v. 1882 oli Saksassa sadeaika, jonka vertaista meidän maassamme

ani harvoin nähdään, mutta samaan aikaan oli meillä iloksemme etelä-Englannissa melkein yhtämittaa mitä herttaisinta ilmaa. Tämä oli sitä otollisempaa kun muuten syystä puhutaan Englannin _lyijyharmaasta_ taivaasta. Näytti siltä kuin pilvet silloin eivät olisi päässeet kanavan poikki. Jos tämä ei seurannutkaan siitä, että eräs saksalainen pappi vietti vapaa-aikaansa Englannissa, niin oli se kumminkin hänelle iloksi, ja hän kiitti joka päivä Jumalaansa siitä. Nyt kiitin aluksi liikutetuin sydämin siitä, että minun oli suotu mitä en rohkeimmissakaan nuoruuden unelmissa aavistanut, että näet saisin käydä tässäkin maassa, jossa on niin paljon huomiota, mieltymystä herättävää. Tuntikausin ihailin ihanata rannikkoa, jossa yhä astui näkyviin uusia ja äkkiarvaamattomia kauneuksia. Sinä hetkenä kangasti mielessäni tämän saarennon suurenmoinen historia, jota valtakuntaa ihmeellisesti suojelee meren hopeavyö ja äkkijyrkät lumivalkoiset kalliot paremmin kuin kaikki maailman insinöörit ja linnanrakentajat saattaisi sitä suojella. Kerroin lapsilleni uhkarohkeista skandinavialaisista viikingeistä, vanhoista angleista, sakseista ja normanneista, jotka muinaisina aikoina tuhoavilla sotaretkillään valloittivat maan. Mutta minä kerroin heille myöskin voimallisista vihollisista, jotka ovat yrittäneet valloittaa Englannin kykenemättä sitä tehdä, kerroin Hispanian "voittamattomasta armadasta," jonka Jumalan ilma hävitti, ja Napoleon I:sen suuresta laivastosta, jonka urhoollisen amiraali Nelsonin kanuunat löi pirstaleiksi j.n.e.

Oi, kuinka runollista, kuinka lumoavaa, kuinka vapaata on elämä merellä! Kuinka siellä riemuitsee jokainen verentilkka uhkeassa nuoruuden innossa! Erittäin viehättävä on semmitenkin tämä matka suoraan Englannin lumivalkoista kalliorannikkoa kohti. Ja vielä ihanampi kuin auringon valossa on rannikko arvatenkin kun se kuutamon salaperäisessä taikavalossa lumivalkeana kohoaa tumman meren helmasta. Mutta me olimme täysin tyytyväiset auringonkin valoon.

Kello 5 jälkeenpuolenpäivän näimme _Portsmouth'in_ ylpeine linnoituksineen (joiden kaikki tulikidat tähtäävät Ranskaa kohti) ja _Spithead'in_ sataman mahtavine sotalaivoineen. Mutta etelässä näimme melkein kivenheiton matkalla meistä lumoavan ihanan _Wight_-saaren rohkeine kallioineen, etelämaisine kasvullisuuksineen, karjalaumoineen, jotka vetivät vertoja schweitsiläisille, ihmeellisen kauniine puineen. Tuo sievä amfiteaterin muotoon rakennettu kaupunki on _Cowes_-saaren pääsatama, ja uhkea linna tuolla puolen kaupunkia on _Osborne_, kuningatar Viktoorian mielipaikka. Nytkin hän siellä asuu ja silmäilee epäilemättä tänä hetkenä merta. Ei sentähden että me tulemme "Elbe"-laivassa, vaan sentähden että nuoret rikkaat englantilaiset juuri tänään iltapäivänä hänen ja meidän nähden toimittavat _kilpapurjehdusta_, kuningattarelle suureksi kunniaksi ja meille vielä suuremmaksi huviksi. Unohtumaton näky oli nähdä soleat veneet, purjepuut täpötäynnä lumivalkeita purjeita nuolen nopeudella ilta-auringon hohtavassa valossa kiitävän ohi vihannan saaren. Meren rannalta ja lipuilla koristetuista, liikkumattomista höyrylaivoista katselee lukematon ihmispaljous suuressa mielenjännityksessä iloista kilpailua, ja korkeilla riemuhuudoilla ja liehuvilla nenäliinoilla tervehditään jokaista saavutettua voittoa.

Mutta nyt oli meidän heittäminen rakkaan "Elbe"-laivamme hyvästi. Vähäpätöisen pieni höyrylaiva, joka jo Doverin kohdalla annetulla merkillä oli käsketty tänne, laski meidän laivamme rautaiseen laitaan. Lyhyt, sydämellinen hyvästiheitto vaan, ja me olimme pelkkien englantilaisten joukossa englantilaisella alueella, sillä pienoinen höyrylaiva oli englantilaisen seuran oma. Ystävälliset tullivirkamiehet tarkastivat meidän matkakapineemme, tai oikeammin sanoen he olivat tulleet sitä tekemään, ja näyttivätkin haluavan tutustua kapineisiimme. Mutta he uskoivat minun saksalaisia kasvojani ja klassillista englanninkieltäni. En tosin vielä ollut tullut tietäneeksi mitkä englantilaiset sanat merkitsevät "tullinalainen" ja "matkalaukku". Mutta kun minä rohkeasti ja ujostelematta sanoin: "Nothing Zollpflichtiges is in the coffers",[3] osoittivat he hymyilyllä ymmärtäneensä mitä tarkoitin. Right! Right! (oikein, oikein!) arvelivat nuo kunnon miehet, ja meidän laukkumme jäivät avaamatta. Ensimmäiset kielentaitoni kokeet olivat siis päättyneet onnellisesti, joka tuotti minulle hyvät tulevaisuuden toiveet.

"Elbe" jatkoi kulkuansa melkein rautatiejunan nopeudella länteenpäin. Meidän matkamme oli pohjaa kohti, Southamptoniin, ja me olimme mielissämme siitä että kuljettiin hitaammin -- sileä merenlahti, joka metsäisine kukkuloineen ja soreine huviloineen nyt aukeni silmäimme eteen, näytti huutavan sivukulkeville: "Pysähtykää, pysähtykää, älkää kiiruhtako!" Mutta noin kello 7 tienoissa laskimme kuitenkin rantaan sotalaivojen ja kauppa-alusten keskellä. Pian olimme ravintolassa, joka tarjosi sellaista mukavuutta ja hupaista ylellisyyttä, jota tapaa ainoastaan Englannissa. Huoneet, käytävät, etehiset olivat pehmeiden mattojen peittämät -- makuuhuoneissa tavattiin mitä paraimmat kylpylaitokset ja kaikki mikä suinkin mukavuuteen ja virkistykseen kuuluu -- ja kaiken tämän lisäksi tapasimme iloksemme pöydällä vielä suuren Raamatun. Ja seinällä tervehti meitä väripainoksella tehty raamatunlause kauniissa puitteissa, "_Mikä on ihminen, ettäs häntä muistat? eli ihmisen poika, ettäs häntä etsiskelet_?" Ps. 8. Oltiin kotona tuolla vieraassa maassa; oltiin metsien keskellä, vaikka kuulimmekin outoja ääniä joka haaralta. Jumalan sana on side, joka yhdistää kansat _yhdeksi_ perheeksi.

SILMÄÄNPISTÄVÄT KANSALLISET OMITUISUUDET.

1. "En vaan Englantiin!"

"Lähden minne tahansa, mutta en vaan Englantiin!" tämä oli monen vuoden kuluessa ainainen vastaukseni, kun mikä usein tapahtui -- kutsut tuli Englannista. Ja minä olen kuitenkin muuten ihminen, joka varsin kernaasti matkustan; ja ne jotka pyysivät minua Lontoossa käymään olivat ja ovat minun likeisiä ystäviäni, ja minä tiesin että heidän talonsa oli tarjoava minulle mitä hauskimpaa kotia. Siitä asia ei rippunut. Mutta minulla oli voittamaton _ennakkoluulo Englantia vastaan_, sekä Englannin maata että kansaa vastaan. Suotakoon minun tässä suoraan ilmaista ja kertoa mitä minulla sydämessäni oli Englantia vastaan. Tätä en sano sentähden että muka minun yksityiset mielipiteeni mitään merkitsisivät; mutta en luule erehtyväni, kun uskon, että lukemattomilla muilla saksalaisilla on samat epäilykset, samat ajatukset kuin minullakin. Mutta näiden lehtien tarkoitus on, sen tahdon heti mainita, saattaa rakkaita maanmiehiäni joukottain lähtemään poikki kanavan perinpohjin tutustuaksensa kansaan ja maahan. Sillä mitä minuun tulee, niin minun täytyy tunnustaa, että olen "perinpohjin kääntynyt". Kuten usein ennenkin elämässäni tuli minun, lyhytnäköisen ihmislapsen, oppia ett'en tiennyt mikä minulle oli hyödyllistä ja terveellistä. Kuten usein muutenkin elämässäni täytyi minun kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen tunnustaa: "Herra Jumalani, minä kiitän sinua, että vastahakoisuudestani huolimatta olet tehnyt minulle, minkä tehnyt olet." Niin oli minun usein ennen käynyt, ja niin täytyy minun sanoa Englannin matkastanikin. Noudatin vihdoin englantilaisten veljieni usein uudistettuja ystävällisiä kutsumuksia, koska pidin vääränä olla lähtemättä seposelälleen avatusta ovesta vieraasen kansaan ja maahan. Pidin _velvollisuutenani_ tällä tavoin laajentaa henkistä näköpiiriäni ja tehdä jotain kehityksekseni. Mutta ajattelin, että Lontoosta, sen meluavasta hälinästä ja huminasta, palajaisin kotiin uupuneena, tylsänä, vieläpä rusennettuna ja ärtyneenä. Ja nyt onkin käynyt ihan päinvastoin. Viiden viikon olo Alppien ylängöllä ei olisi saattanut enemmän virkistää väsynyttä ruumistani kuin viiden viikon oleskeleminen etelä-Englannissa. Mutta mitä henkisen näköpiirini laajentamiseen ja ajatusmaailmani suurentamiseen tulee, niin en milloinkaan ole matkaa tehnyt, joka läheskään olisi tuottanut minulle samaa hyötyä. Rückert sanoo jossakin:

Kun uuden kielen opit, henki vangittu Vapautuu povessasi, mykäks' tuomittu, Se toimens' alkaa omast' elinvoimastansa Ja näköalat avaa uudet kokonansa.

Mitä suuri runoilija tässä aivan oikein sanoo jokaisesta uudesta _kielestä_, se pitää paikkansa vielä enemmän jokaisen uuden _kansan_ suhteen, jota rakkaudella ja luottamuksella koetellaan oppia tuntemaan. Mutta se pitää paikkansa semmitenkin mitä Englannin kansaan tulee, niinkuin kohta saamme nähdä.

"Mutta sanokaa, mitä teillä oikeastaan oli Englantia vastaan?" -- kuulen kysyttävän. No niin, juuret vastenmielisyyteeni ovat, niinkuin ajatustemme kaikki muutkin juuret, _lapsuuden ajasta_ etsittävät. Kun olin noin 13 vuoden vanha, matkustin enoni kanssa Rein-virralla. Tapasimme ravintoloissa, höyrylaivoissa, vuorilla ja linnoissa suuret joukot englantilaisia. Useimmat heistä käyttäytyivät niin pöyhkeästi, niinkuin me muut emme olisi olleetkaan ihmisiä, ja esiintyivät kaikkialla niin kopeasti, niinkuin he olisivat itselleen vuokranneet tai ostaneet kaikki Reinin maakuntamme ihanuudet. Mutta enoni, kun tuskissani kerroin tämän havaintoni, sanoi halveksivasti: "sellaisia ovat nämä kylmäsydämiset, kalaveriset ihmiset joka paikassa, -- härkämäisiä, niin että pois laidalta; minä en milloinkaan lähde majailemaan ravintolaan, jossa on englantilaisia".[4] Tämä painui syvästi nuoreen sydämeeni, sillä enoni oli minun silmissäni maailmantuntija, johon tuli luottaa. Mieltäni katkeroitti se, että nämä muukalaiset käyttäytyivät meidän alueellamme, niinkuin he olisivat olleet sen haltiat, ynnä se että heitä useinkin niin kohdeltiin, koska heillä aina oli kultarahat käsissä.

Myöhemmiltä matkoiltani opin tosin tuntemaan useita erittäin herttaisia englantilaisia; mutta ylimalkaan vakaantui kumminkin ensimmäinen mielipiteeni, semmitenkin kun se jo oli käynyt ennakkoluuloksi. Ylipään näkyivät kuitenkin kaikki Albionin pojat kaikkialla olevan samankaltaiset, tapasi heidät sitten Grindelwaldin jäätiköillä, Parisin bulevardeilla tai Wienin Praterilla, Kölnin tuomiokirkossa tai briilin terassilla Dresdenissä. Sekään seikka, että lukuisat englantilaiset, jotka asuvat keskuudessamme täällä Bremenissä, ovat käyneet sydämelleni rakkaiksi, ei voinut ajatustani järkähyttää. Pidin sitä onnellisena sattumana, ja muuten olivat nämä melkein kaikki herttaisia kristittyjä, niin ett'ei siis heistä voitu mitään päättää kansasta kokonaisuudessaan.

Vanhemmaksi tultuani kuulin myöskin paljon puhuttavan englantilaisten politiikista. Sitä ei liioin kehuttu, vaan moitittiin melkein kaikkialla mitä halvimmaksi ja itsekkäisimmäksi kauppiaspolitiikiksi kaikkia ihanteita vailla. Se häpäisevä sota, jonka kautta "kristityt" englantilaiset pakanallisille kiinalaisille tyrkyttivät ihmissyöpää, kansojatuhoavaa opiumia, täytti sydämeni oikeutetulla, pyhällä kauhulla. Kuin hinduit ryhtyivät kapinaan englantilaisia hallitsioitansa vastaan, harrastin niinikään kiihkeästi pakanoiden asiaa näitä kristittyjä vastaan. Minun silmissäni oli pelkkää ulkokullaisuutta, kun luin, että englantilaiset suurella innolla ja suurilla kustannuksilla tahtoivat saattaa evankeliumia samalle kansalle, jota he hallitustavallaan niin julmasti kohtelivat. En vielä tänäkään päivänä suuresti ihaile englantilaisten politiikkia, mutta ennen en tullut ajatelleeksi, että työskenteliät lähetystoimen alalla ja politiikin määräjät ovat eri henkilöjä; en tullut ajatelleeksi, että, jos kaikkien kansojen ulkomaan politiikkia punnitaan Jumalan sanan tai vaikkapa omantunnon vaa'alla, ei yhdenkään kansan politiikki kestäisi. Haijinfilosofia (itseäni olen likinnä) on ylimalkaan valtiomiesten politiikin määrääjänä, kuulukoot mihinkä kansaan tahansa.

Mitä edelleen kuulin ja luin englantilaisten _kirkollisesta ja kristillisestä_ elämästä, oli myöskin minulle ainoastaan osaksi mieleen. Tosin herätti minussa johonkin määrin kunnioitusta heidän pyhänpäivänviettonsa; mutta puritaanilainen yksipuolisuus tuntui siinä taas loukkaavalta. Suuremmoinen lähetystoimi ja alttiiksiantaumus ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan hyväksi teki minuun yleensä valtaavan vaikutuksen. Mutta tämäkin ihailu väheni suuressa määrin, kun näin, kuinka yksipuolisesti ja moittivasti englantilaiset kristityt tuomitsevat meidän mannermaalaisten ja semmitenkin meidän saksalaisten kirkollisia olojamme. Aivan moni puhuu niistä, niinkuin vallitsisi täällä pakanallisuus, jota huonosti voidaan peittää, ja niinkuin muka oikea evankeliumin saarna vasta täällä oli alotettava, ja tietysti englantilaisten toimesta. Törkeällä ja loukkaavalla tavalla vähääkään ymmärtämättä saksalaista luonnetta ja sen omituisuutta ovatkin muutamat englantilaiset kristityt siellä täällä Saksassa yrittäneet kääntää näitä "pakanoita". Koska meillä ei ole tuota ankaraa pyhäpäivänviettoa, koska vapaampi tuuli puhaltaa meidän yliopistoissamme, koska sentähden monikin kirkkomme papeista on uskottomuuden miehiä; -- koska lukemattoman monet saksalaiset rohkeasti ja ivallisesti herjaavat ja pilkkaavat kaikkea mikä on kirkollista ja kristillistä (jota englantilaiset eivät niin helposti tee); -- koska saksalaiset sanomalehdet yleensä ovat enemmän kirkollisvihollisia kuin englantilaiset; -- koska ennen kaikkea kristillisyys Saksanmaassa ei kanna samaa pukua ja asua kuin tuolla puolen kanavan, -- niin nuo hyväntahtoiset mutta yksinkertaiset ihmiset eivät saata huomata sitä alkuperäistä, ytimekästä hengellistä elämää, joka kaikesta yllä sanotusta huolimatta on meidän saksankansamme ilon syynä. _Uskonnollisesta elämästä Englannissa_ olin tosin lukenut paljon ylistystä, ja kadehdittavalta näyttikin minusta siellä vallitseva yleinen kirkollisuus. Mutta jäykkiin muotoihin kangistunut valtiokirkko tuntui minusta liian lain-alaiselta, ja lukemattomien independenttien teot ja toimet muistuttivat minusta liiaksi koneistoa ja tehdasta.

Tämä kaikki painoi raskaasti mieltäni. Edelleen oli minut huolestuttanut kertomukset _seuraelämän jäykistä tavoista ja muodoista_ kanavan toisella puolen. Vaan kun nauttii vapaa-aikaa, niin on ensimmäinen virkistyksen ehto, että voi liikkua hiukan vapaasti. Mutta minulle oli julistettu: "Ken ei käytä meistä ja kahvelia ihan sillä tavoin kuin herrat englantilaiset pitävät sopivana, häntä pidetään auttamattomasti raakana muukalaisena, olkoon hänellä muuten vaikka kaikki ylienkelin tavat", ja sen lisäksi: "Aina kun sikarin poltat, täytyy sinun pahantekijän tavoin paeta kellarikerrokseen tai romuhuoneen viho viimeiseen sopukkaan; jos taas juot lasin olutta tai viiniä, niin ole varma siitä, että joku kiihkeä raittiusmies tai absolutisti jo katselee sinua argussilmin ja farisealaisesti päätään pudistaen tekee ristinmerkin sinun tähtesi." -- Mutta erityisenä esteenä oli mielestäni puuttuva _kielentaitoni_. Mitä ei tunne, sitä ei voi rakastaa. Minä en rakastanut englanninkieltä (en voi nytkään sanoa, että se minusta on kaunista). Minusta tuntui tarpeettomalta oppia sitä kieltä, joka oikeastaan on kauhea sekasotko kaikenkaltaisista kielistä. Ääntäminen ainoastaan oli minusta siinä omituista, mutta sanavarasto on lainattu melkein kaikista muista kielistä. Mutta englannin kielen omituista ääntämistä kaikkine nenä- ja kurkkuäänineen en voinut kärsiä. Pilkkakirves Heikki Heine sanoo siitä: "Ota muutamia sanoja suuhusi, kääntele niitä siinä pari kertaa pitkin ja poikki, sylkäse ne sitten suustasi -- se se on englannin kieltä." Tämä kuuluu häijylle, ja häijysti sanottu se onkin; mutta rahtunen sievää siinä sittenkin on. Tätä rahtusta käytin kauan tietämättömyyteni vanhurskauttamiseksi ja pyhittämiseksi. Mutta kuka voi oppia tuntemaan jotakin kansaa ja maata kieltä taitamatta? Mitä minun siis tuli tehdä? Minun täytyi vanhoilla päivilläni vielä kerran alkaa aakkosista englannin kieltä oppiakseni. Tämä oli vaikea tehtävä. Mutta kun siihen voin käyttää varsin vähän aikaa, kun lisäksi en ensinkään voi omistaa itselleni "kielimiehen" nimeä, niin edistyin, opettajani erinomaisesta taidosta ja kärsivällisyydestä huolimatta, tuiki vähän. Kuten pelonalainen sotilas läksin taisteluun. Tieto ett'ei mitään ymmärrä tai ainoastaan puoleksi ymmärtää mitä sanotaan, että joka paikassa tulee ymmärretyksi ainoastaan puoleksi tai kokonaan väärinymmärretyksi, vaikuttaa sen että tuntee itsensä voimattomaksi, nöyryytetyksi ja epävarmaksi, ja käypipä pian sellaisissa oloissa luulevaksi ja ärtyneeksi. Pääsee pian tyhmien kirjoihin muitten, vieläpä omissakin silmissään, kun ei taida puhua eikä kuulla. Mutta kukapa -- paitsi mahdollisesti se, joka todella on viisas -- tahtoo pitää itseään tuhmana? Kuvittelin siis mielessäni itseäni kaikkialla syrjäytetyksi, ihmisten säälin- vieläpä naurunkin-alaiseksi, ja tuskallinen huoli ja kalvava kaiho täytti tätä ajatellessani mieleni. -- Kaikkien muiden onnettomuuksien lisäksi tuli vielä yksi. Ensimmäinen englanninkielinen kirja minkä luin, ja vieläpä vähää ennen lähtöäni, herätti eloon kaiken vanhan ja uuden vihani, kaiken vanhan ja uuden vastenmielisyyteni Englantia vastaan. Kirja oli nimeltään "German Home Life" (Perhe-elämä Saksassa). Kirjan tekijä on muuan "ylhäinen" ja nerokas englannitar. Hän on, kuten itse sanoo, seitsemän vuotta elänyt Saksassa, ja olisi siis voinut jotain nähdä ja oppia. Mutta kirjallansa tekijä todistaa, että hienosti sivistynyt englannitar voi seitsemän vuotta elää toisen kansan keskuudessa tajuamatta sen luonnetta ja omituisuutta sen vertaa, kuin sivistymätön saksalainen ymmärtäisi englannin kansaa elettyänsä seitsemän kuukautta Kentissä tai Wales'issa. Puheena oleva naiskirjailija todistaa kirjallansa, että hänessä, niin nerokas ja terävä kun onkin, on eräs vika, joka valitettavasti löytyy lukemattomissa hänen kansalaisissaan. Englantilaisilta puuttuu yleensä nuorteutta, kykyä rakkaudella tutustumaan toisen kansan omituisuuksiin. Ja tämä puute on yhteydessä puuttuvan nöyryyden ja liiallisen itseensä tyytymisen kanssa. Useimpiin englantilaisiin näyttää syvästi juurtuneen vakuutus, että _Englanti on kaiken mitta_, että kaikkea siis täytyy mitata englantilaisella mitalla, että kaikki mikä englantilaista on, laatuansa on parasta ja etevintä, niin ett'ei mitään kiistaa siitä tai mitään vertailua saata kysymykseenkään tulla. Seuraus tästä yksipuolisuudesta on, että he vallan hyvin pystyvät tajuamaan toisen kansan vikoja ja puutteita, mutta eivät ensinkään sen hyviä puolia. Tästä katsantotavasta saapi myöskin englantilaisten "taipumaton itsepäisyys" selityksensä, ja siinäpä juuri on yksi pää-syistä siihen vastenmieliseen vaikutukseen, jonka he tekevät muihin. "German Home Life"-nimiseen kirjaan palataksemme, sävyisimmätkin saksalaiset (joihin minä valitettavasti en voi itseäni lukea!) tuntisivat verensä kiehuvan, kun esim. lukevat, että sukanneulos ja hapankaali estävät Saksan naista kaikista aatteellisista pyrinnöistä -- että melkein kaikki miehet juoksentelevat kirjavissa virkapuvuissaan ja viettävät paraan osan päiväänsä ravintoloissa -- että sopusoinnun ja kauneuden aisti saksalaisissa kodeissa loistaa ainoastaan poissaolollaan -- mutta jo riittää ja hyvinkin riittää! Ja sellaista kirjaa ostetaan Englannissa kilvan ja se vahvistaa noitten jalojen saarelaisten luuloa, että he ovat ihmisistä parhaat. Vaan minä tunsin tätä kirjaa lukiessani pakanallisen halun kastaa kynäni sappeen, jos joskus jotain Englannista kirjoittaisin. Ja nyt täytän kumminkin rauhallista mustetta, sillä olen:

2. Hauskasti pettynyt odotuksissani.

Vastenmielisyyteni Englantia kohtaan on nyt kokonaan hävinnyt; mitäpä sanonkaan: "nyt" -- Tuskin olin ollut _kahdeksan päivää Englannissa_, kun koko sotaisen sotainen intoni oli mennyt menojaan. Sillä suurta _kunnioitusta_ herätti minussa tämä vapaa ja voimakas kansa, ja -- minun _sydämeni_ veti minut näiden ihmisten puoleen, jotka liikkuivat ympärilläni, ja olo heidän keskuudessansa tuntui hauskalle, turvalliselle ja tutulle. Voisihan olla mahdollista, että minua liian hyvästi kohdeltiin, että sen kautta olen ikäänkuin lahjottu. Englannin muuten niin pahassa huudossa oleva taivas hymyili meitä vastaan melkein koko viisiviikkoisena sielläolo-aikanamme. Ne olosuhteet, joissa elin, olivat vielä niin mieluisat ja vapaat kuin suinkin mahdollista. Ne monet saksalaiset ja harvat englantilaiset, joiden kanssa minä _likemmin_ tutustuin, olivat erinomaisen miellyttäviä ihmisiä. Minulle onkin kerrottu, että _etelä_-Englannissa, jonka minä ainoastaan olen oppinut tuntemaan, asuu herttaisimmat, älykkäimmät ja kunnollisimmat kaikeista britteistä. Olkoon niin; minä puhun siis ainoastaan etelä-Englannista, ja puhun ylipäätään vaatimattomasti ainoastaan siitä minkä _vaikutuksen_ sikäläiset olot minuun ovat tehneet. Mutta minulla oli onneksi käytettävinäni, paitsi kahta hyvää silmääni, luotettavia ja kokeneita oppaita ja kielenkääntäjiä, jotka hyväntahtoisesti minulle soivat arvokasta apuansa, milloin vaan mieleni teki. Nämä ynnä muut ovat täydentäneet, kartuttaneet ja vahvistaneet huomioni, ja hyviä kirjoja Englannin oloista olen käyttänyt laajentaakseni näin hankittua tietomäärääni.

"Mutta jokohan teistä todellakin on tullut oikea englantilainen, joka näkee kaikki ruusuhohteessa?" kuulen sanottavan ja kysyttävän. Vastaukseni on: ei mitenkään! Minun Saksanmaani ei milloinkaan ole ollut minulle rakkaampi kuin nyt. Huomasin myöskin että moni ennakkoluuloistani ei suinkaan ollut perätön, mutta että toiset sitä vastoin olivat aivan perättömät. _Sellaisia_ ihmisiä esim., jotka nauroivat minua tai kärsimättöminä kääntyivät minuun selin hirveitten kielivirheitten tähden, en ensinkään tavannut. Sekä keskellä jättiläiskaupungin Lontoon hälinää, että Richmond'in ja Windsor'in rauhallisilla kukkuloilla, -- sekä lumoavan ihanassa Wight saaressa, että runottarien vanhassa kaupungissa Oxfordissa, sekä suurissa merikaupungeissa ja kylpypaikoissa, Southampton'issa, Portsmouth'issa, Brighton'issa ja Eastbournessa, että niissä somissa ja hiljaisissa kylissä, jotka näimme satunnaisen kotimme Bromleyn läheisyydessä, -- aina ja kaikkialla kohdeltiin minua herttaisen ystävällisesti, ja nähtävästi juuri _sentähden_ että olin muukalainen. Tosin Englannissa ei tapaa sitä puheliasta kohteliaisuutta, joka on Parisin ja Dresdenin asukkaille omituinen. Englantilainen on varsin niukka sanoistaan, vaikka nämä itsestään jo ovat kylläkin lyhyet; mutta aina annettiin monta selvää sanaa, käytännöllistä viittausta ja sydämellistä silmäystä, kun kulloinkin tarvitsi. Rautatie- ja poliisivirkamiehet olivat minusta ihka ihmeteltävät liikuttavan, väsymättömän palvelemishalunsa kautta; -- mutta eteenpäin kiiruhtavat cityn herratkin osoittivat ylimalkaan kohtelussaan veljellisyyttä. "Punasen Bedecker'in" [5] varoitusta, ett'ei pidä kysyä neuvoa muilta kuin poliisimiehiltä tai myymälänomistajilta en siis ensinkään noudattanut. Eikä minua kuitenkaan kertaakaan petetty eikä minulta mitään varastettu, ei maan päällä eikä alla. -- _Pitää siis tutustua englantilaisiin heidän omalla alueellaan, jolloin huomaa heidät herttaisiksi, joll'ei itse ole herttaisuuden vastakohta_. Muista heikkouksista ja pahoista tavoista, joita ennen olemme maininneet, on sitä vastoin vaikeampi heitä vapauttaa. Mutta jos näitä vikoja tarkastaa heidän valtiollisten ja yhteiskunnallisten olojensa vaikuttamina, niin ne näyttäytyvät aivan toisessa valossa. Mikä kaukaa katsottuna näyttää pelkältä hulluudelta ja ulkokultaisuudelta, näyttäytyy likeltä katsottaessa todellisten hyvien puolien luonnolliseksi _varjoksi_, niinkuin sanotaankin, että joka hyveellä on seuraajana vikansa, sen muka varjo (vika, Jumalan kiitos, kumminkin koskee ainoastaan elämää maan päällä, vaan ei taivasta). Tässä tarkoituksessa tahdon niin suurella oikeudella ja hengellisellä vapaudella, kuin syntiselle Aatamin lapselle on mahdollista, hieman valaista elämän eri aloja. Elämän Lontoon kaduilla, englantilaisten pyhäpäivänvieton, kaikenkaltaiset kirkolliset kokoukset, pelastusarmeija, raittius- ja kohtuullisuuspyrinnöt, paheiden pesät Lontoossa ja pelastavat kädet tässä Sodomassa j.n.e. j.n.e. tahdomme esittää silmiemme eteen; lopuksi mielimme vakavasti tutkia mitä meillä saksalaisilla kristityillä täällä on opittavaa.

Mutta sitä ennen sallittakoon minun mainita pari sanaa englantilaisten huomattavimmista kansallisista omituisuuksista. Maanpiirin kansakunnat syyttävät heitä, kuten tiedämme, että he liiaksi tuntevat oman arvonsa, ovat ylenmäärin tyytyväiset omaan itseensä, rajattomasti ihailevat omia hyviä puoliaan. Tämä syytös ei saatakaan olla perätön, ja englannin kansan täytyy omaksi ja maailman hyväksi tehdä perinpohjaista parannusta tästä synnistä. _Ystävällisinkin_ muukalainen, joka matkustaa Englannissa, on johonkin määrin yhtyvä tähän syytökseen. Mutta englantilaisella alueella on hän myöskin oppiva paljoa paremmin arvostelemaan tätä itsetuntoa. Lontoon pörssin ovella on luettavana ihana raamatunlause: "Maa on Herran ja kaikki mitä siinä on." Albert prinssi, kuningattaren puoliso, on itse valinnut tämän kirjoituksen, ja se on hänen uskonnolliselle aistillensa ja tunnollensa kunniaksi. Mutta muuan ranskalainen kirjevaihtaja, joka pörssin avausjuhlaksi oli tullut poikki kanavan, kirjoitti kovin närkästyneenä pariisilaiseen sanomalehteensä: "Niin uhkaylpeät ovat nämä englantilaiset, että he julkeavat kirjoittaa pörssin ovelle: 'Koko maa on Lordin.'" Tämä juttu kiersi tietysti hyvänä makupalana koko ranskalaisessa sanomalehdistössä, -- mikä seikka loistavasti todistaa ranskalaisten pintapuolisuudesta ja raamatuntuntemista, Kuitenkin oli ranskalainen kaikessa tietämättömyydessään osoittanut suurempaa viisautta kuin hänellä todella oli. Hän lienee avausjuhlassa tullut huomanneeksi tuota lordien pöyhkeää itsetietoisuutta olevansa maailman hallitsijat. Ei näytä sattumukselta että aivan sama englantilainen sana "Lord" merkitsee 1) korkeinta olentoa, taivaan ja maan luojaa ja hallitsijaa ja 2) englantilaista ylimystä, englannin maailmanvallan kannattajaa ja edusmiestä. Niin hurskas kun hän onkin, on englantilaisen olennossa jotain, joka ilmaisee: "Maa on lordien; me olemme maailman kuninkaat: sen me olemme, emme sillä tavoin, kuin yksinkertainen saksalainen runoilija laulaa; 'ilon kautta'; sen me olemme penny'n, shilling'in ja pund'in kautta, joita meillä on lukemattomin määrin, -- sen me olemme edelleen laivastomme kautta, kultuurimme, teollisuutemme ja yhteiskunnallisten laitostemme kautta. Me olemme maailman hallitsijat". -- Ja kukapa tahtoisikaan kieltää, ett'ei näiden 30 miljoonan brittein vaikutus maanpiirillä ulkopuolella Euroopaa ole suurempi kuin kaikkien muiden kansakuntain yhteenlaskettuna. Missä on se paikka maailmassa, jossa heillä ei ole siirtokuntiaan ja linnoituksiaan? Äärettömän rikas ja hedelmällinen Intia on heidän valtikkansa alaisena, ja vielä suurempi Kiinan maa ei voi liikahtaa vastoin heidän tahtoansa. Sekä Hyvän Toivon niemellä että Afrikan kulta- ja orjarannikolla ovat he tehneet mustat ja ruskeat hirmuvaltiaat käskynsäalaisiksi, ja nyt laskevat he parast'aikaa raskaan kätensä pyramiidien maalle, maailman ikivanhaan vilja-aittaan. Herkuleen patsaiden juurelle ovat he istuttaneet kanuunansa ja vanha friisiläinen saari Helgoland aivan lähellä Saksan rannikkoa on heidän vallassaan. Malta ja Kypron saari on heidän linnoituksinaan, joiden kautta he hallitsevat Välimertä ja Austraalian saarilla tyyneessä valtameressä liehuu heidän lippunsa. Meret saarineen ovat englantilaisten hallussa, ja omassa ihanassa saaressaan istuvat he turvallisina niinkuin Abrahamin helmassa eivätkä ole vuosisatoihin nähneet vihollista maassansa. Heidän kätensä on mukana kaikkialla ja kaikessa, mikä tapahtuu vaan päällä, ja heidän rikkautensa on kasvanut äärettömän suureksi. Mikä maailman on, se on Englannin; siltä tuntuu, kun siinä maassa matkustaa. Kaikki on parasta laatua, linnat ja kirkot, puistot ja taidekokoelmat, kaikki kilvan kiittää maan rikkautta. Mutta rikkaus on valta, niin kauan kuin elämme tässä maailman aikakaudessa.[6]

Englantilaiset ylpeilevät _suuresta vapaudestaan_, ja mikä tärkeämpää on, -- he ymmärtävät myöskin sitä käyttää. Jokainen joka tarkastaa englantilaisten elämää, on epäilemättä huomaama, miten tyvenesti, miten varmasti englantilaiset, sekä alhaiset että ylhäiset esiintyvät kaikkialla ja kaikissa elämän oloissa. Hämmentymättä hän kulkee tiensä, missä tahansa liikkuneekin; hän tietää aina mitä hänen on tehtävä, mitä tekemättä jätettävä. Me saksalaiset olemme varsin monella alalla tottuneet tylsentävään ja valitettavaan holhunalaisuuteen ja uskallamme tuskin itse tarttua rautatievaunun käsikahvaan: Englannissa jätetään tuhannessa tapauksessa yksityisten mielivaltaan asiat, jotka meillä "viran puolesta" annetulla julistuksella on ankarasti kielletty. Englannissa kaikki on luvallista paitse sitä mikä nimenomaan on kielletty, ja varsin vähän siellä onkin kielletty. Saamme alempana useampia syitä kummastella tässä suhteessa vallitsevaa ihmeellistä vapautta. Lakia kunnioittaa englantilainen vastustamattomana valtana. Hän ei pidä sitä vieraana ikeenä, vaan oikeutena ja järjestyksenä, jonka hän itse on määrännyt. Tästä seuraakin, että englantilaiset ovat peräti ystävällisellä kannalla hiljaisempien ja alhaisempien lain vartiain kanssa. Meillä on virkamiehissä alimmasta poliisipalvelijasta alkaen aina yläilmoihin asti jotenkin usein jonkun verran niin sanottua "Schnurrbärtige Feldwebelsmanier" (viiksiniekka vältvääpelin tapaa). Sen he lienevät oppineet sotaväessä palvellessaan tai virkavaltaisuuden koulussa. Mitä ikävimpiä yhteiskunnallisia onnettomuuksia onkin sentähden meillä se, että kansa yleiseen on ikäänkuin sotatilassa virkamiehiä ja lakia vastaan, ett'ei heretä arvostelemasta kaikkia hallituksen toimia; -- tässä tulee muuten huomauttaa, että eräät saksalaiset jatkaisivat arvostelemisiaan, jos heitä hallitsisivat englantilaiset, tai vaikkapa vielä taivaan enkelitkin. Meidän kansalaisemme eivät luullakseni voisi sietää sitä vapautta, jota englantilaiset nauttivat. Heitä se ei näy haittaavan. Kristallipalatsin puistossa näin -- silloin toimitettiin suuret ilotulitukset Cetewayon kunniaksi -- kuusikymmentä tuhatta ihmistä koolla. Mutta vaikka siinä mustina virtoina tulvaili ihmistä pitkin ja poikki, ei missään näkynyt pienintäkään häiritsevää kohtausta. Parvittain kulki nuorisoa laulaen kristallipalatsin halki, toiset tanssivat palatsin terassilla tai sievällä nurmikolla, mutta ei mitään meluavaa ääntä kuulunut. Jokainen koki käyttäytyä gentleman'in (herrasmiehen) tavoin, ja kaikki oli niin rauhallista, että poliiseilla oli oikea juhlapäivä.

Mitä erittäin poliiseihin tulee, joita Lontoossa kohtaa joka askeleella, niin he herättivät suurinta ihailuani, olivatpa viedä sydämenikin. Niinkuin urhoolliset katteinit myrskystä ja hyrskyävistä aalloista välittämättä seisovat komentosillalla ja jakelevat käskyjään, niin seisoivat poliisitkin paikallaan katukulmissa tähtiä aaltoilevaa, hyörivää Lontoonelämää, keskellä ihmisten, hevosten ja vaunujen hurjaa hälinää. He hallitsivat kaikki järkähtämättömän rauhallisina, mutta ainoastaan viittauksilla, sanaakaan virkkamatta; herjaussanoja ei lainkaan kuulunut. Jos ajopelit jossain paikassa olivat särkeytyneet ja vaunuvirta joutui peljättävään häiriöön, niin he viittasivat vaan kädellään niin ja niin ja niin; kaikki odottivat kärsivällisesti arvelematta, ja siten päästiin pikemmiten taas liikkeelle. Sen ohessa liikeni poliiseilta aikaa vastaamaan kaikenkaltaisiin heille tehtyihin kysymyksiin, ja minäkin usein heitä kysymyksilläni vaivasin. Kohteliaimmalla tavalla seurasivat he huolestuneita naisia kadun toiselta puolelta toiselle ja kantoivat käsivarsillaan äidillisellä hellyydellä itkeviä lapsia poikki kadun.

Sanalla sanoen minusta tuntui kaikkialla Englannissa että ihmiset vähemmilläkin koulutiedoilla liikkuvat vapaammin, varmemmin ja itsenäisemmin kuin meillä. Näin kaikkialla kansakunnan, jonka povessa alkuperäistä luonnonvoimaa piilee runsaasti -- näin kansakunnan, joka vielä suuressa määrin on verestä, käyttämätöntä voimaa. Ja tämä ei koske vähimmin _ruumiillista puolta_. Näkee tavattoman monta kaunista ja voimakasta ihmistä, eikä sitä sovikaan ihmetellä, kun tietää, minkä arvoisena englantilaiset pitävät järjellistä ruumiinhoitoa. Mitä ruoanvalmistukseen tulee, niin minä en tosin voinut siihen suostua; mutta itse asianomaiset näyttivät siitä voivan oivallisesti. Kaikissa tapauksissa voivat saksalaiset englantilaisista oppia, kuinka ruumiin terveyttä on hoitaminen. Kaikkialla kohtaa ratsumiehiä ja ratsastavia naisia, myöhempinä aikoina myöskin pikajalalla ajajia, mikä kulkuneuvo saattaa olla hyvinkin terveellinen, vaikka se näyttää hieman lapselliselta kun vanhat ihmiset sitä käyttävät. Virroilla, järvillä, merenlahdilla vilisee veneitä, joissa naisia ja miehiä istuu, mitkä soutelemassa, mitkä purjehtimassa. Kaikilla niityillä ja laitumilla nuoriso lyöpi leikkejään, vieläpä täysikasvaneita työntekijöitä, miehiä ja naisia, nähdään siellä täällä joukottain olevan kriket'isillä, kroket'isilla ja lawn-tennis'illä. Lukemattomat ovat taivasalla toimitettavat, voimiakysyvät ja jäntereitä vahvistavat harjoitukset ja leikit, ja väsymättömän innostuneet ovat niiden harjoittajat. Mitä kylpyyn tulee, niin on sanottu, että oikea englantilainen viettää neljänneksen elämäänsä vedessä; mutta kaikkialla nähdään myöskin englantilaisten hankkivan enemmän raitista ilmaa huoneisinsa, ja että he paljoa enemmän liikkuvat ulkona raittiissa ilmassa kuin saksalaiset käsityöläiset ja työmiehet. Ja seuraus tästä kaikesta onkin silminnähtävä. Jos meidän kouluissamme saarnattaisiin hiukkasen enemmän terveysoppia kaiken ylellisen sulamattoman viisauden sijaan, niin se suuresti hyödyttäisi lasten aivoja, sydämiä ja vatsoja. Jos meidän hallitusmiehemme päättäisivät määrätä joka kylälle ja liiatenkin joka kaupungille suuren niityn tai puilla istutetun maapalstan nuorisolle kisa- ja leikkitantereksi (niinkuin etelä-Englannissa on asian laita), niin se meno piakkoin tuottaisi suuren tulon.

Jos lyhykäisesti vielä kerromme yllä sanotun, niin emme ehdottomasti tahdo puolustaa englantilaisten paisunutta itsetuntoisuutta; mutta osaamme kumminkin paremmin arvostella sitä. Käsitämme paremmin, että englantilainen kaikkianne maailmaan ottaa mukaansa Englantinsa ja englantilaiset käsitteensä. Emme niin suuresti ihmettele että englantilainen, pystyttäköön telttansa arapialaiseen moskeean varjoon tai ajakoon peuroilla Grönlannin jäätiköillä -- kulkekoon höyrylaivassa Rein-virralla tai toimittakoon venekulkuetta Niilivirralla tai astukoon Calcuttan katuja, -- emme ihmettele, sanon minä, niin suuresti, että hän kaikkialla on sama englantilainen, jonkalaisena hänet kohtaamme Westminstersillalla Lontoossa. Olenta- ja toimintatapansa ottaa hän mukaansa kaikkianne. Hän ei mukaannu vieraitten kansojen tapoihin, vaan joka paikassa pistää englantilainen esiin. Hän käyttäytyy joka paikassa, niinkuin olisi Lontoossa; hän viettää pyhäänsä; hän pitää jumalanpalveluksensa; hän lukee, jos mahdollista "Times'insa" Saharan erämaassa samalla tapaa kuin hauskassa kodissaan Greenwich'issä tai Chishehurst'issa. Harvoin hän koettaa päästä niiden ihmisten perille, joiden parissa hän elää, ja mitä hän näkee hyväksi heistä kirjoittaa, on enimmästä päästä perätöntä. Vaikka häntä tavataan kaikkien maanpiirin kansojen seassa, oppii hän kuitenkin harvoin kunnolleen toisen kansan kielen. Hän vaatii, että ne jotka joutuvat tekemisiin hänen kanssansa, oppivat hänen kielensä, ja niin jääpi hän omasta syystään muukalaiseksi kaikkialla Englannin ulkopuolella. Tämä "Englanti, Englanti ennen kaikkea" menee niin pitkälle, että englantilaiset lähetyssaarnaajat usein kyllä tyrkyttävät käännetyille pakanoille englannin kieltänsä sekä kotimaansa jumalanpalvelusta kaikkine ulkonaisine menoineen, mikä minusta tuntuu todelliselta kavallukselta puheena olevaa kansaa vastaan. Mutta he näyttävät luulevan, että maailma paranee jos se englantilaistuu niin paljon kuin mahdollista.

Tässä tahdon vielä lisätä, että huomioni usein on kiintynyt siihen suureen yhtäläisyyteen, mikä on _englantilaisten ja juutalaisten_ välillä. Suuret eroavaisuudet ja vastakohdat ovat myöskin lukuun otettavat, ja ne englantilaisten eduksi, joiden rehellisyyttä, uskollisuutta, mielenmalttia, järkähtämättömyyttä, totuuden rakkautta ja urhoollisuutta nykyajan juutalaisissa ei ole hitustakaan. Mieletöntä otaksumista on tosin, että muka englantilaiset olisi nuo kymmenen kadotettua Israelin sukukuntaa, eikä englantilaisten sivistykselle suinkaan ole kunniaksi, että tuhannet heidän "sivistyneissään" ottavat korviinsa tätä hulluutta.

Ajan hukkaa olisi ruveta todistamaan tätä otaksumista hulluudeksi. Tarvitsee vain sanoa: "Velikulta englantilainen, kielesi ilmaisee sinut ja osoittaa päivän selvästi, mistä olet saapunut kadehdittavaan saareesi." Kuitenkaan ei ole pelkkää sattumusta, että juuri englantilaiset ovat tulleet ajatelleeksi olevansa valitun kansan jälkeläisiä ja että, kuten muinoin "pelastus tuli juutalaisista," se nyt on tuleva englantilaisista. Englannin valitulla kansalla ja Israelin valitulla kansalla onkin useita yhtäläisyyksiä. Niinkuin Israelin kansa oli eroitettu naapureistaan meren ja erämaitten kautta ja eli itseksensä muista kansoista erillänsä, niin ovat englantilaisetkin vuosisatoja saarimaassaan eläneet erityistä muista eroavaista elämäänsä. Vaikka he tosin ulkonaisesti eivät ole olleet muista kansakunnista kaukana, niin ovat he kumminkin pysyneet niistä erillään ja kehittyneet aivan omituisesti. Suureksi osaksi tämän kautta on sekä englantilaisten että juutalaisten kansallisulkonäkö jyrkemmin muodostunut kuin minkään muun kansan. Tästä jyrkästä kansallisesta omituisuudesta huolimatta, joka on niin likeisessä yhteydessä heidän isänmaansa kanssa, tapaa kuitenkin sekä juutalaisia että englantilaisia kaikkialla maailmassa. Mutta ne pysyvät joka paikassa sinä mitä ovat, ja lapsikin tuntee heidät ensi silmäykseltä. Ja kaikkialla maailmassa kokevat he saada kaupan ja rahat käsiinsä. Ja siinä ne ovatkin onnistuneet; sillä nämä kaksi kansakuntaa ovat kieltämättä rikkaimmat maanpiirillä. -- Juutalaiset ja englantilaiset ovat ylenmäärin vakuutetut omasta arvostaan. Sentähden rippuvat he kaikissa ilmanaloissa ja kaikissa oloissa erinomaisella sitkeydellä kiinni erityisessä omituisuudessaan, ajatustavassaan, elämäntavoissaan, jumalanpalveluksessaan ja liiatenkin pyhänpäivän vietossaan, jossa kristityt englantilaiset ovat milt'ei yhtä lainalaiset kuin lainalaiset juutalaiset. Epäilemättä on molempien kansakuntien sekä voima että heikkous mainituissa ominaisuuksissa. Rakkaissa saksalaisissa veljissäni on liiaksi juuri sitä, mitä englantilaisissa on liian vähän, ja päinvastoin.

Tahdon päättää tämän luvun pienellä eidyllillä. Ilolla ja kiitollisuudella muistan vielä päivällisiä, joilla olimme Greenwich'in puiston syrjässä eräässä englantilaisessa perheessä, jota täten sydämmellisesti tervehdän. Englantilainen isäntämme oli aikoinaan tuonut jalon puolisonsa Saksan sydämestä ja oli nähnyt sopivaksi toimittaa kosimisensa saksankielellä; hän oli siis oppinut saksaa, ennenkuin pyysi saksalaista neitoa vaimokseen. Muutamat lapsistakin ymmärsivät saksaa, ja kaikki ainakin lauloivat saksaa. Siten oli tämä herttainen perhe saksan ja englannin hengen sopusointuinen yhdistys, -- valitettavasti erittäin harvinainen ilmiö. Tämän yhdistyksen siunausta koski siis, kuten helposti voi ymmärtää, _pöytäpuheet_, ja muun muassa lausuttiin, että paraat ihmiset mitä saattaa ajatella syntyisi, jos otettaisiin saksalainen nerollisuus ja englantilainen terve käytännöllinen ihmisjärki, suloinen saksalainen tyhjäntoimitus ja ponteva englantilainen toimellisuus, saksalainen itsekohtaisuus (subjektivismi) ja englantilainen vanhoillaan olevaisuus, englantilainen järjestämistaito ja saksalainen filosofiia, saksalainen haaveilu ja englantilainen selkeys, saksalainen taipuvaisuus ja englantilainen itsepäisyys -- ja nämä ainekset pantaisiin suureen tislausastiaan, sekoitettaisiin kunnolleen ja tisleerattaisiin, ja jos sitten jokaiselle henkilölle molemmista kansakunnista annettaisiin osuutensa näin saadusta sekoituksesta.

Kun tätä ehdoitusta ei helposti käy toimeen paneminen, niin pitäisi ainakin Saksan nuorison ahkerasti tavan takaa matkustaa Englantiin oppiaksensa tuntemaan englantilaisten tapoja ja luonnetta. (Alempana puhun senlaisen matkan tarpeellisuudesta semmitenkin nuorille saksalaisille teoloogeille.) Samaten pitäisi niin monen kuin mahdollista noista pienistä omapäisistä gentlemanneista elää Saksassa, mutta todella myöskin elää saksalaisten parissa, oppia saksankieltä, saksan runoutta ja tiedettä, niinkuin saksalaiset Englannissa kovinkin usein englantilaistuvat. Nämä kaksi kansakuntaa ovat luodut toinen toistansa varten niinkuin mies ja vaimo. Oikein yhdistyneinä toisiinsa voisivat he helposti hallita maailman ja säätää maailmanrauhaa, mikä olisi heille itselleen ja maailmalle hyödyksi. Mutta jääkööt filosofiiat ja tulevaisuuden musiikit. Vihanta on elämän ihana puu, ja nyt tahdomme kääntyä täyteläiseen ihmiselämään, semmoisena se meidät kohtaa Englannissa.

3. Elämä Lontoon kaduilla.

Aamulla elokuun 5 p:nä 1882 uskalsin ensikerran yksinäni lähteä aaltoilevaan elämään Lontoon kaduilla. Maankuululla London Bridge'llä jätin rautatiejunan, joka oli tuonut minut ystävällisestä Bromleystä aina kaupungin keskustaan. Iloisin päiväpaiste vallitsi puolen penikulman päässä maailmankaupungista, mutta Lontoo itse oli kellahtavaan raskaasen sumuun peitetty, joka kaiken pimensi ja vaikeutti hengittämisen. Aaveentapaisina kohosivat suuret tehtaitten savupiiput sumusta; korkeampana niitä kaikkia tulipalo-muistopatsas[7] ja Tower'in mustat huiput ja yli kaikkien muiden pyhän Paavalin kupooli, joka näytti jättiläislaivalta tuossa sumumeressä. Aaveentapaisina ja äänettöminä kyntivät höyrylaivat Themseniä, jonka kuvatyyntä pintaa ei voinut sillalta nähdä pelkältä sumulta.

Lontoota ei voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Ken on nähnyt esim. Pariisin, huomaa siellä paljoa useampia suurensuuria rakennuksia, jotka suurenmoisella kauneudellaan tekevät valtaavan vaikutuksen, ja sitä paitsi näyttää kaikki paljoa ystävällisemmältä, iloisemmalta, hymyilevämmältä. Taivas on iloisempi, kaikkien esineiden värit ovat iloisemmat, säveleet, jotka soivat ympärilläsi ovat iloisemmat, ihmiset ovat iloisemmat. Lontoossa ovat kaikki rakennukset tuon ikuisen sumun vaikutuksesta mustanharmaat; ihmisetkin ovat toisennäköisiä, harvoin näkee nauravia tai leikkiä laskevia, vielä harvemmin kuulee laulua ja soitantoa. Kaikki ilmaisee työtä ja kiirettä, olemisen taistelua -- se se onkin Lontoon kuva. (Niitä Lontoon osia, joissa joka toinen tai kolmas ihminen minkä kohtaa näyttää ilmeiseltä juopolta, en tässä vielä ota puheeksi.)

Mutta viehättävä on Lontoo enemmän kuin mikään muu miljoonakaupunki -- kauhean viehättävä. Kauheata on, että neljä miljoonaa ihmistä asuu niin likettäin. "Neljä miljoonaa," se on väleen sanottu, mutta, koettele kerta ajatella sitä lukua. Lontoon mahdottoman suuruuden kumoamiseksi on sanottu: "Siinä englantilaisessa kaupungissa asuu enemmän skotlantilaisia kuin Edinburgissa, enemmän irlantilaisia kuin Dublinissa, enemmän juutalaisia kuin Palestiinassa, enemmän roomalaiskatolilaisia kuin Roomassa." Tämä on todella kumoavaa puhetta. Mutta mitä kaikkea siinä tapahtuukaan, missä niin paljon ihmisiä on yhteen sullottu. Lontoon poliisin viime vuosikertomus ilmoittaa että