Part 2

Eipä ihme että tukholmalainen on kesäiseen Djurgårdeniinsa ihastunut. Se on hänen luonteensa luonnollinen tyyssija -- sillä ulos, ulos ahtaitten seinien puristuksesta hän haluaa. Muinainen Mälarin kansa läksi kesiksi kaukaisille sotaretkille, meidän päiviemme tukholmalainen mieltyy helposti kaikkeen ulkomaalaiseen ja oleskelee mielellään kodin ulkopuolella. Djurgårdenia voisi sanoa hänen keuhkoikseen, siellä hän hengittää tyytyväisyyttä ja iloisuutta, jota hänen sielunsa kaipaa, siellä hän on oma itsensä. Tukholmaa ympäröi lukuiset kauniit maisemat ja monia niistä on taide yhä somistanut. Mutta Drottningholman loisto on rappeutumaisillaan, ihana Haga on unhotettu, Ulriksdal on harmaantuneiden invaliidien viimeinen turvapaikka -- monissa muissa kauniissa paikoissa käy ainoastaan huvimatkailijoita kulettavat höyrylaivat. Djurgårdenissa esiintyy Tukholman kesäelämä kukassaan. Tuo suurenmoinen, loistelias, joskus jäykkä prameus ei saa täällä jalansijaa, tämä on vain viehkeän, soman ja sorean tyyssija. Byströmin huvilassa ovat taiteen ihanimmat luonnokset veitikkamaisten rakkaudenjumalain ympäröiminä ja itse kuninkaallisesta Rosendalista lausuu Marmier sangen sattuvasti: _c'est une villa de gentilhomme plus q'un palais de suverain_.[2] Ja tuskinpa aivan aiheetta laulaa Bellmankaan:

»om denna parken rår kärleksmonarken och en kung.»[3]

Hän tosin lauloi siihen aikaan, jolloin lemmettäret -- tosin puuteritukkaiset ja pönkkähameiset, mutta lemmettäret joka tapauksessa -- liehuivat valtaistuimen ympärillä. Kunpa koko Kustaa III:n valtakunta olisi ollut hänen Djurgårdeninsa ja Hagansa kaltainen! Hallitushuolet olisivat silloin olleet kepeämmät hänen nerokkaalle kevytmielisyydelleen ja iloinen elämänsä ei olisi päättynyt suruun ja vereen.

Sitte kolmannen Kustaan ja Bellmanin aikojen on Valdemarinsaari suuresti muuttunut. Tammet, lehmukset ja vaahterat ovat yhä vieläkin samat ja kertovat menneiden vuosisatojen muistoista, mutta kukapa ymmärtäisi heidän sanojaan, kun iltatuuli auringon laskiessa suhisee niiden latvoissa? Ja niinkuin muinaisina päivinä vierivät Brunnsvikenin hohtavat laineet yhä vieläkin väreilevin pinnoin. Mutta uusi aika on rakentanut siroja huviloita, ravintoloita ja linnoja tuohon entiseen maalaismaisemaan ja »jumalainen» kalastajatorppa on saanut kilpailijan, jonka rinnalla sen ylistetty kauneus näyttää sangen raihnaiselta.

Saavumme Djurgårdeniin Leijonansiltaa myöten. Nimi johdetaan eräästä leijonasta, jota säilytettiin joitakuita aikoja sillan vieressä, mutta miksei yhtä hyvin kaikista niistä viiksellisistä leijonista, joita kulkee joka päivä niin lukuisesti sen yli, etsien kenenkä he niellä mahtaisivat? Kun siten olemme päässeet onnellisesti puistoon, ei liene niinkään vähäinen kiusaus ryhtyä tuhannettaensimäistä kertaa kuvaamaan tuota jo tuhat kertaa ennen kuvattua, aina semmoisista vähäpätöisyyksistä kuin Blåportenin kuuluisista ahvenista sellaisiin ihmelaitoksiin kuin Rosendalin kehuttuun porfyrivaassiin, tuohon mahtavaan punssimaljakkoon kahdentoista jalan mittaisia juomasankareita varten, joka sentään näyttää jo miltei liian suurenmoiselta nykyajan viiden jalan pituisille limonaadisankareille, etenkin sen jälkeen kun rovasti Wieselgren on käännyttänyt puolet Ruotsin leijonista viattomiksi karitsoiksi kaikkeen väkijuomalta tuoksahtavaan nähden. Mutta -- pysähtykäämme tuolle pienelle kummulle satavuotisten tammien alle ja katselkaamme hetkisen graniittijalustalla olevaa vihreätä rintakuvaa. Se on Byströmin mestariteos, se on Bellman. Sanattomat ovat hänen huulensa, marmorinjäykkä ennen niin eloisa katse, otsaa ympäröivä laakeriseppele ei enää värähtele etäisiltä kukkarannoilta tulevien tuulahdusten hyväilyistä. Mutta nuori polvi leikkii yhä vieläkin iloisia leikkejään Bellmanin ympärillä ja laulaa hänen paraita laulujaan. Kesäkuun 26 p. 1829 kuhisi mitä kirjavin ja hilpein kansanjoukko ensi kertaa tämän patsaan ympärillä, joka silloin paljastettiin hurraahuutojen, laulujen ja puheiden säestyksellä. Joukossa oli muuan vanha eukko; hän nojautui poikaansa, keski-ikäiseen mieheen -- ja kyyneleet vierivät lakkaamatta hänen poskilleen. Ja juhlan toimeenpanijat menivät vanhuksen luo ja kunnioittivat häntä kaikin tavoin, sekä sanoin että lahjoin. Mutta eukko katsoi herkeämättä rintakuvaan ja itki ja puheli: »Niin, niin, kyllähän ne nyt hänelle juhlivat, kun hän on jo aikoja mullassa maannut; mutta vähemmin hänestä touhuaisivat, jos olisivat olleet naimisissa hänen kanssaan, niinkuin minä!» -- Sillä Bellmanin leski ei voinut unohtaa, että juhlittu runoilija oli ollut suuri hulttio kotoisessa elämässään. Hän puhui niinkuin aina aikalaiset puhuvat, jotka mielellään takertuvat suurten miesten pikku heikkouksiin; mutta nuori polvi, joka lauloi Bellmanin kunniaksi, oli _jälkimaailma_, joka säilyttää tuosta aikoja nukkuneesta ainoastaan sen, mikä on suurta ja katoamatonta, ja katsoo yksinomaan siihen. Nyt he ovat kuolleet, niin hyvin leski ja poika kuin kaikki runoilijan henkilöiden esikuvat. Vielä kymmenkunta vuotta takaperin voi matkustaja käydä tervehtimässä Bellmanin lauluissa ikuistettua Ulla Winbladia, joka vanhana ja kuihtuneena eleli pienessä hökkelissä ylhäällä Söderillä, mutta hänkin kuuluu jo nykyään vain sadun ja laulun maailmaan -- kuolemattomuus, jota hän tuskin elämällään lienee ansainnut.

Kerrotaan -- en tiedä miten vankoilla perusteilla -- että H.M. Kuningas olisi aikeissa perustaa Rosendalin viereen jonkunlaisen Valhallan, samantapaisen kuin Baijerin kuninkaan Ludvigin äskettäin Donaustaufin luona vihkimä. Sinne tulisi asetettavaksi Ruotsin jaloinpain ja suurimpain miesten kuvapatsaita ja rintakuvia, heidän ikuiseksi muistokseen. Tätä kuullessa johtuu mieleen muuan ajatus. Nykyajankin Ruotsilla on muutamia suuria, neron ja tieteen sädekehän ympäröimiä nimiä. Mutta köyhemmältä näyttää nykyinen aika suurista miehistä kuin entiset päivät -- näyttäneekö sitte siltä ainoastaan senvuoksi, että nykyaika sivuuttaa todella suuren ja ylevän omissa aikalaisissaan ja jumaloi vain kuolleita neroja? Vai onko jalolla ja ylevällä vähemmän kuin ennen vastakaikua nuoren polven rinnassa? Eipä tekisi mieli sitäkään uskoa, kun valtaistuimella istuu vanhus niin kunnianarvoinen, että itse Venäjän itsevaltias, tarkkanäköinen ja herkkä kaikella jalolle ja suurelle, melkein pojan kunnioitusta osottaen vieraili vanhan kuninkaan luona hänen pääkaupungissaan -- vierailu, joka kunnioitti yhtä suuresti näitä molempia henkilöitä ja joka on säilyvä unohtumattomana kaikkein tukholmalaisten mielessä.

Mutta aurinko katoaa jo etäällä Brunnsvikenin aaltoihin ja iltaviileä voi käydä vaaralliseksi helteisen päivän jälkeen. Olemme tällä kertaa katselleet ainoastaan eräitä kuninkaallisen Djurgårdenin yksityiskohtia; mutta tehän tunnette sen ennestään kirjoista ja omasta näkemästänne. Minä rakastan yleiskatsauksia, mademoiselle! Se lienee enimmäkseen varsin ikävä tapa; koetan jollakin toisella kertaa siitä luopua.

5. Silmäys taiteen alalle.

Mademoiselle!

Kansa voi olla jalo ja kunnokas, se on saattanut paljon kokea, paljon oppia, paljon ajatella ja sen ohessa avoimin silmin tarkata muiden kansojen edistyksiä, mutta siltä voi puuttua rohkeutta itse esiintyä toimivana suuntaan tai toiseen. Sellaiseen kansaan voi tieteen totuus ja taiteen ikuinen kauneus tehdä syvän vaikutuksen; mutta se voi siitä huolimatta seisoa mykkänä, uskaltamatta lausua julki tai pukea näkyvään muotoon sitä, mitä rakastaa ja kunnioittaa sisimmästä sielustaan. Sillä sitä kahlitsee pelko ja se ei tunne voimaansa. Mutta niin kauvan, kun se ei liikuta kättä eikä kieltä jollakin inhimillisen pyrkimyksen erityisellä alalla, niin kauvan on sen sivistyskin tuolla samalla alalla eloton, puolinainen. Ja sellainen on meidän ja meidän kelpo Suomen kansamme laita _taiteeseen_ nähden. Meiltä puuttuu siinä suhteessa ainoastaan rohkeutta ja ulkoista herätintä. Askel vain, ja ura aukeaisi eteemme aina siintävään etäisyyteen.

Kun Ruotsin kansan luonne, päinvastoin kuin meidän, on kaikessa niin ratkaisevasti suunnattu käytännölliseen ja yrittelevään, on se myöskin, vaikka samalla tietopuolisella sivistysasteella kuin mekin, ennättänyt ennen meitä ottaa ensimäiset askeleensa taiteenkin alalla. Todisteeksi voisin mainita joukon nimiä. Mutta sen sijaan halunnette te, teaatterin, musiikin ja muut kuultavat taiteet sivuuttaen, luoda silmäyksen kunink. vapaitten taiteitten akademian näyttelyyn kesäkuussa 1843.

Luettelo sisältää kaksisataa kolmekymmentä numeroa viideltäkymmeneltä kahdeksalta taiteilijalta, joiden joukossa seitsemän naista. Pystykuvia, relieevejä ja puuveistoksia y.m. samaan alaan kuuluvia on sangen vähän. _Qvarnström_ näyttää tällä alalla olevan lupaava nimi. Lukuisimmat ovat nyt, niinkuin ainakin, maalaukset. Saamme tehdä tuttavuutta sellaisten kuuluisuuksien kanssa kuin _Kraft, C.J. Fahlcrantz, Westin, Sandberg_. Viimemainitun teosten joukossa on myöskin tämän taiteilijan Vaasan kirkkoa varten maalaaman alttaritaulun luonnos. Westiniltä on neljä numeroa. Upein on hänen »Vuodenaikansa». Tämän taitelijan värisävylle omituinen vienous ja sametinlaheus ilmenee koko taulussa aina liijotteluun saakka, tuo kaikkien piirteiden pehmeys, tukehuttaa sen voiman ja rohkeuden, mikä näyttää alkuperäisesti ryhmityksessä piilleen. Tunnetteko _Södermarkin_ muotokuvia? Täällä on muuan kuva, jonka tutut, kauniit silmät tarkastavat niin hellästi suomalaista maanmiestään. Ja tuo käsi, joka hienoon vaaleaan hansikkaaseen puettuna esiintyy niin silmäänpistävänä mustaa silkkipukua vasten, on sama käsi, joka vielä silloin, kun se oli suomalainen, sitoi seppeleet 1840-vuoden nuorukaisille Helsingissä. Miksi lahjotamme sillälailla muille ruusujamme?

Käykäämme eteenpäin järjestyksestä huolimatta, miten mieli milloinkin vetää. _Cronstrand_, tuo kuuluisa matkailija, on rikastuttanut näyttelyä seitsemällä numerolla paikalla suoritettuja graafillisia piirroksia muinais-egyptiläisestä rakennus- ja kuvanveistotaiteesta. Kolmekymmentäkuusi vuosisataa on katsellut vanhan Theben Ammonintemppeliä, ja yhdeksästoista vuosisata tavailee vielä sen hieroglyyfejä. Mutta salaisuuksien paljastumishetki on lähellä; muuan saksalainen professori on ilman Ariadnen lankaa löytänyt tien labyrintin kamarien läpi, ja pianpa ei enää jää mitään salaisuuksia tulevan sukupolven perinnöksi.

_Wickenbergin_ sivellin on loihtinut esiin erään perspektiiviltään erinomaisen, hymyilevän maiseman ja muutaman liikuttavaa suloa uhkuvan perhekohtauksen. Ei voi tavata hartaampia, kohtaloonsa tyynemmin alistuvia ja kristillistä nöyryyttä ilmaisevampia kasvoja kuin tuon sokean ukon, joka, seisoen lastensa keskellä, näyttää ikäänkuin astuvan kankaalta esiin ja opettavan kieltäymyksen rauhaa. -- Nuori, Roomassa paraikaa oleskeleva göteborgilainen Brusewitz on jättänyt näyttelyyn mieltäkiinnittävän alkuteoksen, nuoren frescatilaisen naisen pienen poikansa kera. -- _Wahlbom_ on kiinnittänyt Katarina Maununtyttären ilmielävänä kankaalle. Hän antaa hänen syleillä Räävelissä maanpakolaista poikaansa Kustaa prinssiä, tuota Vasa-suvun harhailevaa ritaria. Ryhmitys on erinomainen, värit hämmästyttävän eloisat. Oletteko ollut Liuksialassa ja nähnyt tuon lempeän kuningattaren haamun katselevan miettiväisenä kauniin ulapan laineita iltahämyssä?

_Ekman_ -- meidän Ekmanimme -- esittää meille ryövärinluolan sisuksen, räikeän ja synkän fantasiakuvan. Tehän tunnette Ekmanin? Se oli hän, joka oli professori Sandbergin apulaisena Upsalan tuomiokirkon kauniita freskomaalauksia maalattaessa, ja se oli hän, jolle yksinään Sandberg uskoi keksintönsä salaisuuden näiden maalausten säilyttämiseksi pohjolan ankarassa ilmanalassa. Ollen lahjakas kuin koko sukunsa, voimme täydellä syyllä kiinnittää Ekmaniin, joka nyt oleskelee kuninkaan apurahalla ulkomailla, mitä parhaimmat toiveet, ellei siinä huhussa ole jotakin perää, että hänkin olisi taipuisa tuohon ylen tavalliseen epäsäännöllisyyteen. Varmaan te, niinkuin minäkin, toivotte että huhu tällä kertaa kulkisi vanhaan tapaansa valheen kengissä.

Kun emme kuitenkaan voi viivähtää kaikissa mieltäkiinnittävissä yksityisseikoissa, lienee paikallaan heittää nopea jäähyväissilmäys teidän sukupuoltanne edustaviin taiteilijoihin. Mad:lle _Maria Röhl_ on tosin pannut näytteille ainoastaan muutamia mustallaliidulla piirrettyjä muotokuvia, mutta ne suoritettuna tunnetulla mestarillisella kyvykkyydellä, joka on hänelle äskettäin hankkinut tunnustuksen tulla kutsutuksi vapaitten taiteitten akademian vakinaiseksi jäseneksi. -- Mad:lle _Plageman_, joka on antanut neljätoista numeroa, lienee mainittava uutteruutensa, joskaan ei juuri muun vuoksi. Maisemat, kukat, linnut ja muotokuvat ovat niitä aiheita, joita nämät seitsemän naistaiteilijaa nähtävällä mielihalulla valitsevat. Hyvä niin. Tuntuuko se niin ihmeelliseltä, että teidän sukupuoleisenne taiteilijat maalaavat mielellään valoisia maisemia, sieviä kukkia, kauniita, mitä sielukkaimmilla viiksillä varustettuja luutnantteja, mitä romantillisimpia univormuja ja ylevimpiä asentoja, tai jumalkauniita Fingaleja, kaihoavia Fritiofeja kaikkine sisäisine ja ulkoisina täydellisyyksineen, joita muuan vapaaherratar Knorring on tuhlannut Aksel Löwensterniinsä? Eikö kaikkien naisten fantasia haaveile siihen suuntaan?

Näyttelyn kokonaisvaikutus tuntuu tyydyttävältä, vaikkapa ei kaikiste ole oltukaan kyllin tiukkoja valinnassa. Oikeutta myöten tätä tuskin voimme sanoa muuksi kuin aluksi, aamunsarastukseksi Ruotsin taiteen taivaalla. Toivon vaan että meillekin koittaisi samanlainen aamunpilkahdus ja että sen herätin, jo jonkun aikaa puheenaollut Helsingin taidenäyttely vihdoinkin saataisiin aikaan. Sillä, mademoiselle, kun meillä on jo kotona ollut rohkeutta julkilausua _tieteellisen_ sivistyksemme tulokset, miksi epäröisimme _taiteenkaan_ alalla rientää _from sounds to things_, hiljaisesta mietiskelystä rohkeaan ja jaloon toimintaan?

Itämeren eteläpuolella 1856.

BETTYLLE.

Ei ei, Betty hyvä, ei mitään matkakuvauksia! Oletko koskaan kulkenut veneessä Oulunjoen koskia alas? Kiihkeätä oli vauhti; koski kohisi, vaahto kuohuili, rannat kiitivät ohitse; tuolla kuusikko, tuossa pelto, tuolla mökki, tuossa karjalauma laitumella, silmänräpäys, ja ne ovat ohitse; vene kiitää yhä edelleen, pyörteet ovat valmiit joka hetki sen nielemään; käsi perämelassa, silmä keulaan päin tähdättynä, ei hetkeäkään aikaa rannalla oleville ystäville. Betty -- kosken kuohujen keskellä ei kirjoteta.

Voi kuitenkin toisinaan sattua että tulemme tyynemmille suvantovesille. Vauhti hiljenee, pyörteet sammuvat. Kalliot, metsät ja vainiot sivuutuvat hitaammin; jo uskallamme irrottaa silmän keulasta ja käden peräsimestä keksiäksemme rannalla jonkun miellyttävän kuvan ja nyökäyttääksemme tervehdyksen etäältä näkyville mökeille. Pikainen silmäys, nopea tervehdys -- ja taas kysyy peräsin hoitajaansa ja vastassa olevat kuohut hairahtumatonta silmää. Ah, maailma on niin avara ja elämä niin lyhyt ja »Perla ei tahdo mennä illaksi kotiin».

Et siis, Betty hyvä, saa mitään matkakuvauksia. Hae niitä kirjoista. Lue Ida Kohlia ynnä muita, jotka ovat pitkät vuodet tutkineet maita ja kansoja. Muut tekevät viisaimmin kun elävät ja oppivat, katselevat ja vaikenevat.

Ainoastaan tyynemmiltä suvantopaikoilta lähetän näitä kiireisiä terveisiäni, irtireväistyjä lehtiä, jotka tuuli kiidättää pohjoiseen. Mitä ne sisältävät? Vain hätäisiä lyijykynän vetäsyjä, joita mielikuvitus värittäköön miten parhain haluaa, korkeintaan joitakuita »nokikuvia», jommoisia Ekman ja Chiewitz maalaavat neljännestunnissa palavasta kynttilästä kohoavalla noella, ei kuitenkaan läheskään niin kauniita kuin heidän kuvansa.

Nyt ymmärrämme toisemme. Voi hyvin. Kirjotan tämän Pariisista sysimustana juhannusyönä.

Ystäväsi

Gabriel.

1. Pohjoisesta etelään.

Kerran, kauvan aikaa sitten, asui muuan perhe seitsemän vuotta Utsjoen lappalaisten keskuudessa. Vihdoin oli näiden maanpakolaisten pohjanperäläisten pakko lähteä etelään päin. Kun he tulivat Tornioon, tuntui heistä jo aurinko paistavan lämpimämmin lumikinoksille; Ouluun saapuessaan olivat he näkevinään uuden kevään rientävän vastaansa avoimin sylin, ja kun vihdoin joutuivat niin tavattoman loitos etelään, kuin eteläiselle Pohjanmaalle, niin tuntui kuin Italian taivas olisi kaartunut heidän ylitseen, etelämaiden kasvullisuus versonut heidän ympärillään, ja he eivät väsyneet katselemasta korkeita havumetsiä, viljavia peltoja, laitumella kulkevaa karjaa ja kauniita kyliä ja kansaa, joka pitkissä jonoissa kulki sunnuntaiaamuin maantietä kirkolle.

Harhaluulojamme, Betty! Etelä on kuin sateenkaari ja toivo ja onni; ajamme niitä takaa ikävöiden kuin lapset, ja kun luulemme ne saavuttaneemme ja omistavamme, silloin ne jo ovat helmastamme häipyneet, siirtyneet yhä kauvemmas, kukkulasta kukkulaan, rannasta rantaan. Meistä etelään päin on meri; sen tuolla puolella kuvittelemme kaiken olevan niin vihantaa ja lämmintä. Ja jos emme ole ennen lentäneet kauvempana, miten suurta iloa ja ihastusta herättääkään jo pieni siirtyminen Helsingistä Rääveliin! Rääveli vanhoine rakennuksineen, aikaisin kypsyvine hedelmineen, kivettömine tasankoineen ja saksankielineen se on meille etelä. Ei vielä -- sanotaan meille Räävelissä; lähde Berliiniin, Lübeckiin, Hamburgiin; siellä on toista, siellä on etelä. Lähdemme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Dresdenissä, Kölnissä, Reinvirran rannoilla, siellä on lämpimämpi, siellä on etelä. Ja me riennämme sinne; ei vielä, sanotaan meille; Pariisissa, Brysselissä, siellä on kesä ja kauneus, siellä on etelä. Kiiruhdamme sinne; ei vieläkään, sanotaan meille: Alppien ja Pyreneitten pohjoispuolella ei ole etelän aurinkoa. Ja me nousemme vuorten yli; ei vielä, sanotaan meille; Välimeri on suuri, purjehtikaa sen toiselle puolelle, siellä on etelä. Ja me nousemme kuuman Afrikan rannikolle; ei vielä, sanotaan meille; Atlasvuori on korkea; nouskaa sen huippujen yli, siellä on etelä. Ja me tulemme suuriin, auringon paahtamiin erämaihin, joissa kamelit kuumuudesta nääntyvät; ei vielä; erämaiden takana on vielä toinen etelä, ja niin yhä edelleen, yhä kauvemmas, kunnes taas joudumme pakkasen ja lumen maihin, etelänavan jäitten keskelle.

Harhaluulojamme! Ei ole elänyt ketään kuolevaista, jonka takana ei olisi ollut menneisyys ja edessä tulevaisuus. Ei kukaan kuolevainen ole vielä löytänyt sitä maata, jonka takana ei olisi pohjoinen ja edessä etelä. Onko missään katoomatonta kauneutta? Onko missään ikuista kevättä? Onko missään toivon täyttymystä? Onko missään ikävöimisemme luvattua maata?

Sitä ei kukaan tiedä. Ja kuitenkin, Betty, älä epäile, vaan toivo alati. Ilman toivoa ei ole onnea, ei elämää. Ikävöimme alati kauvas, ja tuossa ikävöimisessämme kangastavat kadotetut paratiisit, ja tuo aina saavuttamaton etelämme esiintyy lopultakin täysimpänä ja todellisimpana omissa unelmissamme.

2. Itämerellä.

Kaukana takanamme kiiriskelee Viaporin kanuunain viimeiset kaijut. Äsken saarroksissa ollut satama avaa ahtaan porttinsa; jykevät vuoret häipyvät taaksemme; sininen, hohtava meri leviää rajattomana eteemme kevätauringon paisteessa, ja me hengitämme vapaasti sen suolaisten aaltojen harteilla.

Noitten vuorten taakse häipyy kuitenkin rakkaimmat, mitä maailmassa omistamme: isänmaan metsät ja järvet, rauhallisten, onnellisten kotiemme päiväpaisteiset harjat ja rakkaitten silmien viimeiset kyyneleiset katseet, jotka seuraavat meitä niin kauvan, kuin vielä voidaan pilvissä erottaa viimeinen höyrylaivan savun kuvastus etäisellä taivaanrannalla. Miten on mahdollista jättää jälkeensä puolet elämästään ja koko rakkautensa, ja jättää ne surematta, kaipaamatta, vetää laajentunein rinnoin keveän, syvän hengähdyksen ja kiitää kodittoman tuulen tavoin ulos avaraan maailmaan, tietämättä mistä tulee ja minne menee? Siksi että vapaus on elämän perusehto; siksi että taivaan laki ulottuu korkeammalle kuin rakkainkaan koti; siksi että avara maailma on suurempi kuin ihanimmatkaan kotilaaksot. Kerran elämässään täytyy jokaisen tuntea itsensä vapaaksi kuin ilmassa liitävä lintu; kerran täytyy sydämen ja ajatusten hillittyjen myrskyjen purkautua ulos ulapalle; kerran arkipäiväisyyden mittakaavan avartua mittaamaan sitä, mikä maailmassa on suurta ja kaunista. Jokainen joustava henki etsii kerran maailman ääriviivoja, voidakseen kasvaa täyteen mittaansa.

Entisaikaan, kun koulupoikana katselin Åkermanin karttaa, jota siihen aikaan pidettiin koko maailman kuvana, sain Itämerestä jokseenkin vähäpätöisen käsityksen. Pohjanmeri, Ahvenanmeri ja Suomenlahti opettivat minulle sittemmin toista. Itämeri piti nyt itse huolta arvonsa kohottamisesta. Myrskysäällä, vaahtopäisenä kiehuen sitä ei suinkaan käy halveksiminen. Meillä oli sekä myötäistä että vastaista oikein tuntuvasti. »Hengist» vääntelihe kuin mato, tuo vanha saksalainen kulki kuin ryömien aaltojen halki, mutta eteenpäin sitä mentiin. Laivassa oli kurjuutta ja merikipua. Onneksi sentään pihviä, olutta, levollista suomalaista kohtaloonsa tyytymistä ja hyväntuulen puuskiakin. Ennustettiin, kuten tavallisesti, kauniimpaa ilmaa ja hymyiltiin supinahkaturkkiin puettuna odotetulle Saksan auringolle.

Tämä meri on koko pohjoismaisen historian keskus. Mitä kaikkea se on nähnyt vuosisatojen vieriessä! Foiniikkialaisia purjehtijoita, pohjoismaalaisia viikinkejä, suomalaisia ja virolaisia ryöstöretkiä, Erik Tuulihatun, Erik Pyhän, Valdemar Seierin sotamatkat, Erik XIII:nnen merirosvot, hansakaupunkien asestettuja kauppiaita, Otto Rudin, Junker Tuomaan, Flemingin, Kustaa Adolfin, Kristian IV:nnen, Wachtmeisterin, Tordenskjöldin, Ehrenskiöldin, Suursaaren ja Viipurin sankareita, Napierin, Dundas'in, Plumridgen -- ja näitten meren leijonain ja susien keskellä miljoonittain rauhallisia purjeita, jotka myrsky on jo aikoja sitten riekaleiksi repinyt, miljoonia emäpuita, jotka ovat kareihin ja matalikkoihin pirstoutuneet, ja niiden jälkeen kuitenkin yhä uusia ja uusia aluksia, jotka vetävät kortensa maailman muurahaiskekoon. Miten usein onkaan veri näitä aaltoja punannut! Vuosituhansia ovat kuninkaat ja sankarit taistelleet tämän meren yliherruudesta, meren, jonka omistaminen tuotti pohjolan yliherruuden, ja se, jonka hallussa on ollut Suomi, on perustanut sen omistamiseen itämerenvaltansa. Tätä merta kohti ovat kaikki sen rannikot ja valtiot ikävöiden ojentaneet kätensä; se on ollut heidän valtansa ja rikkautensa lähde, heidän varastoaittansa hätäaikana ja valtaviemärinsä hyvinä vuosina, sivistyksen ikivanha kehto, maineensa äiti ja onnensa ehto. Sille tuo kaksisataa virtaa joka puolelta ravintoa, ja kuitenkin se alati janoo ja laihtuu ja vetäytyy hitaasti takaisin pohjoisrannikolta noustakseen etelässä, ja niinkuin se on luonut pohjoismaiden historian, niin se vielä tänäpäivänä luo ja muodostaa pohjoismaiden maantietoa.

Kuitenkin -- matka joutui. Suomen lahti laajeni äkkiä, Hiidenmaa ja Saarenmaa häipyivät etäisyyteen, ääretön sinervä aavikko levisi eteemme aina Gottlantiin saakka. Tämän saaren ja Ölannin kalkkikallioiden välillä luovi Hengist kokonaisen vuorokauden. Toisena päivänä nostettiin nokiset purjeet laitatuuleen, kalastajia ilmestyi, jotka airojaan levähyttäen kauppasivat turskaa; Ruotsin ranta häämötti pohjoisessa; Bornholman vaaleanvihreät harjanteet sievine kylineen kehottivat rantaan laskemaan. Iloisempana ei Columbus katsellut ensimäistä kertaa Guanohanan saarelta pilkottavaa tulta, kuin me tähystelimme muutamia rannalla syöviä lampaita. Bornholm ja Ruotsi katosivat, Rügen vilahti hetkeksi esiin, muistelimme Rostockin bellmanilaista mummaa ja tähystelimme Wismarin valkeita taloja. Ei kauvan sen jälkeen pääsimme Trave-joen suuhun, ja niin loppui lyhyt Itämeren tarina.

3. Lübeck.

Toukokuun aurinko valaisi Traven suuta; Itämeren sininen ulappa katosi niinipuiden ja pyökkien taakse; rantoja somistivat kauniit maalaistalot ja kukoistavat puutarhat. Meitä vastaan lemusi ruusujen ja jasmiinien tuoksu; silmää hyväili vaalea, pehmoinen vihreys. Se oli meidän ensimäinen etelämme -- iloisina, toivorikkaina seisoimme Saksan kevään keskellä.