Part 10

Napoleon III:nnen katkerimmatkaan viholliset eivät nykyään enää kieltäne, että Ranskan valtaistuimella tänä hetkenä on _voimakas luonne_, mikä on ääretön etu aikakautena, jolloin sellaisia on niin vähän ja jonka huomattava, heinäkuun hallitsijasuvun edustama piirre on epäröiminen, horjuminen, sovittelu perittyjen ja uusien periaatteiden, odottamattomien tapausten ja yhä uudistuvien uusien vaatimusten välillä. Tähän luonteen horjumattomaan lujuuteen nähden ei Napoleon III ole setäänsä huonompi, ehkäpä voittaakin hänet; sillä Napoleon III on vielä suuremmassa määrässä _suljettu_ luonne, josta ei vielä kukaan kuolevainen, eivät edes hänen uskotuimpansa Morny ja Persigny, ole päässeet täydelleen selville ja joka, paljastaessaan jonkun päämaalinsa, tekee sen ainoastaan kätkeäkseen sen taakse jonkun toisen; sen lisäksi luonne, joka kykenee, mihin ei Napoleon I kyennyt: hetkeksi väistymään jonkun esteen tieltä, rynnistääkseen taas ensi hetkenä järkähtämättä entiseen suuntaansa; kysyen pikku asioissa kaikilta neuvoa ja siten tyydyttäen ihmisten itserakkautta, vaan suurissa elämänkysymyksissä välittämättä kenenkään neuvoista; vihdoin luonne, jonka toiminta, kuten setänsäkin, nojautuu terävään ja paikalleen sattuvaan arvostelukykyyn, mutta joka paljoa vähemmässä määrässä kuin hän johtuu harhateille persoonallisen kunnianhimonsa tähden ja tyytyy viisaasti olemaan tapausten takana johtavana kätenä, etsimättä persoonallisen esiintymisen tilapäistä kunniaa.

Napoleon III, joka ei ole itse milloinkaan armeijaa johtanut, on nimittänyt keisarivaltaansa rauhanvallaksi (_empire de la paix_). Ne epäilykset, joita aluksi lausuttiin tämän nimityksen vilpittömyydestä, on hän jo kumonnut kolmen rauhankongressin kautta, joita hän itse on johtanut. Hän tuntee perinpohjin Ranskan kansan luonteen ja ymmärtää varsin hyvin, että se oli juuri rauha _tout prix_, joka horjutti heinäkuunvaltion olemassa oloa; sillä ilman sotaista kunniaa ei edes Salomo eikä pyhimyskään saattaisi ranskalaisia hallita. Sentähden hän vuonna 1854 tahtoi sotaa, mutta kun kunniaa oli saavutettu ja Pelissier hankkinut itselleen tarpeeksi sotaista mainetta, sillä kirkastaakseen vaan ei himmentääkseen hallitsijansa loistoa, halusi Napoleon 1856 rauhaa. Tuolla sodalla astui Ranska, kolmekymmentä vuotta kestäneen horrostilan jälkeen, jälleen suurvaltojen eturiviin; ääretön etu, jonka nojalla rauhaa taasen voi jatkua jonkun aikaa. Mutta rauha tai sota, liitot tai eripuraisuudet eivät kestä minuuttiakaan kauvemmin kuin mitä keisari Napoleonin edut vaativat. Nämät edut, jotka -- myönnettäköön se mielisti -- ovat useimmin Ranskan omia kuin bourbonien etuja, ovat saaneet uutta vahviketta vallanperillisen syntymän kautta maaliskuun 16 päivänä 1856.

Muutamien harvojen vuosien kuluessa, vuodesta 1848 alkaen, on onni lahjojaan tuhlaellen korvannut entistä nurjamielisyyttään tuota monessa suhteessa oivallista miestä kohtaan ja antanut hänelle peräkkäin valtaa, voittoja, rikkautta, perheonnea -- kaikkea mitä onni _voi_ antaa, sillä rauha ja rakkaus eivät ole sen vallassa. Näin keisari Napoleonin kesäkuun 14 p:nä 1856, hänen elämänsä onnellisimpana päivänä, loistavan sodan päätyttyä ja Euroopan vaaka kädessään, saattavan miljoonien riemuitessa esikoistansa ristittäväksi. Jos olet nähnyt hänen valokuvansa, voit jotenkin hyvin kuvitella hänen persoonansa, sillä miltei kaikki hänen kuvansa ovat onnistuneita, jos kohta hiukan kaunisteltuja, sillä hän näytti suuremmassa määrässä sisällisten taisteluiden kuluttamalta kuin sivellin ja piirrin esittävät: keskikokoinen, laiha mies, ilman persoonallista arvokkuutta, paitsi hevosen selässä istuessaan; runsaasti kullalla koristettu sotilaspuku, pitkät tummanruskeat hiukset, syvällä olevat silmät, nytkin, onnensa heleimmässä loisteessa, tähystäen ympärilleen synkin, loisteettomin katsein, jota hän turhaan koetti kirkastaa onnen hymyilyllä ja lempeyden majesteettiudella, niin että pikemminkin luuli näkevänsä vahakuvan, asetettuna Kaarlo XII:n ja Fredrik II:n tavoin shakkipöydän ääreen jälkimaailman ihmeteltäväksi. Tuo elävä patsas teki salaperäisen vaikutuksen; kaikkien noitten miljoonien keskellä hän kohosi yksin kuin kallio valtameressä, salaperäisenä kuin kohtalo, hämäränä kuin tulevaisuus, milloin ihmettelyn ja vihan, milloin luottamuksen ja pelon esineenä; ainoastaan rakkaus ei ole langennut tämän onnellisen kuolevaisen osalle. Teräs häikäisee, marmori ihastuttaa, mutta mistä johtuneekaan että niiden kylmyys pelottaa?

Ja kuitenkin istui hänen rinnallaan yksi Ranskan ja maailman armaimpia naisia, loistaen kuin aamu yön rinnalla, ihanin ihanien joukossa: _keisarinna Eugenie_. Suoden auliisti herralleen ja puolisolleen kaikki ne edut, jotka kuuluvat hänen arvoonsa, on hän suonut vielä senkin, että se on keisari, joka heidän liitossaan on tehnyt paremman kaupan. Enemmän kuin kauneus on miellyttäväisyys; enemmän kuin miellyttäväisyys on hyvyys; enemmän kuin keisarinnankruunu, joka peittää Montijon Eugenien vaaleanruskeita kutreja, on se sulouden ja lempeyden aatelius, joka niin huomattavasti valaa hohtoaan jalon hallitsijattaren koko olemukseen. Hänen jalkainsa juuressa unohtaa viha tikarinsa, kateus okaansa ja häväistys myrkyllisen pistimensä; syntyneenä sitä ainoata onnea varten, jota vailla Napoleon itse on, onnea olla rakastettu itsensä tähden, kiittävät ylhäiset ja alhaiset häntä Ranskan hyväksi haltijattareksi, ja kaikki ne arvostelut, mitkä vieras hänestä kuulee julkisen imartelun ulkopuolella, voidaan yhdistää kahteen sanaan: hän on hyvä ja kaunis!

Muutamia tunteja riemukulun jälkeen kulin yöllä kello yhden aikaan Rivolinkadulla -- sivumennen sanoen voi nykyään kulkea vaaratta Pariisin kaduilla mihin aikaan yöstä hyvänsä, sillä poliisi, joka ei vietä aikaansa kapakoissa, pitää kaikki tuon suuren kaupungin lurjukset erinomaisessa kurissa. -- Kohtasin joka kymmenennellä askeleella kaupunginkersantin ja kysyin eräältä ohikulkijalta mitä tuo merkitsi. Keisari, sanoi hän, kulkee tätä tietä takaisin Tuilerieihin kello puoli kahden aikaan. Yö oli lämmin ja ihana, kävely kirkkaasti valaistujen kaarikäytävien alla miellyttävää ja suuri joukko ihmisiä vielä liikkeellä. Päätin odottaa.

Mitä enemmän keisarin tulon aika läheni, sitä sankemmiksi taajenivat poliisien rivit, ja vihdoin seisoivat kersantit tuskin kuuden askeleen päässä toisistaan molemmin puolin tavattoman pitkää katua. Jalkamiesten ei ollut nyt enää lupa kulkea itse kadulla; piti kävellä tai seisoa katukäytävillä, joista kumpikin on niin leveä kuin Helsingin tavalliset kadut. Kohteliaasti ja huomiota herättämättä silmättiin niitä katselijoita, jotka olivat pysähtyneet Tuileriein portin ulkopuolelle, ettei mahdollisesti jollakin olisi revolveripistooli povitaskussaan.

Kaksi minuuttia vailla puoli kaksi karautti atjutantti täyttä laukkaa pitkin katua, nähdäkseen oliko kaikki kunnossa. Minuuttia ennen lyöntiä tuli toinen samassa tarkotuksessa, molemmat pysähtyivät portin luo. Sen jälkeen kuului kovaa kavioiden kopsetta, etunenässä kulki kaksikymmentä ratsastavaa airutta, muutamat kertoman mukaan pistoolit viritettyinä ja sormi hanalla; sen jälkeen tuli täyttä ravia keisarilliset vaunut, nekin molemmin puolin saattajien ympäröiminä, ja jälessä vielä ratsastaen noin kolmekymmentä centgarderia komeassa puvussa, haarniskat välkkyen. Portin käänteessä hiljeni vauhti ja ainoastaan silloin saattoi vilahdukselta nähdä vaunuissa istuvat korkeat henkilöt; keisarinna näytti kalpealta, keisari itse oli liikkumaton ja kylmä kuin pronssinen kuvapatsas.

Keisari Napoleonilla on suuressa määrässä persoonallista rohkeutta; sen hän on osottanut monessa tilaisuudessa, ja se onkin Ranskan hallitsijan _ensimäinen_ ehto. Kun hän tällä tavalla kulkee pääkaupungissaan -- ja se tapahtuu ainoastaan silloin, kun edeltäkäsin tunnetaan aika ja paikka, sillä muuten hänellä on liikkuessaan ainoastaan muutamia harvoja seuralaisia -- niin se ei suinkaan tapahdu pelosta, vaan siitä välttämättömyydestä ettei oman persoonansa kautta asettaisi kokonaista järjestelmää, suurta valtakuntaa ja ehkäpä maailman rauhaa vaaranalaiseksi. Sillä ani harvat ovat minään historiallisena aikakautena merkinneet niin paljoa ja omaan persoonaansa ja sitä vastaan keskittäneet niin monia harrastuksia kuin Napoleon III. Se on ajan heikkouden merkki, että se näin pelaa _va banque_ heikosta ihmiselämästä; mutta varmaa on, että jos Ranskan hallitsija tänään kuolisi, ei kukaan voisi ennustaa miksi maailman kohtalo huomispäivänä muuttuisi.

Tähän hajanaiseen kuuluisan henkilön kuvaukseen tahdon ainoastaan lisätä, että keisari Napoleon III on saanut erinomaiselta äidiltään, kuningatar Hortenselta huolellisen kasvatuksen; että hän on perinpohjaisesti tutkinut useita tieteitä, varsinkin matematiikkaa ja sen sovelluttamista sotataitoon, etenkin tykistön hoitoon; että hän on ansiokas kirjailija ja oivallinen tyyliniekka, jonkatähden hänen puheensa, huolimatta siitä että äänensä ei ole voimakas eikä sointuisa, miltei aina ovat tarkoin punnittuja, usein voimakkaita, ja ilmaisevat sitä suurta ihmistuntemusta, jota hän kirjavilla seikkailuillaan eri kansojen keskuudessa on ymmärtänyt itselleen hankkia. Herkkäkorvainen pariisilainen väittää että keisarin puheen vieraskielinen sointu osottaa hänen viettäneen suurimman osan elämästään Ranskan rajojen ulkopuolella; ainakin esitettiin tämä korkea esimerkki ranskalaisella kohteliaisuudella eräälle ystävistäni, jota aina hävetti »vanha, rehellinen suomalainen maisteri-ranskansa». -- Muuten on keisari hyvä ratsastaja, taitava metsänkävijä, taiteiden ystävä, suosien etenkin rakennustaidetta. Siinä asiassa hän on neljään tai viiteen vuoteen saanut aikaan enemmän kuin edeltäjänsä puolessa vuosisadassa, ja Pariisi uudistuu hänen voimakkaan kätensä pakottamana niin nopeaan, että sitä muutamien vuosien päästä tuskin enää tunteekaan.

Napoleon III:sta langettakoon tuomion jälkimaailma, joka hänet paremmin käsittää. Nykyaika on kuten aina, kykenemätön arvostelemaan tuota joka tapauksessa harvinaista miestä, jonka suurin ansio sellaisena kuin hän itse näkyy sen käsittäneen, luultavasti on se, että hän on tälle ajalle ja tälle Ranskalle välttämättömyys.

31. Pariisi juhlatamineissa.

Keisarillinen prinssi oli kolmen kuukauden vanha, oli saanut niinkuin me sitä sanomme: hätäkasteen (tavallinen asia, ilman että on lainkaan mitään hätää), ja piti nyt juhlallisesti ristittämän. Sitä varten lähetti paavi lähettiläänsä Pariisiin edustamaan hänen Pyhyytensä omaa persoonaa, sillä Pius IX ei pidä siitä että häntä lähetetään noutamaan kuin mitähän pitäjänapulaista, vaikkapa tulevan keisarinkin kasteeseen. Kolmesataatuhatta vierasta virtaili Pariisiin ja kesäkuun 14 päivää 1856 vietettiin koko Ranskassa suurilla juhlallisuuksilla.

Sellaisia juhlia ei vietetä ainoastaan komeilemishalusta. Kansa, jolla on hauskaa, on hyväntahtoinen ja hallitsijalleen suosiollinen; mutta kansa, joka on ikävissään ja nukkuu huonosti, on vaarallinen ja uppiniskainen. Viisas hallitus valmistaa aina hyvälle kansalleen pehmeän vuoteen, jottei pahat unet häiritsisi sen suloista unta.

Sanomalehdet ovat aikoinaan tehneet selkoa Notre Damen kelloista, invaliidien kanuunoista, »cortegista» eli juhlakulusta kirkkoon, keisarin ja keisarinnan kummiudesta kaikille niille lapsille, jotka syntyivät Ranskassa maaliskuun 16 päivänä 1856, hyväntekeväisyyslaitosten perustamisesta päivän muistoksi, makeistötteröistä, joita jaettiin kaikille Pariisin koululapsille, nuoren prinssin kehdoista, kapaloista ja vaipoista, ristimisvaipan pitseistä, keisarinnan hiusten kuosista ja hovilaisten puvuista tuona merkkipäivänä, ynnä monista muista erittäin merkillisistä asioista. Varmana siitä, etten edes sinulle tarvitsisi suorittaa pulmallista tutkintoa näissä tärkeissä aineissa, käytin hyväkseni onnellista vapauttani ja kiipesin kello kymmenen aikana e.p. _Vendômepatsaaseen_, katsellakseni tuosta napoleonilaisesta asemasta Napoleon III:nnen Pariisia, joka someili Napoleon IV:nnen kehdon ympärillä.[10]

Napoleon I pystytti patsaan vuonna 1805 voittojensa muistoksi, sentähden se onkin valettu niistä kanuunoista, jotka hän oli ottanut sotasaaliiksi. Hänen pronssinen kuvansa, joka pystytettiin 1810, poistettiin 1815 ja pystytettiin uudestaan 1831. Ahdas kiertoporras johtaa mustan metallikasan läpi ylös patsaan huippuun, josta seitsemänkymmenenviiden kyynärän korkeudesta tänään näkyi koko kukkasten ja lippujen koristama Pariisi. Meidät päästettiin ylös vuoronsa perään, kuusi eräältään; tovereinani sattui tällä kertaa olemaan pelkästään maaseudun ranskalaisia, jotka olivat ihastusta täynnä. Siellä kunnian kukkuloilla myrskyili hiukan, ja niinkuin tavallisesti tapahtuu astuttaessa korkeudesta alas, ei se nytkään suoriutunut ilman vaivoja ja riitoja, sillä pilkkopimeässä, keskellä portaita, missä vaivoin yksi henkilö saattoi eteenpäin hapuilla, tuli vastaan toinen joukko, joka pyrki ylös -- ihmiset pyrkivät niin halusta ylös korkeuksiin ja laskeutuvat niin vastahakoisesti alas. Ylöskiipeejät tahtoivat että alasastujain, vastoin muualla seurattavaa tapaa, piti palautua jälleen ylös; alasastujat vaativat että ylöskiipeejät peräytyisivät alas, mikä oli paljoa luonnollisempaa. Syntyi kahakka tuolla pimeässä; kumpikaan ei tahtonut antaa perään. Vihdoin puristauttiin toistensa ohi, niin että koko patsas oli vaarassa särkyä ja minun kuutikkoni oli sydämestään iloinen päästessään vaarasta joutua kunniankanuunain ruuaksi ja nähdessään taas alemmalla elämän asteella auringon valon, joka paistaa ylhäisten ja alhaisten yli. Ansaitsee kuitenkin kerran elämässään nähdä edessään miljoona ihmisiä. Suunnilleen niin lukuisaksi voi laskea sen tiheän ihmismetsän, joka sinä päivänä tungeskeli Pariisin kaduilla; sillä nuo kolmesataatuhatta muukalaista kai korvasivat niitä pieniä lapsia, vanhuksia ja sairaita tai muita, joiden täytyi pysytellä kotona. Voisimme Xerxeen lailla vuodattaa kyyneleitä ajatellessamme että kaikki nuo kirjavat joukot kahden-, kolmen- tai viidenkymmenen vuoden päästä ovat kadonneet maailmasta; mutta -- niin pitkälle ei Pariisissa ajatella.

Ken vuosia aatteleis, kun päivä kerrallansa eletään.

Rivolinkadulle yksinään mahtui ainakin neljäsataatuhatta ihmistä. Ei ollut mikään helppo eikä ainakaan halpa asia hankkia itselleen siellä hyvä paikka. Ranskalainen osaa lyödä mynttiä yhtä taitavasti kuin kuka muu tahansa. Jokainen jalanleveys maata, jota voitiin käyttää siihen tarkotukseen, oli sen puolen penikulman matkalla, jota juhlasaaton piti kulkea, tilaisuutta varten rakennettujen parvekkeiden peitossa. Jokainen ullakkohuone oli vuokrattu kalliista maksusta; parvekkeista, joille sopi kaksikymmentä henkeä, maksettiin paremmissa paikoissa kolmetuhatta frankkia. Joka ikkuna koko tuolla mahdottoman pitkällä kadulla oli katsojia täynnä; ylhäällä viisikerroksisten talojen katoilla kiipeili ihmisiä. Kaupittiin ja tingittiin kuin markkinoilla. Kaikkialla kuului huutoja: _place à louer! Place bien située!_ Istumapaikasta kaarikäytäväin alla paksun pylvään takana pyydettiin kaksikymmentä frankkia. Istua saa maailmassa kyllikseen muuallakin, ajattelin itsekseni ja vuokrasin viidellä frankilla kolmen korttelin levyisen seisomapaikan laudalla, joka oli asetettu kahdelle tuolille ja josta oli erinomainen näköala kumpaankin suuntaan. Aivan takanani muutamalla väliaikaisella parvekkeella maksoi joka paikka kaksikymmentäviisi frankkia. Laudalle sopi neljä henkeä, yhteensä kahdenkymmenen frankin tulo puseromiehelle, joka asui penikulman päässä ja kärsivällisesti oli seisonut kadulla tuoleineen ja lautoineen kaksikymmentä tuntia. Siitä tuli kuitenkin yksi frankki tuntia kohti. Tovereinani oli utelias provencelainen perhe, muuan viinikauppias vaimoineen ja tyttärineen, ja joka kerta kun lauta keikkui, tarttui nuori provencelaisneitonen lujasti naapurinsa käsivarteen. Sinä, Betty, et varmaankaan ole milloinkaan seisonut keikkuvalla laudalla, miljoona ihmisiä ympärilläsi. Tuollaisessa asemassa tullaan uskomattoman hyviksi ystäviksi.

Kello 3 i.p. asettautuivat sotilaat ja kansalliskaarti tiheisiin riveihin molemmin puolin katua Tuilerieistä aina Notre Dameen saakka; niitä lienee ollut noin kuusikymmentä tuhatta miestä. Everstejä ja adjutantteja ratsasti edestakaisin rivien välillä, poltellen aivan vapaasti paperossejaan aina miltei juhlakulkueen tuloon asti. Tuo johdatti mieleeni brüsseliläisen päävahdin, jonka vahtiapitävä upseeri istui takki levällään kahvia juoden ja sikaaria polttaen vahtikentällä, ja sotamiehet istuivat aivan hänen vieressään samalla tavalla. Se näyttää pohjoismaalaisesta kummalliselta, mutta voit olla vakuutettu että nuo sikaarinpolttajat ovat mitä urhoollisimpia sotilaita, kun on tarpeen käsitellä vähän vaarallisemman laatuista savua ja tulta.

Kello puoli viiden aikaan ratsasti marsalkka Magnan kunniaa tekevien rivien läpi tarkastaen oliko kaikki kunnossa. Vähää sen jälkeen tuli paavillinen lähetti, lihavanlainen ukko punaisessa kardinaalikaavussa, mukanaan neljässä kullatussa vaunussa ajava saattojoukkue, ensimäiset vaunut kuuden, toiset neljän valkoisen hevosen vetäminä. Notre Damen ovella otti hänet vastaan Pariisin arkkipiispa samoilla kunnianosotuksilla, mitkä olisivat tulleet hänen Pyhyytensä itsensä osaksi.

Kello neljännestä vailla viisi tulivat ensimäiset hovivaunut. _Ah v'là! v'là_ huusi rinnallani seisova provencelainen rouva ja kurottautui eteenpäin niin, että lauta oli kadottamaisillaan tasapainonsa; _voilà la nourrice et l'enfant!_ -- »siellä tulee imettäjä ja lapsi!» Nuo ensimäiset vaunut täytti todellakin valkoinen pilvi, jonka sisällyksestä tuskin saattoi olla aavistusta, kunnes huomasi kahden hovinaisen hyvinkäherretyt kutrit pilkistävän kuin pääskyjen päät pilvestä; he itse, istuen vastakkain, täyttivät joltisenkin korkeat ja leveät vaunut kuohuvalla harsokangas- ja pitsipilvellä. Naapurini naivi erehdys olikin ensimäinen kompasana, jonka kuulin lausuttavan -- krinoliinista.

Vihdoin, kello viiden aikana, kulki todellakin, viisitoista askelta lautamme vieritse, imettäjä, lapsi ja kaksi hoitajaa vaunuissa, joita, samoinkuin paavillisiakin vaunuja, veti kuusi valkoista hevosta. Vaunut olivat katetut, mutta suuret ikkunat avoinna kummallekin puolelle, sillä päivä oli kirkas, tyyni ja kaunis, ei aavistustakaan tulevaisuuden myrskyistä. Imettäjä piteli prinssiä korkealla edessään valkoisella silkkityynyllä, niin että jokainen voi hyvästi hänet nähdä. Se oli kaunis poikanen, suuri- ja kirkassilmäinen sekä ikäisekseen sangen järkevän näköinen; aikaisinkehittynyt nuorukainen muutenkin, sillä hänellä oli olkapäistä riippuvassa nauhassa kunnialegionan suuri rintatähti. Koko tuon äärettömän ihmisjoukon läpi kulki kuin kaukaisten merenaaltojen kohina ja sen jälkeen puhkesi ilmoille tuhatääninen _vive l'empereur!_ joka tuskin milloinkaan aina ensimäisen Napoleonin ajoista asti lienee kaikunut niin sydämen pohjasta. Kukapa ei tuntisi liikutusta nähdessään pienen lapsen, joka kulkee sellaisia kohtaloita kohti! Sellainen näkö sovittaa itse vihankin. Kun heti sen jälkeen saapui, molemmin puolin tervehtien, keisari ja keisarinna kullalla ja kuvanveistoksilla koristetuissa valtionvaunuissa, jotka olivat maksaneet sataviisikymmentätuhatta frankkia, kuului tosin taasen sama huuto, mutta heikompana, innottomampana; monet huusivat ainoastaan _vive l'impératrice!_ Ranskalainen innostus on kuin olkisoihtu, se leimahtaa yhdessä silmänräpäyksessä, mutta sammuu jo seuraavana.

-- _Ah, le pauvre petit prince_, kuulin ympärilläni sanottavan, _qu'il est beau! Tiens, il nous regarde! Il rit! Dieu le bénisse, pauvre enfant! Voilà l'empereur et l'impératrice! Qu'il est sombre! Qu'elle est charmante! Magnifique carosse! Je ne vois plus le prince! Bon dieu, quel avenir! Pauvre enfant! Regnera-t-il jamais?_

-- _Jamais!_[11] vastasi syvä ääni takanamme. Käännyin ja näin yhden noita onnettomuutta ennustavia naamoja, joita Pariisin tulivuori kaikissa vallankumouksissa syöksee sydämyksistään, ja jotka, sillävälin näkymättöminä, ainoastaan suurissa kansanjuhlissa toisinaan hiipivät kuin varjot poliisin haukansilmiä pakoon. Samana hetkenä lähestyi vastakkaiselta katuviereltä kaupunginkersantti. Hän oli epäilemättä kuullut tuon ruman ennustuksen. Lautamme joutui suureen vaaraan. Mutta kansanjoukko oli niin sankka, että kun kersantti oli raivannut itselleen tien ennustajan äskeiselle paikalle, oli tuo jo jälkeä jättämättä kadonnut.

Pitkä, komea saattue kulki hitaasti ohitse. Mahdotonta on luetella kaikkia sen kuuluisuuksia. Prinsessa Mathilde, Badenin Stephanie, prinssi Napoleon (hänen isänsä, Jérôme kuningas, oli sairaana), Ruotsin prinssi Oskar, marsalkat Vaillant, Magnan ja Canrobert, kenraalit Niel ja Bosquet, suosikit Morny, Persigny ja Walewski, koko diplomaattikunta, maaliskuun 30 päivän rauhanvälittäjät, prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria, joita ei kukaan lukea tainnut, lyhyesti sanoen: kaikki mitä napoleonilainen valta oli koonnut ympärilleen korkeasukuista, kaunista, loistavaa tai kuuluisaa, kulki tässä hallitsijan saattueessa liikkuvien kiertokuvien lailla, jotka vaivatta siirtävät katsojan taulusta toiseen. Ainoa, joka oli poissa, oli Malakoffin sankari Pelissier, joka paraikaa teki lähtöä voittamistaan maista.

Koko tämä loistava seurue virtaili nyt Notre Dameen, jossa Pariisin arkkipiispa toimitti kasteen, paavin ja Ruotsin kuningattaren ollessa kummeina edustajiensa kautta. Notre Dameen ei sovi kuin kolmetuhatta henkeä ja ahdingon välttämiseksi ei jaettu edes tuotakaan määrää pääsylippuja. Suuri yleisö sai sentähden tyytyä sanomalehtien kertomuksiin, muutamiin keskinkertaisiin valopainoksiin ja erääseen pronssimitaliin, jota erikokoisena myytiin joka paikassa kahdesta tai neljästä sousta. Etupuolella on kirjotus: _Napoléon Eugène Louis Jean Joseph, baptisé en l'église Notre Dame de Paris le 16 Juin 1856_. Takapuolella on kuvattuna pieni prinssi kastemaljassa kahden enkelin tukemana; hänen päällänsä liitelee pyhähenki kyyhkysen muodossa ja alle on piirretty: _Que le Saint Esprit l'éclaire de sa lumière divine_ (Pyhä Henki hänet valaiskoon jumalallisella valollaan). Mitaalissa on silmukka, josta sitä kannetaan kaulassa. Pieni suomalainen tyttö on saanut minun mitalini, nähdäkseen mitä tuosta poikasesta tulevaisuudessa tulee.[12]

Kerron sitte vähän kansanjuhlista.

Provencilaiseni jäivät uskollisesti laudalle odottamaan kulkueen takaisintuloa. Monet muut ajattelivat niinkuin minäkin, että kolmen tunnin oleskelu keikkuvalla laudalla saattaa hyvästi riittää. Joukot alkoivat hajaantua, mutta painetit sulkivat yhä Rivolinkatua. Tekemällä pitkän kierroksen ja taistelemalla kaksikymmentä minuuttia noita ihmisaaltoja vastaan, pääsin onnellisesti toiselle puolelle. Mutta vielä kauvan kaikuivat korvissani huudot: »_pauvre enfant! pauvre enfant!_». Lapsi raukka! Mitähän sinustakin tulee? Tuilerieissä asuu valta, mutta se ei siellä synny. Kahteen vuosisataan, aina Ludvig XIV:nnen ajoista asti, ei ole yksikään Ranskan kruununperillinen noussut valtaistuimelle isänsä jälkeen. Kehto, jonka Pariisin kaupungilta sait, on aluksen kaltainen; millaisissahan myrskyävissä aallokoissa on tuokin alus kerran keinuva? Kukapa isä tai äiti edes Suomen kaukaisilla saloilla tahtoisi vaihtaa lapsensa kohtalon sinun kohtaloosi! _Pauvre enfant! Pauvre enfant!_

32. Kansanjuhlat kesäkuun 15 p:nä 1856.

Kansa, jolla on hauskaa, ei ole ainoastaan tottelevainen ja hyväntahtoinen -- se puoli asiasta jääköön sikseen. Kansa, jolla on hauskaa, on tavallisesti myöskin hyvä ja kelvollinen ja ahkera kansa, ja se puoli on tärkeämpi. Ihmisolento ei voi koko ikäänsä orjailla raskaiden velvollisuuksiensa täyttämisessä, ellei se saa joskus keventää mieltään pienellä pilalla. Ilo on työn ehto, ilman sitä edistyy työ hitaasti. Ja ilon pitää päästä ilmoille viattomalla, ainakin vahingottomalla tavalla, eikä raa'asti, turmelevasti ja inhottavasti. Tuota seikkaa sietäisi vähän enemmän ajatella siellä kotonakin, ettei kävisi niinkuin nyt usein, että työmies hakee iloaan kapakoista. Hänellähän ei ole muuta paikkaa, mistä mielenkevennystä etsisi.