Part 18

Eräänä aikaisena aamuna jätin Pariisin, heittäytyäkseni taasen siihen virtaan, mikä joka päivä ja hetki rautasuonissaan kulettaa elonainekset tuohon Ranskan ja Euroopan suureen sykkivään sydämeen ja sieltä pois. Sillä sen nimen Pariisi kyllä ansaitsee sekä suuruuteensa että heikkouteensa nähden. On tuskin yhtään ihmissydämen tunnetta, huonoa tai hyvää, ylevää tai hylättävää, joka ei täällä tapaisi nopeampaa vastakaikua ja voimakkaampaa ilmaisua kuin missään muualla maan päällä. Kaikki, mitä Ranskan nero, näppäryys ja käytännöllinen äly ovat aikaansaaneet -- ja sitä ei ole vähän -- ei olisi kyennyt nostamaan tätä maata niin korkealle sen poliittisen heikkoudentilan keskellä, ellei tuo leimuava innostus kaikkeen suureen ja loistavaan, syttyväisyys kaikkiin valtaviin aatteisiin, antaumus ilman vaatimuksia, uhrautuvaisuus ilman ehtoja, sankarillisuus, kuoleman ylenkatsominen, ritarillisuus, jopa turhamielisyys ja huikentelevaisuuskin -- sanalla sanoen: kaikki nuoruuden ominaisuudet -- vielä tänään vetäisi meitä puoleensa viehättäväisyydellään, nuoruuden voittamattomalla voimalla. Olkoon, että nuoruudella on puutteensakin; sen kautta kuitenkin maailma edistyy. Niinkauvan kuin Ranska, niinkauvan kuin Pariisi on nuori, niinkauvan sen täytyy kulkea edistyksen etunenässä. Sinä päivänä kuin se vanhenee, täytyy Euroopan etsiä itselleen toinen mellakkamestari, sillä maailman on mahdotonta elää pelkästä järjestä ja valtiotaloudesta. Ateenakin oli kerran nuori, ja niinkauvan sitä kaikki kadehti ja ihaili aikansa ensimäisenä. Sen vanhuus alkoi Makedonian Filipon aikana, mutta vielä kolmesataa vuotta myöhemmin täytyi kaikkivoivan Rooman alentua pienen Kreikan maakunnan oppilaaksi.

45. Kööpenhamina.

Minun täytyy olla lyhytsanainen ja tuhlata muutamiin riveihin kokonaisen kirjan ainekset. Kas tässä muutamia sanoja tuosta kauniista, rakastettavasta Kööpenhaminasta.

Eräänä aamuna läksin kello kahdeksan pikajunalla Berlinistä, saavuin kello 3 i.p. Hamburgiin, kello 4 ajurilla Altonaan, kello 7 junalla Kieliin, menin illalla kello 9 »Zephyr» laivaan, saavuin kello puoli viisi seuraavana aamuna Korsöriin, läksin seitsemän-junalla Seelantia samoomaan ja saavuin kello 10 a.p. Kööpenhaminaan, kulettuani kahdessakymmenessäkuudessa tunnissa kaikessa mukavuudessa hyvinkin seitsemänkymmentäviisi ruotsin penikulmaa maitse ja meritse. Tämä jonkunlaisena esimerkkinä siitä, miten nopeaan nykyään matka suoriutuu, ja suoriutuu kai myöhemmin vieläkin nopeammin.

Kiitävästä junasta katsoen on Holsteini viljava, yksitoikkoinen tasankomaa, jossa on tiheään maalaistaloja ja aateliskartanolta. Kiel sijaitsee kauniilla paikalla ja muistuttaa suuresti Helsinkiä. Seelanti on milloin tasaisempaa, milloin yksitoikkoisempaa ja milloin viljavampaa kuin Holsteini. Mutta se on kuitenkin ihana saari, jonka näkeminen hipoo silmää ja sydäntä. Vihreys on niin mehevää, pyökkimetsät niin lehteviä, kylät niin hauskoja, että oikein mieltä lämmittää. Ja perin hyväntahtoinen, ilomielinen sekä hiukan proosallinen Tanskan kansa, joka kuitenkin on synnyttänyt suuria miehiä, urhoollisia sotureita ja eteviä taiteilijoita, ollen yksi niitä kansoja, joita täytyy siihen tarkemmin tutustuttuaan sekä rakastaa että kunnioittaa, ellei ole schleswig-holsteinilaisena pureskellut tanskalaisia herneitä Idstedin luona -- aber darum keine Feindschaft!

Suomalaisella on erityinen syy tarkastaa mielenkiinnolla ja ystävyydellä Tanskaa ja tanskalaisia. Se ei ole väkirikkaampi kuin meidänkään kansa ja sen isänmaa on koko joukon pienempi. Mutta sillä on kuitenkin ikivanha historia, täynnä urotekoja ja monenmoisia vaiheita, korkealle kehittynyt viljelys ja korkea sivistys, rikas kirjallisuus, monessa suhteessa kukoistava taide ja vankka kansallistunto. Tähän vertailuni jo päättyköönkin, enkä luule olevani tietämätön syistä ja seurauksistakaan. Herra on jakanut kansojen osat eri lailla, mutta kaikkien sydämiin on Hän painanut saman pyrkimyksen täydellisyyttä ja valoa kohti, joten kaikkien lopullinen päämäärä on yhteinen.

Kun tulemme Pariisista, Berlinistä ja Hamburgista, tuntuu tuo hyvä Kööpenhamina miltei pikkukaupungilta. Ei sentähden, ettei kaupungin ala olisi jotakuinkin laaja -- ei kuitenkaan laajempi kuin että hyvin ennätämme kävellä noin kolmessa neljännestunnissa Vesterportista Österportiin -- vaan pikemminkin sen suhteellisesti koruttoman rakennustavan ja tapojen ja laitoksien vanhanaikaisen yksinkertaisuuden vuoksi.[22] »Kongens nye torv» kadottaa kokonaan arvonsa Jungfernstiegin rinnalla; toiset, kuten museo ja teaatteri, ovat rakennustaiteellisessa suhteessa rumia, ja kaupungin harvat kauniit rakennukset, kuten Christiansborg, Amalienborg ynnä muut, ovat likistetyt muiden väliin, jotka riistävät niiltä vapaan näköalan. Muukalainen hakee turhaan monien pitkien katujen varsilta noita kimmeltäviä myymälöitä, upeita kylttejä ja yleensä sitä loistavaa ulkokuorta, jota muualla kohtaa joka askeleella. Sen sijaan hän tapaa vaatimattomia kauppapuoteja,[23] rehellisiä käsityöläiskylttejä, »Rödgröd med flöde», »Frokostbevertning», »Her faaes kolde spise», »Her forfaerdiges handsker» ja niin edespäin, ja niin hän menee sisään, herkuttelee erinomaisella puurolla, ostaa itselleen »pelsefrakin» tai »mustan hameen», ja on tyytyväisempi kuin monessa hienommassa kaupungissa, kunhan vain kerran tottuu oloihin. Naivius on todellakin suuri; luemme esimerkiksi aivan kapealla vallikäytävällä: »kun for gaaende», ja »Ophelia»-laivalla oli ilmotustaulu: »ild maa ikke bruges undtagen i dampmaskinen». Jonkunlainen juhlallinen täsmällisyys kanssakäymisessä on yhtä huvittava. Kun kadulla kulkeva haluaa sytyttää sikaarinsa toisen sikaarista, syntyy heidän kesken säännönmukaisesti seuraava keskustelu: Tör jeg spörge Dem dersom De kunne assistere mig lidt ild af Deres cigar? -- Med megen förnöjelse. Vaer saa artig! -- Jeg takker Dem for Deres opmaerksomhed. -- Ingen aarsag.

Lyhyesti, tuo vanhanaikaisuus niin yhdessä kuin toisessa pistää alussa räikeästi silmään eikä suo Kööpenhaminalle sanottavaa arvoa niiden silmissä, jotka mittaavat paikkakuntia ja ihmisiä ulkokuoren mukaan. Mutta noiden omituisuuksien ohessa, noiden ihmisten ja asumusten keskuudessa tapaa muukalainen pian niin paljo todella arvokasta, niin paljo rehellisyyttä sydämen hyvyyteen ja sangen terävään käytännölliseen älyyn yhtyneenä, että hän miltei katuu sitä viatonta naurua, minkä tuo vaatimaton ulkomuoto ja huvittavat pikkuseikat ovat hänessä synnyttäneet ja johon näiden Holbergin maanmiesten erinomainen huumori jopa itse kielikin näyttää oikeuttavan. Lienee harvoja pohjoismaalaisia, jotka eivät pian tuntisi Kööpenhaminassa miellyttävää _viihtymisen_ tunnetta -- se on oikea sana -- jota he turhaan ovat hakeneet uudenaikaisemmasta ympäristöstä, tunnetta jota vielä vahvistaa tuttujen ja tuntemattomien muukalaiselle osottama koruton hyväntahtoisuus ja vieraanvaraisuus sekä monet Kööpenhaminan taideaarteet ja historialliset muistot. Suurempaa aatteellista innostusta, kuin mitä Tanskan kansa tavallisissa oloissa osottaa, tapaa kyllä monin paikoin muualla; mutta jos tarkastamme mitä se on ja mitä se on suuruuteensa ja varoihinsa nähden aikaansaanut, täytyy meidän sanoa sitä harvinaiseksi kansaksi, joka niin hyvin luonteen kuin älyllisten lahjojen puolesta on asetettava parhaimpien rinnalle.

Thorvaldsen on meille näyttänyt miten suuri henki saattaa kohottaa kokonaisen kansan. Hänen museonsa on yhdellä kertaa kohottanut Kööpenhaminan taiteen alalla ensiluokan kaupungiksi; siellä ei tapaa enää poikastakaan, joka ei tuntisi hänen nimeänsä ja olisi siitä ylpeämpi kuin muinoin ateenalaiset Feidiaastaan. Museon sisus korvaa runsaasti sen ulkoisen vaatimattomuuden. Kaikki yhteensä muodostavat mestarille ihanan hautakammion; hän itse lepää töittensä keskellä vapaan taivaan alla. Jos se lienee ollut arkitehdin ajatus,[24] niin hänen kuvansa ansaitsisi tulla suruharsoin peitetyksi hänen täältä erotessaan, sillä se on suuri ajatus, samoinkuin Ehrensvärdin hauta Viaporissa, jopa sitäkin onnellisempi. Mestari ei ole kuollut, vaikka marmori peittää hänen katoovaisen ruumiinsa. Nuo kuolemattomat teokset hymyilevät häviölle. Sinä katselisit niitä yhä uudestaan ja uudestaan, sillä niihin emme väsy, ja ne vain kirkastumistaan kirkastuvat! On ihmeellistä nähdä kuinka antiikin suureen rauhaan on tunkeutunut uudenaikaisen, kristillisen taiteen lämpö. Tuntuu kuin olisi kaikki se rajaton kauneus, jonka plastiikka sitä ennen on kaikkina aikoina ja kaikissa muodoissa esiinloihtinut, ainoastaan maaliin hapuilemista, kun sen sijaan maali täällä on jo saavutettu. Euroopan toiset suuret kuvanveistotaiteen mestariteosten museot sisältävät ihania yksityisosia, erinomaisia mutta irtonaisia plastillisia ajatuksia, rohkeita mutta yhtenäisyyttä vailla olevia taltaniskuja Prometheuksen kalliosta: _täällä_ yksin on kauneus kokonaisena tavattavissa. Seuraamme Thorvaldsenia hänen ensimäisistä piirustuksistaan aina viimeisiin luomiinsa, joiden valmistumisen kuolema keskeytti. Se on maailmanvallottajan ura; hän on pakottanut aineen alistumaan hengen palvelukseen; se kuulee loihtijan ääntä, kohoo pystyyn, saa elämää ja henkevyyttä; Thorvaldsenin käsissä kivi hengittää; se on paljo, mutta sen ovat muutkin saaneet aikaan ennen häntä. Mutta hän on tehnyt enemmän, hän on loihtinut kiven rakastavaksi, ja siihen ei kukaan kuolevainen ennen häntä ole kyennyt.

Voin kertoa ainoastaan näiden kuvien ensi vaikutuksen; myöhemmän suhteen jään sanattomaksi. Ne kaikki ovat valetut kauneuden puhtaisiin, sopusointuisiin muotoihin; ne kaikki ovat neron vapaita, voimakkaita ja kuitenkin nöyriä tuotteita. Mutta ne herättävät katsojassa eri tunnelmia. Kun astumme etehisen jättiläiskokoisten kipsikuvien keskelle -- siellä Copernicus selittää tähtien ratoja, siellä Gutenberg heittää valonlieskan maailman pimeyteen, Poniatovskyn katse vielä kuolemassakin etsii rakastettua synnyinmaata -- siellä sanomme itseksemme: _täällä asuit suuruus!_ Mutta taasen, kun näemme pienissä huoneissa antiikkisen kauneuden koko viattomuudessaan, Heben, Hylaan, paimenpojan, tuon paimentytön, joka löytää amoriineja täynnä olevan linnunpesän, ruhtinatar Bariatinskan, joka samoin kuin Poniatovsky on pulpunnut aikamme kuumimmasta sydänverestä ja jota emme milloinkaan unohda; kun näemme kaikki nuo ja monta muuta, joita ei nyt kannata luetella -- silloin sanomme: _täällä asustaa sulo!_ Ja kun sitte astumme Kristus-saliin ja näemme vapahtajan kahdentoista apostolin ympäröimänä, kaikki yhdeksän jalan korkuisia, ylevän kauniita, täynnä hartautta ja marmorikasvoissaan ikuisuuden leima -- silloin sanomme itseksemme: _täällä asuu rakkaus!_ Silloin olemmekin lausuneet kaikkein korkeimman. Korkeampaa maalia ei taide voi itselleen asettaa. »Suurin», sanoo Paavali, »suurin näistä kolmesta on rakkaus!»

Thorvaldsenin museosta tahdon vielä lisätä että sen rakensi vuosina 1839-1848 Kööpenhaminan kaupunki, kolmanneksi osaksi kootuilla varoilla. Sen eriskummainen muoto -- kaksikerroksisten matalain huoneiden ympäröimä avonainen nelikulmio -- ilmaisee sen olevan tarkotetun samalla mestarin haudaksi; sillä sekä rakennustyyli että koristeet ovat lainaa muinaiskreikkalaisista ja etrurialaisista hautarakennuksista. Suurimman osan 468:sta taideteoksestaan on Thorvaldsen itse testamentin kautta lahjottanut synnyinkaupungilleen; muut on myöhemmin hankittu. Sitäpaitsi sisältää museo antiikkisia kuvanveistoksia, tauluja, vaskipiirroksia ynnä muuta vähemmän tärkeätä. Vuonna 1844 laskeutui suuri kivenhakkaaja itse lepoon marmorin alle, ja neljää vuotta myöhemmin, syyskuun 17 p:nä 1848, avattiin Tanskalle ja maailmalle hänen kuolematon hautansa.

Jos tahdomme nähdä ylevää kristillistä taidetta, pitää meidän käydä Fruekirkessä keskiviikon jumalanpalveluksessa, jolloin seurakunta ei ole niin lukuisa, että se estäisi yleiskatsausta. Tiedän kyllä että Jumalaa voimme palvella yhtä todellisesti kaikkialla, jopa yksinkertaisimmassa puukirkossa; mutta semmoista hartautta kuin Fruekirke eivät kykene monetkaan temppelit herättämään. Se on ankarasti protestanttinen pyhättö, niin erittäin yksinkertainen, että se näyttää miltei köyhältä tullessamme koristetuista katoolisista kirkoista. Sen ainoat koristukset, lukuunottamatta kahtatoista terrakottakuviota, on neljätoista suurta marmorikuvapatsasta, Kristus-salissa olevain jäljennösten alkuteokset, nimittäin ylimpänä alttarin luona vapahtaja, alttarin alapuolella hurmaavan kaunis kasteenenkeli polvistuneena, simpukka ojennetussa kädessään, ja sitte kuusi apostolia kirkon keskikäytävän kummallakin puolella. Kun virret soivat Jumalalle ylistystä ja siunaukset rukouksen siivillä liitelivät noiden mykkien kuvien ympärillä, tuntui kuin he olisivat eläneet. Vapahtajan puoleksi kumartunut pää kohoutui, hänen avonainen sylinsä avartui, apostolein rinta kohosi heidän pitkien viittojensa alta ja kasteenenkeli painoi vieläkin nöyrempänä autuaat kasvonsa loppumattomaan rukoukseen.

Thorvaldsenilla on yksi virhe, ja se on se että siirrymme hänen teostensa äärestä jotenkuten välinpitämättöminä Kööpenhaminan muita taideaarteita tarkastamaan. Christiansborgissa on kuitenkin hyviä tauluja, jotka kuuluvat alankomaalaiseen kouluun; taideakatemiassa ja Rosenborgissa on huomattavia kokoelmia. Mutta se kokoelma, joka lähinnä marmoriväkeä ehkä eniten vetää puoleensa pohjoismaalaisen huomiota, on toista lajia, nimittäin pohjoismaisten muinaisjäännösten (oldsager) kokoelma Christiansborgissa. Ruotsalaiset samanlaatuiset kokoelmat ovat jotenkin runsaat, mutta luulen että tanskalaisten on etevämpi. Yksitoistatuhatta muistoesinettä, aikoja sitte unohdettujen sukupolvien jättämiä, yksinkertaisesta nuolenkärjestä aina taidokkaasti valmistettuun kultakruunuun, kivi- ja pronssikausista aina keskiaikaan ja renesanssiin, on täällä tieteellisesti järjestettynä ja vieraalle annetaan selityksiä erinomaisella kohteliaisuudella. Meillä on Helsingissä herra Holmbergin järjestämä pieni samansuuntainen alku. Kunpa siitä tulisi jotain enempääkin, sillä siten tarttuisimme käsin historiaan.

Uusi yliopistorakennus[25] Christiansborgin vastapäätä on kaunis talo keveine portaineen ja eteishuoneineen, muistuttaen Suomen yliopistoa, jonka puhdasta, yksinkertaista, valoisaa tyyliä emme saata kyllin korkealle arvostella. Kööpenhaminan tuhat iloista ylioppilasta oli paraikaa oravanpyynnissä Seelannin ja Fyenin pyökkimetsissä. Yleensä puhaltaa Kööpenhaminassa raittiimpi merituuli kuin moni sellainen voisi uskoa, joka on tutkinut Holbergiä ja kuunnellut laivuritarinoita. Siellä, kuten muuallakin, alkaa vilkkaampi, heränneempi aika perustuslaillisen yksivallan turvissa, joka yhdistää vapauden ja lain -- asia, josta ehkä on tarpeen mainita tämän alkukuvauksen yhteydessä.

Myöskin Kongens nye torvin varrella oleva teaatteri, dramaattisessa vaikkei rakennustaiteellisessa suhteessa yksi Euroopan parhaimpia, oli suljettu. Sievässä puutarhassaan, itse istuttamiensa ruusujen ympäröimänä, nautti nyt tämän teaatterin ja koko pohjoismaiden etevin näyttelijätär kesän suloa, sillaikaa kun hänen miehensä, saman teaatterin nykyisen suuruuden luoja, työhuoneessaan suunnitteli uutta ihastuttavaa huvinäytelmää. Rouva Heiberg lausui hartaasti haluavansa käydä Suomessa, »nähdäkseni -- sanoi hän verrattomalla veitikkamaisuudellaan -- ihmisiä, jotka ovat omaa lajiaan eivätkä aivan samallaisia kuin kaikki muut». Vastasin että olemme suljettu, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja, johon ei vielä kukaan vieras ole huolinut kurkistaa muuanne kuin nimilehdelle; mutta hän »oli kuullut niin paljo hyvää Suomesta, hän tahtoi niin mielellään nähdä tämän maan». Siihen vastasin että hänen nimensä ei ole tuntematon meidänkään keskuudessamme ja että hänet meidän rannoillamme toivotettaisiin sydämellisesti tervetulleeksi. Ainakin Helsinki on täyttävä tämän lupauksen, jos rouva Heiberg sitä kunnioittaisi jollakin kesävierailulla.

Kööpenhaminassa asuva Kellerman ja rouvansa puhuivat niinikään lämpimästi Suomesta. Toivon että pian saamme jälleen nähdä nuo rakastettavat taiteilijat.

Ainoastaan Tivolissa oli kesäteaatteri, joka esitti pantomiimeja ja pieniä baletteja. Tätä Vesterportin luona olevaa laajaa laitosta on kiitetty laatuaan ensimäiseksi, ja sen kiitoksen se kyllä ansaitsee. Kaikki kansanluokat, etenkin alemmat, löytävät siellä mieleistään huvitusta. Luisuratoja, karuselleja, maaliinheittopöytiä, pilkkaanammuntapaikkoja, voimanmittaajia, keinuja, papukaijoja, apinoita, leijonia ja karhuja, ilotulituksia, basaari pikkumyymälöineen ja halpoine tavaroineen, kaikenlaisia ravintoloita, harpunsoittajia, torvisoittoa ja kauniissa konserttisalissa Lumbyen kuuluisa soittokunta -- kaikkien niiden kesken sopi valita puolta pienemmällä maksulla, kuin mitä meillä suoritetaan missä tahansa keskinkertaisessa ravintolassa. Ja tuo kaikki oli samassa vapaata ja hyvin järjestettyä. Niinä kuutena iltana, jolloin kävin Tivolissa, en nähnyt lainkaan sellaisia meteleitä, joita meillä sattuu niin usein suurissa, sekalaisissa kansankokouksissa, en askeltakaan yli sopivaisuuden rajan, en ainoataan riitaa, en yhtäkään, joka olisi nauttinut väkijuomia liiaksi. Se on kaunis kiitoslause Kööpenhaminan alemmista asukaspiireistä, mutta se osottaa samalla mitenkä terveellinen vaikutus sopivilla kansanhuveilla on, jotavastoin meillä työväenluokka alati ajetaan kapakoihin sulkemalla se pois kaikista muista huveista.

Jos Kööpenhamina pääkaupunkina näyttää hiukan vaatimattomalta tullessamme Hamburgista ynnä muista suurista kaupungeista, niin on luonto sen sijaan ympäröinyt sen tuhlaavalla ihanuudella. Sen vanhat vallit ovat mitä ihanimpia kävelypaikkoja. Oltiin juuri repimäisillään Nörreportia ja lapset pyysivät perhosia samoilta valleilta, joiden rintaan ennen muinoin Kaarle X:nnen rohkeat kuulat voimattomina sinkoilivat. Satamansuu sekä satama mastometsineen, Rosenborg, Frederiksberg, Charlottenlund, Dyrehaven ja taustalla sininen meri valkoisine purjeineen -- ihastuttavat ovat tosiaankin nämät vihreyden ja aaltojen muodostamat puitteet. Läksin eräänä sunnuntai-iltapuolena Dyrehaveniin; sinne on koko taival, mutta tie kulkee pitkin rantaa tarjoten mitä vaihtelevimpia ja iloisimpia näköaloja. Kukapa ei tuntisi Dyrehavenia! Eikö jokainen ole lapsuudessaan kuullut sitä kiitettävän iloisista iloisimmaksi! Ja vielä se on Dyrehaven entisellään, huolimatta siitä että Tivoli pitkin viikkoa houkuttelee luokseen sen vieraita ja vaikka Bellevue ja Klampenborg sen rinnalla komeilevat uudenaikaisempine tyyleineen. Vielä juovat ihmiset »Kirstin Pils kildestä» kirkasta kristallia; vielä pyörivät siellä nuorukaiset ja neitoset »skovbalissa» sydän riemua täynnä; vielä siellä esiintyvät pohjoismaalaiset noitatemput ja tanskalaiset tempuntekijät; vielä ojentaa puujalkainen sotavanhus kulunutta hattuaan, vaikka hänen jalkansa jäi Fridericiaan eikä 1807 vuoden laivastoon ja vaikka hänen laulunsa nykyään on »Den tappre landsoldat». Vielä virittää pelimanni viuluaan, ja temppuilija jäljittelee lintujen piipitystä, ja reippaat pojat »löbe kap om to mark og en örefigen». Vielä paistetaan ulkona nurmikolla vohveleita, ja teltat ja kojut tarjoovat rehtiä piparikakkujaan, ja mummot ja lapset tarjoovat kaupaksi kirsebaerejä ja jordbaerejä -- ja merimies lyhyine piippuineen ja porvari espanjalaisine ruokokeppineen ja Amagerin-tyttö kirjavine pukuineen tungeskelee alati siellä, missä on kaikkein hauskinta. Sanalla sanoen, siellä on kansanelämää ja iloa; siellä esiintyy vielä sama kirjava kuva, josta Andersen on kirjottanut ja Christian Winther laulanut ja jonka kesken oikea kööpenhaminalainen paraiten viihtyy. Klampenborgissa oli sinä iltana »skovfest» laulajaisineen, bengaalitulineen, pantomiimeineen ja kuvaelmineen, ja myöhään illalla palasin takaisin eräissä noissa kahdentoista istuttavissa korivaunuissa, jotka kulkevat sunnuntaisin kaupungin ja Dyrehavenin väliä. Takanani istui muuan kunnon nahkuri kahden hyvinvoivan tyttärensä kera. Nahkurin pää nyökähteli myötänään, mutta tytöt lauloivat kilpaa koko matkan ja vaihtoivat pisto- ja leikkisanoja vastaantulijoiden kanssa. Heillä ei ollut aikaa nukkua, heillä oli niin hauskaa, olivathan olleet Dyrehavenissa.

Eräänä päivänä seisoin Kolminaisuudenkirkon pyöreässä tornissa, samassa johon Pietari suuri on ratsastanut aina tornin kattoreunukseen saakka, sillä siellä ei ole portaita, vaan ainoastaan sileä, leveä, ylös torniin johtava kierteiskäytävä. Observatorio oli samassa tornissa, mutta sen kaukoputkia ei tarvittu; koko Tanskan pääkaupunki, koko kaunis seutu huvilinnoineen ja puutarhoineen, oikealla Amager, taivaanrannalla Itämeren laaja pinta ja Ruotsin ranta, levisihe kirjavana tauluna tornin ympärillä. Tunnustan että se oli suloinen näky, joka ei hevin mielestä haihdu, eikä suinkaan tarvitse olla tanskalainen eikä kööpenhaminalainen tunteakseen sydämensä laajenevan ystävyydestä ja hyväntuntemuksesta. Tuota nähdessä tuntuu kuin nousisi ympäristöstä korkeuteen ajatus: Jumala sinua siunatkoon vihreine saarinesi, sinä rehellinen, urhoollinen Tanskan kansa, ettei meren aallot sinua milloinkaan huuhtelisi kukkivilta rannoiltasi!

Eräänä iltana seisoin Klampenborgin niemellä. Hämärän varjot lankesivat jo lehteviin pyökkeihin, illan kuu kohosi puiston yli hopeoiden Itämeren laajaa, kirkasta pintaa, joka pienin kumaraselkäisin mainingein kostutti Seelannin vihreitä rantoja. Yksinäinen huilu soitteli kukkulalla tanskalaista kansansäveltä ja etäämpänä hohtivat Kööpenhaminan tulet. Kaikkialla vallitsi rauha, viattomuus ja ihanuus. Se oli liikuttavan kaunista; ne olivat pienen, onnellisen Tanskan jäähyväiset!

Sitte keinuin Itämeren portin Juutinrauman kautta Kattegattiin, Pohjanmeren hyökyaaltoihin; nousin maalle Helsingborgissa, Halmstadissa, Varbergissä ja ahkerassa Göteborgissa; ihailin Ruotsin sininauhaa: kiitettyä kanavaa, Trollhättanin voimakasta putousta, Veneriä ja Vetteriä, Motalaa, Vretaa, Södertelgeä ja kaunista Tukholmaa -- josta kaikesta olisi paljonkin sanottavaa. Kun viimeksi näin Tukholman vuonna 1843, karautti vielä vanha Kaarle Juhana nuorukaisen notkeudella Ladugårdsgärdetin yli, tarkastaessaan viimeisen kerran joukkoja kruununprinssin syntymäpäivänä. Nyt hän istuu yhtä ylpeänä, mutta liikkumattomampana, pronssiin valettuna Nya slussenin luona ja »nuorisonruhtinas», hänen jalo poikansa ja seuraajansa, on jo tullut vanhaksi, mutta hänen ympärillään on vanha Ruotsi nuortunut, sen kauvan uinuneet voimat heräävät ja uusi aika tekee tuloaan pohjolaan.

Lontoon-kirjeitä 1862.

1. Tulo.

Lontoo, heinäkuun 23 p:nä 1862.