Part 19

Pohjanmeren laaja, autio vedenpinta, niukalti pohjoismaalaisten purjehtijain kansottama, oli jo takanamme ja nopea höyrylaiva Gustaf Vasa, jonka kuljettajana oli kapteeni Sjöberg -- yksi Ruotsin kelvollisimpia ja rehellisimpiä laivapäälliköitä -- tunkeutui varovasti tuhansien alusten välitse mutaista Themseä ylöspäin. Oli luoteen aika: laakeilla rantamilla paljastui noin kahdentoista, kuudentoista jalan korkuinen hiekkaviete, jolta vasta äskettäin oli vesi paennut jättäen peitteeksi ruman, harmaan liejukerroksen. Oikealla puolella korvia huumaavaa vasarain ja höyrykoneiden räminää: rautakausi luomistilassaan; rautalaivoja telakassa, rautapalatseja tekeillä, määrätyt jälleen hajotettaviksi ja Austraaliaan lähetettäviksi; kaikenlaisia koneita, jotka huomenna uutteroina työmiehinä lähtevät kaikkiin maailman ääriin. Vasemmalla Woolwich kuuluisine arsenaaleineen ja taklauksesta riisuttuine laivoineen, jotka makaavat nyt kuin siivettömät jättiläiskärpäset odotellen panssarilaivoiksi uudistumistaan, ja joen rannalla suuri, valkoinen, liputettu turkkilaisella vaakunalla varustettu höyryfregatti, nykyään Egyptin varakuninkaan asuntona ja tänään niiden suurenlaisten pitojen juhlasalina, jotka hän pitää lord Palmerstonin ja Walesin prinssin kunniaksi. Kanuunat jyskivät paraikaa Woolwichissa: se on Armstrongin tykistö, jonka useita kippuntia painavat keilamaiset luodit murtavat monitoorien rautaseiniä. Edempänä Greenwich puutarhoineen, muhkeine invaliidihotelleineen, vedenpäällisine sairashuoneineen kaikkien kansojen merimiehiä varten ja tornikronometreineen, jonka mukaan Lontoossa matkaajat asettavat kellonsa (Lontoo on ajassa puolitoista tuntia Helsinkiä jälempänä; olemme toki jossakin suhteessa aikaamme edellä). Vihdoin puristautuvat molempien rantojen huoneryhmät yhä lähemmäs ja edessämme on ääretön, levoton Lontoo -- jättiläissieni, joka imee itseensä kaiken maailman rikkauksien ja työteliäisyyden mehun, titaani joka ojentaa kaikkiin maan ääriin tuhannet kätensä, milloin tukahuttaen, milloin elähyttäen, milloin houkutellen, milloin valliten.

Mikä näky! Pitkien palatsirivien, torninhuippujen, kupoolien ja korkeaholvisten siltojen välitse luikertelee hernerokan värinen virta, jolla vilisee mastoja ja aluksia ja niiden lomitse pienet puhkuavat höyryt mennä viilettävät kuin vesihyönteiset joka suuntaan. Ja kaiken tämän päällä kaartuu taivas niin mustana kuin tuomiopäivänä, ja sumu sellainen, jommoisen vanhat kuvittelevat vallitsevan maailman rajoilla. Onko se Lontoonsumua? Onko se kivihiilensavua, tuota joka on mustannut kaikki rakennukset ja sankarien kuvapatsaat tässä suuressa kaupungissa ja joka nyt pilvenä samoilee tornien ja huippujen päällä? Ei, ainoastaan vähäksi osaksi; se on ukkos-ilma, joka kaikkia ihmistöitä valtavampana puhkeaa maailmankaupungin yli -- »a thunderstorm burst over London on wednesday», sanottiin sittemmin Times-lehdessä -- se on elementtien liikuntoa, noiden jotka voivat Kaikkivaltiaan yhdestä viittauksesta lakaista maailmasta kaiken inhimillisen suuruuden, ylpeyden, koreuden ja rikkauden, niinkuin ne ennenmuinoin lakasivat Sodoman, Atlantiksen, Liman ja Lissabonin!

Lontoolle (ja meille) onneksi ei tällä kertaa sattunut sellaista tapausta. Että _kerran_ on niin tapahtuva, että kerran on tuleva päivä, jolloin ylpeä Ilion raunioiksi sortuu, se on tunne, jota luulen monen kanssani tuntevan luodessaan ensi silmäyksen Lontooseen, sillä juuri maailman suurimmat ja voimakkaimmat ovat aina vaarassa joutua »jumalien kateuden esineiksi». Mutta milloin tämä katoovaisuuden laki toteutunee, se on vuosisatojen arvotus; jätämme sen asian kajoomatta.

Scandinavian hotellista (Minories Circus 1, City) -- jota sopivan asemansa, ruotsalaisen palvelijakuntansa ja kohtuullisten hintojensa vuoksi syystä voi suosittaa vaatimattomille suomalaisille matkustajille, varsinkin jos eivät taida täydellisesti englanninkieltä -- lähdemme nyt retkeilyillemme Lontooseen, riistääksemme kiitävältä hetkeltä yhtä ja toista meitä eniten viehättävää. Lähetän tässä muutamia katkonaisia kuvauksia, jotka eivät pyri esiintymäänkään muina kuin tilapäisen suurkaupungin-katselijan hajanaisina havaintoina. Kaikinpuolinen Lontooseen tutustuminen vaatii vuosikausia; mutta matkailija, joka ei ole kyllin rohkea tahtoakseen kaikkea tietää, kaikkea ymmärtää ja kaikkea arvostella (mikä on varsinkin saksalaisten ja ranskalaisten varmankomea tapa, kunhan vain ovat hiukankaan pintaa haparoineet) voi rauhottua tietäessään, että Lontoota on sekä kirjallisuudessa että sanomalehdistössä kuvanneet lukemattomat taitavammat kynäniekat kuin hän. Ennenkuin kuitenkaan ryhdyn kiinnittämään paperille päivän hyörinässä ylinnä ajelehtivia aineksia, aijon muutamin harvoin piirtein luoda kuvan juuri nykyhetkestä, koska sen tunnelman aiheet pikemmin vanhettuvat ja koska koko Lontoon nykyinen mieliala riippuu siitä.

2. Tukala aika.

Tullimiehen ensimäinen ei-virallinen kysymys, hänen astuessaan laivaan Gravesendissä, kuului: »minkälainen sato tulee Venäjällä?» Tämä kysymys uudistettiin varmaankin jonkinlaisella levottomuudella useammassakin paikassa Englantia. Heinäkuun keskipaikoilla näytti sato toivottomalta suurimmassa osassa yhdistettyjä kuningaskuntia. Alituiset rankkasateet olivat vahingoittaneet kasvullisuutta siinä määrässä, että tuskin uskottiin sen enää voivan kohota ja monin paikoin niitettiin keskenkasvuinen laiho toivottomasti eläinten rehuksi. Sittemmin oli joku poutaisempi viikko, joka jossain määrin paransi toiveita; mutta tulokset jäävät varmasti siinä määrässä alle keskinkertaisen, että Odessan jyväaitoilla (jos niissä jotakin on) ja suomalaisilla rahtilaivoilla tulee ensi syksynä olemaan paljon puuhaa nälkäisen Englannin ravitsemisessa. (Ohimennen mainittakoon että Lontoon leipurien leipä, vaikkakin nisuista, on jotenkin huonoa, mutta muuten kyllä terveellistä, koska se leivotaan suureksi osaksi ilman hiivaa).

Tärkeämpää on kuitenkin se tavaton hälinä, minkä »King Cotton», Kuningas Pumpuli, nykyään saa aikaan. Puuvillapula on korkeimmillaan; Manchesterissa on hinta noussut aina yhteen shillinkiin ja kahteen penceen naulalta, antaen aihetta mitä ihmeellisimpiin keinotteluihin. Semmoisiin kuuluu että muiden muassa Göteborg jokaisella lähtevällä höyrylaivalla lähettää puuvillaa Englantiin. Gustaf Vasalla oli mukanaan kahdeksankymmentäviisi pakkaa. Kuin nälkäinen polyyppi imee Manchester puuvillaa kaikista maanosista, tulematta silti ravituksi, sillä lähteen valtasuoni on tukittu. Kehruutehtaat ovat pysäytetyt tai työskentelevät vain kaksi päivää viikossa. Viheliäisyys tehdaspiireissä kasvaa päivä päivältä; monet tuhannet leivättömät ovat epätoivon partaalla. Ei minkäänmoinen yksityinen eikä yleinen hyväntekeväisyys enää riitä. Keskellä rikasta, kukoistavaa Englantia kaikuu tänä hetkenä kauhistavia hätähuutoja, ja tämä pula vaikuttaa kaikkiin suuntiin kaupankin alalla. Ihmeteltävän lujasti järjestetty yhteiskunta kestää kyllä vielä tätä painoa, niinkuin se on kestänyt lukemattomia muitakin, mutta pitkälle eivät sen voimat enää riitä -- ei pitemmälle kuin kaksi, korkeintaan kolme kuukautta, siitä ovat kaikki puolueet ja suunnat yksimielisiä. Pian kuuluu enää vain yksi ainoa huuto, että Amerikan sodan täytyy pian loppua, vaikka se sitte maksaisi kokonaisia virtoja englantilaista verta. Ja siihen voi asiat vielä johtuakkin.

Keskellä tuota yhä kasvavaa pulaa saapui tieto että uniooni-armeija oli lyöty ja pakotettu luopumaan Richmondin piirityksestä. Huonosti salatulla riemulla tervehti koko Englannin sanomalehdistö yksimielisesti tätä uutista sen ensimäisessä, koko lailla liiotellussa muodossa. Separatisteilla oli sitä ennen monta salaista ystävää: olisi niin suloista hankkia pelätylle läntiselle kilpailijalle alituinen vastus rajallaan. Nyt kohosi tuhat ääntä, vakuuttaen että separatistit taistelivat vapauden puolesta sortoa ja mielivaltaa vastaan. Orjakysymys, niin sanottiin, oli vain veruke pohjoisvaltioiden väärän tunkeilevaisuuden tueksi. Nuo äänet tulivat lord Lindsayn kautta kuuluviin parlamentissa heinäkuun 16 p:nä Englannin, arveli hän, pitäisi viipymättä ja »ihmiskunnan nimessä» määrätä rauha Washingtonissa solmittavaksi. Vaivoin kykeni varovainen vanha Palmerston, ei ehkäisemään, mutta pidättämään sen ilmileimahtamista sopivampaan hetkeen. Orjuuden alhaiset edustajat, nuo veriset Charlestonin tyrannit, jotka niin kauvan olivat olleet Euroopan oikeutetun inhon esineenä, korottaa nyt vapaa Englanti vapauden pyhän asian marttyyreiksi ja puuvilla, miljoonan nälkäisten vatsain ja kateellisten kauppamonopoolinharrastajain kannattamana, on kyllin rohkea tahtoakseen luoda uuden siveysopin, nujertaa oikeudentunnon koko sivistyneessä maailmassa.

Maailmankaupunkiin tekevät moiset tapaukset valtavan vaikutuksen. Lontoon mielialassa on jotakin harvinaista, jotakin vakavaa. Se, joka katselee syrjästä tuota väsymättömästi ahertavaa muurahaispesää, ei sitä huomaa. Mutta se, joka ottaa huomioonsa parlamentin keskustelut, pörssin, sanomalehdenlukijat ja Cityssä hyörivät joukot Times-lehden ilmestymis-aikaan kello yhdeksän aamulla, se huomaa vaikeudetta että suuren kaupungin hermot vapisevat ja lihakset jännittyvät tulevaa taistelua odottaessaan.

Woolwichissa valmistetaan yöt päivät todistuskappaleita Englannin oikeudelle laatia rauhan ehdot, rauhan, joka, jos asia käy sen toivomusten mukaan, tulisi ainiaaksi palottelemaan ja heikontamaan amerikkalaisen unioonin. Silloin loppuu kaikki Jonathanveljen haaveilut lännen maailmanvallasta! Loppuu hänen loistavat toiveensa alottaa uusi ajanjakso maailman menossa, jossa vanha lahonnut Eurooppa olisi näytellyt osansa loppuun ja luopunut vallastaan nuoremman, voimakkaamman sukukunnan hyväksi valtameren tuolla puolen! Loppu koituisi myöskin mallitasavallalle, kansanvaltaisten mielipiteiden kannattajain alati ylistämälle luvatulle maalle, joka tästä lähtein astuisi vanhoja kuluneita polkuja sisällisistä sodista miekkavaltaan ja miekkavallasta yksinvaltaan! Epäilemättä on Englannissakin miehiä, jotka pitäisivät sellaista ratkaisua ihmiskunnan onnettomuutena. Suuri joukko sensijaan, Westendin ylimyksestä aina Lontoon laivatelakan matruusiin saakka, pitää tänä hetkenä Amerikan nöyryytystä Englannin voittona. Ja salassa he ajattelevat: meillä on Ranska puolellamme! -- tuo Ranska, jota ylpeä Albion ei milloinkaan ole herennyt vihaamasta, mutta joka nyt silkkihansikkaalla viihdyttelee sen vanhaa pelkoa ja kateutta rauhan uneen, hiljaa odottaen sopivaa hetkeä jälleen nostaakseen haudasta ensimäisen Napoleonin haamun.

3. Näyttely.

Sumuisessa ilmassa, loppumattomien savun mustaamien huonerivien, palatsien ja kirkkojen välitse kulkee kello kahdeksasta alkaen aamulla loppumaton virta ihmisiä, ajoneuvoja ja hevosia Lontoon kaduilla. Tämän ihmismeren aallot risteilevät alati kaikkiin suuntiin. Muurahaiskeko on lähtenyt liikkeelle, kukin korttaan vetäen; mehiläisparvi surisee, kukin oman pesänsä ympärillä. Se on alituiseen kiertävä pyörre, jonka alkua ja loppua emme voi keksiä.

Noin kello kymmenen tienoissa aamupäivällä huomaamme kuitenkin muutamissa liikkeen keskuksissa, kuten London Bridgen luona, määrätyn suunnan ihmisvirrassa. Se on vain pieni virranvuolle, ja suuri koski kohisee kuin ennenkin, mutta pitkä vaunurivi näyttää nyt selvemmin kuin ennen liikkuvan idästä länteen. Pyöriviä taloja, aina kattoon saakka ihmisiä täynnä, raivaa itselleen vaivaloisesti tietä South Kensingtoniin, Lontoon länsiosaan. Sinne on sijotettu 1862 vuoden näyttely -- »Great international exhibition of 1862».

Palatsi on ruma -- siitä lienevät jo nykyään useimmat yksimielisiä; sen alaosa on niin raskas kuin tiili saattaa olla, siellä täällä lasia välillä; sen yläosaa painaa suunnaton, kömpelö kupooli. Paikka ei ole myöskään niin valittu, että voisi edes joltakin puolelta saada rakennuksesta kokonaiskuvan; ainoastaan kylkirakennusten koosta saattaa kokonaisuuden arvata. Ne ovat jättiläismäisiä, sitä ei voi kieltää, oikein englantilaisten luonnetta kuvaavia, raskaita ja suuria! Se on oikeastaan Paxtonin entinen kristallipalatsi, joka työntää tämän varjoon. Kerrankin oli tuo raskas englantilainen komeus luopunut entisistä ihanteistaan ja loihtinut esiin sulouden, keveyden ja valon ihmerakennuksen -- palatsin, joka on pelkistä auringonsäteistä rakennettu -- mutta katso, se »ei kelvannutkaan», britti ei luultavasti voinut milloinkaan oikein siellä kotiutua, ja niin syntyi vuonna 1862 tämä jättiläispalatsi, jonka piti hämmästyttää, tämä kupooli ynnä muuta, jonka piti kaikin puolin kohota Paavalinkirkkoa ja kaikkia muita edeltäjiään mahtavammaksi, mutta jolla ei ulkomuotoonsa nähden ole muuta ansiota kuin suuruus -- sangen pieni ansio, kun siihen ei ole yhtynyt sopusointu. Jättiläiset, jotka eivät ole muulta kuin kooltaan jättiläisiä, ovat olemassa ainoastaan nuijaniskua varten. Great Eastern on rakennettu saadakseen aalloissa hautansa -- näyttely-palatsi kadotakseen Lontoon sumuihin.

Oikeudenmukaisuus vaatii lisäämään, että palatsin sisäpuoli on koko joukon keveämpi ja miellyttävämpi kuin ulkopuoli. Täällä voimme saada yleiskatsauksen suhteista; kupooli tekee täältä katsoen ilmavan, korkean vaikutuksen, valo lankee miellyttävästi lievennettynä sivuseiniltä sisään. Se, joka ei vielä ole nähnyt Sydenhamin palatsia, katselee mielihyvällä korkeita parvekkeita ja eksyy ihastellessaan suuriin ristikäytäviin.

Otaksukaamme että nyt on shillingin maksava aamupäivä. Jonkun virran lasketaan antavan niin tai niin monta kannua vettä tunnissa; nämä huolellisesti vartioidut kapeat sisäänkäytävät, joista ei pääse sisään ilman että on näyttänyt sesonkilippunsa tai heittänyt määrätyn hopearahan (ilman vaihtamatta) konstaapelin pienelle, käytävän vieressä olevalle pöydälle -- nämä sisäänkäytävät, sanon minä, päästävät palatsiin niin ja niin monta tusinaa ihmistä minuutissa; niitä taitaa karttua noin kaksi joka sekuntia kohti. Erotamme heti ensikertalaisen, joka ei ole ennen näyttelyssä käynyt, sinne jo kotiutuneesta kävijästä. Ensikertalainen pysähtyy hämmästyneenä ensimäisen esineen ääreen -- tavallisesti se on Victoriasta tuotu suuri kultapyramiidi itäisen käytävän päässä -- ja menee sitten hitaasti ja epäröiden toisen luota toisen luo, käsittämättä todellisuudessa muuta kuin että tässä on tavaton sekasotku ja korvia huumaavaa ihmisjoukon melu. Voimme tosiaankin kävellä päiväkausia tuossa kirjavassa hälinässä saamatta muuta hyötyä kuin ruumiimme ja sielumme väsyksiin, ja sentähden näemme päivän pitemmälle kuluttua usean katseessa selvää paahtopihvin ja porterin tai sen puutteessa seltteriveden ja tortun ikävöimistä. Tottuneet kävijät sensijaan rientävät ripein askelin edeltäkäsin valitsemiinsa osastoihin, antamatta silmänlumeitten viekotella itseään harhateille, ja asettuvat vakavasti tarkastamaan vain yhtä tai muutamia harvoja esineitä, joita tutkivat täydellä todella. Selvää on että tuollaiset kuuluvat poikkeuksiin; suuri joukko lentää paikasta paikkaan kuin suriseva mehiläisparvi ja lopettaa koulujemme läksynpänttääjien tavoin juuri yhtä viisaana kuin alottivatkin, lukuunottamatta sitä että kuitenkin voivat sanoa käyneensä tuossa merkillisessä paikassa ja ehkä kertoa Kohi-noorista, suuresta norjalaisesta ankkurista ja painopumpusta, joka lasisten seinien sisässä esittää pienoiskokoista Imatraa.

Merkillistä on että tarkkaan, innostuneeseen tutkimiseen antauminen täällä, kuten muuallakin, karkottaa ruumiillisen väsymyksen. Henkilöt, jotka tuntikausia tutkivat yhden ainoan pienen koneen rakennetta, unohtavat helposti että aivan heidän vieressään pitkät pöydät ovat uhkuvia herkkuja täynnä.

Palaan tuohon ihmisjoukkoon: minusta näyttävät katselijat olevan tämän näyttelyn merkillisimmät esineet. Times ei myöskään milloinkaan unohda mainita niiden lukumäärää, harvoin laatuakaan. Eräänä päivänä -- se oli heinäkuun 21 p:nä, eräänä shillinkipäivänä -- oli noin kello kolmen aikana iltapäivällä näyttelypalatsissa yhtaikaa läsnä 67,572 maksavaa henkeä; kun siihen luetaan koko konstaapelein, palvelijakunnan, näytteillepanijoiden ja asioitsijain joukko, lienee lukumäärä noussut noin 70,000:een, korkeimpaan, mikä siihen asti oli ollut läsnä yhtaikaa. Ahdinko oli myöskin joltinenkin silmäänpistävimmissä kohdissa, mutta ei silti minkäänlaista huomattavaa epäjärjestystä. Esimerkiksi Kohi-noorin ja »Eteläntähden» luona muodostui katkeamaton jono, jonka piti alati liikkua eteenpäin. Selvää on että taskuvarkailla täällä oli erinomainen työpaikka. Minä kuitenkin luulen ettei heidän saaliinsa ollut erikseen runsas. Ranskasta, Saksasta ja Belgiasta on tänne saapunut joukko salapoliiseja varta vasten pitämään silmällä niitä liikemiehiä, jotka ovat saapuneet tämäntapaiselle hyvälle työmaalle, ja paitsi konstaapeleita oli varmaankin yli sata Lontoon parhainta poliisia siviilipukuisina katsojain joukossa. Muuan ammatissaan vielä taitamaton tavattiin näinä päivinä tekemässä liian läheistä tuttavuutta naapurinsa kellon kanssa. Raukka näytti surkealta, mutta kaikki suoriutui niin hiljaa ja huomaamatta, että tuskin lähinnä seisovatkaan kääntyivät ympäri. Toisinaan saattaa se, jolta on varastettu, joutua vaikeaan asemaan. Hänen kellonsa tai kukkaronsa katoaa ja hän kääntyy paikalla vieressä seisovan gentlemanin puoleen, jolla nähtävästi on ollut jotain salaperäistä puuhaa hänen taskussaan. Mutta tämä on jo jättänyt saaliinsa huomaavaiselle vierustoverille, tarkastelu ei tuota mitään tuloksia ja ryöstetty seisoo siellä sen valitettavan asianhaaran painamana, että ilman todistuksia on loukannut vapaan englantilaisen kunniaa. Siitä ei ole pitkä aika, kun muuan suomalainen laivuri, joka kadotti kellonsa perineen, saattoi pitää itseään onnellisena suoriutuessaan pahemmitta seurauksitta tuommoisesta syytöksestä.

Monet näyttelyssä käynnit perustuvat yksityiseen anteliaisuuteen. Lukemattomat Lontoon isännät maksavat palvelijoittensa pääsylipun. Saman suovat vapaamieliset tehtaanisännät työmiehilleen. Muuan Woolwichin tehtaanomistaja lähetti heinäkuun 22 p:nä sinne kaksituhatta työmiestä, kustantaen heille vapaan matkan ja sisäänpääsyn, sekä suorittaen vielä koko vapaapäivänsä päiväpalkankin. Samaten saapui tänne Birminghamista kokonainen kolonia työmiehiä. Toisinaan kohtaamme palatsissa monta sataa lasta käsittävän joukon: ne ovat jonkun koulun oppilaita, koulunjohtokunnan tänne lähettämiä. Lord Palmerston valmisti sellaisen huvin yhtaikaa neljällesadalle kansalliskoulun oppilaalle.

Jos tahdomme yhdellä sanalla sanoa noiden suurten Lontoon ja Pariisin näyttelyjen merkityksen, niin saatamme niitä hyvinkin nimittää _maailmanmarkkinoiksi_. Markkinoita ne ovat, täydelleen ajan hengen mukaisia ja erittäin tarpeellisia nykyhetkenä, niinhyvin siihen nähden että ne yhteen pisteeseen kokoovat ja ilmoille tuovat ajan koko aineellisen ja osan sen henkistäkin työtä, kuin siihenkin että ne helpottavat aatteiden, keksintöjen ja edistysten vaihtoa monella eri alalla. Sensijaan on niiden poliittinen merkitys kerrassaan kuviteltua: ne eivät kykene päiväksikään turvaamaan maailmanrauhaa tai sammuttamaan niitä intohimoja, tasottamaan niitä epäkohtia, jotka yhäti ja tuhansista syistä johtavat kansallisuuksia keskinäiseen taisteluun.

Markkinoita ne ovat myöskin, niinkuin kaikki muutkin markkinat, siinä suhteessa että ne valmistavat tavaran- ja ajatuksenvaihdolle sopivimman senkertaisen yhtymäkohdan, mutta ainoastaan siihen saakka, kunnes on löydetty useampia ja mukavampia tavaranvaihtokeskuksia. Suomessa esimerkiksi oli aikoinaan välttämätöntä ja käytännön vaatimusten mukaista kuuluttaa määrätyitä paikkoja ja päiviä, jolloin kansa voi markkinoille tuoda tavaransa myytäväksi. Mutta mitä enemmän liike kasvaa, mitä enemmän joka kaupunki tai kauppala muuttuu alituiseksi markkinapaikaksi, sitä vähemmin tarpeellisia, jopa väliin vahingollisiakin ovat nuo vanhat määräaikaiset markkinat, kunnes ne lopulta aivan katoovat. Ja niin käy epäilemättä myöskin maailmannäyttelyjen. Yhden tai parin vuosikymmenen päästä ne saavat toisen luonteen, niin etteivät enää ole sidotut määrättyyn paikkaan tai aikaan, vaan jaettuna moneen paikkaan ja muuttuen pysyviksi. Pian kyllä perustetaan kiinteä näyttely Lontooseen, toinen Pariisiin, kolmas Hamburgiin, neljäs Amsterdamiin tai Brüsseliin, kuudes Roomaan, seitsemäs Pietariin, kahdeksas Tukholmaan ja niin edespäin. Ja silloin saamme lausua jäähyväiset kaikille niille loistaville tilaisuuksille, jotka tähän saakka ovat houkutelleet satojatuhansia uteliaita joka viides tai kuudes vuosi lännen pääkaupunkeihin! Niiden käy lopulta samoin kuin paavin riemujuhlien Roomassa; ne tuottavat niin paljo tuloja, että niille ruvetaan väliaikoja lyhentämällä hankkimaan kilpailua.

Sitä paitsi on pidettävä heikkouden merkkinä sitä seikkaa, joka muuten on ominaista kaikelle hiljattain alulle pannulle, että halutaan näyttää kaikki yhtaikaa, se on lajitella kaikki markkinoille. Se on pikkuporvarien menettelytapa, todellinen suurkauppa sensijaan koettaa edustaa jotakin määrättyä alaa mahdollisimman täydellisellä valikoimalla.[26] Maanviljelys on jo ottanut ratkaisevan askeleen järjestämällä omia näyttelyjään. Tieteet ja taiteet koettavat vapautua samalla tavalla. On kyllä silmää viehättävää mutta itse asiassa luonnotonta, että Lontoon näyttely tahtoo muun muassa edustaa myöskin taidetta. Epäilemättä on siellä sangen kauniita tauluja ja kuvanveistoksia, jopa jotain rakennustaiteenkin alalta, mutta vailla johdonmukaista järjestelmää, kokonaisuuden puutteesta puhumattakaan. Musiikin alalla ei näyttelyllä ole muuta tarjottavana kuin soittimia; runoutta edustavat kirjansitojain kansikirjaimet, ja kaikki käytännöllistä merkitystä vailla olevat tieteet suljetaan näyttelystä pois. Austraalialainen kultamöhkäle, moskovalainen anturanahka, Birminghamin kynäveitsi ja Brüsselin vaateharja ovat parempiosaisia ja paremmin ymmärrettyjä kuin Meyerbeerin uusin sävelteos ja Victor Hugon jättiläisluomat.