Part 16

Ratkaisu suoriutuu kuitenkin onnellisesti; ilon vaara on ohi, ja nyt se antaa äidille uutta elämää. Kaikki käy hyvin. Mutta paras ja kauniin tulee viimeksi. Tämä sama äiti, joka surunsa kukkuroillaan ollessa on rohjennut syyttää kaitselmusta, hän taipuu nyt, onnensa huipulla, Jumalan voimakkaan käden edessä, katuvaisena, nöyränä, miltei menehtyneenä hänen rajattoman armonsa tunnossa.

Uudistan vieläkin, Betty: _sellainen_ voi teaatteri myöskin olla. Olen tahallani valinnut nämät kuvaukset paremmin sydämen kuin toiminnan maailmasta, koska ne ovat niin yksinkertaisia, että miltei lapsi voi ne käsittää. On myönnettävä että sellaiset taulut jalostavat ja sivistävät, että ne laskeutuvat miellyttävänä kasteena elämän polttavaan taisteluun, palauttaen ihmisiä yksinkertaisimpaan, puhtaimpaan elämänonnen muotoon: perheonneen. Emme voi myöskään sanoa että nämä taulut kiinnittäisivät ajatuksemme maalliseen elämään niin, ettei niiden läpi pilkistäisi mitään korkeampaa, mitään ikuista. Päinvastoin: niiden läpi käy samalla huokaus tämän elämän pettävästä levosta ja niistä kohoo aina korkeutta kohti viittaava käsi. Kauvemmas ei teaatteri voi mennä, sillä jos se sen tekee, niin se käy omia rajojaan ulommaksi.

Ne, jotka meidän keskuudessamme täällä pohjolassa kieltävät teaatterilta kaiken arvon ja oikeutuksen, ne tekevät niin sen vuoksi, että tuntevat teaatteria ainoastaan kuulopuheiden mukaan taikka ovat oppineet tuntemaan ainoastaan sen huonoja puolia. He eivät ajattele, että juuri korkeimmat ja ylevimmät inhimilliset laitokset ovat suurimmille kiusauksille alttiita, niin että jos teaatteri on paljo rikkonut -- ja niin se on epäilemättä tehnytkin -- niin se johtuu oikeastaan siitä, että sen tehtävä on niin ylevä ja vaikea, että se ikäänkuin yhtaikaa sulkee piiriinsä koko ihmiselämän lihoineen ja verineen, syntineen ja puutteineen, saappaineen ja kannuksineen, taiteen puitteisiin katsojain silmäin eteen. Lisäksi tulee että teaatteri enemmän kuin mikään muu taidelaji on riippuvainen monesta yhdistetystä voimasta, ja jos jokukaan niistä on vaillinainen ja virheellinen, on kokonaisvaikutuskin kiero ja puutteellinen. Aihe täytyy olla hyvin valittu ja käsitelty, juoni taitavasti sommiteltu, näytteleminen kauttaaltaan eheätä, näyttämöllepano moitteetonta, näyttelijät sellaisia, että heidän elämänsä näyttämön ulkopuolella ei häiritse vaikutusta näyttämöllä; ja teaatterissa täytyy kaiken kaikkineen vallita raitis, jalo ja kansallinen henki. Vihdoin täytyy sillä olla yleisö, joka käsittää ja kannattaa hyvää, ja arvostelu, joka hillitsee ja tuomitsee näyttämöllä esiintyvää pahaa. Ja kun ajattelemme miten harva näistä välttämättömistä ehdoista vielä on voitu täyttää meillä pohjolassa, niin voimme todella sanoa että meillä ei vielä ole ollut teaatteria, joka olisi sitä nimeä ansainnut, joten siis kaikki sitä laitosta koskeva tuomitseminen, joka meillä on kantanut teaatterin nimeä, ei ole kohdannut itse teaatteria, vaan ainoastaan sen varjokuvaa. Sellaiset tuomitsemiset ovat minusta aivan samaa, kuin jos lappalaiset tahtoisivat nostaa huudon metsän rappeutumisesta ja kelvottomuudesta sentähden, että heillä on silmäinsä edessä ainoastaan käpristyneitä vaivaiskoivuja.

Mutta sentähden on myöskin ylen tärkeätä saada teaatteri ja siihen kuuluva kirjallisuus näyttämötaiteen nimeä vastaavaksi. Mitkään muut yritykset vastustajien vaijentamiseksi eivät onnistu. Saattaa kuitenkin olla useita sellaisiakin, jotka eivät milloinkaan ota uskoakseen että näyttämö on muuta kuin komedianttien temmellyspaikka. Sellaisia vihollisia on teaatterilla kaikissa maissa, ja siellä, missä ollaan johdonmukaisia, tuomitsevat he samalla urheasti sekä taiteen että tieteenkin. Mutta meidän teaatteripöpöillämme ei ole kylliksi otsaa viskatakseen tuota tuomiota inhimillisen älyn kasvoja vasten, ja sentähden he kaikkein suosiollisimmin jättävät rauhaan enimmät tähän alaan kuuluvat pyrkimykset, ainoastaan teaatteri on heille »ein Gräuel». Ikäänkuin he voisivat tuomita teaatteria tuomitsematta samalla runoutta, ja niinkuin he voisivat tuomita runoutta tuomitsematta taidetta, ja niinkuin he voisivat tuomita taidetta tuomitsematta tiedettä. Tähän he taasen väittävät että kaikki riippuu siitä, minkä hengen lapsia toinen tai toinen on, ja siinä he ovat aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään uusi ajatus, sillä se on itse taiteenkin ehto, ja taiteen syyksi voidaan yhtä vähän lukea kaikenlaisten rikkaruohojen versomista sen nimessä, kuin esimerkiksi tieteen syyksi alkemiaa, kiromantiaa ja muuta semmoista, jotka pukeutuvat sen oppineisiin varusteisiin. Voi olla eri mieliä mikä olisi paras tapa luoda meille hyvä kotimainen teaatteri, mutta siitä meidän pitäisi olla yksimielisiä, että se ei käy päinsä ilman koulua ja keskustaa pääkaupungissa ja ilman vakinaista näyttelijäkuntaa, joka vähitellen muodostuu hyvistä kotimaisista aineksista. Jos taasen tästä ollaan yksimielisiä, niin on kai luonnollista että valtio ja yksityiset tavalla tai toisella raivaavat tietä tuollaisille harrastuksille.

»Tulemme aivan hyvin aikaan ilman teaatteria!» -- Totta sekin. Tulemme myöskin aikaan ilman tauluja, ilman kirjoja, jopa kuumimpana kesäaikana ilman vaatteitakin. Mutta sivistys tuo mukanaan lisääntyneitä tarpeita, ja se kulttuuri-aste, joka iloitsee tarpeitten vähyydestä, on epäilemättä ihmissyöjäin kannalla.

»Meidän pitää kohdistaa voimamme tärkeämpiin tehtäviin!» -- Kieltämättä. Mutta kun keväällä sataa, niin onhan ihmeellistä etteivät kukat ja ruohot odota metsää, joka kuitenkin on niin paljoa suurempi ja tärkeämpi, vaan kaikilla on se ylpeä vaatimus, että tahtovat yhtaikaa puhjeta maaemon sylistä.

»Ja mitä me hyödymme komedioista ja komedianteista?» -- Mitä me hyödymme lauluista ja tauluista, marmorikuvista ja kielisoittimista, hyvistä esikuvista, pahan rankaisemisesta, viisauden neuvoista, mielettömistä harha-askeleista, kauneudesta joka viehättää, ylevyydestä joka liikuttaa, kokemuksen varotuksista, onnen elähdyttävästä näystä, onnettomuuden säälimisestä, narrimaisuuden ilkkumisesta, iloisuuden sukkeluuksista, suuruuden ihailemisesta, alhaisuuden halveksimisesta, isänmaanrakkaudesta, jopa rakkaudentunteesta hyvettä, totuutta, oikeutta, kunniaa ja ihmisyyttä kohtaan? Mitäkö hyödymme? sanot sinä. Niin emmehän voi niitä syödä, emmekä juoda, emmekä niihin pukeutua, emme käydä niillä kauppaa, emmekä kaivaa niillä ojia, emme sytyttää niillä tulta, emmekä ladata kanuunoita, emme laittaa niistä papiljotteja (tukankieruttimia) emmekä tehdä niillä mitään muutakaan oikein nähtävästi ja tuntuvasti hyödyllistä. Ja kuitenkin rakastamme näitäkin tunteita ja opetuksia, joita emme voi puntarilla punnita, ja niistä on meille semmoista hyötyä, jota eivät mitkään numerot voi osottaa, ja ne lämmittävät sydäntämme enemmän kuin koivun tai männyn lämpö. Mitä me niistä hyödymme? Opimme niiden kautta kaksin verroin elämään, kärsimään, iloitsemaan ja rakastamaan, koska ne kohottavat eteemme muita, jotka ovat eläneet, kärsineet, iloinneet ja rakastaneet niinkuin mekin, ja koska sellainen näky irrottaa meidät ahtaasta itsekkyydestämme ja siirtää meidät mielikuvituksen ja näkemyksen voimalla ulkopuolellamme olevaan ihmiskuntaan. Jos välttämättä tahdot teaatterista hyötyä, niin tyydy tähän, mutta jos tahdot ainoastaan iloa, niinkuin iloitsemme hyvästä ja kauniista, niin etsi sitä sydämestäsi -- sillä siellä on sen sija.

41. Ylienkeli Mikael.

Luovun kaikista yrityksistä kuvata Louvrea ja Tuilereitä. Nuo nyttemmin yhteenrakennetut palatsit, joissa suuri kansallisuus asustaa suurellisesti ja joissa vuodet ja kuukaudet ovat aikaansaaneet enemmän kuin ennen vuosisadat, mitä vaiheita niiden muurit ovatkaan nähneet! Pitkä jono kuninkaita ja keisareita on siellä kantanut raskasta kruunuaan; Frans I on siellä ottanut vastaan Kaarlo V:nnen; Henrik IV vietiin sinne kuolevana, verta vuotavana; Ludvig XVI joutui siellä vallankumouksen saarrettavaksi; konventti ja yhteishyvänvaliokunta lähettivät sieltä julistuksensa ja verituomionsa; Ludvig Philip luuli sinne sijottaneensa sukunsa ainaiseksi, ja pakeni sieltä lakeijaksi puettuna; vuoden 1848 katusulkusankarit samoilivat siellä kullattujen huoneiden läpi, repivät riekaleiksi valtaistuimen purppuran ja tahtoivat muodostaa palatsista vaivaishuoneen;[18] presidentti Louis Napoleon teki sinne tuloaan kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1851, ja lensi koterostaan täysikasvuisena keisarillisena kotkana, kunnes vuonna 1857 loistavilla juhlilla vietti vuosisatojen täydellistymistä yhdistämällä molemmat palatsit. Ja maan mahtavien rinnalla on vuorotellen ja peräkkäin näissä Louvren saleissa elänyt ja käskenyt kaikenlaatuiset taideniekat, kuninkaalliset ja keisarilliset jalkavaimot, ravintoloitsijat, kaupustelijat, kuljeksijat ja pikentit, kunnes kuolemattomat taideteokset ja muistomerkit ovat täällä löytäneet tyyssijansa ja ikäänkuin yhteen polttopisteeseen koonneet kaikki, millä Frans I:n taiderakkaus, Bourbonien rahat, Napoleon I:n vallotukset ja Napoleon III:n tahdonlujuus ovat Ranskaa rikastuttaneet.

Louvre ja Tuileriet! Onnelliseksi ajatukseksi saattaa sanoa tätä vallan ja taiteen yhdistämistä -- noiden inhimillisen kunnianhimon kahden päämaalin, joista toinen tekee historiaa ja toinen sitä kuvailee. Tässä kuitenkin erehdyin; taidekin antaa historian aineksia, valtakin sitä kuvailee; mutta kun valtaistuimet ovat kukistuneet pirstaleiksi, katselevat vielä Rafaelin, Correggion ja Murillon kuvat elävin, kuolemattomin silmin tulevia vuosisatoja.

Louvren museot ovat Ranskan ylpeys ja ovat avoinna jokaiselle haluavalle. Niitä on kaikkiaan yksitoista, nimittäin: 1) maalaukset; 2) antiikkinen kuvanveisto; 3) nykyaikainen kuvanveisto; 4) piirustukset; 5) piirroskuvat; 6) meritoimi; 7) hallitsijain muistot (_musée des souverains_); 8) assyrialaiset muinaisjäännökset; 9 egyptiläiset muinaisjäännökset; 10 amerikkalaiset muinaisjäännökset; 11 algierilaiset antikviteetit ja erikoisuudet. Nämät aarteet ovat äärettömät; paraikaa ilmestyvästä luettelosta luullaan paisuvan kuusi tiheään painettua nidosta. Vaikea on päättää ja mausta riippuu, mikä näistä kokoelmista eniten vierasta miellyttää. Emme unohda hevin sitä mahtavaa vaikutusta, minkä tekevät Layardin ynnä muiden hiljattain Niniven raunioista kaivamat assyrialaiset muinaisjäännökset, jättiläismäiset, eriskummallisiksi hirviöiksi muodostetut kivimöhkäleet, jotka tuijottavat jäykin silmin vuosisatojen takaa nykyajan muurahaiskekoa, joka heidän ympärillään häärää. Pysähdymme sanattoman ihastuksen valtaamina katselemaan orjaa, joka on kahleihinsa nukkunut, Michelangelon taltan mestarituotetta; voimme, jos niin tahdomme, ihailla Ludvig pyhän miekkaa, Frans I:n satulaa, Ludvig XIV:n tekotukkaa ja kardinaali Richelieun alttaria, taikka pysähdymme osanotolla katselemaan Lapérousen haaksirikon jätteitä ja ihmettelemään Ranskan suurimpien satamien korkokuvia. Vasten tahtoammekin viivymme kuitenkin kaikkein kauvimmin komeissa taulukokoelmissa; niillä on hiukan kaikille tarjottavaa.

Louvren museon voittaa Berlinin museon tarjoama historiallinen yleiskatsaus uudenaikaisen maalaustaiteen kehdosta aina sen korkeimpaan kukoistukseen saakka, sen voittaa myöskin Dresdenin museo italialaisten ja varsinkin espanjalaisten mestariteosten runsauteen nähden; mutta kaikkien aikojen ja koulujen erinomaisten maalausten runsauteen nähden -- joiden joukossa _Galerie de Medicis_ vilisee Rubensin voimakkaita kuvia -- on Louvre luultavasti ilman kilpailijaa. Kuluu kuukausia ja vuosiakin ennenkuin ennätämme tutustua edes parhaimpiin niistä. Edessäni on uuden luettelon ensimäinen osa, kahdestoista painos, 324 8:0 sivua. Italialaiset koulut yksistään käsittävät kolmesataa sivua. Ranskalainen koulu on hyvin rikas; Louvre kokoo ainoastaan niiden maalarien teoksia, joiden käsi on jo ijäksi siveltimestä hervonnut; kaunotaiteiden palatsi (_Palais des beaux arts_) tarjoo tyyssijan elävien taideniekkain palkinnonsaaneille teoksille.

Louvren suurisali ja Apollosali ovat kai loistavimmat suojat, mitä minkään valtion tuhlaava anteliaisuus vielä on taiteen muistomerkeille pyhittänyt. Mutta kaikkien näiden aarteiden keskuksena on _Salon carre_, joka on saanut nimensä tasaneliöisen muotonsa mukaan. Tänne on ikäänkuin polttopisteeseen koottu kaikkien aikojen mestariteokset. Rafaelin Pyhä perhe rauhallisessa majesteettiudessaan[19] -- taulu, joka saattoi Frans I:n lausumaan että »suuret taiteilijat jakavat suurten kuninkaiden kanssa kuolemattomuuden kunnian». -- Correggion ihana Antiope; Murillon kuuluisin madonna (_l'immaculée conception_), joka on maksanut 615,000 frankkia ja jonka heleät, läpikuultavat värit ikäänkuin haihtuvat avaruuteen; Titianin Kristus, jota kannetaan hautaan; Van Dykin Kaarle I; Rubensin kauhistava Thomyris, joka heittää Kyron pään verellä täytetyssä säkissä sisään; Paul Veronesen Kaanaan häät; Gerard Dovin Rampa -- nämät ja monet muut, mitkä liikuttavia ja suloisia, mitkä voimakkaita, mieltä tärisyttäviä tauluja, koristavat tuota ihmeellistä salia, jota varten yksinomaan kannattaa tehdä Pariisinmatka. Mutta sen sijaan että kauvemmin viipyisimme noita kuvia tarkastamassa, joista jokainen näyttää sanovan katselijalle: katsele minua oikein, sillä minun arvoistani et näe kenties enää milloinkaan! -- pysähtykäämme mieluummin erään taulun eteen, jolla ei ole suurin maine, kenties ei suurin arvokaan noiden monien joukossa, mutta joka on sellainen, että minä, Dresdenin madonnaa lukuunottamatta, en tiedä koko maailmassa kangaskappaletta, jota voisin siihen verrata.

Katsojan eteen leviää silmänkantamaton, kammottava erämaa, täynnä kallioita, joiden halkeamista sieltä täältä kohoo tulisia liekkejä. Tässä erämaassa makaa Saatana kaatuneena ja voitettuna, suunnattoman, ihmispäällä varustetun lohikäärmeen muotoisena, ja lohikäärmeen häntä häämöttää kaukaa etäisyydestä, niinkuin se tahtoisi ympäröidä koko maanpiirin. Kaikki pahat himot, vaino, viha, kosto, kateus, ylpeys, mitä ankarin tuska ja mitä voimattomin epätoivo kuvastuvat Pimeydenruhtinaan villiytyneessä olennossa -- sama olento, jota Milton on sattuvasti sanonut »enkelin raunioksi» ja jossa vielä voimme huomata hänen entisen ylimaailmallisen kauneutensa surkastuneita jälkiä. On myönnettävä ettei Rafael ole esittänyt häntä siten; hänen on täytynyt sekä kirkon näkökannalta katsoen että jyrkän vastakohdan aikaansaamiseksi maalata hänet inhottavaksi; mutta hän suo kuitenkin Saatanalle erään ominaisuuden, joka tyydyttää katsojan silmää, nimittäin jättiläiskoon ja vallan, joka, jos kohta nyt musertuneena, näyttäytyy kyllin voimakkaaksi maan perustuksia järkyttääkseen. Pimeydenruhtinas ei ole nöyrtynyt, ainoastaan voitettu; hänen ojennetut kätensä tarttuvat raivoten paljaisiin, harmaisiin kallioihin, ja missä hyvänsä hän niihin koskettaa, leimahtaa hänen kynsiensä alta tuliset liekit.

Mutta Rafaelia ei saata moittia siitä, mistä Miltonia on moitittu, nim. että hän olisi tehnyt Saatanan taulunsa sankariksi; tässä makaa paha maassa ainoastaan sitä enemmän korottaakseen hyvän ja taivaallisen voittoa. Tämän mitä rajuimpien intohimojen hirmukuvan edessä seisoo ylienkeli Mikael, taulun päähenkilö, kirkastetussa, autuaassa ihanuudessaan, ennen kaikkea ilmaisten tyyneyttä, joka tekee mitä ylevimmän vaikutuksen. Hän seisoo kauniin nuorukaisen haamussa, liidellen alas korkeudesta yhä vielä suurten loistavien siipiensä kannattamana, niin että ainoastaan vasemman jalan kärki koskettaa allansa olevaa hirviötä. Hänen varustuksensa välkehtivät teräkseltä ja kullalta; nostetussa oikeassa kädessään on pitkä keihäs, kärki alaspäin suunnattuna, valmiina lävistämään lyödyn perintövihollisen. Koko hänen olentonsa ilmaisee sankarin voimaa ja majesteetillista suuruutta, mutta samassa, niinkuin jo mainitsin, tuota ikuisuuden tyyneyttä, tuota täydelleen intohimotonta ylevyyttä, ilman vihaa, ilman kostoa, sanalla sanoen, tuota autuasta suuruutta, jolla ainoastaan enkeli voi taistella ja joka saa voimakkaimman taustan hänen allansa olevasta, rikoksien ja intohimojen maailman villistä vimmasta. Hän ei voi armahtaa; jumalainen oikeus vaatii rangaistusta; mutta se on rangaistus, jonka suunnattomaan voimaan sisältyy yhtä suunnaton laupeus.

Sanotaan että taiteilija ja runoilija lainaavat taulunsa elämästä, niistä kokemuksista, joita joskus itse ovat eläneet. Se on kyllä totta, mutta se ei koske neron korkeimpia ilmestyksiä. Rafaelin Sikstiniläinen madonna ja hänen Mikaelinsa eivät ole tämän maailman ja tämän elämän lapsia; siitä on lainattu ainoastaan ulkonaisia muotoja. Tuo madonna ja tuo Mikael ovat ilmestyksiä toisesta maailmasta; maan päällä ei ole mitään heidän kaltaistaan; he ovat liian yleviä, liian puhtaita kohotakseen milloinkaan, paitsi yhdessä ainoassa, Jumal-ihmisessä, maallisten intohimojen saastuttamalta tantereelta.

Epäilemättä juuri vastakohta, antiteesi, on omiansa kohottamaan Rafaelin taulun niin suuressa määrässä muita korkeammalle. En tahdo myöskään kieltää etteikö antiteesi voi mennä liian pitkällekin, niinkuin Victor Hugota on syystä moitittu. Mutta taiteen korkeimmilla aloilla se on yhtä tarpeellinen kuin varjo maalaustaiteessa. Ylienkeli ei olisi niin ylevä, ellei hän polkisi perkelettä jalkainsa alle. Tuossa taulussa on jotakin dramaattista, siinä ettei toiminta ole päättynyt; ristiriita on edessämme, ratkaisu on tapahtumaisillaan, mutta jännitystä jatkuu. Erotuksen näitten asteiden välillä näemme muun muassa Judithia esittävissä tauluissa; se, jossa hän kohottaa miekkansa Holoferneen yli, on verrattomasti taiteellisempi kuin se, jossa hän pitää kädessään hänen katkaistua päätään.

Louvressa on vielä toinen Rafaelin tekemä Mikaelia esittävä taulu. Siinä miekalla ja kypärillä varustettu ylienkeli lyö lohikäärmeen, joka on kiertänyt häntänsä hänen jalkojensa ympäri. Kaikellaiset hirviöt tungeskelevat hänen ympärillään; etäämpänä näkyy palava kaupunki sekä käärmeiden ja siivellisten lohikäärmeiden ahdistamien kadotettujen tuskat. Samaten tapaamme Louvressa Rafaelin Pyhän Yrjänän täysissä varusteissa valkoisen hevosen selässä, kukistaen miekallaan lohikäärmeen, jonka jo on lävistänyt peitsellään; etäämpänä näemme nuoren kruunupäisen tytön, joka esittää epäjumalanpalveluksesta vapautettua Kappadokiaa. Molemmat nämät taulut, vaikka kohta käsittelyltään fantastisempia, ovat verrattomasti edellistä ala-arvoisemmat sommittelun yksinkertaisuuteen, kokonaisuuteen ja ylevään kauneuteen nähden.

_Suuri_ Mikael, niinkuin mieluimmin häntä nimittäisin, on maalattu kirkkotyyliin vuonna 1518 ja alkuansa puulle. Häntä on myöskin pidetty hallitsijavallan symboolina, joka polkee jalkainsa alle vääräoppisuuden ja kapinallisuuden, jonkatähden myöskin Ludvig XIV aikoinaan antoi asettaa tämän taulun kaikkeinkristillisimmän valtaistuimensa kohdalle. Varmaa on että tämä taulu on katoolilaisten kesken erittäin suosittu, ja 1856 papisto näytteli sitä Notre Damessa eri sisäänpääsymaksusta tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Mutta olkoonpa tuon asian laita miten tahansa; kaikkien katoovaisten ajan virtausten yläpuolella seisoo tuo ylevä enkeliolento aina yhtä suurena ja yhtä ihanana, kristillisenä taideteoksena, jota kaikki uskontunnustukset katselevat kunnioituksella, ylevänä ilmestyksenä, jommoista on harvalle kuolevaiselle suotu, ja kauneuden perikuvana, jommoista myöhemmät mestarit ovat turhaan tavotelleet.

42. Saint Cloud, Versailles, Trianon.

Minulle näytettiin kolmea linnaa: kuninkaiden päähänpistojen ja jalkavaimojen oikkujen tuloksia, mutta kuitenkin suuren kansan ylpeyden esineitä; katoovaisen komeuden näyttämöitä ja kuitenkin katoomattomien muistojen tyyssijoja; kuplia ajan kiitävässä virrassa ja kuitenkin kappale jähmettynyttä historiaa muureineen, puistoineen, marmorikuvineen ja tauluineen. Ympäröikö mitään muuta kaupunkia sellaiset huvilat ja voiko mikään toinen puutarha kerskailla sellaisista huvimajoista? Se ei ole loisto eikä komeus, joka on nostanut nuo linnat suureen maineeseensa; toiset hallitsijat saattavat rakentaa itselleen yhtä loistavia lasikaappeja; _niiden_ merkitys jälkimaailmalle on kenties kerran oleva se, että täyttävät vahtimestarin taskuja hänen ajaessaan töllistelevää matkailijalaumaa edellään kultaisten salien läpi. Mutta täällä tunnemme että rakennusmestari on ollut suuri nero, suuri turhamielisyydessäänkin; ja aikoja sitte maatuneet yksinvaltiaat ovat tietämättään olleet ainoastaan hänen välikappaleitaan. He luulivat laativansa omalle vuosisadalleen lakeja, ja he vain toteuttivatkin tahdottomasti Ranskan aikeita.

Nämä linnat ovat ranskalaisia; se on koko niiden viehättäväisyyden ja heikkouden salaisuus. Roomalaiset rakensivat Hadrianin huvilan, maurilaiset Alhambran, espanjalaiset Escurialin, preussilaiset Sans-soucin; ruotsalaiset Hagan ja Drottningholman; parikymmentä muuta kansallisuutta saattaa rakentaa jotain suurempaa ja kauniimpaa, mutta kukaan ei jäljitellä Versaillesia.

Eräänä sunnuntaina näin suihkulähteiden leikin Saint Cloudissa -- _les grandes eaux_, niinkuin niitä sanottiin. Tämä näytelmä oli sangen laiha nähtävä Imatran maanmiehelle. Nuo pienet, vaivaiset purot siilautuvat varsin vaivaloisesti alas marmoriputouksista ja lihavien tritoonien suiden kautta. Neljännestunnin kuluttua olimme tuohon ihanuuteen kyllästyneet; mutta se, mihin ei silmä kyllästynyt, oli tuo ihana puisto, jossa kasvoi vanhoja lehmuksia, tammia ja kastanjoita. Ihmisvilinä pysyttäytyi siellä alhaalla, tungeskellen satojen myymäläkojujen ja vohvelinpaistajattarien ympärillä; ainakin kaksikymmentä tyttöpensionaattia oli täällä huviretkellä ja kukin oli valinnut itselleen nurmikkonsa, jossa heittivät palloa ja volangia ja pitivät sydämellistä iloa »maalla». Mutta ylhäällä puiston kukkuloilla oli yksinäistä ja viileätä; hallitsijasukujen muistot suhisivat varjoisissa puissa; ne olivat kasvullisuuden vihreitä kruunuja, rauhallisempia ja kestävämpiä kuin kultaiset kruunut.

Linna on sievä ja tekee maalaisen vaikutuksen; sen läheisyyteen on syntynyt kokonainen kaupunki. En nähnyt sitä sisältä: _l'empereur est là_; keisari oli siellä silloin perheineen. Kello kaksi j.p.p. nähtiin santarmien kohteliaasti käskevän kansanjoukkoja poistumaan puiston läpi johtavalta suurelta kävelytieltä; kaikkien oli pakko vetäytyä määrätyn matkan päähän ja pari ratsastajaa ajaa karautti puiston sisään, luultavasti sitä tutkiakseen. Muutamia minuutteja myöhemmin vierivät esiin keisarilliset vaunut, kahden ratsastajan saattamina. Vaunuissa istui keisari Napoleon III ja keisarinna Eugenie, jotka läksivät ajeluretkelle vihreään, tuoksuavaan puistoonsa. Te maan mahtavat, joille ei edes kesän vihreys tarjoa turvallista olinpaikkaa, kukapa tahtoisi teidän kohtaloanne kadehtia! Paljoa mieluummin tahtoisin juoksennella reippaana poikana tai iloisena tyttönä nurmikolla kuin huoata yksinäisenä ja mahtavana, kultaisiin kahleisiin kytkettynä vankina itse vapaan luonnonkin keskellä.