardin des plantesin sokkeloiden läpi; sanon kuletetaan, sillä nuo kelpo poikaset ja tyttöset eivät olisi lapsia, elleivät tarvitsisi paimentajaa; mutta lapsellisen keveämielisyyden kautta saattaa tunkeutua moni todellisuuden siemen. Teaatterit ja sanomalehdet työskentelevät kuin muurahaiset, milloin oikeaan, milloin karsaaseen, milloin silmän pyyntöä, milloin parempia tarkotuksia tähdäten, mutta aina sentään tarjoten parempaa kuin kapakat ja unelias horrostila meidän kotimaassamme. Se, joka ei osaa lukea, luetuttaa itselleen; se, joka ei itse voi saada mitään aikaan tieteen tai taiteen hyväksi, ymmärtää edes iloita siitä, mitä muut ovat hänen sijassaan tehneet.

Hotellissa, jossa asuin, työskenteli kaksi yksinkertaista työmiestä pitemmän ajan asettaen lasikattoa pienen pihan suojaksi. Avoimesta ikkunastani kuulin aina kello kuudesta alkaen aamulla joka sanan, mitä he puhuivat. Toinen, kaksikymmenvuotias nuorukainen, hyräili enimmäkseen teaatterikupletteja tai arvosteli kirjailijoita ja näyttelijöitä paremmin kuin joku meikäläinen teaatteriarvostelija. Toinen, vanhempi mies -- luulen hänen olleen nuoremman isän, vaan en voinut sitä päättää keskustelusta, sillä molemmat teitittelivät toisiaan puhuttelussa -- teki selkoa eilispäivän lehtien sekä oppineista että ei-oppineista uutisista, ja kerran kuulin hänen kuvaavan äsken Sevastopolista tulleita marmoriesineitä niin, että olisi voinut luulla häntä kuvanveistäjäksi tai arkkitehdiksi. Jos olisin kuunnellut heitä viisi vuotta takaperin, niin olisivat kunnon miehemme epäilemättä puhuneet politiikasta, mutta nykyään ei Pariisissa puhuta paljokaan politiikasta, koska seinilläkin on korvat.

Sivistynyttä keskustelua, outoa pohjoismaalaiselle, voi kuka hyvänsä kuulla joka päivä työmiespiireissä, kun vain viitsii vaivautua tutkimalla tuota »laajaa kansanvaltaista pohjaa», johon Napoleonin valta ja muutamien lausuntojen mukaan Euroopan tulevaisuus nojautuu; lausunto, joka muuten vielä on todistamatta. Mutta vaikkapa se olisikin tulevaisuuden pohja, niin varmaankaan ei sivistys ole yhteiskunnalle vaarallista, vaan raakuus. Vuoden 1789:n jälkeen ei olisi seurannut vuotta 1793:a, ellei sivistys silloin olisi ollut korkeampien luokkien yksityisomaisuutena ja raakuus, kerran valtaan päästyään, sen luonnollinen vihollinen. Meidän aikanammekin ovat yksinvalta ja kansanvalta, rikkaus ja köyhyys Ranskassa yhtä jyrkästi vastakkain; mutta muutamain harvain sivistyksen ja kaikkein muiden raakuuden vastakohtaisuus on kadonnut, ja sentähden olisivatkin hirmuvallan aika ja Robespierre nykyään mahdottomia ilmiöitä. Sitä todistavat vuoden 1848 tapaukset ja 1848 vuoden miehet Lamartine, Cavaignac, Marast. Vielä nytkin sukeltavat sosialismin ja kommunismin haamut esiin ja rähisevät kahleihinsakin kytkettyinä ja suukapulastaan huolimatta: »miljaardi rikkailta!» Mutta yhteiskunnan painopiste on muuttunut; mielettömyyksiä voidaan tehdä, intohimot joutua kuohuksiin, mutta samalla panevat korkeammat henkiset voimat vastalauseensa, ja entistä paljoa voimakkaammin, koska niitä nyt on entistä paljoa enemmän.

Älä siis koskaan kuuntele niitä, jotka sanovat että sivistys kuuluu yksinomaan noille etuoikeutetuille onnellisille, joilla on varaa hankkia itselleen hienoja sikaareja, piaanon, tohtorinhatun tai teaatterikiikarin. Uudenaikaisen sivistyksen tulevaisuus perustuu sen yleisyyteen, niinkuin Rudenschöld on sanonut säätyjen tulevaisuuden perustuvan säädystä toiseen siirtymiseen. Sen välttämätön perusvaatimus on tulla koko kansan omaisuudeksi, ja se vaatimus ei koske yksinomaan Ranskaa, se koskee koko maailmaa.

27. Notre Dame.

Tarkistaaksemme historiallista muistiamme, pitää meidän johtaa mieleen että Pariisin sydän, ikivanha kaupunki _la Clté_, sijaitsee Seine-virrassa olevalla saarella, jonka yhdistää rantoihin viisi siltaa molemmin puolin. Se on tämä paikka, jonka muistot juontavat taaksepäin aina Caesariin ja Clovisiin saakka. Roomalaiset olivat tänne rakentaneet Jupiterin temppelin; sen raunioille nousi kahteen kertaan kristitty kirkko. Myöhemmän niistä, Notre Damen, Meidän rouvan kirkon, seiniä alettiin rakentaa noin 1162. Samoinkuin Kölnin kirkkoa, rakennettiin Notre Dameakin useita vuosisatoja, saamatta sitä kuitenkaan koskaan täysin valmiiksi. Sen ajan rakennusmestarit eivät hätäilleet enemmän työn jouduttamisessa kuin urakkamaksun nostamisessa tai lopullisen kunniankaan niittämisessä, jos mitään niittämistä olikaan. Mutta niinpä eivät heidän muurinsakaan hajonneet heti muutamien vuosien kuluttua, eikä heidän työtään tarvinnut joka vuosi paikata, kun se kerran oli tehty.