v. 1851 astuessaan hoitamaan uutta virkaansa suomen kielen
professorina, puheesta, jota käsikirjoituksena säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa. Sen ajatus on edelleen sama kuin se, jota Castrén Kalevala-luennoissaan oli esittänyt, vaikka hän nyt lausui sen entistä selvemmin. Sen pääajatus on, että me suomalaiset olimme tähän asti aina vaan ottaneet vastaan, mutta emme koskaan antaneet mitään. Ja kumminkin oli meillä jotain, oli oma kieli ja oma runous. Meidän tuli sen vuoksi uskoa, että me yksilöinäkin voimme jotain saada aikaan, koska me kansanakin voimme, ja kansana meidän oli osotettava, että me voimme muillekin antaa. Ja sen vuoksi tulee meidän tahtoa, että Suomen nimi sen kansasta nousseiden europpalaisesti tunnustettujen kykyjen kautta valloittaa itselleen aseman muitten kansojen ja maitten henkisessä tietoisuudessa. Silloin on meillä pohja, herää itseluottamus ja tulevaisuuden usko.
Kohtalo oli määrännyt Castrénin itsensä olemaan ensimäinen uskon tukipylväs, ensimäinen suomalainen, jolle Europpa tunnusti olevansa kiitollisuuden velassa.
Toisen kerran Siperiaan.
Se Sjögrenin tekemä ohjesääntö, jonka Venäjän Tiedeakatemia oli Castrénin matkaa varten valmistanut, sisälsi pääasiassa seuraavaa: Pääasiallisin tutkimustehtävä olisi ottaa selkoa samojedien asuma-alueen laajuudesta ja itse samojedikansasta joka suhteessa, mutta kun samojedien aluetta pitkin matkaa rajoittaa ja osaksi sen keskuuteenkin ulottuu ostjakkien kansanheimo, oli Castrénin mahdollisimman tarkkaan perehdyttävä myöskin ostjakkeihin. Sen lisäksi tuli hänen ottaa selkoa n.s. jenisei-ostjakeista ja muista niihin luetuista kansoista Jenisein keskijuoksun varsilla ja latvoilla. Sen sijaan ei hänen olisi tarvis syventyä Jenisein itäpuolella olevan lukuisan tunguusikansan tutkimiseen.
Sillä tutkimusalueella, joka tämän ohjesäännön mukaan tuli Castrénin tutkittavaksi, oli hänen viivyttävä 3 vuotta. Jos kohta hän etupäässä ja perinpohjin tutkisi sikäläisiä kieliä ja niiden eri murteita, oli hänen myös kerättävä kansanlauluja ja tarinoita, sananlaskuja, paikkainnimiä, satuja ja pitämyksiä; hänen tuli kerätä maantieteellisiä ja tilastollisia tietoja, tutkia ja merkitä muistiin kiinteitä muinaisjäännöksiä, kuten hautoja, kalliokirjoituksia ja -maalauksia sekä akatemian museota varten hankkia muinaistieteellisiä ja kansantieteellisiä esineitä.
Niinkuin näkyy, oli annettu ohjesääntö monipuolinen ja tarkka, ja siitä, että sen toteuttaminen jätettiin Castrénille, näkee, miten suurta luottamusta hänelle osotettiin ja miten paljo toiveita häneen kiinnitettiin. Aasian kansallisolot olivat hyvin sekavat ja niiden selville saaminen oli tieteellisesti tavattoman tärkeä seikka. Siellä oli kyllä matkustellut ennen Castrénia eräitä ansiokkaita tutkimusmatkailijoita, mutta näillä oli ollut vain vähän aikaa käytettävänään ja heidän antamansa tiedot olivat monessa kohden ristiriitaiset.
Niin vaikeata kuin onkin antaa lyhyttä yleiskatsausta Siperiassa asuvien kansakuntien maantieteellisestäkään asemasta, on meidän kumminkin luotava yleissilmäys niihin seutuihin, joihin Castrénin nyt oli matkustettava, koska ne ja niiden kansakunnat useimmille suomalaisille ovat aivan vieraat. Tarkemmin perehdymme niihin tuonnempana Castrénin matkoja seuratessamme.
Läntinen Siperia on suurta alankoa, jota kaakossa rajoittavat korkeat reunavuoret, Alatau, Altai ja kauvinna idässä Sajaniset vuoret. Näiltä vuorilta saa alkunsa joukko runsasvetisiä ja kalarikkaita jokia, jotka laskevat Jäämereen, leikaten syvät uomat Länsi-Siperian alankoon, mihin niiden väliin paikoitellen jää suunnattomia nevoja. Etelässä nämä aavikot muodostuvat suuriksi suola-aroiksi Aral-järven ympärillä ja pohjoisinna ne muodostavat kylmiä, hyisiä tundroja. Näillä tundroilla asuu, kuten jo on mainittu, Uralilta lännessä Khatangaan idässä samojedien kansa, jota idässä ulottuu jakuutien asuma-alueelle asti. Niiden eteläpuolella idässä Jenisein varrella on mandshulainen tunguusikansa ja lännessä Jenisein varrella n.s. jenisei-ostjakit ja heistä länteen varsinaiset ostjakit, suomalais-ugrilainen kansa. Ostjakkien eteläpuolella Obin ja Uralin välissä asuvat vogulit ja heistä etelään venäläiset, jotka yleensä vallitsevat muualla Siperiassa vain jokilaaksoissa, rautatievartta pitkin ja kaupungeissa. Suola-aroilla asuu kirgisejä. Irtyshin yläjuoksun varrella asuu tatareja, Obin keski- ja alajuoksun varrella samojedeja ja vihdoin Jenisein latvoilla tatareja, sojotteja, karagassia, venäläisiä y.m. Heistä itään Baikaljärven kahden puolen on mongolilaisten burjattien kotimaa -- mainitaksemme näistä kansoista vain lukuisimmat ja kansatieteellisesti selvimmät.
Maantieteellisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi mainittakoon vielä, että Itä-Siperian länsiosan pääpaikka on Irkutsk Baikaljärven länsirannalla, että Jenisein latvoilla on aroseudun pääpaikka Minusinsk, siitä ylöspäin saman joen varrella kultaseudun keskus Krasnojarsk ja vielä pohjoisempana hallinnollinen keskus Jeniseisk. Ylisen Jenisein tärkein kaupunki taas on kaupunki-pahanen Turukhansk. -- Ob-joen latvoilla -- sillä meidän on kulettava joittain, ne kun ovat luonnolliset yhdyselimet -- on yliopistokaupunki Tomsk ja sen suistolla jo aikaisemmin puheena ollut Obdorsk. Irtyshin keskijuoksun varrella on Tobolsk ja sen latvoilla Omskin kaupunki, kun taas keskisellä Uralilla on sikäläisen kaivosseudun keskus, Permin lääniin luettava Jekaterinenburg, ja Siperian rajakaupunki Tjumen.
Kun me nyt lähdemme seuraamaan Castrénia tuonne yhä vieläkin loistavalta, salaperäiseltä ja kirjavalta tuntuvaan Aasiaan, on meidän pudistettava yltämme koko nykyisyys. Meikäläinen, joka nyt matkustaa Siperiaan, tekee matkansa mukavassa rautatievaunussa, jos kohta hän sieltä syrjäseuduille päästäkseen saa tyytyä kulkemaan hevosella, laivalla, veneellä, porolla, jalankin. Castrénin aikanahan ei vielä ollut rautateitä. Välimatkat, jotka nyt tuntuvat mitättömiltä ja kuletaan muutamassa päivässä, vaativat matkailijalta silloin kuukauden; ja sen verraten suuren mukavuuden asemasta, joka nyt on hänen käytettävänään, sai hän silloin valmistautua mitä suurimpiin puutteisiin ja vastuksiin. Itse asiassa lienee meidän ylen vaikeata saada mielikuvitukseemme eläväksi sitä tavatonta eroa, joka tässä kohden oli silloisen ja nykyisen tilan välillä.
Kun Castrén lähti Helsingistä pitkälle matkalleen, seurasi häntä joukko tovereita Henriksdalin kestikievariin, jossa laulettiin Bellmanin lauluja ja vietettiin erojaisia. Toiset seurasivat vieläkin kauvemmaksi, Porvoon lähistölle.
Tälle matkalleen oli Castrén kustantanut toverin mukaansa ja oli valinnut siksi nuoren hämäläisen kandidaatin, _J.R. Bergstadin_. Hän oli ajatellut toisiakin tovereitaan, W. Nylanderia ja Oskar Ranckenia sekä C.A. Alceniusta. Hänelle oli ehdotettu myös D.E.D. Europaeusta ja H.A. Reinholmia sekä unkarilaista Regulyä, mutta syystä tai toisesta ei kukaan näistä matkalle joutunut.
Castrén viipyi jonkun aikaa Pietarissa matkavalmistuksissa, etupäässä henkisissä, mutta aineellisissakin. Hän osteli kaikellaisia varustuksia ja eväitä, jollaisia siperialainen retkikunta luonnollisesti aina ostaa kaupungeista matkan varrella maaseudulla käytettäväksi.
Maaliskuun 24 p. lähti Castrén kovassa pyryilmassa liikkeelle Pietarista itää kohti. Matka kulki Moskovan kautta Kasaniin, jonne saavuttiin 16 vuorokauden kuluttua. Nykyisillä kulkuneuvoilla kulkee saman matkan kahdessa päivässä. Viivyttyään Kasanissa kuukauden päivät kelirikon takia ja täydentäen tsheremissin kielioppiaan Castrén ajoi rattailla Vjatkan läänin kautta Permiin, sieltä Jekaterinenburg'iin ja edelleen Tjumeniin. Tästä matkasta on hän kirjoittanut hauskat, sukkelat ja leikilliset matkakirjeet, kuvaten oloja ja elämää. Me emme nyt kumminkaan niihin enemmälti kajoa, vaan lähdemme retkeilijäin mukana itse Siperiaan. He ajoivat yksitoikkoisen alangon läpi Tobolskiin, ja siellä Castrénin oli tehtävä varsinainen matkasuunnitelma. Tiedeakatemiahan oli hänen varsinaiseksi työalakseen osottanut samojedit, ja Castrén aikoikin lähteä suoraan heidän luokseen, jatkaakseen edellisellä kerralla keskeynyttä matkaansa Obdorskista itään. Mutta moninaiset seikat panivat hänet luopumaan tästä aikomuksesta, ennenkaikkea se, että hän arveli osan luultuja samojedejä ehkä ostjakkilaistuneen, ja silloin ei tutkimusmatka heidän alueellaan antaisi täysiä tuloksia ostjakkia perusteellisesti taitamattomalle. Niinpä päätti Castrén käyttää kesänsä "ostjakkeja oppiakseen". Hiukan Tobolskin pohjoispuolella hän senvuoksi astui veneeseen kulkeakseen Irtyshia alaspäin ostjakkialueelle.
Castrén oli onnellinen päästessään taas veneellä vesiä viiltämään, elvyttämään lapsuusvuosiensa hauskimpia muistoja. Mielihyvää lisäsi vielä maisemien vaihtelevaisuus ja kauneus, sillä Irtysh-joen rannat ovat pohjolan kauneimpia. Joen juoksu on vuolas mutta tasainen, siinä on lukematon joukko saaria, niemiä ja lahdelmia, rannat ovat milloin korkeita, milloin loivia niittymaita, joita vihanta ja upea kasvullisuus verhoo.
Matkustajat pysähtyivät toistaiseksi pieneen Tsingalinskin kylään, joka oli puhdas ostjakkikylä. He viipyivät siellä n. kolme viikkoa ja nauttivat ystävällistä kohtelua, vaikka heidän aluksi näytti olevan melkein mahdotonta saada tulkkia ja kielimestaria. Ostjakit samoin kuin monet muut luonnonkansat, joiden kanssa Castrén tuli tekemisiin, olivat näet epäluuloisia, kun joku tutki heidän kieltään, sillä kukapa takasi, eikö sitte painettaisi kirjoja heidän kielellään, joita heidän lastensa olisi pakko opetella lukemaan!
Tsingalinskista Castrén jatkoi matkaansa Siljarskoihin, joka on lähellä Irtyshin ja Obin yhtymäkohtaa, mutta kumminkin jo Obin varrella. Siellä venäläisessä kylässä pidettiin näet vuosittain suuria markkinoita, joille samojedien ja ostjakkien oli tapana kokoontua, ja Castrén tahtoi halusta olla mukana. Sinä vuonna ei kuitenkaan markkinoista tullut mitään, sillä tulvavesi peitti silmänkantamattomiin koko seudun ja oli tehnyt metsästyksen mahdottomaksi.
Castrén jatkoi siis matkaansa tulvivaa Obia ylöspäin. Nuo kevättulvien paisuttamat venäläiset ja siperialaiset joet tarjoovat omituisen näyn. Ne näyttävät silloin aavalta meren selältä, josta siellä täällä kohoaa näkyviin jokunen lehtevä kumpusaareke tai kyläpahanen, ja oudon komealta näyttää iltasin sellaisella "joella" vastaan tuleva tulilaiva välkkyvine valkeineen. Sellaisia laivoja Castrén tietysti ei tavannut, näkihän vaan silloin tällöin jonkun ostjakkilaisveneen, kunnes saavuttiin ylemmäksi jokivartta, jolloin näkyivät joen molemmat rannat mataloina, paksun jokimudan peitossa. Mitenkä toisellainen olikaan siis näky kuin Irtyshillä! Kaikkialla vallitsi ääretön autius, rannat olivat asumattomia tai ylen harvaan asuttuja ja siellä täällä näkyi suon keskellä jokunen autioksi heitetty ostjakkilaisjurtta. Ostjakit asuivat näet varsinaisesti Obin pienten syrjäjokien varsilla -- niin ainakin Castrénin aikana.
Castrén ei muuten tällä matkalla tavannut vain ostjakkeja. Yllätyksekseen ja ilokseen tapasi hän myös 8-henkisen samojediheimon jätteet, jonka murretta hän tutki parin viikon kuluessa. Se oli hänelle hauska löytö, ja hän lähetti ihastustaan todistavia kirjeitä kotimaahan. Hän katsoi nyt samojedilais-suomalaisen kieliheimolaisuuden melkein todistetuksi ja arveli voivansa seurata tuon heimon jälkiä milt'ei keskeymättä Itämereltä Altaille.
Surgutin kasakkakaupungista oli Castrén aikonut lähteä nevojen poikki Jenisein jokilaaksoon, mutta luopui tästä aikeestaan ja lähtikin Obia pitkin vielä kauvemmaksi ylöspäin. Matka suoritettiin tälläkin kertaa veneellä, josta eräs Surgutin porvari väitti, "että niin hyvää asuntoa ei ollut Diogeneelläkään". Ja miks'ei! Aluksessa oli kajuutta, jonka ovesta pääsi vain ryömimällä sisään ja jossa voi oleskella vain pitkällään ja jonne päivänvaloa hiukan kiilui maston kohdalta. Kajuutta oli mm. tehty laivan keskikohdalle ja noin pieneksi sen vuoksi, että sen ulkopuolella olisi tilaa miehille, m.m. ostjakille, joka olisi retkikunnan tulkkina, palvelijana, kokkina, kyyditsijänä ja kurissapitäjänä sekä matkapassina! Mutta kajuutta, niin "pimeyden asunto" kuin olikin, oli oivallinen suoja ilmoja vastaan eikä ollut hulluimpia työhuoneeksikaan.
Matkan varrella noustiin aina siellä täällä maihin tutkimuksia tekemään ostjakkien keskuudessa. Kerran kokoontui niitä pyytämättäkin hänen yöpymisasemalleen valittelemaan papistaan, joka tahtoi opettaa heidän lapsiaan koulussa ja joka pakotti heitä työhön ja antoi heille muka liika laihaa ruokaa, väittäen olevan paastonajan! Castrénin oli pakko lähteä jatkamaan matkaansa yön selkään vapautuakseen "ystävistään".
Noista ostjakeista, joiden alueen läpitse Castrén kulki, on hän matkakertomuksessaan antanut monenlaisia hauskoja tietoja, hän kun oli heidän parissaan talviasumuksissa, tuohisissa kesäjurtissa, myrskysäällä ja juhlissa. Hän kehuu heidän ystävyyttään ja avuliaisuuttaan, mutta manaa heidän hirveätä laiskuuttaan ja juoppouttaan, samoja ominaisuuksia, jotka vieläkin ovat tuon kansan kirous ja varmasti vievät sen sukupuuttoon ja kuolemaan. Juoppous yleensäkin on noiden luonnonkansojen surma. Samojedeistä näillä samoilla seuduin Tomskin läänissä puhuessaan Castrén kertoo, että muutaman kylän ja sen köyhän ja harvaan asutun ympäristön kapakka yhtenä ainoana päivänä paaston edellisellä viikolla korjasi tuloja 1,800 ruplaa. Niinpä juoppoutta ei pidetäkään häpeänä. Nuoret tytötkin voivat ottaa juhlahumalan, joskaan eivät kernaasti saa tehdä sitä jokapäiväisessä elämässä. Vaimot sen sijaan juovat melkein jokainen, kuten Castrén eräässä Suomeen lähettämässään kirjeessä kertoo.
Mutta sitä mukaa kuin Obin yksitoikkoiset rannat väistyivät taappäin Castrénin niitä veneestään katsellessa, sitä mukaa lähestyi Siperian talvi. Satoi muutamia päiviä aivan lakkaamatta, niinkuin vedenpaisumuksen aikana. Jäämeren tuulet ulvoivat kilpaa susien kanssa autioilla aroilla, ilma peittyi yön sumuun, savensekaiset sadepurot kohisivat liuonneella maalla. Castrénille muistui monasti kauhistuksella mieleen talvi Kolwan--Obdorskin välillä ja sellaista ei hän millään hinnalla enää tahtonut viettää. Onneksi hän saapui 7 p. lokakuuta veneellä Narymin kauppalaan. Pari päivää sen jälkeen oli joki jäässä ja talvi alkanut.
Narymin ja Tomskin välisellä 470 virstan taipaleella viipyi Castrén tutkimuksiaan tehdäkseen n. kolme kuukautta. Ei sekään mikään huvimatka ollut, sillä Herramme tahto on ollut -- Castrénin sanoja käyttääksemme -- että samojediheimojen tulee elää ja asua ihmiskunnan viheliäisimmillä ja kurjimmilla syrjämailla. Täällä täyttävät alueen myrkkyhöyryiset Barabanin arot, joiden asukkaat ovat inhoittavia, melkein raakalaisia.
Eivät kuitenkaan kaikki. Joulunsa saivat Castrén ja Bergstadi viettää koko lystin, puheliaan ja näppärän samojedin kanssa. Mies oli rakennusmestari ja muurari, nuolien valmistaja, jumalankuvien tekijä ja kieliniekka, sillä hän puhui neljää niistä 77 kielestä, joita hän väitti maailmassa puhuttavan. Osasipa hän lääketiedettäkin, sillä hän tiesi katajan ja taulan arvon ja ymmärsi, että lääkkeitä nautitessa oli kartettava karhun lihaa. Eipä hän liioin turhista välittänyt, eli sovussa papin kanssa, vaikka ei kuoleman jälkeiseen elämään uskonutkaan, ja vaimonsa kanssa, jota hän harvoin pieksi, jolta hän ei tupakkaa kieltänyt ja jonka hän aina antoi olla kesteissä mukana, kun hän humalan otti.
Retkikunnan jokapäiväisestä elämästä Irtyshin ja Obin varsilla antaa Bergstadi tietoja päiväkirjassaan. Syyskuun 22 p. esittää hän kokonaisen päiväjärjestyksen: vuoteelta tavallisesti klo 6-7, jolloin kohta kumpikin juo useita lasillisia raitista vettä ja kävelee jonkun kerran edestakaisin huoneessa virkistyäkseen, jonka ohessa toinen valmistelee kahvia. Nyt on työaika klo 12 asti, kirjoitustyötä, mikä terveydellisistä syistä tavallisesti tapahtuu seisovassa asennossa. Työskentelyn keskeyttää kumpikin silloin tällöin kulkeakseen huoneessa ja juodakseen vettä tai syödäkseen voileivän. Klo 12-2 on kävelyaika, sen jälkeen päivällinen ja 15-20 minuutin päivällislepo, jonka jälkeen työskentely äänettömyyden vallitessa jatkui klo 6:een. 6-7 on taas kävelyaika, sitte juodaan teetä ja työskennellään klo 10:een, jolloin valmistaudutaan yölevolle. -- Kävelyretkillä, joita Bergstadi sanoo Castrénin yleislääkkeiksi tauteja vastaan, sopivana vuoden aikana säännöllisesti uitiin.
No niin, loppuipa sekin lysti. Castrén siirsi raihnaan tomumajansa 1,000 virstaa etäämmäksi ja alkoi valmistautua matkansa vaivaloisinta osaa varten, Jeniseitä ylöspäin Turukhanskiin ja ehkä vieläkin kauvemmaksi. Pelolla ja vavistuksella hän tuota matkaa oli ajatellut. Jo Narymista kirjoittaa hän ystävälleen Rabbelle, että se matka oli oleva hänelle oikea koetuskivi, jota hän -- häpeä tunnustaakseen -- kauhulla ajatteli. "Jos Jumala minut kerran onnellisesti palauttaa Turukhanskista, pääsen minä ainaiseksi Siperian pohjolasta, joka jo tuntuu minusta sietämättömältä"; ja kuukautta kahta myöhemmin hän kirjoittaa samasta asiasta: "ellei tämä työ minua surmaa, on minulla toivoa vielä kerran elävänä palata Siperiasta, sillä Baikalin rannalla" -- jonne Castrén Turukhanskista aikoi -- "olisi häpeällistä kuolla". Ja kun sitte matka todella on edessä, saapi Snellman, joka oli Castrénia kirjeellään ilahuttanut, kirjeen, että Castrén nyt lähtisi "Turkhanin maan sumuiseen ilmastoon. Jumala suokoon, että siltä maikalta tulisin onnellisesti takaisin! Matka on oikea Pohjolan matka, jota varten on varustauduttava Lemminkäisen miehuullisella lohdutuksella: yks on surma miehen surma!" -- "Sanotaan, ett'ei yksikään tulokas Turukhanskissa tule pitkäaikaiseksi. Semmoiset pelontunteet lienevät kumminkin harvoin pidättäneet tieteellistä matkustajaa menemästä sinne, minne tutkimus vaatii", ja niin, lähti rohkea Castrén tovereineen tuonne vaaralliselle matkalle. Alku näytti kumminkin hankalalta, sillä joku toinen "virkamies" ottikin hänen tilaamansa hevoset, viinalla lahjottuaan maistraatin jäsenet, ja Castrén sai uudet vasta, kun oli ollut "kiukkuinen kuin hämähäkki" ja oikein kaiken kansan läsnäollessa kurittanut staarostaa eli kaupungin pormestaria torilla tämän hävyttömyydestä.
Hyvällä tuulella Castrén kuitenkin matkakirjeistään päättäen lähdettäissä oli, vaikkakin häntä laivarannassa oli saattamassa ja siunaamassa vain yksi henkilö, maanpakoon lähetetty tarttolainen leipuri. Hän pyytää tohtori Rabbea Suomesta lähettämään hänelle jonkun teologisen väitöskirjan, josta hän hyödykseen voisi oppia, millä Noan arkki oli ollut suojattu kosteutta vastaan! Oli toukokuun 30 p. ja kevät juuri alkanut. Jäät seisoivat rantoja pitkin suurina tornimaisina roukkioina, ja niiden takana oli moninpaikoin kultahuuhtomoita, sillä Jenisein aallot kulettavat kultahietaa Sajanin vuorilta. Rannat olivat ylipäänsä kauniit, mutta hyvin yksitoikkoiset, ja niiden varsilla oli kullanhuuhtojina jos minkä kansan jäseniä. Mitä kauvemmaksi pohjoiseen päin tultiin, sitä harvinaisemmiksi kävivät huuhtomot ja ihmiset, joen rannat madaltuivat, niityt hävisivät ja metsät muuttuivat silmänkantamattomiksi soiksi. Harva asujamisto oli nyt vain alkuasukkaita, ostjakkeja, tunguuseja ja samojedeja. Pienessä leirissä Sym-joen suulla tavattiin niin muodoin kaksi ruhtinastakin, tunguusi ja ostjakki, jotka olivat tulleet veron maksoon, ja Castrén seuralaisineen laski tässä maihin. Ne olivat melkolailla erilaiset, nuo kaksi ruhtinasta, samoinkuin heidän heimonsakin, joiden kesken ei vallinnut mikään erikoinen ystävyys. Ostjakki oli tanakka, hyväntahtoinen, leveä mies, puettuna nahkatakkiin, joka oli vaatteella päällystetty, vaikka selkämys oli pois kulunut; tunguusi taas pitempi ja komeampi, tatuerattu, omasta arvostaan tietoisempi. Hän, kuten hänen miehensäkin, oli puettu ahtaaseen peurannahkaiseen hännystakkiin ja polvihousuihin, niskassa oli vahvasti helmillä koristettu palmikko eli hiuspiiska ja muutenkin oli koruina ja vaatetuksissa runsaasti helmiä.
Kumpikin ruhtinaista kohteli retkeläisiä hyvin ystävällisesti ja kestitsi ja huvitti heitä telteissään, jotka niin ruhtinasten asuntoja kuin olivatkin, olivat tavallisia poronnahkatelttoja, liedensija kivistä keskellä telttaa maassa. Ostjakkiteltassa tapasivat he ostjakkiruhtinattarenkin, yksinkertaisen vaimon, joka oli puettu vain kirjavaan, jalkoihin ulottuvaan liinapaitaan.
Kaksi päivää viipyi retkikunta markkinapaikalla, jonka jälkeen matkaa jatkettiin Turukhanskiin. Matkan varrella oli hyvin vaikea saada asuntoja, sillä seutu, josta ennen oli saatu paljo turkiksia, oli hyvin köyhtynyt, ja kaikki harvat "kylät" rannoilla olivat rappiolla. Mikä ilo siis saapua Turukhanskiin! Ei matkailijoille kuitenkaan heidän sitä lähestyessään jokea pitkin loistanut vastaan mikään kullattu kirkonkatto tai palatsikaupunki, vaikka kirkas kesäilta kyllä näytti heille kaupungin koko komeudessaan. Sinne saavuttuaan huomasivat he, että siinä oli kaksi katua, että kaduilla ja "torilla" porot söivät heinää ja että taloja vartioivat julmat ajokoirat. Castrén kirjoitti Lönnrotille, että Turukhanskin rinnalla olisi hänen Kajaaninsa pääkaupunki, ja että Turukhanskissa oli 305 asukasta, niistä "viisi porvaria ja joitakuita kasakkoja, mutta ei yhtään kauppiasta", ja 4 asunnoksi kelpaavaa rakennusta! Ja kumminkin sai Castrén myöhempien kokemustensa nojalla pitää sitä piankin ikävöitävänä kaupunkina! Hän asui v.t. nimismiehen luona, joka ystävällisesti oli ohjannut hänet asuntoonsa, puettuna pitkään takkiin ja punaisiin kenkiin, viheriäiset lasisilmät päässä. Sääli vaan, että asunnon alla oli ilkeätä suovettä suurena lätäkkönä, jota ei millään saanut kuivumaan.
Turukhanskissa vietettiin tähän aikaan markkinoita, ja juuri tämäpä seikka oli Castrénin sinne houkutellut, sillä hän tiesi ympäristön alkuasujanten silloin saapuvan kaupunkiin ostoksille ja maksamaan veroa, minkä viimemainitun kansansa puolesta tekevät ruhtinaat, jotka jo aikaisemmin ovat keränneet alamaisiltaan verot. Nuo ruhtinaat kävivät miehissä Castrénia tervehtimässä, lähettivät terveisiä keisarille ja suosittelivat itseään kaikin tavoin. Yksi heistä, muuan ostjakki, kumminkin alkoi epäillä, että Castrén ei olisikaan kolmas, ehk'ei viideskään mies keisarista, ja kun hän siitä tuli lopulta vakuutetuksi, olisi hän vaatinut, että Castrén olisi suudellut häntä kädelle, mutta asia sovittiin sentään ryypyllä.
Kaupungissa viipyi Castrén seuralaisineen lähes kaksi kuukautta, jona aikana suuret sääsket ja hirveä helle vaikeuttivat työtä. Myöskin typerät samojedit joskus raivostuttaa häntä, niin että hän kerran kiukuissaan viskasi lasin vettä eräälle kielimestarilleen vasten kasvoja. Lepyttääkseen häntä antoi hän sitte samojedille kirveen, ja se lahja oli miehestä niin suuri, että hän ei tiennyt miten kiittää, vaan polvilleen heittäytyneenä risti lukemattomia kertoja silmiään Castrénin edessä, kuten pyhänkuvan ainakin!
Vaikkakin talvi oli tulossa -- Turukhanskissa voi toisena päivänä olla +30°, toisena sataa lunta -- päätti Castrén pyrkiä Jeniseitä pitkin aina Jäämeren rannalle, Tolstoi-Nosin kalastusasemalle, perehtyäkseen niin täydellisesti ja monipuolisesti kuin mahdollista samojedeihin, sillä sehän oli hänen päätarkotuksensa. Retkeläiset astuivat siis taas veneeseen, joka kyllä oli katettu, mutta ainainen sade, kosteus ja pohjatuulet tekivät kuitenkin matkan, joka sujui hyvin hitaasti, sangen rasittavaksi. Paikoitellen oli pakko vauhdin lisäämiseksi kiinnittää mastoon pitkä nuora, jonka toinen pää sitte kiinnitettiin rannalla olevaan koiravaljakkoon.
Ensimäinen kolmiviikkoinen pysäys tehtiin Plakhinan talviasemalla, jossa tutkijain asunnossa katto oli läpikuultava, niin että alituisten rankkasateitten aikana siellä oli melkein kuin paljaan taivaan alla ja paperit oli pantava laatikkoihin suojaan. Ikkuna oli paperista ja noin korttelin korkuinen, ja palavan kynttilän aina lekottava liekki teki silmille pahaa. Ei silmiä liioin parantanut ainainen savu, joka takasta levisi huoneeseen. Paljo parempi asunto oli luontonsakin puolesta kauniissa Kantaikassa, joka oli retkeläisten seuraava 8 päiväinen pysäyspaikka.
Elokuun lopulla saavuttiin Dudinkan kylään, 567 virstaa Turukhanskista, ja siellä työskenteli Castrén 3 kuukautta. Hän asui ruoka-aitassa, "joka saven, uunin ja 19 pyhäinkuvan avulla oli korotettu kamarin arvoon ja kunniaan". "Kamari" oli niin hatara, ettei lämpö paraimmallakaan lämmityksellä lattian tasalla noussut +5° C korkeammalle, kun se kirjoituspöydän kohdalla usein oli 26° C. Ihmekö, että retkeläiset sairastuivat, Bergstadi niin, että hän ei voinut enää matkustaa pohjoisemmaksi, vaan ennen pitkää terveydeltään murtuneena sai palata kotimaahan kuolemaan. Kuolemata likellä oli Castrénkin. Eräänä lokakuun päivänä hän tunsi, mitenkä jaloissa tavallinen kylmyys yht'äkkiä levisi yli koko ruumiin. Hän luuli, että se oli ohimenevää, mutta tunnin kuluttua oli hänen tilansa niin huono, että hän yht'äkkiä kaatui lattialle ja makasi tajutonna 4 tuntia. Herätessään hän tunsi hirveitä tuskia, hengitys oli melkein salpautunut ja koko sivukuntaa poltti. Kaikki luulivat, että hänen hetkensä oli tullut, mutta kumminkin hän vielä toipui sillä kertaa. Toisen kerran hän oli jäädä lumipyryyn tundralla Dudinkan ulkopuolella, jossa hän oli kävelemässä välttääkseen sillä lailla keripukkia.
Mutta ei vielä oltu määrän päässä. Marraskuun 28 p. alkoi vihdoin matka Tolstoi-Nosiin, jonka asema Jäämeren rannalla näkyy kartasta. Castrén matkusti nyt ilman toveriaan, sullottuna ruumisarkun tapaiseen peurannahkoilla päällystettyyn arkkuun. Tukala siinä oli olla, mutta tuiki tarpeellista se oli, sillä kun hän erään taipaleen oli tavallisessa reessä, palellutti hän kätensä, jalkansa, poskensa ja nenänsä.
Matkan varrella hän joutui silloin tällöin tekemisiin samojedein kanssa, ollen aina ystävällisissä suhteissa, ennen kaikkea viinan, "Siperian taika-avaimen", avulla. Kun pullon sisus kerran oli jäätynyt, sulatti muudan samojedi sen, vyöryttämällä pulloa paljaan, rasvasta kiiltävän vatsansa päällä! Luultavasti otti Castrén myös varteen samojedien valitukset heitä vastaan tehdystä sorrosta. Ainakin Europan samojedein luota hän v. 1844 oli kirjoittanut prof. Grotille, pyytäen toimenpiteitä samojedein hyväksi, kuten olikin tapahtunut.
Tolstoi-Nos, 70:llä leveys-asteella, oli 4:n kurjan tuvan muodostama kyläasema. Minkälainen Castrénin asunto oli, siitä on hän itse kirjoittanut kuvauksessaan näin: "Asuinhuoneet ovat niin kehnot, että vesi väliin valuu seiniä pitkin, väliin taas muuttuu härmäksi. Jäätävä tuuli puhaltaa sisään seinänraoista ja lahonneiden lattiapalkkien alta. Huonetta lämmitettäissä, mikä tapahtuu öisin, on vaarassa tukehtua savuun ja avoimesta ovesta tulvivaan hönkään. -- -- Näin elän nyt ahtaassa tuvassani alituisessa pimeydessä ja vietän muinaissuomalaisten tapaan suuren osan päivääni lämpimän lieden ääressä."
Pari viikkoa Tolstoi-Nosissa oltuaan Castrén lähti eteläänpäin, yhtyi Dudinkassa uudelleen Bergstadiin ja saapui ensinnä Kantaikaan. Mutta tuo suvella ihanallainen paikka oli talvella hirveä. Asunnossa oli niin kylmä ja kostea, että seinälle asetetut niinimatot ja vaatteet jäätyivät ja lähtivät irti vain riekaleina. Siellä kului uusivuosi, jonka yön Castrén hään ja savun ulosajamana sai kuljeksia hangilla.
Nyt oli kuitenkin tieteellinen työ tundroilla loppumassa. Matka alkoi kohti Turukhanskia, vaikka se oli tulvivalla Jeniseillä loppua onnettomasti kesken, mutta perille sentään retkikunta tuli, Castrén 16 koiran vetämässä reessä. Kaupungissa viipyi hän vaan 3 päivää, niin raihnas ja heikoissa voimissa kuin olikin. Sen sijaan jatkoi hän eteläänpäin Jenisseiskiin, välillä taas yhä tutkien Jenisei-ostjakkeja, asuen milloin missäkin, joskus teltassa, jossa lämpömittari aamuisin säännöllisesti osotti 5-7 pakkasastetta. Tämä asunto oli hänen sanojensa mukaan vielä kurjempi kuin se, missä hän oli asunut Tolstoi-Nosissa. "Olisipa edes kahvitippa jäätyneitten jäsentensä lämmittämiseksi, mutta -- pro dolor! -- matkallani varastettiin minulta koko kahvi- ja sokeri- y.m. varastoni."
Maaliskuun lopulla v. 1847 oli Castrén vihdoin Jenisseiskissä, vaikka hän hengitti "huononpuoleisesti", kuten hän kirjoitti. Täältä aikoi hän lähteä aroille, Jeniseijoen latvoille, lukemattomain entisten kansain asuinsijoille, muistojen maahan, ilmastollisesti ja luonnoltaankin kauniiseen seutuun, n.s. "Siperian Italiaan" Atshinskin ja Minussinskin piiriin. Täynnä riemua kirjoitti hän Suomeen Rabbelle: "Nyt lähden rientävää vauhtia Minusinskiin, ihaniin laaksoihin, valtaville vuorille, kuohuville joille, lukemattomien kansojen temmellyskentälle, kansojen, jotka ovat piirtäneet puumerkkinsä jyrkkiin kallioihin ja jotka ovat pystyttäneet hautakumpuja, korkeita kuin tornit. Mitenkä siellä tulenkaan säälimään sinua. joka oleksit viluisessa Helsingissä, kun taas minä itse istun seetripuun varjossa tai vilvoittelen ruumistani Abakanin aalloissa!"
Todellakin on se seutu, jonne Castrén nyt lähti, aivan tulvillaan entisyyden muistoja, häviäviä, sukupuuttoon kuolleita tai kuolevia kansansirpaleita, kalliomaalauksia tai -kirjoituksia, kirjokiviä, äärettömiä määriä hautakumpuja. Summaton ja hämmästyttävä on sieltä kerätty muinaiskalusto, kirjava, komea ja ihmeellinen. Sen haudat, jotka silmänkantamattomiin kohoavat milt'ei ainoina epätasaisuuksina yhtätasaisesta arosta, ovat muistoja merkillisen, hävinneen kultuurin tai sanokaamme kultuurien, sillä nuo muistomerkit ovat hyvin monelta ajalta ja eri kansallisuuksien jätteitä. Suureksi osaksi on kiitettävä Castrénin harrastusta ja tutkimuksia siitä, että noissa haudoissa erotetaan ainakin 2 eri ryhmää: arohaudat, jotka kalustosta päättäen ovat pronssikautiset ja jotka ovat nelikulmaiset, pystyn kiviaidan rajoittamat, keskellä aroja, tarinan mukaan tshuudien hautoja, ja myöhemmät, rautakautiset kummut ja kiviroukkiot, jotka ainakin osaksi ovat kirgisikansan peruja. Castrén suoritti tutkimuksia parissakymmenessä haudassa, ja eräs myöhempi venäläinen muinaistutkija antaa hänestä muinaistutkijana sen kauniin tunnustuksen, että hän on ensimäinen tieteellinen tutkija Siperiassa ja ett'ei kenkään samalla huolella kuin hän ollut sikäläisiä muinaisjäännöksiä tutkinut ja tarkastanut. Haudoista löysi Castrén tavallisesti useita luurankoja. Pääpuolella oli saviastioita ja ruumiiden mukana pieniä esineitä, mitkä Castrén kaikki lähetti Venäjän Tiedeakatemialle.
Noiden hämmästyttävien hautojen levenemisalue on Obin lähdejoen Ijusin latvus ja Jenisein yläjuoksun lisäjokien ympäristö, nimenomaan Uibatin, Abakanin, Askysin, osaksi itäisen Tubajoenkin laaksot. Samoilla seuduilla on noita kummallisia kalliokuvia ja -kirjoituksia, joista Castrén niinikään teki jäljennöksiä ja lähetti Pietariin.
Näille ikävöimilleen aroille päästäkseen Castrén oli ajanut aika vauhtia Jenisseiskista Atshinskiin ja risteillyt sitte seutua pitkin ja poikki. "Kun kalasoppa yhdessä talonpoikaiskylässä alkoi inhoittaa, matkustin minä toiseen koetellakseni sen vesivelliä", kuten hän Rabbelle kirjoitti. Pääkortterinaan piti hän vähäpätöistä Minusinskin kaupunkia, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi museostaan. Paikkakunnan asujamisto oli etupäässä tatareja tai tatarilaistuneita alkuasukkaita, samojedejä ja ostjakkeja. Siellä olivat Jenisein länsipuolella kisiltsit, katshintsit, sagaitsit ja koibalit, joista viimemainitut olivat hyvillään, kun heidän kieltään tutkittiin, sillä olihan se todistus siitä, että tsaari eli valkea khaani piti heitä suuremmassa arvossa kuin muita tatareja! Castrénia yleensä kohdeltiin hyvin hyvästi ja usein sai hän ilmaisen asunnon tässä tavattoman kalliissa seudussa. Hän sai olla mukana tatarien häissä ja hautajaisissa ja muuan tatarilainen miljoonanomistaja, jolla m.m. oli n. 6,000 hevosta, tahtoi käyttää häntä asiamiehenään hallituksen luona. Castrénin matkakertomus on täynnään viehättäviä kuvauksia noiden tatarien elämästä, muistoista ja vaiheista.
Kierreltyään Jenisein itärannalla Tuba- ja Amyljokien tatarilaisen ja venäläisen asujamiston keskellä ihastuttavassa vuoriseudussa päätti Castrén pistäytyä Kiinan puolella rajaa Sajanin vuorten toisella puolella, saadakseen jonkinlaisen käsityksen siellä olevain sojoottien kielestä ja kansallisuudesta. Kun hänen "venäläisenä virkamiehenä" ei ollut hyvä esiintyä "Taivaan valtakunnassa", pukeutui hän tavalliseen kameelinkarvoista tehtyyn kirgisiläiseen kauhtanaan, hevosen jouhista tehtyyn huntuun ja pyöreään leveälieriseen tatarilaiseen hattuun ja lähti kullankaivajana kaikellaisten ihmisten kanssa kiipeämään hevosen selässä vuorten yli. Se oli hauska ja jännittävä, mutta samalla vaarallinen matka, sillä tienä oli kapea polku, joten kaikkien oli ratsastettava peräkkäin veteläliejuista tietä pitkin, jonka molemmin puolin kasvavat puut usein kolhivat ja olivat ruhjoa ratsastajan sääret ja hartiat ja päänkin. Yövyttiin taivasalle syöden, juoden ja lauluja laulaen, satoipa rankasti tai heloittipa heleä valo. Myöhemmin tuli taival aivan tiettömäksi, ja kerran eksyi Castrén niin, että vain hevosensa vaisto hänet jälleen saattoi toverien luo. Kumminkin saapui hän vuorten yli parin kasakan seurassa, ja palasi parin päivän kuluttua takaisin "kiinalaisesta taivaasta" tehtävänsä suoritettuaan. Hän oli saanut todettua, että ainakin osa sojooteista oli tatarilaistuneita samojedeja.
Palattuaan Minusinskiin alkoi Castrén vähitellen suunnata kulkuansa Irkutskia kohden pysähtyen aluksi Kanskin piiriin Krasnojarskista itään. Hän tutki siellä kamasintseja ja karagasseja, kahta kansallisuusryhmää, joista jälkimmäiset olivat tatareja, edelliset taas puhuivat osaksi samojedia, osaksi venäjää, osaksi kottin kieltä. Viimemainittua kieltä, joka oli Jenisei-ostjakin sukua, oli jo pidetty ammoin sukupuuttoon kuolleena. Castrén tapasi 4 tai oikeastaan 6 vanhusta, jotka vielä osasivat tätä kieltä, niin että hän tuli todella viimeisessä hetkessä tehdäkseen sanaluettelon tästä mieltäkiinnittävästä kielestä ja kerätäkseen aineksia sen kielioppiin. Tämän tärkeän työn vuoksi asui hän kolmisen kuukautta huonossa tatarilaistuvassa, syöden aamuksi, päivälliseksi ja illalliseksi perunoita ja vuohenlihaa!
Saatuaan, selville että kottit ja koibalin, karagassin ja sojootien entiset samojedilais- ja ostjakkilaisheimot olivat tatarilaistuneet, katsoi Castrén velvollisuudekseen perehtyä vielä burjattien mongolilaiseen kieleen, saadakseen selkoa, missä määrin se välillisesti tai välittömästi oli vaikuttanut hänen tutkimiinsa kieliin. Burjattia kansankielenä ei milloinkaan oltu tutkittu, joten Castrén sai taas tehdä työtä aivan uutten uhkain.
Kaikessa tässä kului vuosi 1847 loppuun, ja samassa sairastui Castrén taas ankarasti, liikuttuaan ulkona yötä päivää kireässä talvipakkasessa. Hän oli jo aijemminkin tuntenut usein tuskia, mutta nyt oli hänen heittäydyttävä vuoteelle, kelvottoman välskärin hoitoon, joka tahtoi parantaa häntä piimällä ja happamilla sotilaslimpuilla. Niinpä kirjoittikin hän ystävälleen Rabbelle, että tämän kirjeet luultavasti saisivat odottaa häntä tuomiopäivään, "ellei sitä ennen saada järjestettyä postinkulkua taivaaseen".
Toipuipa Castrén sentään tuostakin taudista, sillä yksi on surma miehen surma! Hän lähti Irkutskiin, jonka ympäristöllä hän tutki erästä sojoottiheimoa ja koetti Irkutskin kaupungissa parantaa sairauttaan, yskää, kurkunpolttoa ja pakotusta. Saatuaan pyyntönsä mukaan Tiedeakatemialta määrärahan vielä puolivuotista Siperiassa oleskelua varten, sillä alkuperäinen määräaika, 3 vuotta, oli nyt umpeen kulunut, lähti hän talvisydännä Irkutskista jylhärantaisen jäätyneen Baikalin yli Selengaan ja sieltä Kiinan rajan yli Kiahtaan ja vihdoin itään Nertshinskin kaupunkiin. Näillä matkoilla tutki hän burjattien ja tunguusien kieliä, suoritti muinaistieteellisiä kaivauksia, perehtyi Buddhan oppiin ja hänen pappeihinsa sekä keräsi kaikellaista kansantieteellistä ainesta. Nertshinskissä vihdoin oli hän matkansa päättävä ja nyt oli alkava paluu kotimaahan kesäkuussa 1848. Suomeen oli matkaa 10,000 virstaa.
Jo olikin Castrénin aika ajatella kotiutumista, sillä Nertshinskissä hän oli uudelleen sairastunut ja tauti uhkasi tulla niin kovaksi, että kysymys näytti vain olevan, ehtisikö hän kotimaahan kuollakseen. Hänet oli eräässä kurjassa kasakkakylässä yllättänyt vilutauti, joka hirveästi ahdisti häntä, milloin joka päivä, milloin joka toinen. Kohtausten aikana hänen oli pakko maata yhdessä kohden, olipa sitte vaikka taivasalla. Kohtausten väliaikana jatkoi hän matkaansa päästäkseen edes apteekin ja lääkärien ulettuville. Ennenpitkää sairastui hän vielä punatautiin ja alkavaan keripukkiin. Melkein tunnotonna saapui hän Baikalin etelärannalle, josta hän myrskyisenä yönä pääsi laivalla järven yli ja sitte loput 60 virstaa maamatkaa huonoilla rattailla Irkutskiin, minne hän saapui hirveitä tuskia kärsien. Hänen ainoa lohdutuksensa oli tieto, että joka askel, minkä hän tämän jälkeen otti, oli askel Suomea kohti, ja hän toivoi vaan ehtivänsä Suomeen kuolemaan, sillä "toivon, että itse kuoleman sydän siellä on lempeämpi, kuin jaloimmankaan miehen Siperian maassa".
Irkutskista tahtoi Castrén kuitenkin kaikesta huolimatta lähteä liikkeelle niin pian kuin hänen terveytensä suinkin sallisi ehtiäkseen Omskiin, missä elämä oli halvempaa ja missä hän saisi tilaisuuden jatkaa tutkimuksiaan. Vaikkakin tietäen, että rattailla kulkeminen Siperian teillä olisi hänen heikolle rinnalleen hyvin turmiollista, lähti hän siis Irkutskista muutaman viikon kuluttua, lähimpänä päämääränä Krasnojarsk. Tämä matka oli tulla hänen viimeisekseen. Itse kirjoittaa hän siitä kirjeessä akatemikko Sjögrenille:
"Matkallani Irkutskista Krasnojarskiin saavuin eräänä myöhäisenä elokuun iltana Balain kylään Kanskin piirissä, n. 80 virstaa Krasnojarskista. Päätin yöpyä kylään, en oikeastaan levon tarpeesta, vaan koska odotin vilutaudin kohtausta, joka Irkutskista lähdettyäni yhä on minua joka toinen päivä vaivannut. Vastoin luuloani ei taudin puuskaa nyt tullutkaan, ja minä paneuduin ilomielin levolle toivoen seuraavana päivänä pääseväni Krasnojarskiin. Estääkseni vilutaudin puhkeamista yöllä otin ennen nukkumistani erään kuuluisan irkutskilaisen lääkärin minulle määräämää lääkettä. Vaikkakin lääkettä sanottiin aivan viattomaksi, olin huomannut sen aiheuttavan minussa rykimistä ja pistoksia rinnassani sekä sen vuoksi lakannut lääkettä käyttämästä, kunnes Balaissa taas johtui mieleeni käyttää sitä viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin sain nytkin hirmuisen yskäkohtauksen, jota tällä kertaa seurasi verensylky, niin voimakas, että sekä itse että läsnäolijat luulimme viimeisen hetkeni tulleen. Tietäen, että tällaisissa tapauksissa suonen isku on välttämätöntä, koetin viimeisin voimin saada jonkun suoneni avatuksi, mutta kohta huomasin verensylyn tästä yhä yltyvän. Uskoin sen vuoksi kohtaloni Herran huomaan, mutta minun tietämättäni lähetti kylän vanhin sanan tilastani Krasnojarskiin, pyytäen kuvernööriltä pikaista lääkärinapua.
"Yön kuluessa verensylky uusiintui yhtä voimakkaana. Sen jälkeen vaivuin sikeään uneen, jota kesti lähes 20 tuntia ja olisi kestänyt enempikin luultavasti, elleivät muutamat piirikunnan oikeuspalvelijat olisi minua herättäneet. Heitä oli viisi miestä ja heidän puhemiehenään oleva kirjuri luki piiripäällikön valtuuden noille viidelle miehelle kirjoittamaan luettelon omaisuudestani ja leikkaamaan kuolleen ruumiini. Paremmin muistaakseni sisällön luettiin valtuus minulle kolmasti, ja sinä aikana lähetit hyvin halukkaasti tarkastelivat kelloani ja muita irtaimia kapineitani. Kun kirjurin ääni vihdoin oli vaiennut, puuttuivat oikeudenpalvelijat puheeseen, sanoen aikovansa paikalla ryhtyä omaisuuteni luettelemiseen. Ruumiin leikkaus tahdottiin luonnollisesti jättää siksi, kunnes olisin kuollut, mutta ellei kuolema tulisi vuorokauden kuluessa, tahtoivat oikeudenpalvelijat palata päämiehensä luo, ja antaa kuolleen ruumiini käsittelyn kylän vanhimman tehtäväksi. Minä arvelin, että sama mies voisi huolehtia muustakin omaisuudestani, mutta oikeudenpalvelijat tahtoivat itse huolehtia tuosta mielestään edullisemmasta tehtävästä.
"Tästä keskustellessamme saapui toinen lähetystö, jonka luultavasti oli lähettänyt arvoisa kirkkoneuvosto, kumminkin ilman valtuutusta. Lähetystön puhetta johti muuan vanhus, joka suurella kaunopuheisuudella esitteli ihmisen kuolevaisuutta ja kaiken katoovaisuutta. Tämä mies koetti koettamasta päästyään taivuttaa minua kutsumaan pappia ripittämään itseäni. Hän ohimennen antoi minun ymmärtää, että kuoleva sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti muistaa kirkkoa ja sen palvelijoita lehmillä ja muilla hyvyyksillä.
"Tämä puhuja oli tuskin puhettaan lopettanut, kun ulkoa kuului aisakellon ääni ja korirattaitten kolina, mikä lakkasi minun porttini ulkopuolella. Samassa astui huoneeseeni kolme miestä, joista ensimmäinen esittihe lääkäriksi, toinen haavuriksi ja kolmas virkaatekeväksi kruununvoudiksi. Virkainnoissaan oli Krasnojarskin kuvernööri käskenyt näiden herrojen lähtemään Balaihin minusta huolehtimaan. Lääkäri, joka tällaisessa tapauksessa oli kaikki kaikessa, isketti heti suontani ja määräsi erilaisia lääkkeitä ulkoisesti ja sisäisesti käytettäväksi, mutta hänkään ei voinut estää kolmatta verensyöksyä, joka kohtasi minut samana päivänä ja hetkenä kuin tavallinen vilutautikohtaus yleensä. Nyt iskettiin uudelleen suonta, ja seuraus oli, että verensyöksy hetken kuluttua lakkasi."
Nyt kuletettiin Castrén kahdessa vuorokaudessa Krasnojarskiin, jossa hän 14:ssä vuorokaudessa oli voittanut kuoleman vaaran. Rohkeampana kirjoittaa hän Rabbelle, antaessaan tälle kaiken varalta viimeisen tahtonsa tiettäväksi ja määräten kuoleman sattuessa omaisuutensa käytettäväksi samojeditutkimusten jatkamiseksi, m.m.: "Krasnojarskissa väittävät, että minä juon ja että tautini johtuu juopottelusta, mutta sinä tiedät, että tämä on panettelua. Niinä 4-5 vuonna, jotka olen Siperiassa ollut, olen korkeintaan juonut muutaman lasin viiniä, enkä maistanut koskaan muita väkeviä. Vaikka en olekaan Mowitz, voi siis minustakin sanoa: -- -- keuhkotautisi vie sinut hautaan." (Viittaus ruotsalaisen runoilijan C.M. Bellmanin tunnettuihin sanoihin: "Mowitz, din lungsot den för dig i graven".)
Talvikelillä joulukuun alussa voi Castrén jättää Krasnojarskin ja lähteä pikakyydillä länteen. Kahdessatoista päivässä ajoi hän 1,000 virstaa Omskiin, jossa viipyi muutamia tunteja ja kirjoitti Rabbelle terveydestään m.m., että hänen vasemmassa keuhkossaan "polttaa, surisee ja pärisee", joten hän matkusti valmiina veren iskoksiin, vaikkakin lähin matka, n. 1,000 virstaa autioita aroja, tuntui kauhistavalta. Matka kuitenkin päättyi elämään, ja Castrén saapui Slatoustin kautta, vaikka arveluttavan huonossa tilassa, vuoden viimeisenä päivänä Ufaan ja jatkoi matkaansa, uskaltamatta raivoavan koleran takia pysähtyä pitemmäksi aikaa minnekään. 25 p. tammikuuta 1849 saapui hän viimein Pietariin muiden ja ehkä enimmin omaksi ihmeekseen.
Pietarissa hänen terveytensä alkoi parata, ja viipyi hän siellä muutaman viikon. Helmikuun lopulla hän vihdoin ystäväin ja kansalaisten iloksi ja ihastukseksi saapui Helsinkiin, josta hän oli ollut poissa neljä pitkää vuotta. Ystävät järjestivät hänelle lämpöisän tervetuliaisjuhlan akateemisten juhliemme muistorikkaassa Kaisaniemessä, jossa toverien puolesta puhui maan paras kaunopuhuja ja Castrénin personallinen ystävä Fredrik Cygnaeus.
Elämän viime vuodet. Kuolema.
Castrén oli uudelleen kotimaassa. Pitkän pitkät tutkimusmatkat olivat lopussa jos kohta terveyden kustannuksella. Mutta velvollisuus itseä, isänmaata ja tiedettä kohtaan oli täytetty ja nyt oli vaan jälellä kerättyjen ainesten muokkaaminen ja kelvolliseksi tekeminen.
Kun Castrén joutui lääkärien hoitoon, niin hänen tilansa heti parani, mutta kohta voitiin myös todeta, että hän sairasti vaarallista tuberkkelitautia. Se oli ehkä alkuaan perinnöllinenkin, mutta oli päässyt varsinaisesti kehittymään sillä sanomattoman rasittavalla matkalla, jonka hän v. 1843 oli tehnyt Kolwasta Obdorskiin. Joksikin aikaa paranneena oli tauti alkanut hävitystyönsä uudelleen Jenisein matkalla, kuluttaen milloin rintaa milloin vatsaonteloa ja sen elimiä. Vielä saatiin kuitenkin lopullinen tuho toistaiseksi lykätyksi, mistä on kiitettävä paitsi pietarilaisia lääkäreitä, sitä harrasta ja huolellista hoitoa, jota Castrénille hänen Helsinkiin palattuaan antoivat hänen entinen oppilaansa, lääketieteen tohtori K.F. v. Willebrand ja professori E.A. Ingman. Hoidon tulokset näyttäytyivät aluksi erinomaisilta, vaikka Ingman kohta oli selvillä, ettei mikään maallinen mahti voinut estää kuolemaa läheisessä tulevaisuudessa.
Miten onnelliselta ja terveeltä Castrén levättyään suunnattomista ponnistuksistaan tähän aikaan näytti, siitä on Snellman antanut meille kuvauksen. Hän näki Castrénin kesällä 1849 yksitoista vuotisen väliajan jälkeen. "Castrén oli miehuutensa täydessä voimassa, hänen terveytensä oli vakiintunut. Solakka nuorukaisvartalo oli voimistunut ja vain tuskin huomattava kumaruus todisti, että rintakehä oli enemmän sisään painunut, kuin täysin terveillä ihmisillä. Koko hänen esiintymisensä todisti sitä hiljaista tyytyväisyyttä, jota hän tunsi, jouduttuaan kestämiensä myrskyjen jälkeen levon satamaan. Runsas ainehisto pitkänkin elämän ajaksi tieteellistä työskentelyä varten ja ainakin toistaiseksi vapaus toimeentulon huolista tekivät, että hän voi iloisena katsella tulevaisuutta, ja hänen huulillaan leikki melkein aina hymy. Katse oli eloisa, samaten harrastus ihanteihin, ja ajatuksenjuoksu ja esitystapa vilkas. Hän kertoi kernaasti ja hyvin ja lausui mielipiteensä puheena olevista asioista, mutta ei kernaasti ryhtynyt väittelyihin."
Snellman esityksessään sanoo Castrénin olleen ainakin toistaiseksi vapaan elatushuolista. Ansio siitä ei kuitenkaan ollut isänmaan. Mitään virkaa ja täyden toimeentulon mahdollisuutta ei Suomi voinut mainiolle pojalleen tarjota. Kehotettiinpa häntä hakemaan lehtorinpaikkaa Porvoossa ja kirkkoherranpaikkaa, mutta Castrén sanoi mieluummin elävänsä kylmässä yliskamarissa kuin uhraavansa tieteensä kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Mutta silloin Venäjän Tiedeakatemia auliisti ja suuremmoisesti otti hänet apujäsenekseen 3 vuodeksi, antaen hänelle 600 ruplaa vuodessa ja oikeuttaen hänet sinä aikana asumaan missä tahansa, jotta hän voisi ryhtyä tieteellisten keräystensä muokkaamiseen. Ansio tästä huomaavaisuudesta tulee suureksi osaksi Sjögrenille, ja hänen kauttaan sai Suomikin siis jotain tehdä suurimmalle tiedemiehelleen. Mutta katoamattoman kiitollisuutemme ansaitsee silti Venäjän Tiedeakatemia, ja meidän on se avoimesti tunnustettava. Tarjottiinpa vielä Castrénille vakinaisenkin akatemikon paikka, jolloin hän olisi elämänsä loppuun saanut nauttia säännöllisiä tuloja ja voinut täysin riippumattomana elää vaan tieteelleen. Mutta tointa olisi seurannut velvollisuus asua Pietarissa, ja siihen ei Castrén tahtonut suostua. Sama valtava rakkaus omaan maahan, joka kaikesta syrjäytyksestä huolimatta jaksoi pitää Snellmanin Pohjanlahden tällä puolella, 'pakotti Castréninkin vaikuttamaan syntymämaassa. Tuo hänen kieltäytymisensä kunniavirasta Pietarissa juuri todistaakin, että mitenkä voimakas hänen rakkautensa tieteeseen olikaan, se kuitenkaan ei ollut hänen suurin rakkautensa. Suomenhan vuoksi hän oli toiminut, sen syrjäisen kansan ja sen kaukaisten, halveksittujen ja unohdettujen sukukansojen kunniaksi ja voimistuttamiseksi, ja kumminkin, lisättäköön se uudelleen, vailla poliittisia tarkotuksia vain kansallistunnon ja kultuurin lujittamiseksi.
Castrén tahtoi hienotunteisuudesta Venäjän Tiedeakatemiaa ja suosijaansa Sjögreniä kohtaan pian saada jotain käsistään, todisteeksi ahkeruudestaan ja töistään. Hän senvuoksi valmisti painokuntoon ostjakkilaisen kieliopin ja sanaluettelon, joka ilmestyi v. 1849, ja eräitä pienempiä kirjoitelmia. Mutta innokkaimmin kävi hän kuitenkin käsiksi samojedilaisaineksiinsa, sillä samojedeja oli hän kauimmin ja perinpohjaisimmin tutkinut ja sen kielioppinsa tahtoi hän saada parhaimmaksi, mitä hän voi, tahtoi tehdä sen elämänsä päätyöksi. Vaikkakaan hänellä ei ollut mitään virallista velvollisuutta, olisi hän tahtonut niiden kolmen vuoden kuluessa, jolloin hän oli Venäjän Tiedeakatemian palveluksessa, saada tämän kypsimmän työnsä valmiiksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. 63 arkkia oli käsikirjoitusta valmiina silloin, kuin kynä ainiaaksi kirposi tutkijan kädestä.
Se että Castrén ei ehtinyt lopettaa tätä työtään, riippui siitä, että näinä vuosina oli hänelle tullut useita uusia velvollisuuksia ja hänen elämänsä puitteet olivat saaneet uuden muodon. Maaliskuun 14 p. 1851 oli hän saanut valtakirjan vastaperustettuun suomenkielen ja kirjallisuuden professorinvirkaan ja sitä varten oli hänen ollut pakko julaista väitöskirja ja sen jälkeen pitää säännölliset yliopistolliset luennot ja ottaa osaa paljotöisiin konsistorinistuntoihin.
Suomenkielen professorinviran perustaminen oli merkkitapaus maan historiassa. Yliopistossa oli kyllä v:sta 1826 alkaen ollut lehtorinvirka suomenkielessä, mutta mitään tieteellistä oppituolia ei siinä ollut. Se kyllä ei ollut niin oudoksuttavaa, sillä samallainen oli kansalliskielen laita ollut Europan muissakin maissa milt'ei samoihin aikoihin asti. Mutta sittekin! Kymmenkunta vuotta aikaisemmin tuskin kukaan meillä olisi kuvitellutkaan tällaista mahdolliseksi. V. 1843 oli kyllä konsistorissa prof. Ilmoni tehnyt ehdotuksen suomenkielen ylimääräisen professorinviran perustamiseksi, mutta asia ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä. Rabbe kirjoitti usein Castrénille Siperiaan tästä virasta, jota hän toivoi Castrénille, mutta näihin aikoihin oli koko suomenkielen harrastusta ruvettu katsomaan uudelta kannalta, sitä pidettiin kansanyllytyksenä, ja kun kuuluisan vapaustaistelujen vuoden 1848 jälkeen taantumus kaikkialla nosti päätään, annettiin meidänkin maassa tuo surullinen säädös suomenkielestä, että sillä saisi painaa vain uskonnollista ja taloudellista laatua olevia kirjoituksia. Tunnettua on, että tarkotus oli näin estää "vaarallisten" aatteiden tunkeutuminen kansan keskuuteen, ja että asetusta semmoisenaan ei tähdätty suomenhieltä vastaan. Mutta kumminkin mahtoi tuntua oudolta, kun tuli tunnetuksi, että juuri tähän aikaan perustettiin professorinvirka samaisessa kielessä. Totta kyllä, että virasta ei tehty tavallista virkaa, johon annetaan valtakirja, suomenkielen professorille annettiin ainoastaan virkavahvistus, jotta voitaisiin, jos tarpeellista olisi, virka lakkauttaa ja erottaa sen haltija, jos hän käyttäytyisi vahingollisesti, mutta yhtäkaikki muodostui itse virka vakinaiseksi ja säännölliseksi yliopistonopettajaviraksi. -- Castrénin kuuluisa tieteellinen toiminta tietysti suurimmassa määrin vaikutti tähän onnelliseen ratkaisuun, ja niin oli meidän maalla onni palkita poikansa uhrautuvaisuus ja yliopistolla kunnia kiinnittää nerokkain tiedemies palvelukseensa. Professorinviran hakijana oli ollut myös suomenkielen lehtori C.A. Gottlund, mutta useista syistä katsottiin päteväksi vain Castrén, "joka ei ainoastaan tavallisilla yliopiston asetusten määräämillä opinnäytteillä, vaan myös useammilla julkaisemillaan teoksilla, joilla oli suuri tieteellinen arvo, oli erinomaisella tavalla osoittanut pätevyytensä puheenalaiseen professuuriin."
Itse nimitys muodostui harvinaisen juhlalliseksi, sillä yliopiston kansleri, perintöruhtinas, sittemmin keisari Aleksanteri II, joka oli saapunut Helsinkiin, läsnäolevien yliopiston opettajain ja oppilasten joukosta "kutsutti erityisesti esiin suomen ja muinaispohjoismaisten kielten dosentin, tohtori M.A. Castrénin, ja suvaitsi hänelle armossa antaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa samana päivänä (14/3 1851) allekirjoittaman virkavahvistuskirjan olla professorina suomenkielessä tässä yliopistossa".
Professorinviran saamista varten oli Castrén julaissut latinaisen väitöskirjan, "Altailaisten kielten suffikseista", joka oli ensimmäinen tieteellinen teos, millä koetettiin todistaa kielten omalla avulla altailaisten, suomalais-ugrilaisten ja samojedilaiskielten sukulaisuutta, ydinkohtaa Castrénin tieteellisestä työssä, josta puhumme kohta tuonnempana. Tätä ainetta ei Castrén kuitenkaan voinut käyttää luennoissaan, ja sen vuoksi oli hänen niitä varten valmistettava eri sarjat. Sellaisia piti hän yhden keväällä 1851 toukokuussa, toisen seuraavana syyslukukautena. Kolmatta lukukautta ei hänen enää ollut sallittu terveenä elää. Ensimmäinen luentokurssi käsitti altailaisten kansojen etnologiaa, toinen suomalaista mytologiaa. Edellinen käsittelee tunguuseja, mongoleja, turkkilaisia, samojedeja, jenisei-ostjakkeja, ostjakkeja, voguleja, unkarilaisia, tsheremissejä, mordvalaisia, permalaisia, syrjäänejä, votjakkeja ja Itämeren suomalaisia. Jälkimmäinen käsittelee niin ikään suomen heimokansoja, ja siinäpä Castrénin suuri merkitys tällä alalla onkin, että hän laajensi suomalaisen jumalaisopillisen tutkimuksen suomalais-ugrilaiseksi, antaen sille siten oikean pohjan, jos kohta monet Castrénin mielipiteistä tällä alalla eivät enää pidäkään paikkaansa.
Castrénin luentoja, jotka hänen kuolemansa jälkeen toimitettiin painosta, lukee vieläkin lämmöllä ja myötätunnolla. Minkä vaikutuksen ne tekivät hänen kuulijoihinsa ylioppilaisiin, siitä kirjoittaa hänen ystävänsä C.G. Borg Pohjalaisen osakunnan "Joukahaisessa": "Elähyttävästi hän vaikutti koko ylioppilasnuorisoon sillä lämpimällä harrastuksella, jota hän osotti kaikkeen nuorelle mielelle kalliiseen ja pyhään. Hänen suojaamanaan ja kehottamanaan vähemmänkin kyvykäs tunsi itsensä voimakkaaksi kantamaan kortensa isänmaan alttarille, ja ylioppilaalle teki hyvää nähdä, miten Castrénin jalo henkilöllisyys ja suuret tieteelliset ansiot voivat herättää arvonantoa hänen ajamaansa asiaa kohtaan niissäkin, jotka olivat tottuneet katsomaan sitä epäsuopein silmin, ja jotka jäätävällä kylmyydellä olivat halveksuen katselleet jokaista isänmaallista yritystä."
Niin lyhytaikainen kuin Castrénin yliopistollinen toiminta olikin, jätti se syvät jäljet ylioppilaisiin ja heidän henkiseen toimintaansa vastaisuudessa. Hänen luennoissaan ei ollut elähyttävänä voimana vain tieteellisyys, vaan myös miehuullinen isänmaallinen henki, kuten kuvastuu jo niistä otteista, joita ylempänä olemme esittäneet, Kalevalaa ja Suomen kielioppia koskevista jaksoista.
Mainitsin Kalevalan. Tämä Castrénin henkinen herättäjä oli hänen harrastustensa ja toimiensa esineenä 1850:kin vaiheessa. Olihan v. 1849 ilmestynyt Kalevalan toinen, uudistettu laitos, josta Castrén kirjoitti laajan selostuksen ulkomaalaisille, ja hänen välityksellään tunnollinen ja lämminsydäminen akatemikko Schiefner Pietarissa kohta ryhtyi Kalevalaa saksaksi toimittamaan, sama Schiefner, joka sittemmin sellaisella uutteruudella ja uhraavaisuudella otti toimittaakseen Castrénin käsikirjoitukset ja muistiinpanot painokuntoon hänen kuolemansa jälkeen. Syksyllä 1851 luennoi Castrén myöskin Kalevalasta, ja luentojensa myöhemmin painetussa johdannossa sanoo hän m.m., että viimeisten kymmenen vuoden kuluessa hänen mielipiteensä monessa kohden olivat muuttuneet ja moni seikka, mikä aikaisemmin oli herättänyt innostusta, oli nyt vierasta ja vähäpätöistä. "Mutta näissä ajatusten, mielipiteiden, aikomusten ja harrastusten vaihteluissa on jotakin kuitenkin jäänyt muuttumattoman yhdellaiseksi. Sellaista, jota aina olen rakastanut yhdellaisella lämmöllä ja innostuksella, on suomalainen muinaisrunous ja etusijassa Kalevala."
Mutta Castrén ei kuitenkaan näinä vuosina ollut yksinomaan tieteellisissä toimissa, vaikkakin tiede hänelle epäilemättä oli ylin ja vaikka hän mieluimmin käänsi keskustelun sille alalle. Myöskin kodin ja yhteiskunnan elämään otti hän osaa.
Sanoin kodin. Castrénin kelpo ja hellä äiti, jota hän ei ollut nähnyt sitte v. 1839, oli kuollut v. 1848, ja Castrén oli saanut kuolemansanoman Siperiaan, jossa hän juuri oli huonona sairaana. Mutta kun tuo sanoma hänet saavutti, silloin: "tuntui sydämen ympärillä lämpenevän, vilutautipuuska paikalla lakkasi, eikä sittemmin enää ole uusiintunut", kuten hän Tshitasta kirjoitti Rabbelle heinäkuussa v. 1848.
Lapsuudenkodin hävittyä oli Castrén Helsingissä perustanut syksyllä 1850 itselleen oman kodin. Hän oli valinnut puolisokseen 19 vuotiaan Sofia Natalia Tengströmin, filosofian professorin J.J. Tengströmin ja tämän puolison, syntyisin af Tengström, tyttären, jota hän kirjeensä mukaan Sjögrenille puoli vuotta oli omakseen toivonut, ja sai nyt hellän ja rauhallisen kodin. [Häätilaisuuteen, joka oli riemukas ja onnellinen, oli Snellman sepittänyt humoristisen onnittelurunon "ukko Castrénille, joka kosteudessa ja pakkasessa valvoen ja ikävyyksien keskellä oli kirjoittanut 14 kielioppia, ja joka nyt oli ehtinyt 15:een kielioppiinsa, sen kielen, jota paratiisissa puhuttiin: rakkauden, ja jolla voi kirjoittaa väitöskirjaa koko elämänsä ajan ilman sensoria ja kateederia."]
"Puutteiden, vaivain, taistelun ja kamppailun perästä sai hän nyt rauhallisen elämän ja tyynen sataman ja saattoi nauttia hedelmiä väsymättömästä työstänsä. Nyt eli hän onnellisimpia päiviänsä. Ystävyys ja rakkaus ojensivat hänelle kättä, maanmiesten ja ulkomaalaisten kunnioitus seurasi häntä, köyhyys pakeni häntä ensikerran hänen elämässään ja oppineen maineet tulivat hänen osakseen", kuten jo mainittu C.G. Borg kirjoittaa.
Seurapiiri, jossa Castrén tähän aikaan liikkui, oli verraten pieni. Siihen kuuluivat Tengströmin perheet, J.W. Snellman, E.A. Ingman, H. Kellgren, F. Collan ja jokunen muu, kuten Runeberg Helsingissä ollessaan. R. oli m.m. ollut mukana Castrénin professorin väittäjäisillatsussa. Väliin esiintyi hän julkisemminkin, kuten v. 1849, jolloin hän n.s. kirjallisissa illanvietoissa Porthanin päivänä piti luentonsa "Suomen suvun alkukodista". Castrén oli pienessä seurassa mainio, satirinen, täynnä huumoria, suuremmassa, piirissä oli hän vieras ja jäykempi, aristokraati, kuten Aug. Schauman sanoo muistelmissaan.
Niinä vuosina, jolloin Castrén oli ollut tutkimusmatkoillaan, oli kotona ja Europassa tapahtunut yhtä ja toista, joista hänen ystävänsä säännöllisesti olivat kirjoittaneet, toht. Rabbe kahdesti kuukaudessa koko ajan. Europassa kävivät levottomuusvuoden 1848 mainingit vielä korkealla. Suomessa oli Snellmanin taisteluhuuto herättänyt liikkeelle ystävät ja vastustajat, Se korkea innostus, joka oli syttynyt 1830-luvulla, oli kyllä vielä voimassa: isänmaa ylinnä, mutta keinoista oltiin eri mieltä. Me tiedämme edellisestä, että Castrén ei ollut niihin nähden Snellmanin kannalla. Hän oli matkustellut kansojen keskuudessa, jossa yhteiskunnallista ja valtiollista toimintaa ei ollut ajateltavissakaan, ja hän arvosteli jossain määrin oman maan oloja samalla lailla. Hänen mielestään oli tehtävä hiljaista uutteraa työtä tulevaisuutta varten, eikä puhuttava, pauhattava ja innostutettava, jotta henkilö, "menetettyään innostuksensa kauneimmat kuvittelut, ei seisoisi alastomana kuin Aadam paratiisissa häveten, tietämättä, millä peittäisi alastomuutensa". Erikoisesti suomen kieleen nähden hän pelkäsi, että "ruotsin kielen ja ruotsinkielisen sivistyksen sortuminen aikana, jolloin suomi ei läheskään ollut niin kehittynyttä, että se kelpaisi viralliseksi kieleksi, saisi seurauksekseen kolmannen kielen asettamisen hallitsevaan asemaan". Mutta isänmaan hyväksi oli toimittava, isänmaan ja suomen kielen, että se kerran voisi valloittaa sijansa "komeana valtion kielenä".
Castrénin hehkuva henki oli kuitenkin jo aikansa vaikuttanut. Sen väsynyt kuori oli palamassa loppuun. Tammikuussa 1852 laskeutui hän vuoteelle, jolta ei enää noussut. Kolkko tuberkkelitauti oli uudella voimalla kuluttamassa hänen ruumistaan. Häntä odotettiin Pietariin, mutta huolestuneet ystävät saivat tyytyä kirjeisiin, lopuksi hänen vaimonsa kirjoittamiin sanelun mukaan, kirjeisiin, joihin hän tuskin oli jaksanut vapisevin käsin kirjoittaa nimensä alle. Ja kumminkin toivoi hän vielä voivansa pelastua, kuten hän toivorikkaasti kirjoitti Sjögrenille Pietariin 2 p. maaliskuuta. Koko ajan teki hän työtä, viimeistellen kuumeisesti samojedikielioppiaan, kirjoitellen sitä lopuksi lyijykynällä. Mutta sillä välin tuskat vain kovenivat. Hirmuiset vatsanpoltot kalvoivat elimistöä.
Valkeni toukokuun seitsemäs. Kun hänen vuodettaan aamulla korjattiin, sanoi hän tietävänsä, että se nyt oli viimeinen kerta. Kello 1 päivällä sumenivat silmät ja katosi puhekyky, ja kun kello osotti puoli neljää, sammui tutkijan heikkona tuikkiva elonkipinä. Kuolo oli korjannut ihanimman saaliin ja Suomi menettänyt tunnetuimman ja yhden tunnollisimmista pojistaan. Ja vainaja, suomenkielen ensimäinen professori ja vertailevan ural-altailaisen kielitieteen perustaja, mies, joka hallitsi noin 40 mitä erilaisinta kieltä, oli vasta 38 vuotias.
Surren ja masennuksissa seisoivat isänmaanystävät toukokuun 12 p. Castrénin avatun haudan ääressä Helsingin luterilaisella kirkkomaalla. Ruumiinsiunaus tapahtui kirkossa, jonne ylioppilaat kantoivat arkun. Paarien ääressä puhui F. Cygnaeus, ja ylioppilaslaulun kaiuttua vietiin ruumis lepopaikkaansa suuren, äänettömän kansajoukon seuraamana. Haudalla piti Snellman puheen, joka kuvaa sitä masennusta ja toivottomuutta, joka oli mielet vallannut, ja ylioppilaat lauloivat Z. Topeliuksen ja A. Oksasen sepittämät kuolinlaulut. Jälkimmäinen oli suomenkielinen ja sen loppusanat kuuluvat:
"Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo, Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan, Miehen parhaan, tietäjän taitavimman, Ystävän uljaan.
Veljet, pois on johtaja meiltä mennyt, Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi, Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut, Voittomme varma.
Hälle patsaan nostamme, kun lupaamme: Miehuudella lempiä synnyinmaata, Helleydelläpä hoitaa äitinkieltä, Kuin teki Castrén."
Ihanammin ja runollisemmin tulkitsi Castrénin merkityksen romantikko Topelius, jonka herkkä muistoruno suomennettuna kuuluu:
Uinuos maassasi, siunattu miesi, Valtava henki, mi suuntasit tiesi Ääriltä jäämeren rantamaan Suomelle satoa korjaamaan.
Suomi löys sukunsa kätketyn juuren, Unhosta nousevan heimon suuren. Kuolevain kielten äänteet toit Säilyyn, -- ne polville uusille soit.
Kaaduit; pois sait sauvasi siirtää. Suomesi surren ijäksi piirtää Nimesi kallihin aarteekseen Lehdille tarunsa selvinneen.
Ja kukapa olisi voimakkaampi kannustaja itsekkyyden ja velttouden houkuttelevia ääniä vastaan kuin se, joka elämällään oli näyttänyt, että on mahdollista noudattaa kehotusta:
Vakaasti kautta elonties päin määrää astu, matkamies, se mittaa, -- älä vaivojas, äläkä vaarojasi
Mikä Castrénin suuri, pilviä tavoitteleva elämän sisältö ja johtolanka oli, sen on hänen ystävänsä Snellman hautapuheessaan selvästi ja suuripiirteisesti sanonut: "Tieto Suomen suvun kielestä ja kohtaloista ei enää ollut hänen tutkimuksensa päämäärä, tämän tiedon esittäminen maailmalle ei enää hänen lopullisin tarkotuksensa. Hän tahtoi käyttää tuota tietoa välikappaleena, poistaakseen perityt väärät mielipiteet yleensä kielitieteessä ja historiassa. Hän ei niin muodoin tahtonut ainoastaan antaa Suomen suvulle sen oikeaa asemaa kansojen suuressa perheessä, vaan myös ensi kerran antaa suomalaiselle nimelle itsenäisen sijan kansojen historiassa." Ja niinpä voi Snellman avoimen haudan ääressä sanoa, että Suomessa ei ollut ennen ollut eikä silloin elävissäkään ollut ketään, jonka kuolema oli tai olisi ollut yhtäläinen tappio ja menetys kuin Castrénin. Ja todella oli ehkä Snellman oikeassa, sillä Castrénin kuningasajatus oli rakkaus Suomen kansatieteelliseen elimistöön, sen rotuun, sen korottaminen kelpoiseksi _eo ipso_ kansojen ja ihmiskunnan sivistystyössä. Ennen häntä ei kukaan ollut tuollaista sytyttävää ajatusta ajatellut, harva rohkealla itsetietoisuudella hänen kuolemansa jälkeenkään. Sillä "epätoivoon joutumisen taidon osaa kyllä suomalainen", ja hiipivä epäily kysyy: oliko Castrénin kuningasaate vain haave, onko suomalais-ugrilaisuus semmoisenaan pystyvä itsenäiseen luomistyöhön?
Castrénin haudalle pystytettiin yleisellä rahainkeräyksellä muistomerkki, joka paljastettiin 20 p. toukokuuta 1858. Kuva siitä on tähän jäljennetty. Sen etusivulla on kullatuin kirjaimin M.A. Castrén ja vastakkaisella puolella:
Maansa rakastajalle surevilta suomalaisilta.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haltuun jätettiin Castrénin marmorinen rintakuva, ja yliopiston luentosaliin tilattiin hänen öljymaalattu muotokuvansa. Toinen sellainen, aikaisemmilta ajoilta, maalari Budkowskin tekemä, on pohjalaisen osakunnan hallussa. Ja nyt vihdoin, Castrénin syntymän sadanneksi vuosipäiväksi valmistuu Castrénin muistopatsas, joka pystytetään Suomen uuden Kansallismuseon ja pohjalaisten osakuntain talon väliin Suomen kansan kiitollisuuden todistajaksi sille miehelle, joka on antanut tälle kansalle heimon ja suvun, ja avaimen sen menneisyyden valaisemiseksi. Mitä siitä, onko heimo suuri vai pieni, kunhan vaan on juurta? Eräässä kirjeessään Siperiasta Rabbelle Castrén itse tästä asiasta oli kirjoittanut humoristisesti: "Minä puolestani en tunne mitään kunnioitusta korkeita esi-isiä kohtaan, vaan pidän enempi semmoisista jätkistä, joiden isät ovat olleet mylläreitä, kivenhakkaajia, sukankutojia y.m.s. Onhan sitäpaitsi pienempi vaara olla suutarin kuin senaatorin poika. Jos meistä tulee ihmisiä -- sitä suurempi kunnia! Torppareina voimme lohduttaa itseämme sillä, että isämmekin olivat torppareita."
Jälkimuisto. Tieteellinen merkitys.
"Kuka voi siinä kuolinpesässä suorittaa pesäkirjoituksen", sanotaan Runebergin kysyneen silmällä pitäen Castrénin käsikirjoituksia ja tieteellisiä muistiinpanoja, saadessaan sanan Castrénin kuolemasta. Ja se työ ei todellakaan ollut vähäinen eikä helpoimpia, sillä matkoillaan oli Castrén kerännyt valtavat ainehistot, joita hän ei ollut vielä ehtinyt muokata eikä painokuntoon valmistaa, ja kumminkin oli niillä tavaton arvonsa, joten ne tuli yrittää pelastaa tieteelle. Paitsi Kalevala-käännöstä, matkakertomuksiaan, kolmea väitöskirjaansa ja lukuisia pienempiä kirjoituksia oli Castrén itse eläessään ehtinyt julaista vain syrjäänin ja tsheremissin kieliopit. Samojedin kielioppi oli myös suurimmaksi osaksi valmiina, ja luentonsa oli hän myös kirjoittanut, vaikkakaan ei ollut pitänyt niitä painokelpoisina. Nämä kaikki kuitenkin painatettiin, saksaksi Castrénin ystävän, jo mainitun Schiefnerin toimesta Venäjän Tiedeakatemian kustannuksella ja ruotsiksi amanuenssi B.O. Schaumanin ja maisteri C.G. Borgin avulla suureksi osaksi yliopiston kustantamana erikoisena sarjana, jonka nimi Castrénin oman valinnan mukaan oli "Nordiska resor och forskningar". (Pohjoismaisia matkoja ja tutkimuksia). Mutta tutkijan rikkaissa kirjallisissa peruissa oli kuitenkin niin paljo muitakin aineksia, että väsymätön Schiefner niiden nojalla Castrénin nimissä voi julaista tunguusin, burjatin, koibalin, karagassin, jenisei-ostjakin ja kottin kieliopit saksan kielellä. Myöhemmin löydettyjen päiväkirjamuistiinpanojen nojalla on vielä julaistu hänen kertomuksensa hautatutkimuksista Minusinskin piirissä Siperiassa.
Jos nyt kysymme Castrénin tieteellisen työn laatua ja kestävyyttä, on meidän muistettava ensinnäkin, miten lyhyt aika hänen oli suotu elää ja miten ylen tukalissa olosuhteissa hänen oli työskenneltävä; lisäksi, että hän elämänsä lopulla työskenteli kuumeisella joutuisuudella saadakseen työnsä valmiiksi ja että sittekin suurin osa hänen julkaisuistaan jäi häneltä itseltään viimeistelemättä. Ja vihdoin on muistettava, että vertaileva kielitiede tällöin vielä oli nuori ja että se on romanttisen ajan lapsi, joka toivoi voivansa ratkaista suuria ja vaikeita kysymyksiä. Ja vihdoin, kun me tiedämme kaiken tämän, on meidän muistettava, minkälaisia kieliä Castrén todella tutki. Hän tuli Siperiassa tutustumaan kieliin ja kansoihin, joista useat tuskin nimeksikään olivat tunnetut, hän tunkeutui niiden kielten olemukseen ja antoi kullekin sijan ennen tunnettujen kielten joukossa. Hän sai luoda tyhjästä. Siperian tatarilaiskansoista ei mikään ollut kielitieteellisesti tunnettu, jenisei-ostjakeista ei ennen häntä ollut mitään tietoa, ja muista hänen tutkimistaan kielikunnista kuuluivat toiset mongolilaiseen, toiset aivan eroaviin mandshulaisiin kieliryhmiin.
Castrénin käsitys oli se, että samojedit, jotka puhuivat useita eri kieliä ja murteita ja nyt pääasiassa asuivat pitkin Jäämeren rantaa, ennen olivat asuneet Jenisein latvoilla likellä Sajaanisten vuorten juuria. Ja kun hän kielellisesti katsoi todistaneensa suomalaisten ja samojedilaisten kielten heimolaisuuden, ja näiden kielten sukulaisuuden altailaisen kieliryhmän kanssa, arveli hän voivansa puhua ural-altailaisesta kielikunnasta, jossa hän erotti 5 eri kansakuntaa: tunguusit, mongolit, turkkilais-tatarilaiset, samojedit ja suomalais-ugrilaiset, hahmoittelipa hän indoeuroppalaistenkin sukulaisuutta mongolien kanssa, kuten hänen eräs sangen merkillinen kirjeensä Snellmanille Siperiasta talvella 1846 esittää. Turkkilais-tatarilaisten alkukodiksi otaksui hän Altain vuoret, ja kun kerran suomalais-ugrilaisilla kansoilla kielensä, tapojensa, tarujensa ja laulujensa puolesta on paljon yhteistä samojedein ja turkkilais-tatarien kanssa, on näiden kansojen aikanaan ollut asuttava lähekkäin, niiden alkukoti on siis ollut Keski-Aasiassa Obin ja Jenisein yläjuoksun varrella. Tuo Castrénin otaksuma, että Altain seutu on ollut Suomen suvun alkukotina, on meille melkein syöpynyt veriin Suonion "tarinan", Oksasen "sadun", Koskisen historian ja J.R. Aspelinin muinaistutkimusten kautta. Otaksumaansa perusteli Castrén monella eri tavalla (ks. esim. hänen kirjoitustaan: "Missä oli suomen kansan kehto?"), mutta nykyinen tutkimus on tuosta käsityksestä luopunut sekä kieli- että muinaistieteen perustuksella. Suomen kielen heimolaisuus ainakaan altailaisten kanssa ei ole todistettu, joskin kyllä samojedilais-kielten kanssa ja Suomen suvun alkukotia etsitään nyt Itä-Venäjältä Uralin ja Volgan välimailta suurten metsien, vuorten ja jokien maantieteelliseltä alueelta.
Mutta jos kohta tämä Castrénin suuri isänmaallis-romanttinen ajatus jäänee erehdykseksi, ei se vähennä sitä suurta kansallista merkitystä, joka tuolla aatteella meidän maassa oli siihen aikaan, kun nimenomaan tarvittiin jotain, mikä pystyisi antamaan työkykyä ja uskoa tulevaisuuteen. Ja Castrénin tieteellisiä ansioita se ei muuta. Jokainen ihminenhän on aikansa lapsi, tiedemieskin, ja Castrén korotti joka tapauksessa suomalais-ugrilaisen vertailevan kielitieteen yhtä korkealle, kuin oli uudenaikainen vertaileva kielitutkimus ulkomaiden nerokkaimpain tiedemiesten teoksissa.
Ansaitsee lopuksi erikoisesti muistaa, mitä Castrénista Siperiaan nähden Sjögren kirjoitti Venäjän Maantieteellisen seuran julkaisuissa. Kirjoitus on lyhennellen otettu Suomi-sarjaan 1854. "Kuten Jermak pienen kasakkalauman avulla pani varman pohjan Venäjän Siperian vallalle, niin oli samoin Castrénin suotu huolimatta heikosta ja horjuvasta terveydestään harvinaisten sielun ja järjenlahjojensa avulla ikuisiksi ajoiksi valloittaa tieteelle läntinen ja keskinen Siperia."
Castrénin raivaamalla työmaalla versoo nyt rikas laiho. Suomen ja suomalais-ugrilaisten kansojen entisyyden ja nykyisyyden tutkimus on edistynyt pitkälle ja edistyy yhä. Castrénin perintöä hoitavat Suomalais-Ugrilainen Seura, jonka vuosipäivänä on Castrénin syntymäpäivä, ja Suomen Muinaismuistoyhdistys, joka vuosipäivänään viettää Castrénin kuolinpäivää. Ja Suomen kansallismuseo ja Suomen yliopiston suomalaisten kielitieteitten edustajat kasvattavat yhä uusia tutkijapolvia kartuttamaan sen entisyyden selvittelyä, jonka ensimäisenä suurena tietoniekkana Mathias Aleksanteri Castrén uhrasi nuoren ja hehkuvan henkensä.
Ja meille kaikille kaikuu yhä vielä Castrénin voimakas usko elämisen arvoon hänen sanoissaan työn ylistykseksi. "Jos tahdomme elää, niin hyvä, rakastakaamme isänmaatamme, voimakkain käsivarsin johtaen ja edistäen sen kehitystä. Ei auta itsepintaisesti pitää kiinni vanhasta; uuteen ja vakavaan on meidän ryhdyttävä käsiksi. Ennen kaikkea on meidän päätettävä surmata itsekkyys sydämissämme ja päätettävä elää jonkun aatteen puolesta ja sitte horjumatta taisteltava sen hyväksi niin kauan kuin meissä henkeä on. Yksilöhän ehtii niin vähän. Elämä on lyhyt -- sitä paremmin sitä on käytettävä -- jakamatta, epäitsekkäästi sen asian hyväksi, jonka puolesta taistelee. Sitä paitsi ei kukaan voi palvella kahta herraa, yleistä aatetta ja yksityistä voittoaan; Valitkaamme toinen, mutta valitkaamme parempi, vaikkapa se johtaisi meitä vaivojen ja uhrautumisten ohdakkeiselle tielle. -- -- Jos ihmisen kerran on vallannut elävä aate; silloin omistaa hän suurimman autuuden, mitä suruinen maa voi tarjota. Silloin voi hän myös omalla tavallaan levollisena ja turvallisena nauttia elämän muista hyvyyksistä, ja hänen nautintonsa on silloin korkeampaa, jalompaa, puhtaampaa ja parempaa, kuin vain aistillisia nautintoja ihailevan itsekkään ihmisen."