Part 20

Niistä 2,905:stä taulusta, jotka pitkissä, kauniissa käytävissä tarjoovat neuvottomalle katselijalle runsaan valikoiman, ei muut kuin englantilainen osasto -- joka käsittää täsmälleen puolet taulujen lukumäärästä -- tee oikein kokonaista ja tyydyttävää vaikutusta. Ei sentähden, että tämä osasto enemmän kuin toisetkaan olisi pelkkä mestariteosten kokoelma; päinvastoin on niiden joukossa niinkin keskinkertaisia, että itse suvaitsevainen suomalainen taideyhdistyksemme taitaisi epäröidä antaisiko niille toistakaan palkintoa. Mutta siellä on paljo hyvää, joka nyt ensi kerran paljastetaan kaikkien katseltavaksi. Se, mitä rikkaat englantilaiset ylimykset ovat tähän asti itsekkään välinpitämättömästi ostaneet ja koonneet enemmän kuin kahden vuosisadan kuluessa ja kenenkään näkemättä antaneet tomuuntua maatilojensa suljetuissa saleissa ja vierashuoneissa, se on nyt vihdoinkin vedetty päivänvaloon ja näyttelyyn -- myöhäinen ja oikeudenmukainen hyvitys aikoja sitte kuolleille mestareille ja samalla harvinainen ylimyksellisistä tavoista mukautumisen ilmaus. On jokseenkin luonnollista että sellaisen kansan keskuudesta, joka on siinä määrässä omintakeinen ja jolla on niin loistava historia kuin Englannin kansalla, pitäisi lähteä hyviä muotokuvamaalareita ja yhtä hyviä historiallisia maalareita; mutta monella ei liene ollut aavistustakaan niistä Gainsboroughin, Reynoldsin, Poolen ynnä muiden maalaamista aarteista, jotka tähän asti ovat olleet miltei tuntemattomina haudattuina korkea-arvoisten ylimysten kateellisiin kätköihin. Arvelen että moni, jolla tähän saakka on ollut jokseenkin hämärä käsitys niinsanotusta englantilaisesta koulusta, on jättänyt näyttelyn ajatellen toisin ja edullisemmin noista brittiläisistä siveltimistä, jotka eivät ole huomattavia nerokkaan rohkeutensa, vaan erittäin huolellisen piirustuksensa ja hyvin yksinkertaisen, tunnontarkan värienkäyttelynsä vuoksi. Ne tekevät ensi näkemällä jokseenkin jäykän, ylhäisen vaikutuksen, nuo viime vuosisadan ylhäissukuiset loordit, herttuattaret ja markiisittaret, jotka nyt ovat alentuneet esiintymään suuren yleisön ihailtavana; tuskinpa uskoisi kaikista noista merisankareista, Francis Drakesta aina Codringtoniin, Rossiin ja Napieriin, että heidän jalkansa milloinkaan olisivat kyhäytyneet yliprammiraakaan kiipeemään. Mutta se on kuitenkin kaikki englantilaista, englantilaista kengänsoljista aina kankipalmikkoon saakka; luonnetta joka tuuma, ja enempäähän tuskin voi sanoa monesta muustakaan taulusta, jolla on suurempi maine ja korkeampi arvo taideteoksena.

Ranskalaisia tauluja on luvultaan tuskin neljäs osa englantilaisista ja nekin ilman keskinäistä yhtenäisyyttä. Etevin on P. Delarochen meilläkin (teräspiirroksena) tunnettu Marie Antoinetten kuva. Ary Schefferin, aikamme maalaustaiteen syvämielisimmän romantikon, tauluja on täällä ainoastaan yksi, mutta se on mestariteos: pyhä Augustinus ja Monica; H. Vernetin tauluja on kolme, niiden joukossa Alman taistelu, jota kuitenkaan tuskin saattaa verrata hänen afrikkalaisiin sotatauluihinsa. En edes yritäkkään tekemään selkoa muista niinsanotuista foreign schools. Ruotsalaisen Höckertin lappalaiset, norjalaisen Guden maisemat ja venäläisen Aivasovskyn meritaulut puoltavat hyvin paikkaansa. Miksei Ekmanin tendenssitaulu: englantilainen, joka ojentaa italialaiselle raamatun, saanut näyttelyssä sijaa, on vaikea käsittää, ellei aihe liene herättänyt epäilyksiä Pietarissa. Varmaa ainakin on, että Ekmanin sivellin paremmin kuin moni muu nyt näytteillä ollut olisi ansainnut sijansa, ja tulevassa näyttelyssä se saakin varmaan osakseen suurempaa arvonantoa.

Sangen lukuisten veistokuvien joukossa näyttävät kaikki yksimielisesti antavan kunniasijan Molinin »Painiskelijoille». Se on ryhmä, jossa antiikkiseen voimaan yhdistyy jonkinlainen pohjoismainen rajuus, asettaen sen tuon suuren jäljittelyjen joukon edelle, jossa ei tapaa runollista lentoa eikä itsenäisyyttä. Minusta tuntui koko tuo uudenaikaisten veistokuvien kokoelma jokseenkin laimealta vanhalla pohjalla haparoimiselta, vailla kykyä uuden luomiseen. Ainoastaan naiivisella alalla oli muutamia sangen sieviä ryhmiä: etenkin on mainittava muuan lapsi, joka koettaa houkutella koiranpenikkaa nukkumaan (»Go to sleep!»), englantilaista työtä. Kaiken tämän nähtyäni saatan ymmärtää minkätähden Sjöstrandin Kullervo herätti Münchenissä niin suurta huomiota. Se oli ensimäinen olento aivan uudelta luonnonraittiilta alalta, jonka Kalevala on vielä kerran lahjottava uudenaikaiselle taiteelle. Sen povessa epäilemättä viruu suuria, tuntemattomia aarteita sekä maalaus- että kuvanveistotaiteelle -- aarteita, joiden tiheimmän peitteen Ekman ja Sjöstrand jo ovat nostaneet. Maalari ja kuvanveistäjä tarvitsevat molemmat suurta rauhallisuutta, tunteellisuutta, syvyyttä ja voimakasta mielikuvitusta, luodakseen Kalevalan hengen mukaista taidetta; mutta miksi epäilisimme noiden ominaisuuksien olemassaoloa suomalaisellakin pohjalla? Minun vakaumukseni on, että Kalevala runouden, maalaustaiteen, kuvanveistotaiteen ja miksikäs ei musiikinkin siivillä vielä kerran on kiidättävä suomalaisen nimen ja suomalaisen kansallisuuden kauvas maailman ääriin ja vuosisatojen halki, paikkoihin, joissa ei siitä ennemmin ole ollut aavistustakaan.

Eräänä päivänä seurasi muuan nuori maanmieheni minua näyttelyyn. Se oli köyhä poika Pohjanmaalta, joka tuhansien kieltäymysten ja vastoinkäymisten läpi oli raivannut tiensä Lontooseen, missä nyt työskenteli mekaanisessa konepajassa. Hän istui koko päivän koneosastossa lyijykynä kädessään, piirustaen ja tutkien uusia keksintöjä. Jos hän saa elää, on hän, kulkien samaa tietä kuin Törnudd, tuottava maalleen sekä kunniaa että hyötyä. Nyt hän tekee palkatonta työtä, saaden ylläpitonsa osaksi pienten, matkustavain maanmiesten antamain avustusten kautta, osaksi työskentelemällä itse lepotunneillaan urakkatöissä. Ja tämä vakava, uuttera, tiedonhaluinen nuorukainen -- muuan sitä lajia, jommoisia Suomi nykyhetkellä eniten kaipaa -- jätetään kotimaansa avustusta vailla omin voiminsa raivaamaan tulevaisuuttaan vieraassa maassa. Siitä voi olla hänelle itselleen hyötyä -- jos nim. ruumiilliset voimansa kestävät koetuksen -- mutta viisaasti emme siinä tee. Meitä sanotaan köyhiksi, mutta miten paljon kykyjä ja taipumuksia olemmekaan siten jättäneet hoidotta -- ja tuhlanneet!

Koneiden suunnaton runsaus, kaikki tai miltei kaikki täydessä käynnissä, oli erittäin huomiota kiinnittävää. Parasta tällä alalla, mitä muuten saa etsiä tuhansista tehtaista, oli koottu tänne yhteen kohtaan, erääseen saliin eli käytävään, joka pituudessa vetää vertoja Helsingin pisimmille esplanaadeille. Totta on että monet noista merkillisistä laitoksista, jotka näyttävät omaavan enemmän järkeä kuin useat ihmiset, työskentelevät tavattoman hiljaisesti: tunnettuahan on, että »kaikki suuri toimii hiljaisuudessa». Mutta vaikkapa ei yksikään niistä olisi synnyttänyt enemmän ääntä kuin suriseva kärpänen, niin olisi tuon joukon yhteinen ääni kuitenkin pauhannut kuin kosken voimakas kohu. Myllyt, kehruu- ja kutomakoneet eivät voineet olla tuotteitaan äänekkäästi kehumatta. Kaikellaisia esineitä loihdittiin valmiiksi katsojain nähden. Joka koneen luona seisoi työnjohtaja apulaisineen, toistaen filosoofisella tyyneydellä aina samat vastaukset yhä uudistuviin samoihin kysymyksiin. Osa valmisteita myytiin sittemmin vieressä olevassa basaarissa. Toisista merkittiin tilauksia muistiin. Pikkuesineitä, kuten lasilankaa, nauhanpätkiä ja nauloja, jaettiin tuhansille ilmaiseksi. Toisia, niinkuin kallisarvoisia itä-intialaisia mattoja tai monien ahnaiden silmien nähden hiottuja timantteja, sai ihailla vain koskettamatta. Hassunkurista oli nähdä millaiseen ahdinkotilaan naiset joutuivat pönkkähameittensa vuoksi noiden monien vaarallisten rattaiden pyörinässä. Pönkkähamehulluus sai täällä, kuten muuallakin, rangaistuksensa, sillä suorastaan mahdotonta oli tuossa tilaavaativassa pukineessa tunkeutua kaikkien uteliaisuuden ihmeellisimpiä esineitä katselemaan.

4. Suomi näyttelyssä.

Jo toiset kirjeenvaihtajat ennen minua ovat valittaneet Suomen miltei täydellistä poissaoloa Lontoon näyttelystä. Palaan samaan aineeseen, en »ruikuttaakseni» tapahtunutta laiminlyöntiä, olkoon se kuinka suuri tahansa, vaan oikein räikeästi esittääkseni miten välttämätöntä meidän on toisen kerran ottaa haltuumme se ainoa asema, jonka nykyään voimme toivoa itsellemme Euroopassa ja maailmassa: sivistyshistoriallisesti tärkeä asema eurooppalaisen sivistyksen äärimäisenä rajakansana pohjolassa.

On tunnettua että meilläkin on ollut komitea Lontoon näyttelyä varten. Mahdollisesti se ei ole esiintynyt kyllin rohkeasti kiittämättömässä tehtävässään, mutta varmaa on että se ei ollut pääsyy, vaan keskuskomitean kielto tilan ahtauden tähden myöntämästä Suomelle erityistä osastoa keisarikunnalle myönnetyn osaston yhteydessä tai sen rinnalla. Luonnollinen seuraus oli, että näyttely samassa kadotti merkityksensä Suomen teollisuuteen nähden, jonka ainoana tehtävänä maailman markkinoilla täytyy olla kansallisen omituisuutemme ja maantieteellisen asemamme edustaminen. Sillä sirotettuna tuohon kirjavaan joukkoon mitä erilaisimpia tuotteita Nova Zemlasta Kiachtaan ja Aleutien saarilta aina Nevan suuhun saakka, täytyi suomalaisten näyttelyesineiden, vaikka niitä olisi ollut sata kertaa enemmän ja seitsemästi arvokkaampia, ei ainoastaan häipyä nimettömiin, vaan myöskin jäädä kaikkea yhteyttä ja itsenäisyyttä vaille, mitkä seikat olisivat voineet antaa niille jotain viehätystä ulkomaalaisen silmissä. Samoin supistuu eräiden oivallisten ulosvientitavaraimme tunnetuksitekeminen ulkomailla nollaan sen vuoksi, että ne (lisäksi vielä niukoilla nimikirjotuksilla varustettuina) hukkuvat tuohon suureen joukkoon. Venäläinen osasto, jonka omainkin esineiden järjestäminen antoi kyllin puuhaa, ei tietenkään voittanut vähintäkään siitä, että niiden joukkoon sekotettiin nuo muutamat mitättömät suomalaiset tuotteet, päinvastoin siitä oli vahinkoa, koska osasto jo ilman sitäkin oli kyllin kirjava ja teki selvän maantieteellisen yleiskatsauksen vaikeaksi.

Mitä tilaan tulee, on myönnettävä että Venäjä on saanut osakseen sangen suppean alan näyttelyhuoneustossa, tuskin samansuuruisen kuin Ruotsi ja Norja, Belgia tai Espanja, jopa pienemmän kuin joku englantilainen siirtomaa. Mutta eipä voi liioin kiittää venäläisiä asiamiehiäkään erittäin taitaviksi ahtaan tilan käyttäjiksi. Verratessa sitä esimerkiksi ranskalaisten erinomaiseen kekseliäisyyteen, joka erityisillä telineillä, hyllyillä, koukuilla ja niin edespäin käytti hyväkseen pienimmänkin tilan ilman että mikään kohta silti näytti liian ahdetulta, vaan pikemminkin aistikkaalta, säännölliseltä ja hienolta, emme voi irtautua siitä ajatuksesta, että hyvällä tahdolla ja parempaa järjestystä noudattaen olisi Suomikin voinut saada oman pienen nurkkasensa tekemättä huomattavaa haittaa venäläisille tuotteille. Oikea syy oli ehkä pieni yhteensulattamishalu Pietarin keskuskomitean jäsenissä. Siihen kuuluu monta, jotka arvelevat että Suomi nyt jo toimii aivan liiaksi oman päänsä mukaan, ja miksikä sen nyt pitäisi saada oma paikka, kun paljoa väkirikkaampi ja teollisuudessa etevämpi Puolakaan ei ole semmoista saanut?

Tähän saattaisimme vastata että jos kansallinen omalla pohjalla seisominen milloinkaan on viatonta ja kaikille poliittisille arveluille vierasta, niin on kai se sitä tällaisessa tilaisuudessa, jolloin taide ja teollisuus kansoja veljestyttävät ja repivät alas välimuureja.[27] Itävalta, joka nykyään on Unkarin kanssa miltei ilmiriidassa, ei ole epäillyt antaa viimemainitulle maalle erikoista paikkaansa. Englanti on erikoisesti pyrkinyt hankkimaan esiintymistilaisuutta kaikille kahdellekymmenellekahdelle siirtomaalleen, joiden joukossa on niinkin vähäpätöisiä kuin esimerkiksi Barbados, Vancouver ja Bermudasaaret. Saksa esiintyy kaikista yhteyspyrinnöistään huolimatta kokonaisella kolmellakymmenellä eri osastolla, joiden joukossa ruhtinaskunnat Lippe-Detmold, Waldeck, Schwarzburg-Rudolstadt ja Schwarzburg-Sondershausen. Etelä-amerikkalaiset tasavallat, kuten Costa-Rica ja Uruguay, ovat edustetut -- mutta jättiläiskokoisen Venäjän valtakunnan neljäkymmentä tai viisikymmentä kansaa on pakattuna kaikki samaan nyyttiin, ja pohjoismaiden vanhin kansa, Suomen kansa, joka viisikymmentä vuotta sitten korotettiin »kansakuntien joukkoon», ei ole löytänyt pienintäkään soppea, jossa olisi saattanut sillä ainoalla tavalla, mikä sille on mahdollista, huomauttaa Eurooppaa olemassaolostaan.

-- Dieses Finnland -- sanoi kerran muuan berliniläinen professori nykyiselle valtionarkivaarille N----lle -- es ist ja so ein kleines Ländchen, nicht wahr? Wie gross mag es sein?

-- Oh, vastasi N., ein ganz unbedeutendes Ländchen: ohngefähr wie Preussen, Bayern und Würtemberg zusammengenommen.

Olin kuitenkin kuullut sanottavan että muutamilla suomalaisilla tehtailijoilla oli ollut uskallusta ryömiä nyyttiin ja ryhdyin eräänä päivänä, luettelo kädessäni, jonkunlaiseen sudenajoon, etsiäkseni näkymätöntä isänmaatani.

Siitä tuli vaivaloinen työ, joka vaati sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Venäjää ei ollut vaikea löytää. Sillä ei tosin ollut täällä samaa merkillistä tehtävää kuin vanhassa koulukartassani, johon oli painettuna naiivinen, ellen sanoisi oikein porosaksalainen päällekirjotus: »Russland, zugleich als Karte von Europa». Löysin sen tällä kertaa rauhassa ja ystävyydessä vanhojen riitaveljiensä Ruotsin ja Turkin välissä; kiillotettu kaksitoistanaulainen Orenburgista käänsi suunsa Perua kohti, pietarilainen revolveri uhkasi Ceylonia ja muutamat hienonhienot kirjaellut tiflikseläiset sapelinterät olivat sellaisessa asennossa kuin tahtoisivat ahdistaa vastapäätä olevaa Newfoundlandia.

Täydellisesti rauhotuttuani aloin nyt niin sanoakseni kiireestä kantapäähän, jakso jaksolta penkoa noita venäläisiä merkillisyyksiä.

* * * * *

Huomasin silloin että Suomen osallisuus näyttelyssä käsitti yhteensä kahdeksan numeroa, joista puolet metsän ja maan tuotteita Mustialasta, kolme kynttilä- ja puuvillatavaroita Viipurista, Tampereelta ja Forssasta sekä lopuksi yksi opetusalalta. Niin kerrassaan vähäpätöinen kuin se onkin tämä osuus -- ehkä kymmentuhannesosa koko numeroluvusta -- niin olisivat nämät muutamat harvatkin tuotteet johonkin pieneen nurkkaan itsekseen asetettuina antaneet ainakin aavistuksen siitä, että meilläkin on tehtaita ja maanviljelystä. En tahdo kieltää että tuo kahdeksikko samalla olisi ollut köyhyydenkin todistus. Mutta yhtä varmaa on että ne erikseen asetettuina eivät olisi supistuneetkaan kahdeksaan, vaan lisääntyneet koko joukon sekä luvultaan että arvoltaan.

Olkoon ajoissa sanottu niille, jotka saavat jotakin aikaan, että Suomen pitäisi mitä kohteliaimmin pyytää saada seuraavaan näyttelyyn Pariisissa sijottaa oma pieni osastonsa, olkoonpa se kuinka supistettu tahansa. Ei ainoastaan niihin yleisiin etuihin katsoen, joita saatamme odottaa lähemmästä yhteydestä muitten kansojen ja muun maailman kulttuurin kanssa, vaan myöskin suoranaiseksi hyödyksi, kaupan ja teollisuuden laajentamiseksi. Yksi ainoa esimerkki riittäköön osottamaan mitä nyt olemme menettäneet kalmukkien ja baskiirien seurassa, se on siitä että meillä ei ole omaa osastoamme Lontoon näyttelyssä.

Jos Mustialan kattopäreet olisivat olleet näytteillä suomalaisessa osastossa ja niiden käytäntöä selvittänyt mukanaseuraava kattomalli;[28] jos vielä täällä, kuten muitten maitten teollisuustuotteiden ääressä, olisi ollut suomalainen edustaja, vastatakseen näyttelyssä kävijöiden kysymyksiin ja antaakseen tarpeellisia tietoja päreiden hinnasta sekä tilaamistavasta ja paikasta, niin on hyvinkin luultavaa että niin halpa, kestävä ja monipuolisesti käytettävä tuote kuin kattopäreet olisi piankin saanut menekkiä ulkomaan markkinoilla ja antanut aihetta jommoiseenkin vientiin. Kattopäreet sitäpaitsi ovat juuri niitä tuotteita, joita sekä helposti että yleisesti voidaan valmistaa tuontuostakin kadon ahdistamissa pohjoisissa lääneissä. On sentähden luultavaa, että jos ne olisivat tulleet tunnetuiksi Englannissa, niin sieltä olisi tehty tilauksia jo tänä vuonna ja hätääkärsiville valmistettu mitä tuottavin tulolähde. Ensi vuonna odotettavan lisääntyneen menekin toivossa olisivat liikemiehemme uskaltaneet tehdä omaan lukuunsa tilauksia suorittamalla maksun viljana. On tosiaankin surullista, kuten vanha sananlasku sanoo, että kun sataa puuroa, niin köyhällä ei ole kauhaa.

Puulajimme, järvimalmimme, pellavalajimme, hamppumme, jopa osa viljalajejammekin, kuten kaura, ja karjantuotteistamme huolimattomaan hunninkoon jätetty voimme, kaikki nuo tuotteet erikseen näytteille asetettuina ja lajiteltuina sekä läsnäolevan asiamiehen suullisilla tiedonannoilla höystettyinä -- kukapa uskaltaisi väittää etteikö sen kautta olisi saattanut aueta uusia, vielä tuntemattomia tulolähteitä, joihin voisi virrata juuri nykyään harvinaisen runsaasti vapaina olevia englantilaisia pääomia? Kukapa väittäisi etteikö yritteliäisyys olisi voinut sieltäkäsin kääntyä meidän maahamme, samoinkuin Ruotsiinkin? Englantilaiset asiamiehet käyvät kotonamme etsimässä vientitavaroitamme; olisi ollut hyvä meidän itse lähettää liiketuttavillemme näytteitä. Suomen hypoteekkiyhdistys hakee ulkomaalaisilta lainaa: olisi epäilemättä ollut meille eduksi esittää tuotteemme ulkomaalaisille palkintotuomareille.

Kaiken tämän olemme laiminlyöneet jäämällä markkinoilta pois. Ja pois olemme jääneet peläten joutuvamme arvottomiksi, näkymättömiksi korsiksi puoleksi aasialaisessa muurahaiskeossa.

Sittenkuin menestyksettä olin koetellut muutamia huonoja englantilaisia tulitikkuja eräässä Lontoon tuhansista tupakkamyymälöistä, ojennettiin minulle pieni tutunnäköinen laatikko ja vakuutettiin että ne ainakaan eivät pettäisi. Ne olivat Porin tulitikkuja ja kuulin sittemmin että niitä on levinnyt suureen osaan Lontoota. Jönköpingin tikut, jotka olivat paljoa huonompia kuin suomalaiset, saivat näyttelyssä palkinnon, mutta Porin tuotteita ei siellä näkynyt. Täytyy tunnustaa että tuo on sangen häveliästä.

Voisin kai ammentaa merestä muutamia kauhallisia hiekkaa ja vielä koettaa kuvata yhtä ja toista näyttelyn merkillisyyksistä. Mutta kun en noiden uusien keksintöjen joukossa ole voinut huomata mitään konetta tai kuivausuunia, joka karkaisisi lukijan kärsivällisyyttä, lienee parasta lopettaa tähän. Luettelo muodostaa jotenkin kookkaan kirjan, jossa on 424 tiheään painettua kaksipalstaista sivua ja maksaa yhden shillingin. Kuvitetun luettelon saa samalla halvalla hinnalla.

Täällä on jotakin, jota ei ole merkitty mihinkään luokkaan eikä numerolla varustettu, vaikka se kuuluu kaikkein merkillisimpiin nähtäviin; se on ihmisvirta, joka alituiseen aaltoilee edestakaisin noitten lukemattomien kiiltävien pöytien, hyllyjen, kaappien ja kaiken maailman komeuksista ladottujen pyramiidien välillä. Pariisissa esimerkiksi tapaamme ihmisvirran, joka kaikkine vaihteluineen on kuitenkin niin yksitoikkoisen eurooppalaistunut, niin yhteen kaavaan valettu, että tuntuu oikein hyvältä kun siellä täällä tapaa »sysipiki-korppimustan» murjaanin, leveälahkeisen turkkilaisen tai iloluontoisen kiinalaisen hiussaparo aina kantapäihin saakka riippuen. Varjelkoon taivas tuolta yleiseltä jyrältä, joka tasottaa kaikki mauttomien päivän muotien mukaiseksi. On maailmanporvareita, jotka pitäisivät suurimpana onnena että me pienet kansat menettäisimme itsenäisyytemme ja kokonaan sulautuisimme suuriin kansallisuuksiin. Toisin ajatteli muuan rakastettava tanskatar, rouva Heiberg: »Jeg maa reise til Finland, for engang at möde mennesker, der ikke ligne alle andre mennesker». -- Oi, ajattelin itsekseni, sitä ei voi kukaan sanoa; jyrä on tehnyt meilläkin työtään.

Päältänähden niin tavattoman yksitoikkoisessa Lontoossa emme tarvitse pelätä ikävystyvämme samanlaisten kasvonpiirteiden näkemiseen. Niinkuin jokainen tietää on Englannissa enemmän kuin missään Euroopan maassa omituisia, hogarthilaisia naamoja, harvinaisen näköisiä olentoja, oikullisia luonteita ja hullunkurisia poikkeus-ihmisiä. Näemme niitä joukottain jo näyttelyn yleisessä mylläkässä, jossa kuitenkin kaikki kansallisuudet tunkeilevat kohteliaina ja sivistyneinä, harjattuina ja kiillotettuina, niinkuin eivät olisi milloinkaan olleet keskenään tukkanuottasilla. Mutta lukuisammin tapaamme niitä Lontoon kaduilla, ja minä pyydän saada seuraavalla kerralla lähettää muutamia hajanaisia piirteitä tuosta surisevasta mehiläispesästä.

5. Lontoon kaduilla.

Pois tieltä! Pois tieltä! Mehiläisparvi surisee, muurahaiset ovat liikkeellä, miljoonilla käsivarsilla varustettu seppä työskentelee pajassaan ja kiehittää rauta- ja puuvillalankojaan viiden maanosan ympäri. Pysähdy hetkiseksi tänne London Bridgen cityn puoleiseen päähän; mutta varo, valitse kulmaus kiviaitauksen luona, johon voit hetkeksi pysähtyä ilman että ihmisvirta vetää sinut mukanaan. Sillä ihmisvirta ei osota sääliä enemmän kuin Thems-joki luodeaikana; se ei sinua tunne, se syöksyy eteenpäin uomassaan ja survasee sinut arvelematta jalkoihinsa, samoinkuin vaununpyörät välinpitämättömästi kierivät tiellä olevan sontiaisen yli. Olitpa kuka tahansa, et voi hetkeksikään sen valtavaa kulkua ehkäistä. Vaikka olisit Palmerston, jättiläisellä ei ole aikaa sinua odottaa; vaikka Blondin, hänellä ei ele aikaa sinuun töllistellä. Hän on työssään, hänen hetkiään ei voi edes kullalla korvata. Ja sinä et ole Palmerston etkä Blondin, et edes joku noita saarelaisia, jotka viihtyvät täällä omassa elementissään, kivihiilensavussa; olet yksi noita satojatuhansia, jotka joka päivä heinäsirkkojen tavoin ajelehtivat taivaan tuulten heitteleminä mannermaalta brittien saarelle. Sitä vähemmin saatat odottaa armahdusta. Jos nyt virta sinut nielisi ja sinä katoaisit maan päältä lyhyemmässä ajassa kuin mitä Wellingtonin kellotapulin viisari tarvitsee ennättääkseen seuraavaan pisteeseen, mitä sitten? Kukapa sinua kaipaisi, kuka surisi? Ei kukaan. Virta jatkaisi entistä kulkuaan, keko vilisisi yhtä toimeliaana kuin ennenkin, tuon suuren kellokoneiston pieninkään jousi ei sen vuoksi pysähtyisi. Mene sinä itsekäs, mene pikkukaupungin pomo, joka pidät itseäsi korvaamattomana ja luulet olevasi maailman keskipiste, mene kerran Lontoon ihmispyörteeseen ja opi ymmärtämään että olet vähäpätöinen, katoava laine ihmiskunnan kuohuvassa pyörteessä!

Pois nykyajan tieltä, joka lakkaamatta kulkee menneisyyden ja tulevaisuuden välistä siltaa myöten, samoinkuin ihmisjoukko lakkaamatta vyöryy Themsin rantoja yhdistävän sillan yli! Jos olet paavi tai viralta pantu yksinvaltias, asetu vastarintaan, jos kykenet; koeta ehkäistä ajan reipasta edistystä. Sinä sokea viha, sinä voimaton käsivarsi! Aika edistyy, huolimatta vastalauseistasi ja valitushuudoistasi, kun se astuu sinun ahtaille kengillesi tai antaa töytäyksen leinin jäykistämille jaloillesi.

Nähdessämme tuon ihmisjoukon, tunnemme miltei halua huudahtaa Xerxeen lailla: viidenkymmenen vuoden päästä ovat nuo kaikki kadonneet maailmasta! Niinpä niin, mutta viidenkymmenen vuoden päästä pyörre kuitenkin kuohuu yhtä suurella ehkäpä suuremmalla voimalla kuin nyt; laineet ovat toiset, mutta virta on sama -- jos vielä silloin Lontoo on olemassa Euroopan kartalla,