Part 15

Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitään _kotia_ siinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritön _chez soi_, taikka vielä laimeampi _au logis_. Se on epäilemättä onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno seurustelukin.

Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa. Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä, äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta, askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa. Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.

Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. -- _V'là monsieur!_ huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä vaanimassa kulissien takana. -- Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. -- _Tiens, madame!_ huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän virkistystä! -- ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään, kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi, kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa osotteeksi -- yleisö paukuttaa käsiään.

Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt, että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla. Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari: »Venus Antiphros myllyssä» ja »Mandrinin seikkailut». Venus on sopinut kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy, mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta ulos. -- Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale, seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.

Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja pienet, aika ajoin esittävät, _Dame aux camélias_ ja _Demi-monde_ kappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuin _Amours impies_ ja muut samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta, ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla. Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on pimeyden valtaa suurempi.

Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella, sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee harvoin kuin Molièren »Amphitryon» Théâtre Françaissa. Tämä sukkela, mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton. Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia, ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia hassutuksia.

Jos kuitenkin tahdotaan väittää »Amphitryonin» olevan siveellistä tarkotusta vailla -- enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä taata -- niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta Molièren kappaleelta. Esitettiin _L'avare_, »Saituri». Provost näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut, viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa -- mielettömänä ja raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa -- teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.

Ja te, lahjakkaat, nerokkaat rouvat, neidet ja kirjailija-mamselit, ja te, kaikenlaatuiset kuuluisat herrat kirjailijat -- suuret kirjailijat, se on tietty, ainakin itse mielestänne -- teidän olisi pitänyt omistaa iltahetki Molièren _Femmes savantes_'in (Oppineiden naisien) katselemiseen Théâtre Françaissa. Myönnän että tämänkin kappaleen värit ovat jonkun verran vuosisatojen haalistamat, mutta niitä on tarpeeksi jälellä näyttääkseen teille oppineen ja kirjallisen turhamielisyyden kaikessa loistossaan ja rakastettavaisuudessaan. Nämä Molièren herrat ja naiset -- sillä herrat saavat kunnian olla mukana ihailijoina naisten kirjallisessa akatemiassa -- ovat muodostaneet keskinäisen toistensa-ylistämisyhtiön ja kiittävät yhtiön puolesta toisiaan mitä suurimmalla häveliäisyydellä. Mutta valitettavasti on muuan heistä nimettömänä julaissut erään teoksen ja joku toinen akatemian jäsenistä sattuu viattomuudessaan arvostelemaan tuota teosta mitättömäksi; enempää ei tarvita, naamari viskataan pois, ärsytetty turhamielisyys hypähtää raisuna kaikkien sopivaisuuden aisojen yli, ja tämä ihana toistensa-ylistämisyhtiö, joka äsken mitä vaatimattomimmalla innolla korotti toisensa pilviin, lausuu nyt toisilleen yhtä innokkaasti karkeuksia ja persoonallisia solvauksia -- se »polemikoi» -- ja minusta on ikävää sanoa, mutta sillä hetkellä näytti todellakin kuin oppineet sormet olisivat tulleet liian läheiseen tuttavuuteen oppineiden peruukkien kanssa. _Pulvis et umbra!_ Ei nerokaan, ei ainakaan itsejulistautunut nero, ole korotettu tavallisten, jokapäiväisten inhimillisten heikkouksien yläpuolelle.

Suvaitsetko että kerron jotain muutakin »siveysopillista» Vaudeville-teaatterista. Näemme siellä huvinäytelmän nimeltä _Les filles de marbre_, Marmoritytöt. Proloogi tapahtuu Ateenassa Perikleen aikana. Rikas Gorgias on Feidiaalta tilannut Aspasian, Laïsin ja Phryneen marmoriset veistokuvat. Feidias on työnsä tehnyt, tytöt ovat ylen kauniita, niin kauniita, että taiteilija, niiden katselemiseen vaipuneena, ei voikkaan niistä erota, vaan kieltäytyy luopumasta veistoksistaan. Mutta yhtä ihastunut Gorgias vaatii ne itselleen omaisuutenaan, ja lopulta kutsutaan paikalle Diogenes riitaa ratkaisemaan. Diogenes saapuu. »Tyttöjen», sanoo hän, »tulee itse jollakin merkillä ilmottaa kenen he tahtovat omistajakseen.» Veistokuvilta kysytään; kas, he nyökäyttävät suostumuksensa -- Gorgiaalle. »Sellaisia ovat tuollaiset marmoritytöt kaikkina aikoina», sanoo Diogenes; »he kääntyvät alati houkuttelevaa kullan hohdetta kohti!»

Nyt alkaa kappale. Muutamaan komeaan puutarhaan Pariisin läheisyydessä on asettunut seurue nuoria tuhlaajia ja sen lajin hienoja naisia, jotka, niinkuin V. Hugo heistä sanoo, _qui vendent le doux nom d'amour_. Samppanja kuohuu, soitto soi; muuan vieraista laulaa erään polkan _à pièces d'or_, jota nykyään soittavat kaikki Pariisin positiivit ja jonka katkeran ivallisia kupletteja tahdikkaasti säestää kultarahojen kilinä laulajan kukkarossa.

-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän kevään tuoksuja ja ruusujen punerrusta ja kesäillan tyyneyttä laaksossa, jolloin karja palaa laitumelta ja kuu nousee kirkkaana puiden latvojen yli? Ei, ei, ei; se on ... (kuulemme kultarahain kilisevän kukkarossa).

-- Mitä Marco rakastaa? alkaa hän uudestaan. Rakastaako hän kodin rauhaa ja puolison rakkautta ja kultakiharaisen lapsen ihanaa ääntä, lapsen, joka hymyillen kietoo käsivartensa äidin kaulaan? Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... taasen jatkaa kullan kilinä katkaistua lausetta.

Vielä kerran laulaa laulaja:

-- Mitä Marco rakastaa? Rakastaako hän hyveen vaatimatonta palkintoa, vai omantunnon rauhaa, vai kunnian loistetta, vai kuolematonta nimeä, vai kaikkea sitä, mitä maailman jaloimmat pitävät korkeana ja pyhänä? Ei, ei, ei; se mitä Marco rakastaa, se on ... ja kaameasti vastaa kulta kolmannen kerran Marcon rakkaudenkysymykseen.

Rauhaa rakastavat ihmiset, Betty, ne jotka asuvat kaukana harhateistä, kuten sinä maaseudun rauhassa, ne eivät tunne tämän vastauksen kammottavaa totuutta. Noiden kultarahojen kilinä, mikä jok'ainoa kerta sekaantui viehättävään soittoon, kaikui alati korvissani kun kuulin _à pièces d'or_ polkkaa esitettävän, ja koko kappale oli mestarillisesti rakennettu samalle teemalle.[17] Marco, jota demoonisella viehättäväisyydellä esitti madame Fargeuil, on vaarallisin sireeni, mikä vielä milloinkaan on vienyt nuorukaisen turmioon. Kuplettien ainoa näkyväinen vaikutus on ylenkatseellinen hymy kaunottaren huulilla. Tulee sitten nuori maalari nimeltä Rafael, ilosta loistaen; hän on äsken saanut näyttelyssä korkeimman palkinnon, hänen harvinainen neronsa on herättänyt yleistä ihailua, hän kohottaa katseensa loistavaa tulevaisuutta kohti ja tämä ilahuttaa hänen köyhää äitiään, jonka ainoa toivo ja tuki poikansa on. Rafael raukka, hän ei tunne maailmaa, Marcon käärmeenkatseet vangitsevat hänet heti ensi silmäyksellä ... »_qu'elle est gentille_!»...

Kun seurue poistuu, on nainen jo hänen käsivarressaan. Säästän sinulta kolmen seuraavan näytöksen kuvaamisen kappaleen loppuun saakka, ja tahdon ainoastaan mainita että tämä lahjakas ja rakastettava nuorukainen joutuu, niinkuin tuhannet ennen häntä ja tuhannet hänen jälkeensä, viettelyksen uhriksi. Turhaan häntä varottaa ystävyys; turhaan virtaavat äidin kyyneleet; turhaan hän koettaa ehkäistä poikansa lankeemista hyvän, viattoman tytön rakkauden kautta; turhaan nousee hänen oma jalompi luontonsa demoonien houkutuksia vastaan; voimattomana vaipuu sivellin joka kerta hänen kädestään; demoonit voittavat; Marco riemuitsee, kunnes ikävystyy uhriinsa ja jättää hänet, jolta hän on elämänonnen ryöstänyt, uuden rikkaamman saaliin tähden. Rafael on muutamissa kuukausissa läpikäynyt kaikki ihastuksen, mustasukkaisuuden ja epätoivon asteet:

»Der Wahn ist kurz, die Reu ist lang!»

Viimeinen isku hänet musertaa; hän palaa hyvän enkelinsä, äitinsä luo, päättäen tulla toiseksi ihmiseksi. Mutta liian myöhään; hänen voimansa ovat murtuneet ja nuorukainen, josta ehkä olisi tullut maansa ja aikansa ylpeys, vaipuu kuolemaan hukkautuneen elämänsä ja rauenneiden toiveittensa pirstaleille.

Sellainen on tämä kappale. Ainakin satatuhatta tuon suuren, kevytmielisen kaupungin asukasta on sen nähnyt, ja harvat ovat menneet tiehensä saamatta pysyviä vaikutuksia. Ja jos useimpiin nähden onkin käynyt niin, että »linnut ovat tulleet ja syöneet ne», niin on noiden vaikutusten kuitenkin monessa täytynyt kantaa hyviäkin hedelmiä. Ja itse nuo onnettomat, Marcon langenneet siskot todellisessa elämässä -- mahdotonta on ettei johonkin heistä olisi pureutunut Marcon katseen muisto, kun hän yhdellä ainoalla, puoleksi tukehtuneella huudolla paljastaa sielunsa sisimmän:

-- Oi tätä elämää, tätä elämää, kuinka sitä vihaankaan!

_Sellainen_ voi teaatteri myöskin olla, Betty. Tahdon vielä esittää pari paremmanlaatuista katkelmaa sen piiristä.

40. Loppusanoja teaatterista.

Kaukana etäisellä maaseudulla elää vanha pariskunta, joku Philemon ja Baucis. He ovat asettuneet sinne nuorina vastanaineina; kolmekymmentä vuotta on kulunut kuin yksi ainoa pitkä kesäpäivä rakkaudessa ja maaelämän rauhassa. Huomaamattaan ovat he vanhentuneet, heidän hiuksensa ovat harmaantuneet, maailma on heidät unhottanut, mutta he eivät sitä kaipaakkaan, he ovat hurskaita ja onnellisia, sillä he rakastavat toisiaan. Silloin sattuu että vanhan aviomiehen rakkain nuoruudenystävä eräänä päivänä kulkee seudun läpi ja poikkeaa heitä katsomaan. Tämä ystävä on muuan noita levottomia henkiä, jotka eivät milloinkaan viihdy kauvan samassa paikassa. Aina nuoruudestaan asti on hän kiertänyt maailmaa ja on paraillaan uudella kulkuretkellä. Tapaaminen on sydämellinen, vanhoja muistoja uudistetaan; matkustajalla on paljo kerrottavaa, maalaisherran koko elämäntarina sen sijaan supistuu muutamiin harvoihin sanoihin. Pöytä katetaan; hyvä rouva ja hänen vanha taloudenhoitajattarensa joutuvat suureen pulaan; mitenkä he maalaiskeittotaidollaan saattavat kestitä miestä, joka on syönyt käärmeitä Amerikassa ja pääskysenpesiä Itä-Intiassa? Ystävä taasen, itsekäs kuten kaikki matkailijat, on omistanut ravintolatapoja, moittii yhtä ja toista, jopa suvaitsee ajaa pellolle vanhan pariskunnan lempikissankin.

Sillä välin herrat joutuvat hieman iloiselle tuulelle ja rouva menee, hurskaille tavoilleen uskollisena, hetkeksi messuun. Maalaisaviomiehemme käy yhä vilkkaammaksi; ystävä sanoo hänelle:

-- Paras veli, minkälaista munkinelämää vietätkään täällä sopessasi? Pieni retkeily ympäri Eurooppaa vilkastuttaisi sinua; lähdetään yhdessä matkaan, minä lupaan huolehtia kaikesta.

-- Olkoon menneeksi, sanoo toinen, ja kun hänellä ei ole rohkeutta ilmottaa asiasta vaimolleen, päättää hän käyttää hänen poissaoloaan hyväkseen, panna matkatarpeensa tuossa tuokiossa kuntoon ja lähteä matkalle.

Mutta kapsäkin täyttäminen on vaikeampaa kuin luulisikaan, kun ei ole sitä ennen tehnyt. Rouva saapuu kotiin, matkustajan on pakko ilmottaa aikeensa ja hän odottaa vastaukseksi oikein Xantippamaista rajuilmaa. Hän erehtyy; hurskas vaimo ei lausu ainoatakaan moitteen sanaa; kyyneleitään hän ei kuitenkaan voi pidättää.

-- Hoitakaa hyvin ukkoraukkaani, sanoo hän; te olette reipas ja karaistunut mies; hänen tottumuksensa ja elämäntapansa ovat aivan toiset; hän kaipaa alati ystävällistä kättä, joka huolehtii hänen pienimmistäkin tarpeistaan. -- Mutta jospa hän sairastuisi, enkä minä olisi silloin hänen luonaan!

Matkailija hämmästyy; sitä hän ei ollut ajatellut. Hän on kuitenkin, itsekkäistä tavoistaan huolimatta, pohjaltaan hyvä ihminen. Hän huomaa että hyvä rouva on oikeassa. Maalaisherra astuu kimpsuineen huoneeseen lähtövalmiina ja tavotellen sitä mahtiääntä, joka sopii talon isännälle. Se ei ota oikein onnistuakseen kelpo miehellemme; mutta hän ei tapaa mitään vastarintaa. Vaan nytpä alkaa matkailija kuvata toisin värein levotonta elämäänsä. Hän oli kerran maannut pahoin sairaana kurjassa ravintolassa; palkatut kädet häntä hoitivat, välinpitämättömät katseet odottivat hänen loppunsa lähestymistä. Silloin hän käsitti kodin arvon, sen onnen, mitä tuottaa hellä oman armaan käsi, joka jäähdyttää kuuman otsan polttoa, uskollinen sydän, joka jakaa surut ja ilot... Enempää ei tarvita; maalaisherramme kiireellinen päätös horjuu, hän jää kotiin, ja vielä enemmänkin: levoton ystäväkin jää heille; hän on jo kyllikseen kiertänyt maailmaa ja elänyt ainoastaan itseään varten; hän haluaa viettää lopun elämänsä rauhassa, omistaen runsaan kokemuksensa noiden hyvien ihmisten onnen kartuttamiseksi.

-- Madame -- sanoo hän mielentilansa osotukseksi -- _rappelez votre chat!_ -- kutsukaa kissanne sisään!

Näin kappale loppuu.

Näytelmä on yksinäytöksinen komedia, nimeltä _Le village_, »Kylä», tekijä Octave Feuillet. Aihe on, kuten näet, kaikkein yksinkertaisimpia, ja kuitenkin on se käsitelty sellaisella hienoudella, huumorilla, hyväntahtoisuudella ja ihmistuntemuksella, että se sekä liikuttaa että miellyttää. Kappaleen neljää henkilöosaa näyttelivät mestarillisesti Samson, Regnier, mademoiselle Nathalie ja madame Joassin Théâtre Françaissa. Se herätti joka kerta sekä naurua että kyyneleitä, ja sillä oli -- kunnia terveen maun -- loistava menestys.

Vielä muuan näyte samasta teaatterista. Valitsen siksi _La joie fait peur_, »Ilo pelottaa», jonka tekijä on nerokas, liian aikaisin kuollut madame Emile de Girardin.

Muuan perhe on vaipunut syvään suruun. Ainoa poika, toivehikas nuori upseeri, on hiljattain kaatunut taistelussa. Hän jättää jälkeensä äidin, jonka ylpeys hän on ollut, rakastavan sisaren, lohduttamattoman morsiamen ja vanhan uskollisen palvelijan, joka on häntä muinoin kantanut käsivarsillaan. Kaikki nämät neljä ovat vakuutetut, että he hänessä ovat kadottaneet kaiken maallisen ilonsa; ainoastaan vanha palvelija koettaa, vaikka itse murtuneena, ylläpitää muitten rohkeutta. Ja se hänelle onnistuukin siinä määrässä, että molemmat tytöt hakevat uskonnon lohdutusta. Äiti yksin ei sitä voi; hänen surunsa on liian katkera; ylenpalttisessa tuskassaan hän syyttää itse kaitselmusta.

Kuitenkin sovittaa onnellinen kohtalo asian niin, että nuori upseeri ei olekkaan kuollut; hän on ainoastaan pahasti haavotettuna joutunut vankeuteen ja palaa nyt, tervehdyttyään ja vapaaksi päästyään, lomalle omaistensa luo. Ja nyt seuraa yllätysten sarja, kohtauksia niin hienoja ja todellisia kuin ainoastaan nerokas ja hienotunteinen nainen on voinut kuvata. Nuoren miehen kotiintullessa on portti suljettu, hän kiipee tutusta ikkunasta omaan huoneeseensa ja yllättää kuin kuusta pudonneena vanhan uskollisen palvelijan. Onneksi että näin sattui; hän yksin voi kestää tuon ilon valmistumatta. Hän itkee, hän nauraa, käyttäytyy kuin mielipuoli; mutta pian hän saa muuta ajattelemista. Sisar tulee; veli piilotetaan; vanhus panee liikkeelle kaiken kekseliäisyytensä, kiemuroi ja juonittelee niin, että tyttö pitää häntä hulluna; vihdoin hän aavistaa jotain salaisuutta, vetäsee oven auki ja lankee veljensä syliin. Uusia ylenpalttisia ilonpurkauksia. Sen jälkeen nuo kolme lyöttäytyvät yhteen valmistaakseen morsianta, mutta tämän yllätyksen asettaa tekijätär hienotunteisesti näyttämön ulkopuolelle. Vihdoin neuvottelevat kaikki neljä keskenään valmistaakseen äitiä. Edellinen on ollut leikkiä tämän rinnalla, sillä ilo uhkaa suorastaan tappaa hänet.

Nämä kohtaukset ovat erinomaisesti suunnitellut ja esitetyt. Mikä hyväntahtoisten juttujen paljous kiedotaankaan äitiraukan ympärille saattaakseen ensin toivon kipinän tuikkimaan ja sitten vähitellen kirkastaakseen toivon varmuudeksi! Mutta sellaisia tunteita ei voi milloinkaan herättää ja paisuttaa matemaattisten asteiden mukaan. Äidinsydän tekee kaikki laskut tyhjiksi. Liittoutuneet huomaavat kauhistuksekseen että äiti, tarkkasilmäinen kuten vain äiti saattaa olla, oivaltaa heidän salaisuutensa ennemmin kuin on laskettu, ja he koettavat nyt parantaa asiataan uusilla jutuilla, joiden tarkotus on riistää häneltä ennenaikainen varmuus. Mikä tunteiden ristiaallokko sekaantuneena toimeensa kykenemättömien valehtelijoiden koomillisuuteen! Tyhjiksi raukeevat kuitenkin nämät viattomat juonet; äiti ei laske mahdollisuuksia myötä eikä vastaan; hän päättää sisäisen vakaumuksensa mukaan, ehdottomasti, välittömästi, ja hän erehtyy siinä harvoin. Niin käy nytkin; tätä äitiä _ei voi_ kukaan pettää; hän repii kiihtyvällä innolla rikki sen verukkeiden verkon, joka on hänen ympärilleen kudottu, keksii poikansa ja vaipuu pyörtyneenä hänen syliinsä.