Part 17

Vietin yhden päivän Versaillesissa. Tarvitsisi kuukauden voidakseen siellä koteutua. En tahdo puhua sen historiasta; siitä tulisi kokonainen kirja.[20] Mutta Versaillesia ei voi mainita muistamatta samalla Ludvig XIV:ta. Hänen haamunsa kulkee näiden tyhjien salien läpi niinkuin Nebukadnezarin henki liitelee Babylonin rauenneiden holvien läpi. Tänne hän kuuluu; täällä viehätymme vielä kerran sanomaan häntä suureksi -- häntä, jota toinen vuosisata jumaloi ja toinen polki lokaan ja joka yhtä vähän ansaitsi jumaloimista kuin häpäisemistä. Miltei kaikki hänen luomansa ovat sittemmin tomuksi rauenneet -- hänen itämainen komeutensa, valtiolliset tuumansa, tuhlaamansa miljoonat, uskonpakkonsa, lainsäätäjävaltansa Euroopan tapojen suhteen -- ainoastaan Ranskan taide, Ranskan kirjallisuus ja kieli ovat jääneet hänen muistolleen uskollisiksi ja kiittävät häntä vielä tänään elähyttäväksi hengekseen. Mikä opetus tämän maailman ylhäisille! Heidän valtansa on haihtuvaa, aarteensa katoavat, poliittinen shakkipelinsä on tuulenpyörteille altis; mutta se, mitä he ovat tehneet maansa kulttuurin ja sen sivistyksen hyväksi, se yksin pysyy vuosisatoja, se yksin siunaa heidän nimeänsä vielä kauvan senkin jälkeen, kuin jälkimaailma on heidän voimatonta valtiotaitoaan ivaillut ja imartelijain liukkaat kielet ovat vaijenneet heidän katoovaisten hautojensa ääressä.

Versaillesin linna on suuri ja jäykkä niinkuin se vuosisata, jonka helmasta se on kohonnut. Laajan vanhan puiston varjoisat käytävät lähtevät säteittäin yhdestä ainoasta keskipisteestä, kuuluisasta kukkulasta kallisarvoisine suihkulähteineen ja vesijohtoineen, ja kulkevat sieltä yhä loitommas, toisistaan suuren puoliympyrän kehään; ja tämän puoliympyrän edessä leviää linna mahtavine fasaadeineen ja sivurakennuksineen. Puisto, joka on kauvan ollut oman tyylinsä mallina, on liian jäykkä miellyttääkseen; siinä on liian paljo mittausoppia; kokonaisuus on raskas ja jäykän ylimyksellinen tai oikeastaan yksinvaltainen, sillä hallitsijan valtaistuin on kaiken keskipisteenä. Mieltä masentavan vaikutuksen tekee nähdessämme luonnon vapaiden poikien, korkeitten lehmusten seisovan leikattuina ja pakonalaisina kuin sotamiehet rivissä. Mutta kerrassaan suurenmoinen on niiden aikaansaama vaikutus! Omituiselta vastakohdalta tuntui nykyajan keveämielisen nuorison sokkosilla-olo ja polkkien sävelet _le tapis vert_ nimisellä suurella, suorakaiteen muotoisella nurmikolla kukkulan alapuolella. Pitkät käytävät olivat varsin autiot; luolat rappiolla, puolet suihkulähteistä, pronssinen jättiläinen, _le Géant_, ja kuuluisien vedenneitojen kylpy kauniine marmoripatsaineen hävinneitä. Näissä muistojen yksinäisissä, vihreissä hautakammioissa lauloi iltasella suloinen satakieli rinnastaan luonnon huokauksen inhimillisen suuruuden katoovaisuudesta.

Yksinäisyyttä lievensi kuitenkin joka askeleella marmorikuvat. Yksin puistossa on kuolematon, satakuusikymmen-lukuinen joukko kuvanveistoksia. Ja jos astumme linnaan, kasvaa näiden mykkien asukkaiden luku niin suureksi, että voimme ruveta pelkäämään aaveita keskellä kirkasta päivää. Täällä ei asusta enää Ludvig XIV, vaan itse Ranska kuvin ja tauluin esitettynä. Loppumattomissa käytävissä, pitkissä sali-jonoissa esiintyy täällä Ranskan historia siveltimen ja taltan ikuistuttamana. Katsoja näkee täällä Ludvig XIV:n, XV:n ja XVI:n, Napoleon I:n, Ludvig XVIII:n, Kaarlo X:n ja Ludvig Filipin sekä sotaiset että rauhaiset toimet. Puuttuu ainoastaan vallankumous -- ja mestauslava. Napoleonin urostyöt käsittävät yksin suuren loistavan salin, joka kantaa hänen nimeään. Horace Vernetin kuuluisa Smalah muuttaa suunnattoman seinän yhdeksi ainoaksi tauluksi, jonka kaikki henkilöt ovat luonnollista kokoa. Ollaan niinikään aikeessa siirtää tänne Napoleon III:n urostyöt, tuosta kuuluisasta taulusta alkaen, joka esittää häntä presidenttinä vannomassa valaa hallitusmuodolle. Mutta eivät yksin hallitsijat asusta näissä saleissa; Ranskan kansa asuu niissä samalla oikeudella. Kaikki mitä tämä rikas maa on tuottanut suurta, nerokasta, jaloa ja kaunista, esiintyy täällä katsojalle valokuvina, kuvapatsaina, kuvaryhminä ja historiallisina tapauksina. Millainen kansa! Millainen historia! Kun olemme ihailleet Cartesiusta ja Montesquieutä, Turenneä ja Vaubania, Sullya ja Richelieutä, Molièreä ja Chateaubriandia, menemme heidän luotansa Ninon de l'Enclosin ja Gabrielle d'Estréen tai Jeanne d'Arcin jalon kuvan ääreen, jonka on marmoriin veistänyt prinsessa Marie Orleansilainen. Ja jos väsymme Ranskan suuruuteen, kauneuteen ja jalouteen -- no niin, tuolla on juonien sommittelija Louvois, täällä parittelija Dubois, tuolla Montespan paimentytön puvussa ja Maintenon rukouskirjoineen ja hänen rinnallaan Pompadour, nainen, joka ei osannut punastua!

Versaillesin puiston läpi ei ole kuin neljännestunnin kävelymatka suuri ja pieni Trianon nimisiin huvilinnoihin -- huvimajoihin palatsien vieressä; varsinkin pieni Trianon on sievä ja miellyttävä. Se on perhetaulu Bourbonien kotielämästä. Viemme sieltä muiston kallisarvoisista gobeliineista, muhkeista Sèvres-posliineista ja -- huvin että olemme hengittäneet samaa ilmaa kuin Louise La Vallière.

Kaikki ovat menneet katoovaisuuden tietä -- kauniit herttuattaret, loistavat chevalierit suurine tekotukkineen ja hallitsija itse, joka antoi verrata itseään taivaankappaleiden ympäröimään aurinkoon -- kaikki he ovat menneet; mutta Versaillesin muurit puhuvat ja Ranskan hengetär katsoo niihin ylpeydellä. Ne ovat eläneet hallitsijasukuja ja vakiomuotojakin kauvemmin ja pukeutuneet kahden vuosisadan kunniaan. Tätä katsellessaan antaa Ranska kaikki anteeksi.

43. Rahapaja. Père Lachaise.

Olen ennen huomauttanut siitä erinomaisesta hyväntahtoisuudesta, jolla vieraan sallitaan päästä kaikkiin Pariisin nähtäviin paikkoihin. Eräänä päivänä kirjotin kaupunginpostissa keisarillisen rahapajan päällikölle ja sain seuraavana päivänä samaa tietä sisäänpääsykortin.

Raha asustaa Pariisissa kolmessa komeassa palatsissa: pörssissä, pankissa ja rahapajassa. Viimemainitun voittaa komeudessa ainoastaan Lontoon samallainen laitos. Niinkuin kaikki muutkin julkiset laitokset, on se koristettu veistokuvilla, jotka esittävät rauhaa, kauppaa, älykkyyttä, lakia, voimaa ja runsautta. Ranskan rahapaja munii suuret määrät kultamunia: niitä ei lyödä ainoastaan Ranskaa, vaan myöskin Sveitsiä varten. Hauskaa on täällä katsella rahan syntymistä. Kaikki käy höyryn avulla. Vaskirahoja ei enää tehdä, vaan vaihtorahat ovat pronssista, jonkatähden muukalainen aluksi viehättyy luulemaan uusia soun-kappaleita kultarahoiksi. Näemme pronssitankoja litistettävän monien valssien välissä, kunnes ne lopulta saavat sopivan paksuuden. Sen jälkeen koneet leikkaavat ne tasaleveiksi kaistaleiksi. Sitte ne lyödään kaavoissa pyöreiksi ja viimeksi leimataan. Jokseenkin samallaisen käsittelyn alaisiksi joutuvat hopea- ja kultatangot. Jokainen raha punnitaan ja tarkastetaan ennenkuin se hyväksytään, ja lattia on täynnä hylättyjä pronssikappaleita.

Avaroissa saleissa vaellamme ympäri kenenkään estämättä, kunhan vain varomme ettemme joudu liian lähelle koneita ja lyödä rahaksi. Vain hopea- ja kultamyllyistä meidät varovaisuuden vuoksi erottaa hieno rauta-aidake. Sanon niitä myllyiksi, sillä rahat soluvat leimasimesta suppiloon ja sieltä kourua myöten tarkastajalle, joka ne punnitsee ja sitte heittää pönttöihin. Tuon kourun alle tahtoisi kai monikin pussinsa pistää. Näemme edessämme kääpiöiden työn, heidän kolkutellessaan _nervus rerumia_, sitä mahtia, joka maailmaa hallitsee. Ping -- pang -- kappale toisensa perästä soluu sieltä ulos, alkaen vaelluksensa kukkarosta kukkaroon, puhtaissa ja likaisissa kourissa, palvellen vuoroin hätää ja yltäkylläisyyttä, ahkeruutta ja tuhlaavaisuutta, tarvetta ja haluja -- kultainen vasikka, jonka ympärillä miljoonien pyyteet ja pyrinnöt tanssivat. Näitten leimasinsikiöiden tähden menettää mies kunniansa ja nuorukainen uskonsa ja tyttö rikkoo lupauksensa; niiden tähden menee vapaa mies orjuuteen, ylpeä ryömii, rehellinen valehtelee ja saituri kokoo rääsyjä maailman torilta. Ping -- pang -- kanuunat ovat vaijenneet Krimin niemimaalla ja Itämerellä, mutta rahalla on sointu, jota vanhuudenheikko Eurooppa kuuntelee kuin ihaninta soittoa -- raha soittaa säveltä sen meluavaan rautatiepolkkaan, sen rakastavien romansseihin, paljaiden päälakien kuutamoserenaadiin Rotschildin aikakaudella. Pang -- silloin kurkistaa kommunismin haamu ovesta sisään, tuulenpuuska kaataa kumoon leimasimen ja sen sikiöt, pörssimiehet joutuvat suunniltaan, raha pakenee ja piilottautuu rotanreikiinsä, kunnes rajuilma kulkee ohitse. Taikka rauhaisa tyyneys vallitsee maailmassa, keinottelu nousee puujaloille, se jalostunut rääsyjoukko, jota sanotaan paperirahaksi, ostaa itselleen oikeuden olla kullan arvoisena; pieni puuska syöksähtää kaukaisilta mailta -- pang, taasen on leimasimen ja pörssimiesten valta mennyt, raha katoaa, paperi on taasen paperia, puujalat horjuvat, ei kukaan usko toista eikä kukaan tiedä syytä siihen. Sillä, sanoo raamattu, »maahan putoova lehtikin heitä pelottaa».

* * * * *

Rahan kehdosta suuntasin kulkuni kuolleiden kaupunkiin Père Lachaiseen. Tulemme sinne kansanvaltaisuuden kuuluisan muurahaiskeon, S:t Antoinen esikaupungin, ja pitkän yksitoikkoisen kadun, La Roquetten kautta, joka johtaa Barrière d'Aulnayhin hautausmaan portin luona. Tämä tie on sopiva valmistus; haudat heittävät sille varjojaan. Molemmin puolin katua nimittäin on myymälä toisensa vieressä, joissa kaupitaan kaikenmuotoisia hautapatsaita mitä erilaisemmista kivilajeista, sekä pyhimyksenkuvia, rukousnauhoja ja ijäisyydenkukkia. Mieli käy kummalliseksi kulkiessamme tätä katua myöten, jossa elämä tekee kauppaa kuoleman ja surun kustannuksella ja jossa jok'ainoa hymyilykin tuntuu varkaudelta sen vakavuuden kustannuksella, jota olemme haudoille velkaa.

Mutta kun kulemme tuon ahtaan portin kautta, josta niin moni on astunut sisään koskaan enää palaamatta, silloin katse laajenee ja painostunut mieliala katoo, vaikka seisomme keskellä kadotusta. Sillä eteemme leviää laaja, kaupunkiin päin viettävä rinne, jota kaunistavat ihanat, vihreät puistokäytävät ja johon on rakennettu monta tuhatta pientä valkoista taloa, jaettuna säännöllisillä kaduilla kortteleihin, mutta niin, että puitten varjot tarjoovat niille siimestä ja linnut laulavat niiden päällä. Näissä loppumattomissa pienissä valkeissa taloissa, joilla kullakin on oma numeronsa ja _concession à perpétuité_nsä (ikuinen omistusmyönnytyksensä) asuu kuollut Pariisi, haudan ylimystö, joka vielä Lethen toisellakin puolella tahtoo erottautua rahvaan joukosta. Abélardista ja Héloïsesta aina François Aragoon (nyttemmin myöskin Bérangeriin) asti lepää täällä miltei kaikki, mitä Pariisi ja Ranska on viime aikoina omistanut suurta ja mainehikasta, ruhtinaita ja Napoleonin sankareita lukuunottamatta. Sillä Père Lachaise, joka on saanut nimensä Ludvig XIV:n rippi-isän mukaan siihen aikaan, kun paikka oli jesuiittien hallussa, on ollut hautausmaana vasta 1804:stä alkaen; aikaisemmat sen kuuluisista asukkaista ovat siis muutetut tänne muista lepopaikoista. Taide, joka lientää ja kaunistaa kaiken, on näille haudoille tuhlannut kauniita veistokuvia, korkokuvia ja uurnia sellaisella runsaudella, että sen vertaista tuskin tapaa monillakaan hautuumailla. Tämä näky sekä tuo viheriöivä, valoisa, vapaa ja rauhallinen tunnelma, joka vallitsee tuossa ihmeellisessä kuolleiden kaupungissa, vaikuttaa että muukalainen, jonka kaivattavat ei ole tänne kätketty, vaeltaa täällä vakavana ja rauhallisena vaan ei surullisena, ikäänkuin sopuun sointuneiden haamujen ympäröimänä -- täällä, minne kuitenkin on haudattu niin monta ennenaikojaan murtunutta sydäntä ja niin monet pettyneet toiveet.[21]

Nuo pienet valkeat talot ovat rakennetut hautojen päälle, niihin on piirretty samat kirjotukset ja ne ovat oikeastaan aijotut jälkeenjääneiden rukouskappeleiksi. Luulin ensin että useita noita kappeleita valaisi alatipalavat lamput. Mutta se oli harhanäköä. Ovea vastapäätä olevalla seinällä oli pieni ikkuna, jossa oli värjättyä lasia, ja kun auringonsäteet taittuneina tunkeutuvat pienen ruudun kautta kappeliin, luovat ne sinne salaperäistä hohdetta, ikäänkuin tunkeutuisi ikuisuuden säde aina haudan pimeyteen.

Père Lachaiseen haudataan sentään köyhiäkin, kun ne ovat kuuluneet sen alueeseen; mutta lyhyen ajan päästä, muistelen sitä kymmeneksi vuodeksi, täytyy heidän jättää sijansa uusille tulokkaille. On kallista nukkua tuossa marmorikaupungissa. Tännekin ulottuu siis rahan valta. Monien tunnettujen ja tuntemattomien nimien joukossa luemme erään ruotsalaisenkin: aikaisin poismenneen nerokkaan Hjalmar Mörnerin. Sitä nuorta, kallisarvoista suomalaista nimeä, jota hain, en löytänyt täältä -- se on piirretty yksinkertaiseen kiveen Mont Parnassen hautausmaalle ja sen päällä suhisee kotimaan kuusi.

Kun seisomme Père Lachaisen korkeimmalla kunnaalla, leviää yltympärinsä laaja näköala; toisella puolen äänetön, rautateiden risteilemä tasanko aina Saint Cloudiin ja Vincennesiin saakka; toisella puolen jyrisevän tulivuoren kaltainen suunnaton kaupunki, jonka äärimmäistä oikeata kulmaa rajottaa Barrière du Trône. Katse lentää kohdasta toiseen tällä maailman hasardipelin suurella rulettipöydällä ja laskeutuu vihdoin, väsyneenä elämänkamppailun taistotanterien lukemiseen, taas valkeitten hautojen, vihreitten plataanien ja punaisten ruusujen tasalle tuonne kuolleitten kaupunkiin, haamujen hiljaiseen kotiin, jossa Ranskan kunnia ja Ranskan turhamielisyys sisarellisesti uinuvat surun vuoteella...

44. Jäähyväiset Pariisille.

Rakastettavinkin kärsivällisyys, sellainen kuin sinun, hyvä Betty, voi vihdoin loppua. Vedottuani siihen noin viidentoista kuukauden ajan, täytyy minun nyt vapauttaa sinut enemmästä vaivautumisesta näiden minun itämerenkuvausteni suhteen. Ellei se johtuisi tarpeellisesta säälin tunteesta, en tiedä miksi en näitä kuvauksia voisi jatkaa vielä toiset viisitoista kuukautta; niin tyhjentymättömiä ovat nuo milloin ihanat, milloin uudet, milloin opettavaiset taulut, jotka näyttäytyvät katsojalle Euroopan suurissa sivistysmaissa yhdeksännellätoista vuosisadalla. Myönnän että luovun siitä vastahakoisesti, sillä moni epäselväksi himmennyt kuva kirkastuu jälleen, kun sen kiinnittää paperille ystävää varten, ja moni ajatus, joka on uinunut ensimäisten vaikutelmien hämärään kätkettynä, herää valveille ja saa selvemmän muodon, kun se on tehtävä muille ymmärrettäväksi. Toiseksi on asioiden sisäinen puoli pääasia, ja kaikki riippuu siitä, että käsitämme sen selvästi, varmasti ja yleispätevästi; mutta niin tapahtuu harvoin ollessamme pyörteen keskellä, joten sellaisen matkan hyöty riippuu paljon siitä selvyydestä, minkä perästäpäin onnistumme noista sekavista mielteistä saamaan.

Kuinka paljo onkaan vielä muistelemista ja kertomista tuosta samaisesta Pariisista! Olin aikonut viedä sinut Collège de Franceen ja Nisardin luennoille; erään pariisilaislyseon tutkintoon kahdensadan univormuun puetun koulupojan keskelle; suureen 800,000-niteiseen kirjastoon; Palais de justiceen kuullaksesi erään myrkyttäjän kuulustelua. Olisimme sitte kuunnelleet erään konservatoorion konserttia, jossa yhdeksänkymmenen ankarasti tutkitun soittotaiturin orkesteri sekä yhtä monen täysinkehittyneen laulajan ja laulajattaren kööri yhdessä esittivät Beethovenin c-moll-symfoniaa, Haydnin kansanhymniä, katoolilaista virttä, Spontinin Vestalia, Weberin Oberonia, Grétryn Chant d'Anacréonia ja Mendelsohnin Kesäyön unelmaa. Olisimme käyneet Luxembourgin taulukokoelmissa ja pysähtyneet katselemaan Horace Vernetin Judithia, Delacroixin Scion verilöylyä ja Danten tuonelanmatkaa, tahi Couturen ihmeteltävää Rooman häviötä tai Müllerin liikuttavaa hirmuhallituksen viimeistä uhria, jossa André Chénierin silmät seuraavat meitä minne ikänä menemmekin. Emme olisi laiminlyöneet kauniitten taiteiden palatsia lukemattomine muistomerkkeineen, hautapatsaineen, veistokuvineen ja tauluineen. Olisimme katselleet Ivanhoen turnausleikkejä, jolloin Hippodromissa esiintyy sata taideratsastajaa keskiaikaisessa komeudessa. Olisimme katselleet Elyséen kenttien luona olevaa dioraamaa, jota on pidetty maailman parhaimpana. Olisimme hankkineet itsellemme pääsyn laupiaitten sisarten _crècheen_ eli lastenseimeen S:t Antoinen esikaupungissa, tuohon kapalolasten kokoelmaan, kehto kehdon vieressä. Olisimme viettäneet yhden aamupäivän Halles centralesin kirjavien joukkojen keskellä taikka katselleet noita kallisarvoisia vesijohtoja, jotka avaavat juoksevat suonensa joka talossa ja kadunkulmassa. Olisimme laulaneet »Maamme laulun» eräänä juhannuspäivänä Palais Royalissa, tai jonakin iltana hurmaantuneet Boulevard des Italiensin varrella olevien kahviloiden satumaisesta loistosta. Olisimme ottaneet vaunut ja ajelleet Boulognen metsään jonakin iltapäivänä neljän ja kuuden välillä, kun hienosto on ulkona kävelemässä, ja olisimme vertailleet sen keinotekoista, kaivettua järveä joutsenineen, veneineen ja höyrylaivoineen meidän pohjoismaisiin todellisiin järviimme, joissa niinikään joutsenet uivat, mutta ainoastaan keväällä jääkappaleiden keskellä... Mutta miksi mainita kaikkea tuota ja vielä muutakin, joka kuitenkin todellisuudessa voittaa rohkeimmatkin kuvaukset?

Tahdon ainoastaan lisätä muutamia sanoja tämän leiskuvan vallankumousten pesän tulenaroista aineksista, jotka niin usein ovat Eurooppaa värisyttäneet. Ranskalaisten luonteessa on jotakin ulospäin suunnattua ja ulospäin pyrkivää, jonkatähden myöskin ulkopuoli, pinta ja muoto näyttelee siellä suurta osaa. Ranskalainen uneksii aina maailmanvallotusta, ja jos hän ei sitä saavuta, niin hän haluaa ainakin häikäistä, loistaa, hämmästyttää ja vetää puoleensa. Samasta syystä kääntää Pariisin yhteiskunnallinenkin elämä loistavimman puolensa ulospäin. Koti on siellä ainoastaan paikka, jossa levätään kodin ulkopuolella vallitsevasta melusta. Minulle on kerrottu että rikkaat ja ylhäiset elävät nykyään sangen yksinkertaisesti omassa kodissaan sekä tyytyvät vähempään huonemäärään kuin varakas käsityöläinen Suomessa tai Ruotsissa. Mutta niin pian kuin on kysymyksessä _itsensä näyttäminen_, olkoonpa se juhlassa, tanssiaisissa tai julkisessa elämässä, silloin on ylellisyydellä tuskin rajoja. Nykyinen hallitus on antanut loisteliaisuudelle yhä suurempaa yllykettä kolmesta syystä: ensiksikin herättääkseen itse kunnioitusta, toiseksi antaakseen hyville pariisilaisilleen ajattelemisen aihetta ja kolmanneksi kannattaakseen Pariisin teollisuutta, joka elää paraastapäästä ylellisyystavaroiden valmistamisesta. Tämä suunnitelma on niin loistavasti onnistunut, että järkeviä pariisilaisia itseäänkin pelottaa. Toinen juhla pyrkii voittamaan toisen loistossa, toinen puku toisen suunnattomassa tuhlauksessa. Muotiliikkeet, silkkitehtaat ja kultasepät tuskin enää voivat valmistaa niin kalliita esineitä kuin vaaditaan; kaikkien viiden maanosan herkut tuskin enää riittävät ylellisyyttä tyydyttämään; kauppapuodit, joita kaikkialla koristaa peilit ja kristallit, tuskin enää kykenevät asettamaan loistavia tavaroitaan kyllin edulliseen valoon. Tämän ärsyttävän ylellisyysnäytelmän näkee köyhä, usein leivätön työmies joka päivä silmäinsä edessä. Joka päivä hän näkee jossakin vietettävän tuhlaavaa juhlaa, missä tämän maailman onnelliset nauttivat yltäkylläisyyden hekumaa. Joka päivä hän näkee boulevardien ja Elyséen kenttien vilisevän kullattuja ajoneuvoja ja hohtavia pukuja. Joka päivä hän kulkee loistavien kahviloiden ja muotikauppojen ohi ja sivuuttaa rahanvaihtajien konttoreja, joissa on korkeat latajaat kultarahoja ikkunoissa, ja herkkukauppoja, joissa kaikenlaiset ylelliset herkkupalat ärsyttävät hänen nälkäistä vatsaansa. Ja kun hän sitten palaa viheliäiseen asuntoonsa -- sillä useimmat Pariisin työmiehet asuvat huoneiden puutteen vuoksi ahtaissa, kelvottomissa asunnoissa ja monilla tuhansilla ei ole ensinkään asuntoa, vaan jättävät lapsensa _crècheen_ ja syövät ja nukkuvat itse yleisissä laitoksissa -- silloin johtuu alati hänen mieleensä tuo viekotteleva ajatus: enkö se ole minä, joka työlläni pidän yhteiskuntaa pystyssä? Ja kuitenkin minä olen köyhä, nälkäinen, elämän nautinnoista sulettu; nuo toiset, jotka eivät tee työtä (sillä hän ei tunne muuta kuin ruumiillisen työn), riistävät minulta kaiken!

Tästä ajatuksesta ei ole pitkä askel lauseeseen »omaisuus on varkautta» ja kaikkiin kommunismin kuiluihin. Nykyinen hallitus on tehnyt paljo, kenties liiankin paljo Pariisin työmiesten hyväksi. Tiedämme että valtio on alentanut leivän hinnat ja maksanut leipureille heidän tappionsa, että neljäs osa Pariisia puretaan hankkiakseen leivättömille työtä, että heidän hyväkseen perustetaan toinen laitos toisensa perään. Mutta itse tuo pyrkimys lisää juopaa, lisää vaatimuksia. On toisia paikkakuntia, esimerkiksi Lontoo, joissa rikkaus ja kurjuus seisovat vieläkin räikeämpinä rinnakkain. Mutta Lontoon köyhä on raaempi; hän ei tunne viheliäisyyttään; hän ei ole myöskään milloinkaan pannut viralta tai kohottanut valtaistuimelle kuninkaita; hän ei tee samanlaisia vertauksia kuin pariisilainen, ja jos hän niin tekee, niin se tapahtuu useimmiten whiskyhumalan vaikutuksesta ja unohtuu sen haihtuessa. Pariisilainen työmies sitävastoin ei ole taipuvainen moisiin lohdutuksiin; hän on kohtuullinen, sivistynyt, täysin tietoinen asemastaan ja merkityksestään, tottunut esittämään pyyntönsä omalla tavallaan vallassa oleville ja, anteeksiannettavaa tosin, hiukan hemmoteltu sen kautta, kun on tottunut asettamaan vuorotellen kuninkaita, presidenttejä, elinkautiskonsuleita ja keisareita -- paha tapa, josta häntä koetetaan nyt vierottaa. Kaikki tuo vaikuttaa että Pariisin työmies ajattelee liian paljo voidakseen milloinkaan unohtaa noita vaarallisia vertauksia, joita hän tapaa joka askeleella; eipä edes silloinkaan, kun hän kansanjuhlissaan on kaikkein iloisimmalla ja vallattomimmalla tuulella, ole mitään takeita etteikö hän jo seuraavana hetkenä voi taasen huutaa: »miljaardi rikkailta!»

Ludvig Philip luuli ainaiseksi kukistaneensa levottoman Pariisin linnotusten avulla, ja kuitenkaan ne eivät vaaran hetkenä olleet tyhjää paremmat. Paraikaa kestävän vanhan Pariisin uudestaanrakentamisen sekä katujen makadamoimisen tarkotus on tehdä katusulkujen rakentamiset mahdottomaksi -- millä menestyksellä, sen on tuleva aika osottava. Nykyinen hallitsija käsittää varmaankin tunnetulla älykkyydellään Talleyrandin lausunnon totuuden: »pistimiin saatamme nojautua, mutta niiden päälle emme voi istuutua». Sentähden hän asettuu kansanvaltaisuuden »leveälle pohjalle», joka kaikkina aikoina on ollut yksinvallan kehto. Mutta hänen ylleen, alleen ja ympärilleen kertyy yhä uusia yhteiskunnan paloaineksia, ja se on ihmiskunnan onni että sivistys on tunkeutunut niin syvälle tuohon palavaan ainesjoukkoon, että samat ainekset, joiden keskuudessa kehittyy sytykkeet, sisältää vastaisia sammutusaineitakin.