Part 3

Tämä Saksa -- voin käsittää kaiken sen moitteen, naurun ja harmin, mikä alati tulee sen osaksi niin muukalaisten kuin omien kansalaisten puolelta, kiitokseksi sen hyvistä päivällisistä ja pitkistä isänmaallisista puheista; mutta sitä en voi käsittää, miten on mahdollista ensi kertaa astua tuota jaloa maata tuntematta lämmintä kunnioituksen tunnetta, joka ulottuu aina sydänjuuriin saakka. Tämä maaperä on kuitenkin ihmiskunnalle pyhä; sitä on kostuttanut sen jaloimpien poikain veri, se on helmassaan synnyttänyt ijäti säilyviä nimiä: Lutherin ja Gutenbergin, Leibnitzin ja Humboldtin, Klopstockin ja Schillerin, Haydnin ja Mozartin; täällä on totuus voittanut kauniimpia voittojaan, täällä on jokaisella kukkulalla satunsa, jokaisella purolla muistonsa, joka vuorella raunionsa, joka kentällä taistelutantereensa, joka kylällä tarunsa, joka on sen ylpeys. Joka askeleella polemme kuuluisia hautakumpuja ja kulemme menneisyyden jälkiä, joita astumaan nykyajan kengät ovat liian pienet. Meidän kotoista historian kenttäämme voidaan verrata kangasmaahan, josta kohoo korkeita, mutta harvassa kasvavia petäjiä ja niiden välillä leviää silmänkantomäärin yksitoikkoista kanervikkoa. Täällä Saksan historiallisella pohjalla on muistoja tiheään ja ne ovat korkeita kuin etelän aarniometsät; tungeskelemme haamujen keskitse päästäksemme elävien luo. Älä näin ollen ihmettele, jos muistoista täällä on muodostunut elinkeino ja että tämä kansa, »joka hallitsisi maailmaa, jos vaan kykenisi itseään hallitsemaan», alati heitteleksen oman suuruutensa jumaloimisen ja itsenöyryytyksen surun välillä, surun, joka Prometheuksen kotkan tavoin kaluaa sen sisuksia.

Se oli Lübeck, »Pohjan Karthago», joka kerran asetti Itämeren hallitsemisen ja sen rantojen verottamisen rohkeaksi päämaalikseen. Lippunsa tähteet liehuvat nyt pitkin pohjoismaita kaulahuiveina ja kattuuneina; sen suuruuden sirpaleet kulkevat rauhallisina kauppalaivoina Itämerellä. Itse kaupunki on vain entisyytensä pirstalekokoelma, kunnioitusta herättävä muinaisaikaisen sävynsä kautta. Vanhat muurit ja linnotetut portit, goottilaiset kirkot ja korkeat vanhanaikaiset talot suippopäätyineen, kaikki ne näyttävät nykyajan silmälle hiukan takkuisilta, mutta tekevät silti arvokkaan vaikutuksen. Paljo puretaankin tuota vanhaa uudenajan vaatimusten tieltä ja kaupungin ympärillä on kauniita, istutuksilla somistettuja kävelypaikkoja, joiden läpi junat alati kiitävät. Tuskin voisi uskoa että kaupunki, josta Suomi tuottaa suurimman osan uudenaikaista koruaan, itse on niin vanhanaikaisen näköinen ja että siinä asuu niin koruton, uuttera ja yksinkertainen kansa. Olen yksi niitä, joilla on ollut pahoja ennakkoluuloja Lübeckistä; mutta sitä se ei ansaitse; se on hyvä, rehellinen kaupunki, ja jospa sen viinit ovatkin uudestikastettuja, niin johtuu se siitä että -- Itämeri on niin lähellä.

Vain kolmen tunnin rautatiematka, ja me olemme, tekemällä pienen mutkan etelään päin, kulkeneet tuon entisaikaan kaikilla saksankielen kiroussanoilla solvatun tien Lübeckistä Hamburgiin. Joudumme äkkiä hiljaisesta, rauhallisesta pikkukaupungista muutamalle maailmanmarkkinoiden suurimmalle temmellyskentälle.

4. Hamburg.

Hamburg tekee ensi silmäyksellä valtavan vaikutuksen. Seisoin eräänä päivänä Stintfangilla, muutamalla Elben rannikon kukkulalla. Joen rantamilla on mitä kauniimpia puutarhoja; yltympäri kaupunkia kiertää nuo ihanat, vihreät vallit, jotka ovat Hamburgin viehäte; täällä Alstern puolipiirissä kaupunkia kaartaa, tuolla Elbe kaksinkymmenin väentäyttämin höyrylaivoin, jotka yhtaikaa kiitävät virtaa alaspäin Altonaan, Rainvilles-garten ja korkea Blankenesen kukkula. Käännyin takaisin kaupunkiin, katselin toinen toisensa vieressä kohoavia jalotyylisiä palatseja korkeine lasi-ikkunoineen ja loistavine myymälöineen, katselin leveiden katujen kirjavaa ihmishälinää. Ilta tuli ja hämärä heitti vaippansa suuren kaupungin yli. Kaasuliekit sytytettiin kaikkialla ja kuvastuivat Alsternin kesyihin, kimalteleviin aaltoihin. Silmä viehättyi, sydän ihastui. Sanoin itsekseni: Hamburg on sangen kaunis!

Lähden jälleen satamaan. Tuhansia laivoja kaikista maailman ääristä purki sisästään ja nieli sisäänsä sen rantalaiturien ääressä; Elbe, joka täällä on saksanpenikulman levyinen, kihisi tulevia ja meneviä aluksia. Näin nuo runsaat tavaravarastot, jotka leviävät täältä maailman ympäri, näin noita ohuita papereita, jotka vekselein nimisinä monistavat ja vaihtavat kaupan liikepääomaa. Olin pörssissä yhden ja kahden välillä päivällisaikaan. Siellä alhaalla salissa vyöryi musta joukko, noin kolme-, neljätuhatta kauppiasta, laivuria, kaupanvälittäjää, ostajaa ja liikemiestä joka lajia. Se oli muurahaiskeko, se oli kärpäshaavi, se oli meri. Tässä salissa käsitellään joka päivä kymmentä, kahtakymmentä miljoonaa hopearuplaa. Siellä tapaa rehellisyyttä, täsmällisyyttä, afääritottumusta ja älykkyyttä, ja sellaiselle on annettava tunnustusta. Nostin muutamia Suomen pankin vekseleitä Salomon Heinen konttorista; se oli koneisto, kulunut, mutta luotettava. Kaksi holvikattoista huonetta käsittävä konttori näytti sangen vähäpätöiseltä, huonekalut miltei pahanpäiväisiltä, maalaus kulunut, matalat puuportaat aivan lahona. Siellä isännöi kuitenkin yksi noita mahtavia raharuhtinoita, jotka hallitsevat maailmaa. Ihailin aarteiden kokoomistaitoa. Ja sanoin laimenneella ihastuksella, mutta yhä vieläkin suurella kunnioituksella: Hamburg on sangen rikas!

Kuitenkin, Betty, »mitä auttaa ihmistä vaikka hän koko maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon?» Ensimäinen, mikä silmääni loukkasi, oli palatsien likainen väri. Onko tämä kaunis, komea Hamburg ahneudenloan saastuttama? Onko totta että mammonan kultainen vasikka on Hamburgin ainoa, kaikkivaltias jumala? Onko totta että kaikki täällä on rahanalaista: viattomuus, rakkaus, kunnia, ihmisonni, kaikki se mikä muuten ei ole kaikilla maailman aarteilla maksettavissa?

Pieni, kalpea, mustatukkainen juutalainen, muuten täsmällinen, kelpo liikemies, kuunteli näitä rohkeita kysymyksiäni kylmästi hymyillen.

-- Mitä? sanoi hän vieden osterin osterin perään tottuneesti suuhunsa Wilkenin herkullisessa Frühstückskellerissä. Mitä? Eikö meillä ole laissa säädetty vapaus, ihanteellinen suvaitsevaisuus, hyvin järjestetty yhteiskunta, erinomainen poliisilaitos, joukko rikkaita hyväntekeväisyyslaitoksia? Eivätkö kunniallisuus, ahkeruus ja rehellisyys ole koko liike-elämän ehtoja? Eikö meidän perhe-elämämme ole kodikasta ja kunniallista; emmekö ole vieraanvaraisia, ystävällisiä, sanammepitäviä ja avuliaita? Onko väärin että toimekkuuden ja huolekkuuden avulla raivaamme itsellemme menestyksen tien?

-- Ei, vastasin minä; ahertakaa, ansaitkaa, myykää takki päältänne ja leipäkannikka suustanne; tiedän että hamburgilainen saattaa senkin tehdä, ja se vain osottaa että hän on kauppiaaksi syntynyt. Mutta jos se anastaa kaikki ajatuksenne, mitä jääpi silloin tähteeksi kaikelle sille, mikä elämässä on pyhää, suurta ja kaunista? Rikas Hamburg on tehnyt äärettömän paljo aineellisten etujensa hyväksi, kaiken sen hyväksi, mikä tuottaa hyötyä ja mukavuutta; asutaan komeasti, syödään herkullisesti, huumataan aistit -- mutta onko siinä kyllin? Mitä on Hamburgissa tehty esimerkiksi tieteen, kirjallisuuden ja taiteen hyväksi?

-- Meillä on 225,000 nidosta käsittävä kaupunginkirjasto; Lessing on asunut täällä kauvan ja Klopstock kolmekymmentä vuotta; kuudettakymmentä soittokuntaa soittaa joka päivä yleisölle...

-- Kirjasto, Lessing ja Klopstock kuuluvat viime vuosisadalle. Teidän soittonne tarkotus on kuulohermojen hiveleminen, jotta hummeri, sampanja ja hieno havanna maistuisivat paremmalta. Tunnettua on että teaatterinne ovat kaiken arvostelun alapuolella; olen käynyt muutamassa taulunäyttelyssä; totta maar, tauluja siellä kyllä oli yli tuhat numeroa, mutta niin loistavaa kokoelmaa keskinkertaisia taideteoksia ei varmaankaan ole missään Saksan pikkukaupungissa. Arkkitehtinne ovat parasta mitä teillä on; se on asia, joka tekee valtavan vaikutuksen. Mutta miten olettekaan polkeneet muita taiteita! Tanssisaleihinne, noille orjamarkkinoille, joilla raha tekee julkisesti, lain suojassa kauppaa ihmissieluista kuin karjasta -- sinne asettavat maalarinne kauniimmat taulunsa, siellä kaikuvat musiikkinne ihastuttavimmat sävelet, sinne tilaatte muutaman markan maksusta juopon runosepän kultaamaan inhottavaa kaupantekoa sointuvilla säkeillä...

Pieni tumma mies hymyili jälleen kohteliaasti, surkutellen noin suurta suvaitsemattomuutta. -- Mitä meidän sitte pitäisi tehdä? sanoi hän kohauttaen olkapäitään. Täytyy suoda jokaiselle toimeentulonsa...

Näin sanottuaan maksoi mies osterinsa, täsmälleen mutta ei killinkiäkään yli, sytytti sikaarinsa, kumarsi kohteliaasti ja meni. Minun täytyy kertoa sinulle, hyvä Betty, että koko sivistyneessä maailmassa muualla, paitsi Suomessa, poltetaan tupakkaa kadulla.

Seuraavana päivänä, se oli sunnuntai, johtui mieleeni katsella miten tämä kansa, jonka kirkkona on pörssi ja jolla siis on jumalanpalvelus kuutena päivänä viikossa, viettää seitsemättä, jolloin pörssi on sulettuna ja tavalliset kristityt temppelit avoinna. Ei missään Europan kaupungissa, ei suuressa eikä pienessä, ole väkilukuunsa nähden niin vähän kirkkoja kuin Hamburgissa. Kun tulipalon jälkeen on rakennettu jättiläismäisiä rakennuksia, on vanha kunnianarvoisa Nikolainkirkko yhä keskeneräinen ja työ näyttää nykyään seisahtuneen. Kuinka olisikaan mahdollista ennättää yhdellä kertaa kaikkea? Hamburgilaisella on niin paljon tekemistä, hänen pitää huolehtia niin monesta maallisesta asiasta, ettei hän ennätä nostaa katsettaan taivasta kohti -- ellei tunnustellakseen mistä tuuli puhaltaa.

Hyvä, ajattelin; kirkkoja on vähän, sen täydempiä tietysti ovat. Katariinankirkossa piti jumalanpalveluksen alkaa hetkisen päästä. Muutamia vanhoja eukkoja istui siellä kärsivällisesti odottaen. Pietarinkirkossa oli jumalanpalvelus paraikaa käymässä; urut soivat, parvelta kuului pari kolme yksinäistä laulajaa, pappi esiintyi mustassa kauhtanassaan jäykkine kauluksineen ja piti mieltäylentävän saarnan uskosta: kuulijakuntana oli hänellä viisi vanhaa porvaria ja seitsemän tai kahdeksan naista. Mikaelinkirkossa oli jotensakin yhtä lukuisa seurakunta. Mutta ulkona vilisi kadut väkeä täynnä, kalankaupustelijat ynnä muut tarjosivat tavaroitaan kirkonoven läheisyydessä ja katupojat juoksivat meluten ohimarssivan sotilasosaston jälessä.

En tahdo uskoa että asia olisi aina näin. Miksei Hamburgissakin, tuossa kirjavassa ihmisvilinässä, olisi monta semmoistakin, jotka tunnustavat kristinuskoa joko vakaumuksesta tai tottumuksesta? Se oli siis tällä kertaa vain sattuma, mutta sattuma, joka yhdessä monen muun tämän sybariittisen, mammonan palvelukselle ja aistilliselle nautinnolle pyhitetyn kaupungin elonilmauksen kanssa sai melkein värisemään.

Ja kun tulin jälleen tyhjistä kirkoista viliseville kaduille, uhkeitten palatsien ja loistavien myymäläin prameuteen, ihanille kävelypaikoille, niin katsohan, Betty, silloin oli niiden loisto himmennyt ja minä ajattelin itsekseni: mikähän kerran sukeutuneekaan tuosta suuresta leipänerosta, tuosta rikkaasta, hyvin järjestetystä ja toimekkaasta yhteiskunnasta kaikkine ulkonaisine etuisuuksineen, kun aineelliset pyyteet ovat päässeet täyteen valtaan, kun henki on täydelleen paennut tästä erinomaisesta työkoneesta, kun itsekkyys on syövyttänyt sen loistavan ulkokuorenkin... Silloin, Betty, asuisin paljoa mieluummin jossakin Pohjanmaalla tai Savon sydänmailla, kuin tässä ihanan Hamburgin loppumattomassa erämaassa...

Kelpo isäntäni, entinen helsinkiläinen Vohs, ravintolanisäntien kaunistus, sai antaa anteeksi että hänen herkullinen päivällisensä, jopa skandinaavialainen voileipäpöytänsä, ainoa Itämeren eteläpuolella, sinä päivänä oli kadottanut viehättäväisyytensä. Hyväntahtoisesti hymyillen, kuten ainakin, hän tarjosi vierailleen nuuskaa. Minua vastapäätä istui muuan englantilainen Kroisos, joka puolen tunnin kuluessa sanaakaan puhumatta ahmi sisäänsä kuusi kukkurallista lautasta ruokaa ja kaksi pulloa viiniä, ja aivan hänen vieressään muuan saksalainen Sardanapalus teki sanomalehteä lukevalle naapurilleen tutun hamburgilaisen kysymyksen: Ist heute was los?

-- Ja, sanoi toinen: Ball im Apollosaal und Fechter von Ravenna.

-- Apollo soll leben, vastasi Sardanapalus oikealla assyrialaisella hymyilyllä.

5. Ravennan miekkailija.

Hamburgin haltija, suuttuneena siitä hylkäävästä tuomiosta, minkä poloisesta pohjolasta tulleet muukalaiset rohkenivat sen ihanuuksista lausua, mietti kostoa. Aivan kuin sattumalta hän vei nuo muukalaiset erääseen kolmannen luokan teaatteriin S:t Paulin esikaupungissa ja antoi heidän katsella merkillisintä teaatterikappaletta, minkä Saksan kirjallisuus on viimeisenä kymmenenä vuotena luonut -- Halmin kuuluisaa, paljon kiistelyä herättänyttä ja täydellä syyllä ihailtua murhenäytelmää »Der Fechter von Ravenna».

Kuvittelehan, hyvä Betty, mielessäsi jokseenkin Helsingin teaatterin kokoista, mutta jonkun verran korkeampaa ja kolmella parvella varustettua teaatteria. Muutamat himmeät jäännökset saavat aavistamaan että sali on parempina päivinään ollut kultauksilla somistettu, että aitiot ovat kaukaisessa muinaisuudessa olleet kullatut ja sisästä punaisella veralla verhotut, että näyttämö, esirippu ja koristeet ovat samana kultaisena aikakautena nähneet parempia päiviä. Kaikki tuo on nyt siinä kunnossa, että Kajaanissa näyttelevä teaatteriseurue epäilisi esiintyä katsojakunnalleen tällaisessa taiteen temppelissä. Näyttelijät, yhtä tai paria Altonasta tullutta vierailijaa lukuunottamatta, ovat täydessä sopusoinnussa näyttämön ja talon erinomaisen asun kanssa. Päätämme sisään astuessamme istua kärsivällisesti ensi näytöksen loppuun, mutta jäämmekin sinne viiden näytöksen ajaksi ennättämättä sillä ajalla tuskin haukotella.

Siirrymme Roomaan v. 41 Kristuksen syntymän jälkeen. Maailma vapisee Rooman aseiden edessä, mutta Rooma itse vapisee Caligulan edessä. Tämä mieletön ja verenhimoinen tyranni seisoo edessämme koko rajuudessaan.

Kaksineljättä vuotta aikaisemmin oli Arminiuksen onnistunut yhdistää germaanilaisten hajalliset heimot ja lyödä Varuksen johtamat roomalaiset verisessä taistelussa Teutoburgin metsässä. Joitakuita aikoja senjälkeen oli Arminius kaatunut sisällisessä taistelussa; hänen leskensä Thusnelda vietiin vankina Roomaan; hento poikansa katosi tietymättömiin; Germaanian voiton ja yksimielisyyden lyhyt loistoaika oli ohitse.

Orjuutettu Rooma alkaa sillaikaa väsyä Caligulan mielettömyyksiin. Sen petomaisuuden tyydyttämiseksi tarvitaan, kuten tavallisesti, verta, ja niinpä tahtoo keisari panna toimeen suuria miekkailuleikkejä. Kaikki Italian kuuluisat gladiaattorit kutsutaan Roomaan, niiden joukossa ravennalainen miekkailutaituri Glabrio oppilaineen. Hyvinruokitut nuorukaiset ajetaan kuin karja teurastuslavalle; näemme heidän raa'assa viileydessään miltei repivän toisensa palasiksi mustasukkaisuudesta kauniin ja kevytmielisen Lycissan, Glabrion tyttären tähden. Mutta ruoska hyppii heidän hartioillaan, itse Thumelicus, rajuin ja ylpein koko joukossa, talttuu kuin orja mestarin kurittaessa.

Silloin esiintyi Thusnelda, ylhäinen, jalo nainen, ruhtinatar vielä kahleissaankin. Merovig, Arminiuksen vanha asetoveri, on saanut tilaisuuden häntä tavata ja ilmottaa että yleinen kapina roomalaisia vastaan on syntymäisillään Germaanian heimojen keskuudessa. Mutta yritys kysyy johtajaa, jonka kaikkien kunnioittaman lipun ympärille kaikki puolueet voisivat yhtyä. Eikä ole kuin yksi ainoa sellainen, jos hänkään enää elossa, ja se ainoa on Arminiuksen poika. Mistä löydettäisiin tämä kadonnut Germaanian voiton pantti?

Mutta hänet löydetään. Merovigin on onnistunut urkkia että tuo kadonnut lapsi on viety Ravennaan ja kasvatettu sikäläisessä kuuluisassa miekkailijakoulussa. Tutkimuksia jatketaan ja ne johtavat lopulta siihen, että Arminiuksen kateissa oleva poika, Germaanian toivo, ei ole kukaan muu kuin kaksikymmenvuotias gladiaattori Thumelicus.

Äidiniloa ja äidintuskaa! Thusnelda etsii poikansa, ilmottaa hänelle jalon syntyperänsä ja suuren kutsumuksensa Germaanian kunnian kohottajaksi ja Rooman rautakouran musertajaksi, joka alati sen vapautta uhkaa. Hän ei epäile hetkeäkään ettei nuorukainen, suuren isänsä arvokkaana poikana, tuon suuren päämaalin innostamana ja ase kädessä kasvatettuna, kuulisi ihastuksella loistavasta urasta, joka hänelle aukeaa. Mutta hän pettyy; Thumelicus kuuntelee häntä ihmetellen, miltei välinpitämättömänä. Hän käsittää että tuo vieras nainen sanoo itseänsä hänen äidikseen; se häntä liikuttaakin; muuta hän ei ymmärrä, sillä se on puhetta, johon hän ei ole tottunut.

Ja nyt alkaa tuo taitavasti valmistettu merkillinen taistelu, joka on kappaleen ydin ja psykoloogisella totuudellaan tekee mitä syvimmän vaikutuksen. Thusnelda puhuttelee ruhtinaanpoikaa, Arminiuksen poikaa; oi, häntä ei enää ole; hänen edessään seisoo Thumelicus, gladiaattori, jota on ruokittu karitsanpaistilla höystyäkseen oivalliseksi näyttämön teurastusuhriksi ja totutettu tottelemaan herransa ruoskaa. Hän puhuu vapaasyntyiselle germaanilaiselle, ja hänen edessään seisoo roomalainen orja. Hän vetoo epätoivossaan nuorukaisen kunnianhimoon, ja katso tuo kunnianhimo on jo löytänyt toisen päämaalin: »Caesar itse tulee katselemaan minun ottelujani; ajattelehan äiti, Caesar itse!»

Ja vielä: Caligulalle on ilmotettu Thumelicuksen syntyperä. Johtaakseen pojan mielen uudesta mielettömästä sotaretkestä, herätetään Caligulassa se ajatus että hän Thusneldan ja Thumelicuksen häpäisemisen kautta voisi syvästi nöyryyttää vihattuja germaaneja. Varuksen tappion kostoksi pitää Arminiuksen pojan, roomalaisen orjan, nyt isänsä miekalla varustettuna ilmestyä areenalle ja teurastettaman germaanilaisessa sota-asussa, ja Thusneldan pitää sitä katsella, germaanilaiseksi ruhtinattareksi puettuna.

Thusnelda saa kuulla tämän. Mitä hehkuvimmin sanoin rukoilee hän poikaansa pakenemaan tuota ääretöntä häväistystä, palatakseen sotajoukon etunenässä vapautetusta isänmaastaan ja puhdistuakseen häpeästään roomalaisten veressä. Turhat ovat hänen, turhat Lycissan rukoukset ja kyyneleet. Niin kauhistavan syvälti on kasvatuksen ja tottumuksen voima orjuuttanut Arminiuksen pojan, että se, mitä äitinsä nimittää suurimmaksi häpeäksi, on hänen mielestään suurin kunnia. Esiintyminen Caesarin edessä, katsojajoukon riemuitsevien hyväksymishuutojen saavuttaminen, Lycissan suosiosta hänen kanssaan kilpailevan toverin kostaminen -- kas siinä syyt, jotka Thumelicukselle, Ravennan miekkailijalle, painavat enemmän kuin vapaus, kunnia, isänmaa, isän muisto, äidin kyyneleet!

Mutta ei siinä kyllin. -- Mene, sanoo hän äidilleen; mene germaanilaistesi luo, minä olen roomalainen! Caesar on minut kasvattanut, Caesar on minut pukenut, Caesar on minulle osottanut mitä suurinta kunnioitusta. Minäkö osottautuisin sellaiselle armolle arvottomaksi!

Ja Thusnelda menee; mutta säilyttää kuitenkin kunnioituksensa onnetonta poikaansa kohtaan; hänhän on kaatuva sen puolesta, minkä pitää velvollisuutenaan; germaanilainen sanassaanpysyminen vie hänet teurastuslavalle. Thusneldassa herää epätoivoinen ajatus. Caligulan koston pitää luiskahtaa maalistaan; Arminiuksen poika ei saa joutua Germaanian häpäisemisen välikappaleeksi.

Hetki lähenee; miekkailut alkavat heti. Mestari suo Thumelicukselle muutamien silmänräpäysten lepoajan voimiensa vahvistamiseksi. Thusnelda tulee; hänen sydämessään riehuu ankara taistelu; kerta toisensa perästä hän peräytyy kauhistuneena; silloin soi merkki, joka ilmottaa häpeän hetken tulleen hänen pojalleen, hänelle itselleen ja synnyinmaalleen; muuta keinoa ei ole; sparttalaisella rohkeudella hän työntää Arminiuksen miekan nukkuvan nuorukaisen rintaan.

Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.

Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.

Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä. Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.

6. Pohjois-Saksa.

Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo erämaahankin ylevyyttä. »Da werden wir erst recht schön schlafen», sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita »putzsachenia», joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua, tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen. Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.

Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri, kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa. Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla: kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: »das haben die verfluchten Schweden gemacht». »Und die verfluchten Finnen waren dabei», ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.