v. 1840 ikimuistettavasta yliopiston riemujuhlasta asti, oltuaan sitä

ennen 1830-luvulla pääasiassa pohjalaisten ylioppilasten omaisuutta ja sen keskuudesta lähteneiden ja lähtevien miesten hoivaamana.

Meidän on ollut pakko tehdä nämä yleistä laatua olevat huomautukset, saadaksemme taustan, jota vastaan Castrénin kehitystä on katsottava ja joka tekee hänen elämänsä ymmärrettäväksi. Asian laadusta näet riippuu, että tässä kirjasessa kuvaamme pääasiassa Castrénia yksilönä, joka kehittyi vallitsevien ajansuuntien muodostelemana, emmekä häntä varsinaisesti yksityisihmisenä. Hänestä käyttämämme lähteet kertovat näet etupäässä hänestä kansalaisena ja toveripiirien jäsenenä.

Nuori kuvattavamme ei kuitenkaan aluksi voinut seurata heräävän kansallistunnon ensimäisiä hapuilevia yrityksiä Helsingissä. Taloudellinen riippuvaisuus ja varattomuus pakottivat hänet yhden taloudellisesti ja muutenkin epäonnistuneesti vietetyn lukukauden jälkeen jo keväällä 1830 hakemaan itselleen kotiopettajan tointa, ja sellaisen hän kohta saikin majuri A.F. von Willebrandin luona Uskelassa. Täällä viipyi hän vuoden 1832 alkuun.

Sikäli kuin tiedetään, käytti hän täällä vapaata aikaansa osaksi ruumiinsa voimistamiseen, etenkin metsästykseen, osaksi myös kreikan kielen opiskeluun, joten tuo puolentoista vuoden aika ei opintoihinkaan nähden häneltä mennyt hukkaan. Muuten hän tietysti tällöin virkistyi ja sai valoisamman elämänkatsomuksen, vapaana kun hän sai olla taloudellisista huolista.

Yliopistoon palattuaan Castrén osaksi kävi kiinni opintoihinsa, osaksi ottamaan osaa toveri- ja osakuntaelämään. Asunnon tuli hän saaneeksi Runebergillä. Häntä pidettiin näihin aikoihin ahkerana ja pirteänä nuorena miehenä mutta jonkun verran teräväkielisenä, eikä häntä miksikään aivan erikoiseksi vielä huomattu. Mutta juuri nythän hänen kehityksensä alkoikin. Oltuaan ennen melkein yksistään klassillisten ja itämaisten kielten harrastaja, hän tällöin alkoi lueskella kirjallisuutta, etenkin sellaista, johon Runeberg Helsingfors Morgonbladissansa oli huomiota kiinnittänyt, ja hänen myöhemmistä kirjeistään Siperiasta näkyi, että hänelle olivat käyneet erikoisen rakkaiksi Schillerin, Goethen, Walter Scottin ja Cervantesin teokset. Tietysti ihaili hän yhdessä toveriensa kanssa suuresti Runeberginkin runoja, etenkin Hirvenhiihtäjiä, kuten hänen myöhemmistä Kalevalan luennoistaan selviää. Hän tutki myös innolla filosofiaa, johon hän perusteellisesti syventyi ja johon hän pani paljo arvoa, -- millä seikalla epäilemättä on ollut merkitystä hänen kielitieteellisiin tutkimuksiinsa, käsityksiinsä kielten kehityksestä ja kansojen psykologiasta.

Runebergin vuokralaisena Castrén jo varhain joutui tutustumaan ja olemaan läsnä nuorten, yliopistoa lähellä olevain henkilöiden yhdistyksen, "Lauantaiseuran", kokouksissa, joissa hän sai herätteitä, niissä kun keskusteltiin kaikista taivaan ja maan asioista, taottiin Suomen tulevaisuutta ja pohdittiin sen elinkysymyksiä, sekä aatteellisia että käytännöllisiä.

Suuremmassa määrin kuin toveripiiri Lauvantaiseurassa vaikutti Castréniin tähän aikaan kuitenkin eräs piiri nuorempia hänen ikäisiään pohjalaisia tovereita, jotka alinomaa seurustelivat toistensa luona. Sen muodostivat, paitsi Castrénia, sittemmin niin kuuluisa pietistijohtaja, runoilija Lauri Stenbäck, J. Östring, suomenkielensuosija E.A. Ingman, säveltäjä F.A. Ehrström ja tämän nuorempi veli C.R. Ehrström, C.G. von Essen ja Henrik Piponius, ehkä myös ensimäisen suomenkielisen historian kirjoittaja J.F. Cajan. Snellmanin vanhempana lausuman arvostelun mukaan oli seurustelu tässä nerokkaassa piirissä erinomaisen kehittävää ja kohottavaa ja keskustelu oivallisen sattuvaa. Mitä tulee nimenomaan Castréniin, otti hän, joka yleensä tähän aikaan oli umpimielinen, tässä piirissä henkevästi ja vilkkaasti osaa keskusteluihin.

Rinnan näiden vapaiden yhdistysten vaikutuksen kanssa vaikutti Castréniin hänen osakuntansa, jossa tällöin terveet tuulet alkoivat puhaltaa. Oli tapana, että osakuntakokouksissa esitettiin latinankielisiä, v:sta 1834 alkaen E. Stenbäckin alotteesta myös ruotsinkielisiä teesejä, joita joku ylioppilas otti julkisesti puolustaakseen. Ne koskivat milloin mitäkin tietopuolista tai käytännöllistä kysymystä. Sellaisia ajansuunnalle kuvaavia olivat kysymykset: onko mahdollista, että Suomi milloinkaan tulee suomalaiseksi; suomenkielestä tutkintoaineena y.m. Samaa asiaa oli keskustelusta päättäen kosketellut myös Castrénin v. 1834 esittämä kysymys: "onko sivistyneellä kansakunnalla oikeutta pakottaa sivistymätön kansa valtansa alaisuuteen kohottaakseen sitä sivistykseen?" Castrén vastasi kysymykseen myöntäen, verraten tarkotettua suhdetta vanhempien ja lasten väliseen suhteeseen. Mielipide tulikin kokouksen päätökseksi, sittenkun Snellman oli huomauttanut, että useimpien kansojen sivistys alkuaan oli muukalaista, jos kohta Castrénin mielipiteeltä ei suinkaan vastustajiakaan puuttunut.

V. 1835 syksyllä taas pohjusti Castrén kokonaan toisenluontoisen esityksen, ajan harrastuksia kuvaava sekin: "Jobin kirjan aatteesta". Osakunnan pöytäkirjat kertovat, että esitys "todisti suurta asiantuntemusta ja kypsynyttä harkintaa, joten sitä tyydytyksellä kuunneltiin".

Ylioppilasnuoriso oli tähän aikaan melkoisen vastustusmielistä, eikä se kummaa olekaan, kun silmällä pitää sitä arkuutta, jolla kaikkia vapaita rientoja katsottiin. Elettiinhän yleensä meillä ankarimman taantumuksen aikaa. Se vaikutti senkin, että yliopistonopettajain puolelta pelolla seurattiin kaikkia nuorten vallattomia päähänpistoja ja kaikkea, "mikä voi saattaa yliopiston olemassaolon vaaranalaiseksi". Tunnettuahan on pohjalaisten hyväluontoisen inspehtorin prof. G.G. Hällströmin kehotus ylioppilaille: "juoskaa, hyvät herrat, juoskaa, milloin vaan näettekään vahdin tai sotamiehen".

1830-luvun alkuvuosina oli tapahtunut viranomaisten ja ylioppilasten välillä pieniä rettelöitä, joilla aluksi näytti olevan hyvin vakavat seuraukset, mitkä kumminkin onneksi torjuttiin. Mielet olivat kuitenkin molemmin puolin ärtyneet ja nimenomaan väitettiin akatemisten isien vainoavan ylioppilasten luottamusmiehiä ja eritoten heikäläisiä kykyjä ja suosivan pelkästään keskitasoja. Niinpä sattui syksyllä 1834, että eräs nuorten mielestä huomatuimpia nuoria kykyjä, A.A. Laurell, oli julaissut dogmaatisen väitöskirjan, jota jumaluusopillisen tiedekunnan enemmistö ei ehdottanut hyväksyttäväksi. Tämä pani mielet kuohuksiin, ja nimettömillä lipuilla kutsuttiin ylioppilaita vastalausekokoukseen yliopistolle. Ylioppilaita kokoontui, puheenjohtajaksi valittiin Yrjö Aukusti Wallin, ja läsnä oleva Castrén kehotti tätä esittämään pohdittavaksi kysymystä Laurellin asiasta. Tarkotus näyttää olleen saada aikaan mielihyvälausunto Laurell'ille ja paheksumislausunto jumaluusopilliselle tiedekunnalle, mutta asiapa ei tullutkaan kokouksessa esille, vaan ryhtyivät osanottajat pohtimaan erästä toista kysymystä. Ennen pitkää saivat viranomaiset kuitenkin selville kokouksen alkuperäisen tarkotuksen, asia ilmoitettiin kurinpitolautakunnalle, ja seuraus oli että 7 ylioppilasta, joukossa useita myöhemmin mainehikkaita miehiä, erotettiin puoleksi vuodeksi yliopistosta. Niiden joukossa oli Lauri Stenbäck, jonka elämälle tämä erotus antoi uuden käänteen, ja myös M.A. Castrén, joka erottamisen johdosta myös menetti nauttimansa pienen yliopistollisen apurahan.

Yliopistosta karkotettuna oleskeli Castrén Lohjan pitäjässä jatkaen kandidaatilukujaan ja nimenomaan tutkien itämaisia kieliä, persiaa ja turkkia. Hänen poissa ollessaan vietti osakunta 17 p. helmik. 1835 vuosijuhlaansa, jossa m.m. C.R. Ehrström esitti karkotettujen toverien maljan ja Topelius luki Snellmanin kehotuksesta kirjoittamansa runon samasta asiasta. Näkee siis kenen puolella nuorison ja toverien mielet olivat. Sen näkee ehkä vielä selvemmin siitä pöytäkirjasta, jota olisi tullut pitää kokouksessa, missä osakunnalle ilmoitettiin erottamisasia. Pöytäkirja mainitsee ainoastaan: "kokous oli sen laatuinen, että siitä ei mitään pöytäkirjaa voi pitää". --

Ristiriidan aiheet akateemisen opettajakunnan ja ylioppilasnuorison välillä eivät kuitenkaan vielä suinkaan loppuneet. Tiedetäänhän päinvastoin, miten ne kärjistyneistään kärjistyivät nimenomaan pohjalaisten keskuudessa. Yliopiston viranomaiset pitivät pohjalaista osakuntaa levottomuuden pesänä ja päättivät jakaa sen kahtia, vaikka tiedettiin, miten vastenmielinen tällainen ajatus ylioppilaista oli ja vaikk'ei heille annettu tilaisuutta asiasta edes keskustella. Mielet olivat kuitenkin tavattomasti kiihdyksissä. Kun jakoasia osakunnalle ilmoitettiin, kysyi M.A. Castrén ainoana puheenvuoron käyttäjänä inspehtorilta, joka oli ollut jakopäätöstä tekemässä, luuliko tämä päästävän pitkällekin "hallitse jakamalla" periaatteellaan. Mitenkä monellaisiin ja pitkällisiin riitaisuuksiin yliopiston konsistorin onneton jakopäätös sittemmin antoi aihetta, nähdään Reinin suuresta Snellmanin elämäkerrasta.

Yksi huomattava ylioppilasrettelö 1830-luvulla ansaitsee vielä ajan kuvauksena tulla mainituksi, varsinkin sen vuoksi, että Castrénilla oli siinä osuutensa. Pohjalainen osakunta oli päättänyt toimeenpanna v. 1839 yhteisen ylioppilasjuhlan marraskuun 9 p:nä, H.G. Porthanin sadantena syntymäpäivänä. Juhlan viettämisen kielsi kuitenkin yliopiston silloinen varakansleri, kenraalikuvernöörin apulainen A.A. Thesleff. Lisäksi kutsuttiin pohjalaisten kuraatori Fredrik Cygnaeus hänen puheilleen, ja häntä uhattiin ankaralla vastuulla, jos juhla kumminkin pidettäisiin. Kun tämä tieto tuli pohjalaisten korviin, pitivät he kohta ylimääräisen kokouksen, jossa valittiin 18-henkinen lähetystö ilmoittamaan varakanslerille, että koko osakunta oli yksimielinen kuraatorinsa kanssa. Lähetystön hommaajana oli ja sen puheenjohtajaksi valittiin silloin jo sangen huomattu Castrén.

Kun lähetystön puheenjohtajan piti varakanslerille esittää lähetystön tarkotus ja hän alotti esityksensä sanoilla: "sen johdosta että ylioppilaskunta oli aikonut viettää juhlan Porthanin muistoksi", keskeytti hänet varakansleri kiivaasti: "minä sanon herroille, että ei käy laatuun, että herrat toimeenpanevat juhlia ja kalaaseja; hänen majesteettinsa ei sitä tahdo. Herrat pitäkööt kalaaseja kirjojensa kanssa. Eivätkä herrat saa täällä pitää julkisia kalaaseja ja ivata ja pilkata opettajiaan." Castrén koetti puolestaan vastata ja keskustelun kuluessa selitti Porthanin merkitystä ja asemaa maan sivistyselämässä, jolloin varakansleri kysyä tokasi: "No, tuntevatko herrat Porthania? Ovatko herrat nähneet häntä?" Kun selitettiin, että hän oli syntynyt 100 vuotta sitten ja aikoja sitten kuollut, sanoi varakansleri Topeliuksen muistelmien mukaan: "mitä herrat siis hänestä välittävät? Silloin eivät edes herrojen isät, vaan isoisät ovat hänet nähneet. Hän eli toisissa olosuhteissa ja herroilla on paljo julkisempia aikajaksoja juhlittavana". Mitenkä olikaan, lupaa yleiseen ylioppilasjuhlaan ei saatu, mutta sen sijaan pidettiin kuuluisat ja innostuneet pohjalaiset ylioppilasjuhlat, jollaisia osakunta on vuosittain pitänyt Porthanin päivänä. Mitään suurempaa merkitystä ei ylläkuvatulla estely-yrityksellä myös tullut olemaan, mutta se kuitenkin kaikitenkin kuvaa yleistä asemaa ja kuvaa myös toverien luottamusta Castréniin ja hänen osanottoansa osakunnan yhteisiin harrastuksiin. Mitenkä suurta luottamusta Castrén muutenkin toverien keskuudessa nautti, selviää m.m. siitä, että hän 1835 toimitti osakunnan lehteä ja että kun syksyllä 1837 oli valittava 10 sensoria osakuntalaisten elämätä valvomaan, Castrén sai enimmät äänet, ja että hän talvella 1836, kun osakunta kuraatorikseen oli valinnut J.L. Runebergin, oli yksi niistä 4:stä edustajasta, jonka tuli käydä Runebergin luona hänen suostumustaan pyytämässä. -- V. 1840 ja 1841 hän vihdoin toimi valittuna pohjoispohjalaisten kuraatorina.

Lienee syytä tässä yhteydessä johtaa mieliin Castrénin harrastusta varsinaisti suomenkielen asiaan. Kuten mainittu ei siihen aikaan vielä ollut varsinaista suomenkirjakieltä, ja tunnettuahan on, että etenkin virkamiessivistyneistä kodeista lähteneet osasivat suomen kieltä joko hyvin puutteellisesti tahi eivät lainkaan. Mitään virallista pakkoa osata suomea ei ollut. Tämä seikka sai C.R. Erhströmin 1 p. toukok. 1834 esittämään pohjalaisosakunnassa keskusteltavaksi ehdotuksen: koska virallisesti ei vaadita taitoa suomenkielessä, kysytään, eikö jotain voitaisi voittaa sellaisen sopimuksen kautta ylioppilasten kesken että kukaan ei saisi erotodistusta osakunnastaan, ell'ei hän ole suorittanut koetta suomenkielessä. Ehdotusta yleisesti kannatettiin ja listalle, niihin saisivat merkitä nimensä ne, jotka sitoutuivat tutkinnon suomenkielessä suorittamaan, kerääntyi koko joukko nimiä. Toisena niistä on Mathias Aleksanteri Castrénin nimi, hänen, josta sitten tuli ensimäinen suomenkielen professorin viran hoitaja Suomen yliopistossa. Teko ei hänelle enempää kuin kellekään muullekaan merkinnyt mitään valtiollista mielenosotusta. Se oli puhtaasti elävän innostuksen ja nuoren mielen isänmaanrakkauden ilmaisu, todistus ylioppilasten kangastelevista tulevaisuuden tehtävistä.

Olemme edellisessä seuranneet sitä osuutta, joka Castrénilla oli osakuntansa ja toveripiirinsä harrastuksissa ja toiminnassa. Me näemme, mitenkä hänen harrastuksensa suuntautuivat eri aloille ja miten hänen kykyänsä käytettiin toverien kokouksissa. Mutta kaiken tämän ohella oli hän jatkanut varsinaisia tutkintolukujansa sillä menestyksellä, että hän 2 p. toukokuuta v. 1836 suoritti kandidaattitutkintonsa, joka siihen aikaan käsitti lukuisia aineita. Castrénilla oli arvosanat latinassa, kreikassa, itämaisissa kielissä, historiassa, kirjallisuudenhistoriassa, filosofiassa, matematikassa, fysikassa, kemiassa, kasvi- ja eläintieteessä. Näistä oli hänellä perinpohjaiset tiedot filosofiassa ja kielissä, joissa hänen tuntemuksensa oli paljoa laajempi kuin tutkintoa varten olisi ollut tarpeen. Hänen ahkeruutensa kuvauksena mainittakoon, että kun hänen ja hänen huonetoverinsa oli määrä jouluiltana v. 1832 saapua Runebergin luo klo 7, ja kun heitä ei vielä klo 8:kaan näkynyt, niin Runeberg meni heitä hakemaan ja palasi ilmoittaen nauraen: "he lukevat kreikkaa!"

Castrén oli aikaisemmin, luovuttuaan aikomuksestaan ruveta papiksi, suunnitellut omistautuvansa itämaisten kielten tutkimukseen. Hän olisi luultavasti päässyt näitten kielten dosentiksi, mikä toimi kyllä olisi ollut palkaton, vaan kumminkin olisi antanut jotain epämääräisiä tulevaisuuden toiveita. Mutta Kalevalan ilmestyttyä suunnitteli hän omistautumista Suomen kansanrunoudelle, muinaisuskonnolle ja kansantieteelle.

Yhtä varmaan kuin Snellman, joka tähän aikaan oli osakuntansa johtava sielu, vaikutti näet Elias Lönnrotin elämäntyö ratkaisevasti Castrénin elämänuran valintaan. Lönnrothan oli keksinyt ne vaatimattomat kultuurimuistot, lahjoittanut kansalle sen kansanrunouden aartehiston, joka kenties voimakkaammin kuin mikään muu pystyi tai olisi pystynyt näyttämään, että Suomen kansan henkisiin kykyihin ja mahdollisuuksiin kävi uskominen, että se ei ollut vain "ihmiskunnan puunrungosta karsittu hengetön ja kuivettunut oksa", joka jo oli tehtävänsä tehnyt raivattuaan viljelyskelpoisiksi Pohjolan karut ja hallanarat maat. Mutta jos kerran, tai sanokaamme: kun kerran asia oli tämä ja kun lisäksi ajanhenki kehotti tutustumaan kansallishenkeen, eikö silloin ollut suuri isänmaallinen tehtävä koettaa etsiä tämän kansan sielua ja muinaisuutta, sen sukulaisia ja heimoa sen kielen ja kielellisten muistomerkkien avulla? Eikö isänmaa nimenomaan tarvinnut tuollaisen työn tekijää, joka olisi välikappaleena antamassa sille sitä uskoa itseensä ja tehtäväänsä, jota aina tuo mukanaan tietoisuus siitä, että on tehnyt jotain, että on ammoin hävinneitten ajanjaksojen vaiheissa kansana suorittanut oman osuutensa ja siis on oikeutettu ja velvoitettu elämään vast'edeskin? On jo itsessään luonnollista, että tällaiset ajatukset epäselvinä tai tarkkapiirteisempinä kajastivat Castrénin tapaisen runollisen miehen mielessä tuossa suurten ajatusten innostuttamassa, isänmaanrakkauden elähyttämässä nuorisopolvessa, ja me tiedämme sen Castrénin omista teoista ja kirjoituksistakin. Mutta varsinaisen suunnan hänen elämälleen antoi kumminkin Kalevalan ilmestyminen. Kirjoituksessaan Kalevalasta Helsingfors Morgonbladissa v. 1836 sanoo hän m.m.: "Millä tavoin ilmenee kiintymyksemme siihen suuripiirteisyyteen ja jalouteen, joka piilee isänmaamme kultuurin hämärissä, ellei sellaisten muistomerkkien pelastamisessa kuin Kalevalan?" Ja vielä v. 1851, muutamia kuukausia ennen kuolemaansa, jolloin hän yliopistossa luennoi Kalevalasta, hän sanoi tunteneensa tarvista taas palata "tähän ihanaan lauluun, joka minun sielussani sytytti ensimäisen liekin isänmaan kieleen ja kirjallisuuteen".

Tuon harrastuksen tuloksina syntyivät muutamat lyhyet esitykset Kalevalasta, joissa hän tutustutti nuoria tovereitaan monelle ehkä vaikeasti ymmärrettävään Kalevalaan, ja sen tulos oli v. 1841 ilmestynyt ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran 500 ruplalla palkitsema oivallinen Kalevalan ruotsinnos, joka kauvan aikaa sekä koti- että ulkomailla välitti Kalevalan tuntemusta. Castrénin oivallinen suomen- ja ruotsinkielen taito ja hänen syvä runollinen vaistonsa tekivät hänen käännöksensä mestarilliseksi. Mutta niin olikin Castrén sitä mieltä, kuten hänen eräs kirjoituksensa v:lta 1838: "yleiskatsaus suomalaisten jumalaisoppiin ja taikuuteen pakanuuden aikana" todistaa, että "Kalevala ei vain isänmaallisista syistä, vaan kirjallisella arvollaankin oli hankkinut Suomelle sijan Europan kirjallisuudessa".

Kalevalasta Castrén piti yliopistollisia luentoja dosentiksi tultuaan kevätlukukauden v. 1841, ja näistä luennoista, jotka ovat painetut hänen koottuihin teoksiinsa, näkee m.m., miltä kannalta hän tähän aikaan ennen Siperian matkojaan juuri Kalevala-rakkautensa perusteella arvosteli suomen kansaa, sen kieltä, kultuuria ja tehtäviä. On muistettava, että luennot pidettiin ennen Snellmanin julkista esiintymistä "Saimassa" ja siis aikana, jolloin suurempaa julkista erimielisyyttä suomenkielen asemaan nähden ei ollut olemassa, jolloin Castrénin esittämät mielipiteet ainakin ylioppilasten keskuudessa tuntuvat olleen melkein yksinvaltiaat. Castrén puhuu Ruotsin ja ruotsalaisten osuudesta Suomen sivistykseen: "He ovat tehneet meidät osallisiksi kristinuskosta ja europpalaisesta sivistyksestä ja he ovat rakastaneet meitä sen vuoksi, että he ovat olleet meidän kasvattajamme. Mutta he eivät ole kehittäneet sitä, mikä meissä on kansallista; he eivät ole ottaneet askeltakaan kehittääkseen niitä voimia, jotka voivat tehdä meistä erikoisen kansan. He ovat päinvastoin koettaneet vakuuttaa meitä siitä, että me heissä ja heidän kauttaan olemme kaikki, mitä me olemme, ilman heitä emme mitään. He ovat siten meissäkin saaneet herätetyksi epäluottamusta omaan voimaamme ja halveksumista kansaamme. Heidän kasvattajatehtäväänsä olisi ehdottomasti kuulunut olla halveksimatta ja syrjäyttämättä niitä sivistyksen alkuja, joita meissä oli, heidän olisi tullut niitä kehittää ja siten ei ainoastaan tehdä meitä osallisiksi Europan sivistyksestä, vaan myös tietoisiksi omasta kansallisuudestamme. Mutta he ovat sen sijaan tahtoen tai tahtomattaan syvästi istuttaneet meihin sellaisen ennakkoluulon, että vain ruotsalainen ja ulkomainen on arvokasta, suomalaisuus sen sijaan raakaa." Mutta kun nyt kaiken tulee olla vain itseään eikä olla toisen varjokuva, niin on meidän "ollaksemme olematta ruotsalaisten varjokuvia, eristäydyttävä heistä, aivan niin kuin lapsen täytyy luonnollisesti eritä kodistaan kehittyäkseen." Kaikki tämä tulee kysymykseen kuitenkin vain siinä tapauksessa, että kansassa on voimaa, ja Castrénin mielestä sitä oli suomen kansassa, "sen kielen, tapojen, kansallisuuden ja laulujen yhteisen todistuksen mukaan." Sen oli todistanut Kalevala. Se siis antoi uskon suomen kansan henkiseen yksilöllisyyteen, jota voi ja jota piti edelleen kehittää. Nämä merkilliset ja nuorekkaat otteet Castrénin luennosta antavat meille käsityksen siitä sanoisiko tietopuolisesta pohjasta, jolla hän isänmaan asioita arvosteli. Käytännössä isänmaanrakkaus tuli olemaan hänen suurin työ- ja yhteiskunnallinen ohjaajansa, kuten koko hänen toiminnastaan selviää. Juuri tähän aikaan näkyy se itsetietoisimmin hänen työssään. Ehrströmille kirjoittaa hän Kirjallisuuden Seuran julkaisemasta Suomi-sarjasta, jossa oli puute kirjoituksista: "Suomi olisi pelastettava; isänmaantunne voidaan sen kautta pysyttää valveilla, ja jokaisen isänmaanystävän pitäisi katsoa luovuttamattomaksi velvollisuudekseen edistää tätä yritystä. Kykyä ei puutu keneltäkään, jolla on tahtoa. Sen vuoksi olemme ihmisiä, ja siksi on Jumala puhaltanut henkensä meihin."

Castrénin kuulijat muodostivatkin ensimäisen varsinaisen "fennomaani"-polven. Niitä olivat ylen lahjakkaat, vaikka nuorena sortuneet Herman Kellgren ja Robert Tengström, niitä Fabian Collan, sittemmin Morgonbladetin toimittaja v:sta 1841, William Nylander, J.R. Bergstadi ja J.O.I. Rancken. Antero Ingman myöhemmin muistelmissaan sanookin 1840-luvun alkuvuosia "Castrénin ajaksi", siihen suureen vaikutukseen nähden, joka hänellä ylioppilaspiireissä oli.

Castrénin tavaton lahjakkuus ja monipuolisuus antoivat kuitenkin hänelle elämäntehtävän, paljo avaramman ja laajemman kuin Kalevala-tutkijan. Hänestä tuli kieltentutkija, vertailevan suomalais-ugrilaisen kielitieteen tutkija, joka itse etsi ainekset tutkimuksiinsa Venäjän valtakunnan alalla hajallaan olevain kansanheimojen parista. Siihen ainakin osaksi vaikutti se, että hän tutustui tanskalaisen kielentutkijan R. Raskin kirjoitukseen suomenkielestä.

Tulevaisuus alkaa selvitä. Ensimäiset matkat.

Meidän on muistettava, millä asteella ja millä kannalla suomalais-ugrilainen kieli- ja muinaistutkimus tähän aikaan olivat. Tuossa kielitieteessä oli ennen Porthania tehty yksi etsivän yritys. Porthan itse taas ei isänmaan tutkimuksiltaan, jotka tarvitsivat miehensä kokonaan, joutanut muuta kuin vähän kajoamaan vertailevaan ugrilaiseen kielitutkimukseen, mutta kun 1820 vaiheissa tuo kuuluisa tanskalainen tiedemies Rasmus Rask kävi Turussa, pantiin hänen vaikutuksestaan alulle se suomen- ja sen sukukielten tutkimusharrastus, joka ei sitte koskaan ole lakannut Suomen yliopistossa elämästä. Juuri näihin aikoihin muodostuivat Renvallin suomenkielen sanakirja, Renvallin ja von Beckerin kieliopit, ja näihinpä aikoihin myös lahjakas ja uuttera _A.J. Sjögren_, köyhän käsityöläisen poika Iitistä, ryhtyi niihin monivuotisiin kieli- ja kansatieteellisiin sekä historiallisiin tutkimuksiinsa Venäjän heimojen kesken, joita Castrén sitte oli jatkava. Tunnettuahan on, että Sjögrenin toiminta oli mahdollista ainoastaan sen suuremmoisen anteliaisuuden varassa, jota Raskin kehotuksesta ensin tieteitä suosiva upporikas venäläinen kreivi Rumjantzew ja sitte Venäjän Tiedeakatemia hänelle hänen tutkimuksissaan osottivat. Näihin aikoihin oli Sjögren Venäjän Tiedeakatemian jäsen, ja oli jo pitkän aikaa suunnitellut laajaa retkikuntaa Siperiaan tutkimaan sikäläisiä ural-altailaisia kansakuntia, niiden kieliä ja muinaisuutta. Kun hän itse ei enää voinut tuollaiseen retkikuntaan osaa ottaa, kuulusteli hän sopivaa osanottajaa Suomesta. Varat antaisi Venäjän Tiedeakatemia, jonka osuus Suomen sukukansojen tutkimuksessa tähän aikaan ansaitsee aivan erikoista kiitollista muistamista meidän maassa.

Sjögrenille ehdotettiin hänen Suomessa käydessään retkikunnan osanottajaksi kielineroa, sittemmin tutkimusmatkailijana niin kuuluisaa Yrjö Aukusti Wallinia ja M.A. Castrénia. Sjögren, joka personallisesti ei tavannut kumpaakaan, piti Castrénia sopivana, koska tämän opinnot olivat olleet suunnatut suomenkielen aloille ja koska hän oli syntynyt kaukana lumien keskellä Pohjois-Suomessa. Castrén otti ilomielin tarjouksen vastaan, sitäkin mieluummin kun hän omassa maassaan pettymyksekseen oli menettänyt mahdollisuuden saada juuri niihin aikoihin avoinna olleen suomenkielen lehtorin viran. Mitenkä hartaasti hän toivoi tuota siperialaista matkaa ja pääsemistään sille, selviää hänen näihin aikoihin ystävälleen C.R. Ehrströmille kirjoittamastaan kirjeestä, joka on julaistu Virittäjässä v. 1902. Viitattuaan ensin siihen tapahtumaan, joka teki hänelle mahdottomaksi saada toivottua lehtorinvirkaa, jatkaa hän: "Asiain näin ollen, ja kun matkani _Thuleen_ on antanut minulle halua matkustuksiin, en pitäisi mitään onnea suurempana, kuin saada Sjögrenin sijaisena ottaa osaa Venäjän hallituksen toimeenpanemaan tieteelliseen Siperian retkeen. -- -- Mutta kuka voi nykyään toivoa, kun varmimmatkin toiveet ovat pettäneet! Kun kuitenkin matkan tarkoitus olisi tutkia, asuuko Siperiassa suomalaisia heimoja, ja siis etupäässä perinpohjainen suomenkielen taito on tarpeellinen sekä myöskin jonkinlainen taito itämaisissa kielissä vaaditaan, en pidä pyyteitäni aivan huimina. -- -- Tämmöiset ovat nykyiset aikeeni; jos ne toteutuisivat, katsoisin onnettomuutta, joka kohtasi hakemustani suomen lehtorinvirkaa varten, kohtalon sallimaksi." Mutta Castrénille kovaksi vastoinkäymiseksi ei aijotusta retkikunnasta toistaiseksi tullut mitään, vaan lykkäytyi se epämääräiseen vastaisuuteen. Toistaiseksi päätti silloin Castrén käyttää aikaansa keräys- ja tutkimusmatkan toimeenpanemiseen lähempänä omaa maata. Hän pyysi ja sai Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, apurahaa toimittaakseen keräelmiä suomalaisen jumalaistaruston valmistamista ja käsittelyä varten. Matkan oli määrä kestää n. 4 kuukautta ja pääasiassa käsitellä seutuja Venäjän Karjalan rajaa pitkin, rajan kahden puolen. Yhtenä matkan tehtävistä olisi myös ainesten keruu Kalevalan ruotsintamiseksi. Siihen työhön oli näet Castrén jo ennen ryhtynyt, vaikka apukeinojen ja sanakirjojen puute oli pakottanut hänet työn keskeyttämään.

Tämä v. 1839 kesällä tapahtunut matka Rajakarjalaan ei kuitenkaan ollut Castrénin ensimäinen tieteellinen matka. Jo edellisenä kesänä oli hän matkustellut 2 1/2 kk. Suomen Lapissa, jonne hänet oli seuralaisekseen pyytänyt hänen jo puheena ollut ystävänsä ja ylioppilastoverinsa, etevä piirilääkäri C.R. Ehrström, joka suoritti matkan kustannukset. Tästä, kuten muistakin matkoistaan, on Castrén julaissut hauskat matkakertomukset, joita yleensä seuraavassa esityksessä käytämme.

Matka Lappiin oli, kuten sanottu, etupäässä huvi- ja virkistysmatka Castrénille, sillä hänhän ei ollut matkalla päähenkilö, eikä siis voinut järjestää oleskelua Lapissa sen mukaan kuin hänen kielitieteellisille harrastuksilleen olisi ollut edullisinta. Mutta semmoisenakin, kuin miksi se hänelle muodostui, se joka tapauksessa oli alkuna tutkimusmatkoihin, joita hän sitte tuli tekemään kerätäkseen aineksia niitten heimojen alalta, joiden hän katsoi olevan kielisukulaisuudessa suomenkielen kanssa.

Lapin matka alkoi 23 p. kesäkuuta 1838 Torniosta. Paitsi Ehrströmiä ja Castrénia olivat matkalla vielä mukana eräs kasvientutkija, maisteri Blank ja kirkkoherra J.W. Durchman, joka oli saanut määräyksen ryhtyä papin toimiin Inarin Lapissa.

Matka kävi aluksi Aavasaksalle ja Luppiovaaralle Tornion jokilaaksoa pitkin, ja niillä kuluivat juhannuspäivät. Sieltä edelleen kuljettiin veneellä jokea pitkin sauvomalla Turtolan kautta Muonioniskaan. Matka sujui enemmittä seikkailuitta, ja matkakertomuksensa mukaan Castrén oli tyytyväinen kaikkeen näkemäänsä. Muonioniskassa onnistui hänen saada retkikunta pysähtymään pariksi viikoksi. Siellä tapasi hän näet sattumalta lapinkielisen katekeetan ja tahtoi välttämättä käyttää hyväkseen tilaisuutta perehtyä lapinkieleen, se kun oli hänen päätarkoituksiaan, kuten ymmärtää. Hänen tovereilleen oli myös riittävästi työtä paikkakunnalla, ja niinpä Castrén uutterasti ja suureksi hyödykseen seurusteli katekeetan kanssa, oppien häneltä lappia ja itse vuorostaan opettaen hänelle suomea.

Aika kumminkin kului, ja 16 p. heinäkuuta oli matkaa jatkettava edelleen. Tohtori Ehrströmin oli nyt pakko palata Tornioon, mutta muu retkikunta kulki Muonioniskasta Pallastunturien yli Kittilän Kyrön ja Enontekiön Peltovuoman kylien kautta Ivalojoen latvoille ja vihdoin Inariin. Se matka ei suinkaan ollut tottumattomille miehille leikintekoa, vaikka heillä vaikeimmalla taipaleella oli kaksi miestä apulaisenaan. Sauvottiin ja soudettiin pieniä jokia ja järviä myöten veneellä niin kuin Lapissa vieläkin kuletaan. Koskipaikoissa venettä vedettiin ja tavarat kuletettiin kantamalla. Missä oli vedenjakaja, siinä oli vene yhteisin voimin vedettävä harjanteen yli. Vaikein oli matka yli Korsatunturin, jonka juurelle matkue saapui illalla klo 9. Tavarat jätettiin toistaiseksi tunturin juurelle ja kaikki alkoivat yhteisin voimin vetää venettä rinnettä ylös ja sitte toista rinnettä alas. Matkaa oli 3/4 pk., ja nihki uupuneina saavuttiin aamulla klo 6 aikaan määräpaikkaan. Kun matkaa täältä oli jatkettava päivemmällä, kertoo Castrén, että se tuntui sangen vastenmieliseltä, ruumis kun oli vilustunut ja märkä, jalat väsyneet, kyljet rikkirevittyinä, pistoksia rinnassa ja mieli apeana. Edelleen sitä kumminkin kulettiin, tarinoitiin, syötiin eväitä, jota oli 2-3 leiviskää leipää, 5 naulaa lihaa ja samanverta kalaa, 3 kannua paloviinaa, 5 naulaa tupakkia y.m., ja niin saavuttiin vihdoin Inariin. Castrén oli matkalla kosteuden vuoksi puettu lappalaispeskiin, jossa oli vain yksi hiha ja joka oli paikoin karvattomaksi kulunut. Se ulottui polviin, josta alkoivat hihnoitetut saappaat. Päässä oli ylioppilaslakki ja lasisilmät!

Inarin järven rannalla saapuivat matkailijat ensimäiseen lappalaiskylään. Castrénin saama vaikutus ei siitä suinkaan ilmene minään ihastuksen purkauksena. Hänen kertomuksestaan, joka lienee jokseenkin tuttu, lainaan alkukohdan:

"Lappalaiskylä ei ainakaan kesäiseen aikaan tarjoa mitään viehättävää nähtävää. Ylt'ympäri maassa näkee kalanruotoja ja -suomuksia, mädänneitä kaloja ja kaikenlaista likaa, joka ilkeällä hajullaan myrkyttää ilman. Tuskin on voittanut inhonsa ja vastenmielisyytensä tässä suhteessa, ennenkuin on totuttauduttava kestämään vielä sietämättömämpää. Kodan matalasta aukosta matelee esiin joukko ihmisiä, niin lian ja syöpäläisten peittämänä, että pelästyy nähdessään. Itse he eivät ole tuosta milläänkään. Kohteliaisuus vaatii, että kodan jokainen ihmisasujain, pikkulapsetkin, tulevat matkustajaa tervehtimään kättä antamalla. Sittekun tämä vastenmielinen toimitus täyden hiljaisuuden vallitessa on tapahtunut, alkaa melkein säännöllisesti kyselyjen sarja: Onko maassa rauha? Kuinka jaksaa keisari, piispa, maaherra?" -- Sen jälkeen antaa Castrén kuvauksen lappalaiskodasta, joka on yleisesti tunnettu.

Olemme tähän ottaneet Castrénin kuvauksen sen vuoksi, että lappalainen kylä antoi hänen ymmärtää, millaisiin oloihin hän tulisi joutumaan niillä tutkimusmatkoilla, joita hän suunnitteli tulevansa tekemään. Mutta se ei häntä pelottanut täyttämästä hänelle kuuluvaa elämäntehtävää. Vaikeuksien ja vastuksien läpi tahtoi hän tehdä velvollisuutensa, ja hän tiesi sen tuottavan hänelle nautintoa ja onnea, sillä onhan hän itse sanonut, että yksilön suurin onni johtuu tietoisuudesta, että voi olla vaikkapa vähäpätöinenkin välikappale täyttäessään muitakin kuin vain personallisia tarkotuksiaan.

Inarista lähti retkikunta pohjoiseen päin poroseutujen ja jäkälämaiden poikitse saapuen vihdoin aina Utsjoen vieraanvaraiseen pappilaan, jossa he viipyivät muutaman päivän, ennenkuin alottivat paluumatkansa. Tälläkin kertaa kulkivat he Inarin ja Kyrön kautta, alkumatkasta sauvomalla Utsjokea ylöspäin. Castrén kulki kuitenkin rantaa pitkin, jossa hänet yllätti ankara rajuilma, minkä tieltä hän sai suojaa eräässä autiossa lappalaisaitassa, mutta oli vähällä jäädä erilleen veneessä kulkevista tovereistaan. Suuremmitta seikkailuitta, vaikka monin vaikeuksin, joista Castrén viehättävästi kertoo, saavuttiin vihdoin Inarista Kyröön, sieltä Sodankylän kirkolle ja jokia pitkin Kemijärvelle ja Rovaniemelle. Täällä oli Castrén taas omalla pohjalla, vanhojen lapsuusmuistojensa keskellä, jotka häneen valtavasti vaikuttivat. Laskettiin Keminjoen koskia, "jotka monasti olivat kaataa veneen kumoon ja syöstä minut turmioon", kuten Castrén sanoo. "Mutta nyt, kuten ennenkin, oli minusta vain hupaista leikkiä kiitää pärskyvien aaltojen halki ja kastua vaahtovissa kuohuissa. Usein koettivat perämiehet vaarallisimpain köngästen kohdalla saada minua laskemaan maihin ja kulkemaan putousten ohi jalkaisin. He juhlallisesti vakuuttivat, että he eivät voineet taata koskikulun päättyvän onnellisesti, vaikka olivatkin valantehneitä perämiehiä. Mutta siitä huolimatta jäin minä aina veneeseen, eikä minun tarvinnut uhkarohkeuttani katua, sillä hän, joka on kaikkien peränpitäjäin ohjaaja, antoi meille onnellisen matkan ja salli meidän pelastuneina saapua Kemiin, jossa Lapin matkamme vihdoin loppui."

Castrén oli nyt suorittanut ensimäisen matkansa. Hän oli edes hiukankin saanut kuulla lapinkieltä puhuttavan, oli merkinnyt muistiin runsaasti tarinoita, historiallisia ja jumalaistarustollisia, sekä tehnyt joukon kansatieteellisiä ja asutushistoriallisia havaintoja. Ja ennen kaikkea, hän oli saanut virikettä tutkimusmatkoihin.

Kauvan ei myöskään viipynyt, ennenkuin hän lähti uudelle matkalle, tällä kertaa, kuten edellä mainittu, Karjalaan, sittekun tuo hänen hartaasti toivomansa Siperian matka lykkäytyi epämääräiseen tulevaisuuteen. Matkarahana oli hänellä nyt 300 ruplaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta, ja tovereina kaksi ylioppilasta, veljekset J.M. ja J.R. Tengström. Matkan tarkotus on jo edellä mainittu.

Lähdettyään liikkeelle Helsingistä toukokuun alussa 1839 kulki Castrén tovereineen ensin Savon läpi Kuopion ja sitte Pohjois-Karjalan kautta Kajaaniin Lönnrotin luo, ja sieltä taas, kuten Lapissakin, veneellä sauvoen jokia ylös, kunnes saavuttiin Aunuksen Karjalaan, jossa Castrén viipyi jonkun päivän Repolassa, ennenkuin lähti Miinoaan. Tämä matka ei ollut erikoisen vaivaloinen eikä seikkailurikas, ja kun se oli aijottukin tieteellistä hyötyä tuomaan, ei seikkailumatkaksi, ymmärtää, että tulokset olivat hyvät. Aluksi näytti matkan käyvän huonosti, sillä matkailijat saapuivat Venäjän n.s. vanhauskoisten l. raskoljnikien luo, joilla on omat uskonmenonsa ja ulkonaiset muotonsa ja jotka eivät tahdo tulla tekemisiin toisuskolaisten kanssa. M.m. he eivät salli toisten juoda lähteistään eikä käyttää heidän ruoka- ja juoma-astioitaan, koska ne muka näin tulevat saastutetuiksi. Castrénin tovereista toinen oli ymmärtämättömyydestä juonut kylän lähteestä ja käyttänyt talon veistä syödessään eräässä talossa Miinoan kylässä. Vanhauskoiset rupesivat ankarasti uhkailemaan, ja vaan eräs tilapäinen sattuma pelasti matkustajat enemmistä jälkilaskuista. Mutta tuskin olivat he tästä seikasta selvinneet, niin olivat he saada vankikyydillä matkustaa jonnekin lähimpään venäläiseen kaupunkiin, sillä eräs hallinnollinen pikkuvirkamies oli ottanut yötisaikaan tarkastaakseen heidän papereitaan ja tavaroitaan ja tullut siihen tulokseen, että he olivat passittomia ja siis vangittavat. Tästä pulasta pelasti heidät eräs sattumalta paikalle tullut ylempi virkamies, joka antoi heille tarpeelliset valtuudet ja paperit.

Miinoasta jatkoi Castrén matkaansa rajaa pitkin pohjoiseen päin, Akonlahteen, Vuokkiniemeen ja Uhtuaan, sekä sieltä Suomen Kuusamoon ja Ouluun, kaikkialla merkiten muistiin lauluja, taruja, historiallisia tarinoita ja satuja. Hän tuli siihen tulokseen, että jumalaistarut Venäjän Karjalassa olivat harvinaiset ja että ne yleensä olivat pukeuneet runopukuun, loitsuiksi, joita tuntui olevan aivan loppumaton määrä. Akonlahdessa laulatti hän yhtä ainoata henkilöä 5 vuorokautta, merkiten muistiin 40 vanhaa laulua sekä joukon taruja ja satuja; Latvajärvellä tapasi hän Lönnrotin käyttämän kuuluisan runolaulajan Arhipan, jolta hän ei kuitenkaan saanut varsinaisia loitsuja, Vuonnisessa merkitsi hän paljo muistiin tietoja, joita sai paikkakunnan kuuluisimmalta loitsijalta, ja Uhtuassa vihdoin viipyi hän 11 päivää. Rikas ja tyydyttävä oli hänen saaliinsa.

Ettei Castrén tällä matkallaan kuitenkaan keräillyt yksistään kieli- ja kansatieteellisiä aineksia, näkyy siitä, että hän oli tehnyt joukon muinaistieteellisiä havaintoja ja muistiinpanoja. On muistettava, että hän tässä suhteessa on tavallaan ensimäinen. Käsitys muinaisjäännöksistä oli näet vielä aivan epäselvä ja epämääräinen ja nimenomaan meidän maan kiinteistä muinaisjäännöksistä oli tuskin mitään tietoja olemassa. Järjestelmällisesti niitä ei kukaan ollut käsitellyt. Castrén kuuli matkallaan Karjalassa paljo taruja ja tietoja lappalaisista ja näki muinaisjäännöksiä, kivipanoksia ja kuoppia, joita väitettiin lappalaisten tekemiksi ja kutsuttiin heidän nimillään. Hän aivan oikein huomauttaa, että osa näistä on lappalaisten pyyntikuoppia ja osa heidän vanhoja liedensijojaan, kun taas osa voi olla piilopirttien ja kalamajojen sijoja, mutta hän samassa huomauttaa, että ne eivät voi olla samoja kuin eräät kivijäännökset Suomessa, joita myös kutsutaan samoilla nimillä. Hän näkyy jo tätä ennen keränneen tietoja tuollaisista kiviroukkioista Suomen puolella rajaa, ja noita keräyksiään jatkoi hän nyt palatessaan Oulusta Helsinkiin. Hän huomauttaa, että kiviroukkioita Suomessa on nimenomaan pitkin rannikoita, ja hän lausuu otaksuman, että ne ovat skandinavisten asukasten muinaishautoja, otaksuma, josta hän kyllä myöhemmin luopuu, mutta joka kumminkin pääasiassa on osunut oikeaan. Saamme tuonnempana nähdä, mitenkä nämä hänen muinaistieteelliset harrastuksensa jatkuvat Siperiassa. Elämänsä viimeisenä vuotena hän vielä palasi kotimaansa muinaismuistoihin, ehdottaen Venäjän maantieteelliselle seuralle niiden tutkimista tekemänsä suunnitelman mukaan, mutta hänen kuolemansa keskeytti Suomen muinaismuistojen järjestelmällisen tutkimuksen vielä lähes kahdeksi vuosikymmeneksi.

Kun Castrén syksyllä 1839 palasi Helsinkiin, oli hänen taloudellisen toimeentulonsa vuoksi taas pakko turvautua ansioihin. Hän hankki niitä samalla tapaa kuin ennenkin: uutteran yksityisopetuksen ja sanomalehtikirjoitusten kautta. Hänellä voi olla 10 tuntia opetusta päivässä, ja samaan aikaan otti hän osaa Morgonbladetin toimittamiseen. Mutta näiden rasittavien leipätöiden ohessa jatkoi hän osanottoaan toverielämään -- mainitsemamme Porthan-juhlahan vietettiin juuri syksyllä 1839 ja hänen kuraattoriaikansa sattuu niinikään tälle ajanjaksolle ja jatkoi innolla omia opintojaan. Niiden esineenä oli yhä edelleen suomalainen kansanrunous ja vertaileva kielitiede. Castrén oli näinä vuosina erikoisesti harrastanut itämaisia kieliä, etenkin turkkia, jota siihen aikaan pidettiin suomen sukukielenä. Näihin aikoihin myös valmistui hänen dosenttiväitöskirjansa, latinalainen teos: De affinitate declinationum in lingua Fennica, Esthonica et Lapponica -- vertaileva kieliopillinen tutkimus Lapin, Suomen ja Viron kielten alalta, jossa hän muotojen yhtäläisyyden nojalla täysin tieteellisesti käsittelee noiden kielten sukulaissuhteita. Se oli tulos edellisen vuoden Lapin matkasta ja se hankki tekijälleen oikeuden luennoida yliopistossa. Minne päin hänen ajatuksensa kuitenkin tähän aikaan kulkivat, näkyy kirjeestä, jonka hän lähetti ystävälleen C.R. Ehrström'ille valmistuneen teoksensa mukana. Hän lausuu: "Meidän kesken sanottuna en puoleen vuoteen ole ajatellut muuta kuin saada jatkaa tutkimuksiani tällä alalla, eli toisin sanoen: voida toimittaa kieliopin erityisistä suomen murteista, siperialaisiakaan pois jättämättä. Heikko toivo siintää minulle tässä suhteessa. Seura (= Suomal. Kirjall. Seura) aikoo toimittaa suomalaisen sanakirjan osakkeiden avulla. Lönnrot tulisi toimittamaan suomalaista puolta; Rein ja Aminoff ovat jo edeltäpäin kuulustelleet, tahtoisinko minä pitää huolta vertailevasta puolesta. Ne lähettäisivät minut matkalle osakevaroillansa. Mutta en luota paljo maanmiesteni harrastukseen semmoista yritystä kohtaan. Sen vuoksi olen päättänyt aluksi tehdä työtä kaikin voimin, jotta sitten yhden tai toisen teoksen avulla voisi nykäistä pietarilaisia. Viimeistään ensi syksynä tulee Kalevalan käännös pantavaksi painoon. Aion julkaista sen omalla kustannuksellani. Uskaltaisiko ryhtyä yritykseen? -- Hymyilet minulle ja suunnitelmilleni; mahdollisesti pysähtyvät kaikki kultaiset unelmani käytännölliseen toimeen Helsingin trivialikoulussa, ja on minulla toivo päästä konrehtoriksi siihen. Se ei juuri ole huonointa -- 1,000 ruplaa vuodessa ja neljä vapaata päivää viikossa on hyvin hyvä asia helsinkiläiselle kirjailijalle. Mutta kirjallinen toiminta-alani tulee Helsingissä liian ahtaaksi. Mutta ohjatkoon Jumala!" Kirje on päivätty Helsingissä 2 p. helmikuuta v. 1840.

Tässä kirjeessä mainituista suunnitelmista ei kumpikaan tullut toteutuneeksi, ja vähällä oli, ettei Castrénin toivehikas elämä loppunut tähän. Huolimatta reippaasta ja karkaisevasta nuoruudenajasta ei hänen terveytensä suinkaan ollut kehuttava. Hän sairastui seuraavana talvena ankaraan vatsakuumeeseen, joka oli viedä häneltä hengen. Mutta tuskin oli hän tautivuoteelta noussut, ennenkuin hänellä oli suunnitelmia taas. Eräässä 17 p. kesäk. 1841 päivätyssä kirjeessään kirjoittaa hän näet jo mainitulle Ehrströmille: "Tuskin olin päässyt jaloilleni taas, kun jo pyörii pääkopassani matkasuunnitelma Norjan, Suomen ja Venäjän Lappiin, Arkangeliin, Vologdaan j.n.e. Lönnrot on minua kehoittanut siihen; meistä tulee matkakumppaneita. Minä teen työtä _in grammaticis_ (= tutkin kieltä), hän ajattelee vertailevaa sanakirjaansa. Me voisimme _conjunctis viribus_ (= yhdistetyin voimin) saada aikaan jotakin, jos minun terveyteni sen myöntää. Kuitenkin se, joka kaatuu taistelussa, on ainakin koettanut voimiaan, ja kuka tahansa laskee sydänveren, niin kuitenkin taatto taivahinen suuntaa nuolen. Siis me kaksi -- Lönnrot ja minä -- suunnannemme ensi syksynä s.o. talven tullen Torniosta Alteniin." [Norjan Lapissa Altenissa asui etevä Lapin tutkija, pastori Stockfleth.]

Se suunnitelma, jonka Castrén tässä kirjeessä ystävälleen ilmoittaa, toteutuikin, ja tuli saamaan uuden käänteen sekä lopullisesti ratkaisemaan Castrénin kohtalon.

Matka Lappiin ja Pohjois-Venäjän tundroille.

Castrénin tuli omien sanojensa mukaan sillä matkalla, jonka hän teki Lönnrotin kanssa ja osaksi tämän kustannuksella, toimia _in grammaticis_. Itse asiassa keräsi hän aineksia jumalaisoppia varten, kunnes hän matkan kestäessä sai tiedon siitä, että hän voi jatkaa matkaansa "unelmiensa maahan", Siperiaan, jolloin hän kokonaan antautui kielitieteellisiin opintoihin.

Lönnrot ja Castrén kohtasivat toisensa marraskuussa 1841 Kemin kirkolla, ja sieltä he matkansa alottivat saman kuun 13 p. Matkan oli määrä käsittää Lappi ja osa Arkangelin lääniä. Tarkoitus oli lähteä ensin Venäjän Lappiin, ja sen vuoksi lähtivät tutkimusmatkailijat kulkemaan Kemistä itäänpäin ja saapuivat huonolla talvikelillä Kuolajärvelle. Mutta täältäpä eivät he saaneet kyytiä lähimpään lappalaiskylään Venäjän puolella, kun talonpojat vaativat suunnattoman kyytipalkan, he kun laskivat, että matkailijain olisi pakko tyytyä heidän ehtoihinsa. Nämä odottivat jonkun päivän, kunnes kylään tuli lappalaisia siitä kylästä, jonne he aikoivat, toivoen pääsevänsä niiden mukana, mutta talonpojat uskottelivat lappalaisille, että matkailijat olivat liikkeellä vihamielisessä tarkoituksessa, ja lappalaiset lähtivät salaa takaisin omaan kyläänsä. Nyt suuttuivat Lönnrot ja Castrén ja lähtivät talonpoikain kiusaksi pohjoiseen päin muuttaen matkasuunnitelmansa. He lähtivät sen vuoksi pulkalla pyrkimään Sodankylän pohjoisimman kylän Korvasen liepeitse Inariin. He kulkivat aluksi tulvaveden peittämää jokijäätä pitkin, jossa pulkka oli ikäänkuin veneenä aina silloin tällöin tullen täyteen vettä. Kaatuipa Castrénin pulkka kerran kokonaan veteen. Matka kuitenkin edistyi. Korvasessa saivat he 12 vuorokautta odottaa ankaran lumimyrskyn taukoamista asuen huoneessa, jossa oli avoin takka eikä mitään peltiä, niin että lämmityksen jälkeen aina oli pakko kiivetä katolle sulkemaan savuaukko heinätukolla. Täältä lähtivät he liikkeelle jouluaaton aattona ja viettivät joulupäivän autiossa lappalaiskodassa tunturilla, syöden lihasoppaa ja juoden teetä kirkkaiden tähtien kiiluessa kotaan puoliavoimen katon läpi.

Inarissa saivat matkailijat ilokseen kuulla, että kuuluisa norjalainen Lapin tuntija, lähetyssaarnaaja Stockfleth, jota he olivat aikoneet käydä tapaamassa Altenissa, olikin tilapäisesti paljo lähempänä, Karasjoella, vain 16 pk. Inarista. He lähtivät ilomielin tunturien yli poroillaan ajamaan. Matkalla eräässä kohden kaatui Castrénin pulkka ja hänen kätensä, joka piti ajonuorasta kiinni, jäi pulkan alle. Saadakseen kätensä pois oli hänen laskettava ohjas kädestään, mutta samassa lähti poro liikkeelle ja laahasi häntä mukanaan pitkin tunturia, kunnes hän heittihe irti ja jäi yksin tunturille. Onneksi oli tyyni ilma, ja puolen tunnin kuluttua toverit kaipasivat Castrénia ja löysivät hänet palattuaan häntä hakemaan.

Seuraavana päivänä Castrénin pulkka vinhassa ajossa törmäsi koivua vastaan, että veri pursusi matkustajan suusta ja nenästä, ja hän luuli jo nenänsä menneen, kunnes lääkäri Lönnrot lohdutti häntä ja sanoi, että nenä oli pelastettavissa.

Karasjoen pappilassa viipyivät retkeilijät 10 päivää pastori Stockflethin luona suureksi hyödykseen ja palasivat sitte Inariin. Matkalla viettivät he 18 p. tammikuuta juhlaa auringon näkymisen kunniaksi, ja silloin karkasivat kaikki heidän poronsa, jotka saatiin kiinni vasta toisella tunturilla. Inarissa Castrén ilokseen sai Sjögreniltä Pietarista kirjeen, jossa tämä ilmoitti, että kauvan suunnitellusta retkikunnasta Siperiaan vuoden kuluttua tulisi tosi, ja että Castrén nyt pääsisi mukaan. Kumminkaan hänen ei olisi syytä keskeyttää nykyistä matkaansa, vaan sopi jatkaa se loppuun. Täynnä iloa suostui Castrén tähän suunnitelmaan.

Ennenkuin Inarissa oli omaa pappia, oli Utsjoen papin tapa suurina juhlina käydä Inarissa saarnaamassa, ja silloin kerääntyi lappalaisia kaukaa kirkolle, minkä lähettyvillä pidettiin markkinoita, joilla iloliemi virtanaan vuosi. Tähän aikaan olivat jo olosuhteet muuttuneet niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa, mutta määrättyinä aikoina kokoontui vielä väkeä Inarin kirkolle. Niin oli laita nyt helmikuussa, ja markkinoilta palaavien lappalaisten mukana päättivät Lönnrot ja Castrén lähteä Venäjän puolelle, lähinnä Kuolan kaupunkiin. Jälelle jäävien lappalaisten sydämellisesti tervehtiessä ja onnitellessa lähtivät he tuntemattomia, ennen tutkijan jalan käymättömiä seutuja kohti.

Ensimäinen Venäjän puoleinen lappalaiskylä, minne he saapuivat, oli nimeltä Synjel. Matkalla oli pitkä asumaton taival, osaksi hyvin yksitoikkoinen, kulkien autioita nevoja ja järviä pitkin, joissa ei mikään vaihtelu huvittanut silmää. Venäjän puolella rajaa puhkesi kova lumipyry, jonka lappalaiset selittivät johtuvan siitä, että ei uhrattu mitään rajaseidalle, kuten ennen oli ollut tapana. Jumalaa lepyttääkseen panivat matkustajat toimeen juomauhrin, mutta mitäpä se enää olisi auttanut! Sittekun yö oli vietetty syöden, juoden ja hauskasti tarinoiden avoimen nuotion ääressä tunturilla myrskyn soitellessa, saavuttiin seuraavan päivän illalla Synjeliin, ja matka, joka oli ollut hauska ja vaihteleva, oli hetkeksi loppunut.

Pitkän aikaa oli Castrén tehnyt havaintoja ja muistiinpanoja lappalaisten elämästä, elinkeinoista, tavoista, kielestä ja uskonnosta. Hän pitää kalastajalappalaisia paljo sivistyneempinä kuin tunturilappalaisia, ja toiselta puolelta katsoo hän, että Venäjän lappalaiset ovat paljo alemmalla sivistysasteella kuin Suomen lappalaiset. Hän oli m.m. ihmetellyt jälkimmäisten uskonnollista hartautta ja heidän tietojaan, kun Venäjän lappalaiset sen sijaan eivät lainkaan osanneet lukea eivätkä paljo tietäneet kristinuskon hengestä eivätkä määräyksistä. He joutuivat helposti hurmostilaan, jolloin ainakin heidän naisensa käyttäytyivät hyvin hurjasti. Castrénkin oli kerran mukana tuollaisessa tilaisuudessa, jolloin hurmostilassa oleva nainen oli vähällä kynsiä häneltä silmät pois päästä, kun vieraan silmälasit nähtävästi ärsyttivät häntä.

Synjelistä kulki matka 150 virstan päässä olevaan Kuolan kaupunkiin. Matkalla yövyttiin taivasalle nuotion ääreen, joka yöllä monasti sammui lumen alle ja Castrén heräsi viluun ja märkään, sytyttääkseen uuden nuotion. Päivällä kulkivat susilaumat kuin koirat autiota järven jäätä, himoiten kulkueen lihavia poroja. Hei vaan miten matka sujui räiskyvien revontulien alla ja miten reippaana ja raikasna veri kierteli miesten suonissa nahkapeskien verhoamassa ruumiissa! Mutta kas, jo tultiin korkean Nuotjoen äyräälle. Vinhaa vauhtia alas, niin vinhaa että lumikokkareet maasta pyrynä sinkoilivat miesten ympärillä. Rinne oli jäätynyt pengermälliseksi ja pulkka hyppäsi penkereeltä penkereelle välillä maahan koskematta ja kopsahteli kyljellään puunrungosta toiseen, samalla kun pulkassa olija käsillään, jaloillaan tai ruumiinliikkeillään koetti pitää sitä oikeassa suunnassa, ja estää sitä joutumasta puun taka. Se vasta menoa oli, ja Castrén kertoo, että kun oli päästy mäen alle, pysähtyi poro yht'äkkiä katsomaan ikäänkuin ihmetellen tuota huimaa mäkeä!

Mutta jo alkoi näkyä Kuolan kaupunki Tuloma- ja Kuola-jokien kainalossa. Sen valtavain kirkkojen -- joista yksi Pietari Suuren aikuinen -- kupolit loistivat ja välkkyivät kauvaksi kuin lasinen tunturin huippu. -- Siellä Kuolassa oli elämä iloa ja riemua. Sattui olemaan laskiaisaika ennen paastoa ja sitä piti käyttää hyvin ja perinpohjaisesti. Ystävällisissä venäläisperheissä juhlittiin Lönnrotia ja Castrénia ja toisin ajoin kävivät he katsomassa hurjaa mäenlaskua kaupungin viereiseltä korkealta vuorelta, josta väki kaiken ikäinen lasketteli pulkissa ja kelkoissa.

Kuolaa olivat retkeilijämme ensin aikoneet pitää päämajanaan, mutta luopuivat sitte tästä aikeestaan. Kaupungissa ollessaan Castrén kuitenkin hankki kaikellaisia tietoja lappalaisista ja samojedeistä sekä opetteli lisää venäjän kieltä, jota hän näkyy harjoitelleen jo ensimäisenä ylioppilasvuotenaan ja joka hänen myöhemmillä matkoillaan oli hänelle ihan välttämätöntä. Ehtiäkseen ajoissa valmistautua seuraavan talven samojedimatkalle lähtivät he kuitenkin ennen alkuperäistä aikomustaan Kuolasta, pyrkien Kemin kautta Arkangeliin. Matkalla oli heillä paljon vastuksia n.s. muurmanskeista, venäläisistä ja suomalaisista, joiden oli joka kevät maalis-huhtikuun vaihteessa tapana suurissa joukoin, 30-50 henkisissä ryhmissä, matkustaa kalastamaan Muurmannin rannikolle. Ne täyttivät kaikki majatalot teiden varsilla, joten niissä oli mahdoton ryhtyä tieteellisiä tutkimuksia yrittämään. Niinpä oli matkaa joudutettava minkä ennätti, ja monien seikkailujen jälkeen saavuttiin pieneen Kemin kaupunkiin. Matkalla teki maine Lönnrotin eteväksi lääkäriksi ja Castrénin taitavaksi poppamieheksi, jolta kaikellaiset akat tulivat tiedustelemaan selväviivaista tulevaisuuttaan.

Vanhauskoisten asumassa Kemissä oli retkeläisten kelirikon takia pakko viipyä yli kuukauden. He lähtivät sieltä jäiden osaksi sulkemaa Vienanmertä pitkin Arkangeliin, poiketen ensin Solovetskoin luostariin, jossa he munkkien johdolla tutustuivat luostarin historiaan ja kalleuksiin. Meren vihdoin auvettua purjehduskelpoiseksi lähtivät he Arkangeliin, jonne saapuivat 30 p. toukokuuta v. 1842. Heidän oli tarkotus täältä yhdessä lähteä samojedien luo, mutta kun he eivät saaneet Arkangelissa sopivaa kielimestaria, luopui Lönnrot koko aikeesta ja lähti Aunuksen lääniin vepsäläisten luo. Castrén sen sijaan jäi Arkangeliin. Hän aikoi näet talven kuluessa tutkia Europan samojedeja yhtyäkseen seuraavan vuoden alussa suunniteltuun venäläiseen retkikuntaan Aasian puolella. Hänen varsinainen elämäntyönsä oli nyt alkava.

Castrénin toinen Lapin matka oli päättynyt, eikä hän enää milloinkaan Lappiin joutunut. Minkälaisin tuntein hän tuota kaukaista maata ajatteli, näkyy hänen matkakertomuksestaan, josta en malta olla suomentamatta seuraavaa kohtaa: "Kuljettakoon Lapissa talviyönä, kun taivas loistaa tähtien ja revontulten loimusta! Niin kauvaksi kuin silmä kantaa näkee joka kohdalla aukealla lumimerellä jonkinlaista vähäistä liikuntoa, hienoa virinää, niin ihastuttavaa, että on kuin koko olemus sulaisi sitä katsellessa. Kun taas katsoo tunturin huippuja, ovat ne kuin leijailevan loisteen ympäröimiä, joka ikäänkuin nousee itse tunturista samaten kuin liekki tultasuitsuvasta vuoresta. Loiste leviää yli taivaan, leijuu jonkun aikaa ja katoaa, taas hetken kuluttua noustakseen ja uudelleen kadotakseen. Sanalla sanoen: luonnonkaunista on sekä Lapissa että Italiassa, kunhan vaatimattomasti avaa sille sielunsa eikä arvioi sitä ennakkomielipiteittensä nojalla."

Kuten mainittiin, oli Castrénin tarkotus lähteä Arkangelista vasta syksyllä varsinaisille samojeditutkimuksilleen tundroille Uralin vuorelle asti. Kesällä päätti hän tutkia eräitä venäjän lapin murteita Kuolan nimimaan länsirannikolla, n.s. Teerin rannalla. Hän oli kyllä heikoissa voimissa ja kuumesairas, mutta Lönnrotin mielestä voi hän kuitenkin ajatella matkalle lähtöä, kunhan olisi varovainen. Niinpä nousi hän 27 p. kesäkuuta laivaan, jonka oli määrä kulettaa hänet Tri Ostrowin kauppalaan Kuolan niemimaan itäkärkeen. Hyvällä tuulella voi tuon matkan tehdä yhdessä vuorokaudessa, mutta Castrénpa ei ollut lainkaan perille pääsevä koko kesänä. Ensin oli näet muutaman vuorokauden kestäessä täysi tyven, jolloin ei päästy mihinkään, mutta jolloin Castrénin terveys kuumuudesta ja pilaantuneesta ilmasta laivassa yhä huononi. Laivalla olijat olivat vanhauskoisia ja koettivat käännyttää Castrénia omaan oppiinsa, toivatpa vielä vanhauskoisen papinkin samaa tarkotusta varten eräästä läheisestä aluksesta laivaan. Vihdoin alkoi tuulla ja päästiin jo Kuolan niemimaan rannikon suojaan. Silloin tuuli yht'äkkiä kääntyi vastaiseksi ja oli ankkuroitava rannikon suojaan. Ennen pitkää paisui tuuli hirmumyrskyksi, ankkuriköysi katkesi ja laiva alkoi ilman ankkuria ajautua ulos merelle. Koetettiin saada se erään rannikolle laskevan joen poukamaan, mutta myrsky esti sen, ja nyt tulivat laivuri ja miehistö niin epätoivoihinsa, että joivat itsensä täyshumalaan, jättäen laivan oman onnensa nojaan. Sairas Castrén makasi laivan kokassa, odottaen vaan aluksen murskautuvan Solovetin kalliosaaria vastaan. Tuuli kumminkin onneksi hiukan kääntyi, ja vihdoin saatiin laiva tuulensuojaan Valkean Meren _etelä_rannalle. Siellä oli alus useampia vuorokausia ankkurissa -- joka oli saatu lainaksi toisesta laivasta -- ja Castrén makasi heikkona sairaana. Laivuri tahtoi välttämättä laskea hänet maihin, mutta Castrén ei suostunut, ennenkuin laivuri ja miehistö olivat uudelleen juoneet itsensä niin tukkihumalaan, että olo laivassa tuntui vaaralliselta. Ainoa selvä laivamies souti hänet silloin myrskyjen läpi rannalle, jättäen hänet kuumesairaana 8 virstan päähän lähimmästä kurjasta kalastajakylästä. Se oli 12 p. heinäkuuta.

Saavuttuaan kylään, jonne hänen kalastajain epäystävällisyyden vuoksi oli pakko lähteä rannikolta omin voimin pyrkimään ja kantaa itse vähät tavaransakin, Castrén sairastui toden teolla ja makasi 3 vuorokautta melkein tiedotonna. Hänen oli välttämättä päästävä lähimpään kylään, jonne oli matkaa 22 virstaa, mutta talonpojat eivät suostuneet häntä kulettamaan vähemmästä kuin 100 ruplasta. Tullitarkastusta pitämään saapuneitten sotilasten avulla pääsi hän kumminkin vihdoin pois ja saapui lopuksi Arkangeliin hukkaan menneen kuukauden jälkeen. Hänen tilansa ei suinkaan ollut kehuttava, sillä hänen terveytensä oli heikko, ja matkakassansa oli vain 15 hopearuplaa. Hän asettui sen vuoksi asumaan pieneen kylään Arkangelin eteläpuolelle erään samojedin kanssa, joka oli hänen kielimestarinaan.

Tilapäistä apurahaa hän täällä hartaasti odotti. Jo edellisenä syksynä oli hän hakenut erästä avointa suurehkoa yliopistollista stipendiä, mutta sen sai sillä kertaa toinen hakija, Y.A. Wallin. Castrénille olivat kumminkin konsistorissa antaneet äänensä professorit Linsén, Schultén, J.J. Tengström ja Hällström, ja äänestyksen tapahduttua oli G. Rein professorien Ilmonin, Lillen ja Grotin kannattamana ehdottanut Castrénille ylimääräistä apurahaa. Myöhemmin oli Sjögren suositellut Castrénille valtiolta apurahaa, ja ihastuksekseen sai Castrén tänne Vienan varrelle tiedon, että hän oli Suomen valtiovaroista saanut 1,000 ruplan suuruisen apurahan tutkiakseen Europan puoleisia samojedeja sen vuoden kuluessa. Seuraavaa vuotta vartenhan oli hänellä luvassa apuraha Venäjän Tiedeakatemialta. Suuresti huolistaan vapautuneena muutti hän uudelleen Arkangeliin, josta hän marraskuun lopulla alkoi retkensä itäänpäin.

Ennenkuin hän kumminkaan joutui varsinaiselle samojedialueelle, matkusti hän venäläisten asuman kauniin, joskin kolkon alueen läpi Vienajoen vesistön varrella. Hän purjehti ohi Kholmogoryn kauppalan, 70 virstaa Arkangelista etelään, paikan, jossa hän otaksui olleen bjarmien kuuluisan "Jomalin" temppelin. Hän ei kesällä varojen puutteessa ollut voinut täällä suorittaa kaivauksia, ja nyt talvella oli maa jäässä. Hän keräsi niin muodoin vain taruja paikan varhemmasta väestöstä, valkosilmäisistä tshuudeista, ja jatkoi matkaansa edelleen pieneen Pinegan piirikaupunkiin. Pinegassa oli hän sikäläisen polisimestarin rouvan ystävällisessä hoivassa. Mainittu rouva oli syntyjään suomalainen, Hedvig Sofia Lencqvist, Oriveden lahjakkaan kirkkoherran Erik Lencqvist-vainaan tytär. Tämä auttoi Castrénia kaikella tapaa, ja Castrén erosi hänestä kiitollisin mielin.

Se matka, jonka Castrén nyt oli suorittanut, ei jäänyt tieteellisittä tuloksitta sekään. Castrénin mieltä kiinnitti tällä alueella nimenomaan sen aikaisemmat asutussuhteet. Hän tuli siihen tulokseen, että sen asujamet, Venäjän aikakirjojen Savolotsheskaja Tshudj, olivat olleet suomalaisia, lähinnä karjalaisia. Johtopäätöksensä, joka luultavasti on oikea, perusti hän tarinoihin ja muistotietoihin sekä etenkin kielellisiin omituisuuksiin ja paikannimiin, joissa hän näkee paljo suomalaista. Tutkimuksensa tuloksen julkaisi hän v. 1844 Suomi-kirjassa, vieläkin arvokkaaksi katsottavassa kirjoituksessaan savolokilais-tshuudeista, noista kansantarujen taitavista, suunnattoman rikkaista tshuudeista, jotka venäläisillä ovat saaneet melkein samantapaisen hämäräperäisen värityksen kuin meillä jättiläiset ja munkkilaiset.

Me olemme asian laadusta ja tämän kirjasen luonteesta riippuen Castrénin tähän astisiin matkoihin nähden kiinnittäneet huomiota enimmäkseen niiden ulkonaiseen kulkuun ja syrjäyttäneet niiden tieteellisen tuloksen ja tarkotuksen. Lienee kumminkin syytä tässä painostaa, että ne eivät suinkaan olleet huvimatkoiksi vain ja seikkailuretkiksi muodostuneet. Castrén keräsi niillä aineksia, tavattoman monipuolisia ja laajoja, joita hän suurimmaksi osaksi on käyttänyt myöhemmin ilmestyneessä mytologiassaan ja Suomen kieliopissaan. Pienempiä kirjoituksia näiltä aloilta ilmestyi näiden vuosien kuluessa Suomi-kirjassa, m.m. historiallisesti tärkeitä otteita Solovetskoin luostarin kronikasta ja sangen arvokas kirjoitus koron vaikutuksesta Lapin kielessä (Om accentens inflytande i Lappska språket), kuten vielä tuonnempana tulee puheeksi.

Samojedien parissa.

Kuten tiettyä, on itäinen ja pohjoinen osa Europan Venäjää ja suuret alueet Venäjän Aasiaa n.s. vierasheimoisten kansojen asumaa, kansojen, jotka kuuluvat eri rotuihin ja puhuvat monta eri kieltä. Ennen vanhaan asuivat nämä rodut suuria yhtenäisiä alueita, joiden keskuksia olivat jokien vesistöt. Slaavilaisten kansojen asuma-ala käsitti silloin vain nykyisen Venäjän valtakunnan läntisimmän tai länsilounaisimman osan. Muussa osassa nykyistä Venäjää oli aika ajoittain mahtavia kauppavaltoja, mutta suurimmaksi osaksi asui siellä kiertelevän kalastaja- ja metsästäjä-sivistyksen asteella olevia kansanheimoja. Mikä noiden kansojen historia oli ollut, minkälaisissa heimolaissuhteissa ne olivat toinen toisiinsa, mitä rotua ne edes olivat, kaikesta tästä olivat käsitykset satakunta vuotta sitten vielä hyvin epäselvät. Näin oli nimenomaan Europan Venäjän pohjoisimpia ja Siperian kansoja koskevien tietojen laita. Sen sijaan olivat monista lähemmistä, osaksi jo sukupuuttoon kuolleista kansoista tietoja keränneet ja antaneet moniaat nerokkaat venäläiset tutkijat, ja viime vuosisadalla ennen Castrénia myös kuuluisa maamiehemme, edellisessä usein mainittu akatemikko A.J. Sjögren. Viitattu myös on jo, mikä suuri osuus Venäjän akatemialla on ollut noiden kansasirpaleiden kielten, historian, muinaisuuden ja kultuurin valaisemisessa.

Jonkinlaisen yleiskatsauksen saavuttamiseksi on meidän syytä mainita, missä ne kansakunnat asuvat, jotka nyt lähinnä tulevat kysymykseen. Me saamme tällöin syrjäyttää aroseudut etelässä Kijowan--Samarah seutujen eteläpuolella ja lounaisessa Siperiassa. Myöskään ei meillä ole syytä puhua Itämeren suomalaisista, koska voinee edellyttää yleisesti tunnetuksi näiden seutujen kansallisuusolot.

Pohjois-Venäjällä on meillä niin muodoin ensinnä samojedilaiskansanlahko, jonka Europan puolella olevaa osaa sanotaan jurak-samojedeiksi. Ne asuvat tundravyöhykettä Jäämeren rannalla Mesenin kaupungista lännessä Uralin vuorten toiselle puolelle. Alueen Europan puolisen osan jakaa melkein kahtia Petshorajoki, jonka itäpuolista osaa kutsutaan Boljshesemeliksi ja läntistä Vähiksi Tundroiksi. Vähillä tundroilla erotetaan Kaninin niemimaan ja Timanin tundrojen samojedit. Tästä alueesta länteen on muinoinen Savolotshje eli Bjarmia entisine suomalaisasutuksineen.

Petshoran latvoilta Vytshegdaan lännessä ja Uralille idässä asuu syrjäänien muinen mahtava suomensukuinen kauppiaskansa metsäseuduilla. Niihin luetaan kielellisestikin lähisukuiset, mutta ylen vähälukuiset permjakit Vjatkajoen latvoilla. Alempana pitkin Vjatkaa ja Kamaa asuvat votjakit, ja Vjatkan ja Vetlugan varsilla aina Volgan pohjoisrannalle asti tsheremissit. Niistä etelään nykyisen Kasanin läänin länsi- ja lounaisosissa asuvat muinaisen Hopea-Bolgaryn perilliset tshuvassit, ja niiden ja venäläisten kesken hajallaan tatarit. Näistä vielä kauvemmaksi etelään on hajallaan venäläisten joukossa mordvalaisten monilukuinen kansa. -- Kamasta itään taas pitkin Bjelaja-jokea Ufan läänissä asuu tatareja ja bashkireja sekä tsheremissejä.

Kun sitte siirrymme Uralin vuorista itään, on meillä Ob-joen varsilla ostjakkilaiskansa, jonka etelä- ja länsipuolella asuu vogulien vähälukuinen heimo. Pitkin jäämeren rantaa tundroilla aina Khatanga-joelle asti asuu Aasian samojedeja. Etelämpänä Siperiassa asuvista erinomaisen monilukuisista kansanheimoista saamme tuonnempana erikseen puhua.

Kuten mainittu, oli Castrénin tarkotus syksyn ja talven kuluessa v. 1842 tutkia Europan puolisia samojedeja. Hän lähti siis ensinnä Pinegasta, jonne hänet viimeksi jätimme polisimestarin rouvan hoiviin, kauvemmaksi itään, Mesenin piirikaupunkiin, Pinegasta 143 virstan päähän. Tämä paikka on hänen omien sanojensa mukaan sivistyneen maailman äärimmäinen tukikohta koillisessa, sillä siitä alkaa pakanallisten samojedien asumatanner, ja jo Mesenissä sai Castrén tehdä heidän tuttavuuttaan. Hän yritti täällä saada jotakuta heistä palvelukseensa kielimestariksi, mutta se yritys osottautui mitä vaikeimmaksi. Hän asettui sen vuoksi asumaan muutaman kymmenkunta virstaa kauvemmaksi samojedilaiseen Somshan kylään, mutta täältäkään saadut kokemukset eivät osottauneet kovin rohkaiseviksi. Samojedit olivat auttamattomasti juoppouteen vajonneita, ja raittiinkin heistä, jonka Castrén yritti ottaa palvelukseensa, oli sellainen patajuoppo, että hänet oli erotettava. Samoin kävi samojedinaisen, jota Castrén yritti kielimestarikseen ja tulkikseen, ja kun muu ei auttanut, turvautui Castrén ministeriöstä ja pyhältä synodilta saamiinsa suosituksiin, kutsutti luokseen kapakasta kaikki samojedit, luki heille paperiensa sisällön ja vaati heitä toimittamaan hänelle raittiin, kunnollisen ja järkevän tulkin. Samojedit pelästyivät ja toimittivat tulkiksi erään samana päivänä paikalle saapuneen miehen, joka aluksi osottautui hyväksi, mutta jo muutaman tunnin kuluttua tekeytyi sairaaksi, ajettiin tiehensä ja makasi kohta sen jälkeen täyshumalassa kapakan edustalla.

Että se kokemus, jonka Castrén oli saanut niistä samojedeistä, jotka häntä olivat palvelleet, oli yleistettävissä koko tämän paikkakunnan samojedeihin, sen sai hän nähdä mennessään sikäläisen kapakan lähettyville. Sen ympäristö oli kauttaaltaan kaatuneiden urosten ja vaimoväen peittämää, ja tuosta Bakkuksen temppelistä sisältä kuului hirveä meteli. Aina silloin tällöin tuli sieltä joku puolihumalainen ulos kahvipannu kädessä, kulki etsiskellen maassa makaavien kesken, kunnes löysi etsimänsä, käänsi tämän varovasti seljälleen ja kaatoi kahvipannusta voimanestettä suuhun. Sitte palasi hän uudelleen vielä pystyssä olevien tovereidensa luo.

Somshassa Castrén viipyi jonkun aikaa, näki samojediläistelttoja ja tutustui rajuilmaan aukeilla tundroilla. Ennen pitkää halusi hän täältä kuitenkin edemmäksi ja joutui nyt seuduille, joissa ei ainoakaan sivistynyt ennen häntä ollut käynyt. 19 p. joulukuuta v. 1842 lähti hän uudelleen liikkeelle Mesenistä, jossa hän oli pistäynyt, kahden hevosen vetämässä "kibitkassa", lähimpänä päämääränä Nesin kirkonkylä Kaninin niemimaan rajalla. Eivät ymmärtäneet asujamet, miksi hän vapaaehtoisesti tuommoiselle matkalle lähti. Toiset arvelivat, että hänet oli Siperiaan karkotettu, mutta toisista oli selvä, että hän meni etsimään kultaa.

Tundra, jonne Castrénin nyt oli määrä mennä, on kolkkoa ja autiota maata, joka on vain hiukan meren pintaa korkeammalla. Se kyllä ei ole aivan tasaista, mutta kohopaikat ja notkot ovat pitkiä ja loivia, ja talvella, milloin lumi peittää tundran, on sitä vaikea erottaa meren selästä. Siinä ei kasva juuri mitään. Siellä täällä olevista vaivaisista puu- ja pensasaloista voi melkein varmuudella päättää, että ne reunustivat jonkin tundrajoen uomaa.

Kun maa on näin kolkkoa ja autiota, voi ymmärtää, että se on aivan altis Jäämeren kireille pakkastuulille ja että maanviljelyksestä tai karjanhoidosta semmoisilla aloilla ei voi olla puhettakaan. Metsästys ja kalastus ovat samojedien ainoina elinkeinoina; siellä täällä heidän alueellaan on jokunen kauppaa tai kapakkaliikettä harjoittava venäläinen tai syrjääni, jotka kohtelevat samojedejä sangen julmasti.

1830-luvulla lähetettiin samojedein luo lähetyssaarnaajia ja rakennettiin heidän alueilleen 3 kirkkoa, yksi Kaninin tundroja varten Mesiin, yksi Timanin tundroille Pjoshaan ja yksi Boljshesemelin tundroille Pustoserskin kauppalaan Petshora-joen suulle. Kussakin paikassa oli venäläinen pappi, mutta siitä huolimatta olivat samojedit suurimmaksi osaksi pakanoita. Heillä oli jonkinlainen ylin jumaluus Num, mutta tavallisesti palveltiin kahdellaisia rinnakkaisia jumalaisolentoja, kotijumaloita (hahe) ja haltijoita (tadebtsho). Edelliset ovat n.s. fetishejä, puisia tai kivisiä, joskus tilapäisesti lumisia jumalolentoja, jollaisia jokaisella samojedillä on useita, ja niitä säilytetään erikoisessa re'essä. Niiden mukaan vannotaan valat, joita pidetään tavattoman pyhinä, eikä esim. varas kernaasti vanno puhdistusvalaansa, jos sellainen vaaditaan, vaan ennemmin tunnustaa.

Tavallaan merkillisempiä kuin hahet ovat tadebtshot, joita voi lähestyä vain erikoinen velho eli taikuri. Hän noitarummun avulla tiedustelee haltialta varastetusta tavarasta, parantaa tauteja ja ennustaa tulevia asioita. Tavallisesti ovat taikurit jokseenkin taitamattomia ihmisiä, päinvastoin kuin muitten kansojen kesken on laita, mutta heilläpä taikurin arvo meneekin perintönä eikä vaadita mitään kouluutusta saavuttaakseen tämän arvon. Taikurit -- tadibit -- lankeavat loveen, lentävät ilmassa, uivat veden alla ja matkustavat manalaan. Tietäjän toimitustaan tehdessään laulavat he yksitoikkoista säveltään yksinkertaisin sanoin.

Se kansa, minkä uskonnollisia käsityksiä edelliset rivit kuvaavat, asuu muutettavissa teltoissa, jotka ulkoa ovat peitetyt poronnahoilla ja muodoltaan ovat pyöreät tai soikeat. Ne ovat tavallisissa oloissa aivan pimeät, ell'ei keskellä oleva risuvalkea ole sytytettynä, ja niissä täytyy olla hyvin vaatetettuna pakkasta vastaan. Pukuna on peurannahkainen paita, karvat sisälle päin ja säärten verhona poronnahkaiset säärykset, jota paitsi pukuun tavallisesti kuuluu useita muita nahkavarustuksia.

Tämän kansan keskuuteen oli Castrén nyt lähtenyt tutkimaan kieltä, tapoja ja uskonnollisia käsityksiä. Me olemmekin tavallaan rientäneet ohi kertomuksemme, sillä nekin tiedot samojedeista, joita ylempänä esitettiin, ovat Castrénin hankkimat ja hänen kauttaan tunnetuiksi tulleet.

Saavuttuaan Mesenistä jo edellisestä tuttuun Somshan kylään jätti Castrén sinne hevosensa ja jatkoi matkaansa neljän poron vetämässä reessä. Edessä kulki opas omassa reessään, pitäen kiinni Castrénin porojen ohjaksesta. Ajettua jonkun matkaa tultiin oppaan vanhempien teltalle, jossa Castrén astui sisään pimeään tupaan, sytytti valkean ja näki sen loimossa teltin nurkkaan paenneen samojeditytön, joka villin ilmein söi raakaa ja veristä lihaa. Tyttö pian ihastui Castrénin nuuskarasiaan ja sitten sormukseen, ja keskustelu pääsi alkuun. Matkustajamme tarjosi viinaa isännälle ja tämän silloiselle vaimolle -- Castrénille selvisi, että moniavioisuus oli luvallista samojedien kesken -- sekä oppaalleen. Vihdoin antoivat nämä hänelle levänneitä poroja edelleen matkustamista varten, ja hän saapui Nesiin, jonne hän toistaiseksi asettui. Ikäväkseen hän havaitsi, ettei siellä ollut samojedeja juuri lainkaan, sen jälkeen kun kapakka oli muutettu Somshaan, ja vaikka Castrénille oitis luvattiin samojedi kielimestariksi, ei lupauksen täyttämisestä tahtonut tulla mitään. Kaikeksi onnettomuudeksi oli pappi matkoilla, joten Castrén joutui asumaan jonkun iki-itaran leipäkauppiaan luo, joka ei antanut hänelle muuta ruokaa kuin leipää ja joka päivä säännöllisesti yhden mädänneen kalan, joka aamulla paistettiin ja sitte syötiin päivän kuluessa. Kun ruoka joulupäivänäkin oli samallaista, suuttui Castrén, viskasi happamen kalan paistinpannuineen nurkkaan ja läksytti tuota "ihanteellista" saituri-isäntäänsä niin perin pohjin, että tämä siksi kerraksi toi hänelle voimakasta jauhovelliä. Mutta kun tavallinen ruokajärjestys sen jälkeen taas uusiintui ja kun Castrén yrityksistään huolimatta ei pyssylläkään saanut ruuan arvoista syötävää, päätti hän muuttaa majaa ja mennä asumaan papin rouvan luo. Täällä otettiin hänet erinomaisella sydämellisyydellä ja ystävyydellä vastaan, ja siellä vietti hän sitte iloisen venäläisen joulujuhlan.

Vihdoinkin oli Castrén onnistunut saamaan kunnollisen ja oman arvonsa tuntevan samojedin opettajakseen, ja hän teki voitavansa saadakseen tämän pysymään luonaan. Itse kertoo hän siitä näin: "Minä puhelin hänen kanssaan ystävällisesti, maksoin hänelle hyvästi, annoin hänelle viinaa joka päivä, enkä koskaan häntä kieltänyt juomasta itseään humalaan, milloin hänelle tuli halu. Kuitenkin rupesi hän ikävöimään ja haluamaan päästä tundralle. -- 'Sinä elät minun kanssani ystävänä ja sen tähden minä sinua rakastan', sanoi hän minulle yhtenä päivänä, 'mutta minä en voi asua huoneessa. Ole sen tähden armollinen ja vapauta minut.' Minä lisäsin nyt hänelle päiväpalkkaa, annoin hänelle enemmän viinaa, lähetin hakemaan hänen vaimonsa ja lapsensa, annoin viinaa vaimollekin ja koettelin jos jollakin tavalla huvittaa samojedin surullista mieltä. Tällä tavalla sain hänen vielä jäämään muutamaksi päiväksi. Minun kamarini lattialla istuivat nyt kuten teltassaan mies, vaimo ja lapset, peurannahkain, sääripeitteiden, veitsien, vakkojen ja muiden kapistuksien keskellä. Mies oli kokonaan minun käytettävänäni; vaimo ompeli samojedilaisia vaatteita ja auttoi väliin miestään käännöksissä. Usein kuulin hänen huokaavaan syvään, ja kun kerran kysyin syytä hänen murheeseensa, purskahti hän itkuun ja sanoi surevansa miehensä takia, kun tämän täytyy elää kamariin sulettuna. 'Eihän miehelläsi', vastasin minä, 'ole suurempaa hätää kuin sinulla itselläsikään; miltä sinusta itsestäsi tuntuu?' 'Minä en ajattele itseäni, suren vaan mieheni puolesta', sanoi hän yksinkertaisesti. Nyt alkoivat mies ja vaimo niin hartaasti rukoilla vapauttamistaan, että en kauemmin hennonnut heitä vastustaa."

Se samojedi, jonka Castrén sitten sai palvelukseensa, oli kehno ja tyhmä, niin että hän useammin kuin kerran hermostui kielimestariinsa. Sen vuoksi hän ilomielin yhtyi papinrouvan ehdotukseen, että he menisivät katsomaan samojedilaista hääjuhlallisuutta lähistöllä. He menivätkin sinne, ja Castrén on matkakertomuksessaan antanut vilkkaan ja eloisan kuvauksen tuosta merkillisestä tilaisuudesta.

Castrén oli jo kuitenkin oppinut Nesissä, mitä siellä opittavaa oli, ja hänen tuli sen vuoksi matkata edelleen, lähinnä Pjoshaan ja sieltä Pustoserskiin. Alkumatkan sai hän kulkea melkein autioiden seutujen kautta, sillä samojedit olivat menneet talviostoksille Meseniin ja Somshaan. Hän sai myös kokea samojedein epäluotettavuutta, sillä Pjoshassa sai hän 10 päivää turhaan odottaa miestä, jonka kanssa hän oli sopinut kielimestarin toimesta. Sen sijaan huvittelihe hän täällä kerrankin taas metsäseudulle tultuaan nuoruutensa ihanalla hiihtourheilulla.

Matka Pjoshasta pohjoiseen pitkin Tsheskin lahden rantaa ja yli veden jakajan Indigajoelle oli loppua Castrénille hyvin tuhoisasti. Nukuttuaan yön ystävällisten samojedein teltassa lähti hän 3 samojedin opastamana matkaansa jatkamaan, koska ilma näytti suopealta. Mutta matkalla nousi hirmumyrsky, kovin, missä Castrén oli ollut. Päivällisaikaan ei lumentuprakassa enää voinut erottaa poroja reen edessä. Tuuli tempasi katoksen Castrénin reestä ja hän kastui ennen pitkää läpimäräksi, kun ei voinut saada suuruutensa vuoksi ylleen sitä poronvaatetakkia, jonka eräs samojedeista ystävällisesti hänelle tarjosi. Lumi peitti aika ajoin koko hänen rekensäkin, että se oli lapioitava ilmoille. Pahinta oli, että pyryssä oli eksytty oikealta tieltä, ja kun pitkän ajan kuluttua löydettiin tuttu joki, eksyi toinen samojedi seurueesta, hänen toverinsa läksi häntä hakemaan ja Castrén istui yksin ainakin pari tuntia autiolla tundralla, peläten, että hänen saattajansa pelosta olivat karanneet. Voi ymmärtää, mimmoinen hänen tilansa oli! Vaatteet olivat läpimärät, ja kun pakkanen yön tullen koveni, alkoi häntä ankarasti viluttaa. Hän uskoi jo saavansa matkustaa toisiin maailmoihin, mutta silloin palasivatkin seuralaiset ja matkaa jatkettiin, kuitenkin vielä useamman kertaa eksyen. Kun sitte vihdoin päästiin samojedileiriin, polvistui toinen oppaista Castrénin pulkan juureen, ylistäen jumalaa, sillä "hän on pelastanut meidät tänä yönä, enkä minä". Ennenkuin Castrén saapui Pustoserskiin oli hän tutustunut muutamaan samojedilaisylimykseen ja kokenut vaihtelevia seikkailuja, mutta meidän on kaikkien niiden ohi riennettävä ja pysähdyttävä "aution järven" kolkkoon ja yksinäiseen pikku kaupunkiin Petshoran suulle, Pustoserskiin, samojedilaisalueen pääpaikkaan, johon heidän on tapana lännestä ja idästä kokoontua. Se oli siis oikea paikka Castrénille hänen tutkimuksissaan, vaikka sen kolkko ympäristö ei voinut olla tuntumatta kamalalta hänen mielessään. Seutu on niin hirveätä ja autiota, että se sikäläisen papiston sanojen mukaan ei voi olla luomisessa luotua, vaan on syntynyt vasta vedenpaisumuksen jälkeen.

Miltä tuollaisella seudulla myrskyt ja tuulet voivat tuntua, sen sai Castrén pian huomata. Hänen oli tapansa tehdä joka aamu pieni kävely ulkona, mutta eräänä aamuna häntä myrskyn takia varotettiin menemästä ulos. Hän meni kumminkin, mutta oli ottanut vain yhden askeleen portailta, kun hän huomasi, että myrsky oli häntä voimakkaampi, ja hän tarttui portaaseen kiinni. "Nyt oli minun taisteltava kova taistelu ilman näkymättömiä henkiä vastaan. Oli otettava vain yksi askel, mutta tämä yksi askel vaati kaikki voimani. Epätoivoisen ponnistuksen jälkeen sain kyllä tuulesta voiton, mutta kun palasin kamariini, olivat voimani niin tyystin uupuneet, että en voinut nousta vuoteelleni, vaan voimatonna ja melkein tainnoksissa vaivuin lattialle."

Tässä paikassa viipyi Castrén kaksi kuukautta tutkimuksiaan varten. Yksikään samojedi ei kyllä ollut kyllin raitis hänen vakituisesti käytettäväkseen, mutta hän käytti apunaan tilapäisesti kerjurisamojedeja sekä erästä samojedilais-uutisasukasta, joka asui lähistöllä ja oli hänelle suureksi hyödyksi.

Kun samojedit Pustoserskin seudulta siirtyivät etäämmäksi, lähti Castrénkin sieltä mennäkseen 250 virstaa etelämpänä olevaan venäläiseen siirtolaiskaupunkiin, _Usttsylmaan_, jossa myös sanottiin samojedeja liikkuvan. Usttsylmassa asui hurjia, raakoja ja intohimoisia raskoljnikejä, jotka arvelivat Castrénia pahanhengen kätyriksi, kaivojen myrkyttäjäksi, vuodentulon tuhoojaksi y.m., ja pari kertaa he olivat Castrénin tappaa, kun tämä oli kaupungilla kävelemässä. Kun Castrén ei kumminkaan tahtonut juuri noin kurjaa kuolemaa, lähti hän nopeasti siitä kaupungista ja noiden hurjistuneiden asukasten keskuudesta Petshoran latvoille, _Izhemskin_ kylään, joka on syrjääniläinen. Täälläkin kohdeltiin Castrénia suurella epäluulolla, sillä maine hänestä oli Usttsylmasta levinnyt tänne ja häntä epäiltiin noidaksi ja velhoksi. Häiritsemättä sai hän kuitenkin jatkaa opinnoitaan täällä kelirikon ajan ja tutkia sikäläistä samojedimurretta ja syrjäänien oloa, elämää, tapoja ja luonnetta. Näiden tutkimusten tuloksina kertyi runsas kansatieteellinen ainehisto ja syntyi sen syrjääniläiskieliopin runko, joka kirjoitettiin samana kesänä Kolwassa ja painettiin pari vuotta myöhemmin Helsingissä, kuten kohta saamme nähdä.

Sanoimme Castrénin kesällä olleen _Kolwassa_. Se on pieni kaupunki samojedialueella, 400 virstaa Izhemskista, ja sinne kulki Castrén 15 vuorokaudessa veneellä Ishmaja Petshora-jokia pitkin.

Noiden pohjoisten jokien rannat ovat hyvin luonnonkauniita. Ne ovat korkeaäyräiset, valkeata tai punertavaa kiveä, ja niiden päällä kasvaa jylhää ja ihanaa metsää, joiden äärettömyys, yksinäisyys, majesteettisuus antaa puoleksi alakuloisen värityksen maisemille. Petshora-joki nimenomaan on leveä ja mahtava ja saaririkas, siihen yhtyy aina vähä väliä vuolaita jokia Uralilta, ja sen rannoilta hohtaa aina silloin tällöin huikaisevan kirkas lumihuippu.

Tämä ihana matka oli kuitenkin rasittava hyttysten ja auringon paahteen vuoksi, eikä sen miellyttävyyttä erikoisesti lisännyt se sattuma, että veneen masto kerran kaatui ollen vähällä halkaista Castrénin pääkallon.

Kolwassa viipyi Castrén pari kuukautta asuen kurjassa asunnossa, hän, syöpäläisten ja kirkuvien lapsien vaivaamana, kirjoittaen syrjääniläistä kielioppiaan maanalaisessa kellarissa ja jatkaen samojeditutkimuksiaan yhteisessä tuvassa uupumatta ja reippaasti. Tiedemiehen into ei luopunut hänestä, sillä nyt hän tiesi olevansa omalla alallaan ja työnsä oli hänelle jumalanpalvelusta.

Mutta jo lähestyi vähitellen se aika, jolloin hänen oli lähdettävä Siperiata kohti. Alkuperäinen suunnitelma oli kyllä suuresti muuttunut. Kauvan puuhatusta siperialaisesta retkikunnasta ei lopuksikaan tullut mitään ja Castrénin tuli tehdä matkansa yksin. Mutta matkan varat antoi kuitenkin Venäjän Tiedeakatemia, ja itse asiassa oli Castrénin tieteellisille töille ehkä edullisinta, että hän nyt sai suunnitella matkansa vapaasti ja riippumattomasti. Ja niin läksi hän syyskuun 16 p. kulkemaan retkeänsä Aasiata kohti, päämääränä Obdorskin kaupunki Ob-joen suussa.

Castrénin omien sanojen mukaan oli tämä hänen kaksikuukautinen matkansa vaivaloisin, mitä hän tähän asti oli tehnyt tai vast'edeskään tuli tekemään. Alku tuntui kyllä hyvin edulliselta, sillä matka tehtiin ylöspäin pitkin Petshora-jokea veneellä, n.s. kajukilla, joka oli leveäkeulainen, taaksepäin kapeneva purjealus. Veneessä kulki joukkue syrjäänejä sekä pari samojedia, joiden kaikkien tarkotus oli mennä Obdorskiin talvimarkkinoille. Tämä kajuk oli paras saatavissa oleva ja jotenkin hyväkulkuinen. Vahinko vain, että ruoka oli pilaantunutta ja että välikansi vuoti; Castrén oli sen alle pystyttänyt teltan sateen suojaksi. Kolme muutakin telttaa oli kannen alla, ja yhdessä niissä asui samojeditar, jonka Castrén kerran matkalla yllätti noitatempuilla lepyttämästä tuulten ja sään jumalia. Kohtaus oli sangen lystikäs, ja hämmästyneeltä taikuriakalta sai Castrén nyt kuulla suuret määrät samojedilaisia käsityksiä ja tietoja, joita hän myöhemmin käytti jumalaistarullisissa ja kansatieteellisissä julkaisuissaan.

Sanoimme, että tuo noita-akka koetti lepytellä ilman jumalia. Aluksi ei se kumminkaan ollut tarpeen, sillä mitä paras myötätuuli kuletti heitä virtaa ylöspäin. Ohitse kiitivät vehmaat niityt ja metsät, joiden takana häämötti aukeita nevoja, ja lähestyttiin yhä tundramaisempia, autioita, kasvuttomia seutuja. Missä joki polvitteli enemmän etelään ja itään, näkyi taas suomaita ja niillä liikkui aina jokunen karhu ja näkyi lintuja, korkealla liitelevä kotka y.m.s.

Milloin Castrén ei levännyt tuli- ja hietakivistä tehdyllä vuoteellaan, jatkoi hän tieteellisiä töitään ja havainnoltaan, otti selkoa tundrojen kansan elinehtojen huononemisesta ja syrjäänien ja samojedien välisistä suhteista, joissa hän pääasiassa asettuu jälkimäisten puolelle. Hän ei ainoastaan ollut oppinut tuntemaan tieteellistä myötätuntoa tuota erinomaisen alhaisella sivistysasteella olevaa kansaa kohtaan, hän lisäksi suunnittelee toimenpiteitä, joiden avulla sen elämä voisi jatkua ja joiden kautta se voisi kohota aineellisesti ja henkisesti.

Syyskuun lopulla saapui retkikunta erääseen autiomajaan Uralin länsipuolelle, Uusa-joen latvoille, ja siellä päätettiin odottaa talven tuloa, ennenkuin matkaa jatkettiin. Castrén kyllä, kauhistuen odotuskuukautta, halusi lähteä jo kohta jalan, mutta syrjäänit eivät antaneet hänelle seuralaista ja hänen oli pysyttävä heidän mukanaan. Kuukauden kesti odotusta ja se oli raskas aika. Castrén ei voinut mitään tehdä omia töitään, sillä paitsi häntä asui majassa 14 muuta henkeä, ja savu, häkä, kuumuus ja huono ilma olivat siinä niin hirveät, että syrjäänitkään, jotka kumminkin olivat tottuneet vähä kuhunkin, eivät voineet päivällä majassa oleksia, vaikka ulkona melkein lakkaamatta satoi. Pahimmaksi tuli olo, kun syrjäänit rupesivat kovasti juomaan aamusta iltaan, ja helpotuksella ja ihastuksella Castrén vihdoin lokakuun lopulla otti vastaan sanoman, että matkaa jatkettaisiin. Se ei tosin tapahtunut millään ylenpalttisella kiireellä, kaukana siitä, mutta saavuttiinpahan kuitenkin vihdoin Uralin juurelle, ajaen aina 15 rekeä peräkkäin, jälkimmäisen poro aina etumaiseen sidottuna ja 3-4 poron vetämä ajomiehen pulkka kaikkein ensimäisenä.

Voi kuvitella, millaiset tunteet Castrénissa liikkuivat kun hän nyt vihdoin oli Uralin juurella. Edessä olivat nuo huimaavan korkeat huiput, joista korkeimpia samojedit kutsuvat "Uralin ruhtinaiksi", ja ne leimusivat ja kumottivat etäisen auringon valossa illalla, ja yöllä taas lukemattomien tähtien ympäröimänä; vuorten takana olisi Aasia, kansojen kehto ja Suomen suvun syrjäinen asumatanner, satujen ja muistotietojen salainen ja pyhä maa, se kuningaskunta, jonka salatut kätköt ja vaiheet Castrénin oli määrä vetää uudelleen esiin. Kahden maanosan rajavuoret, jotka ulottuivat pilviin, ja niiden juurella hän, vanhojen permalaisten ja Suur-Juugrian asujanten kaukainen ja myöhäsyntyinen jälkeläinen! Kukapa ei tahtoisi olla hänen sijassaan, kukapa ajattelisi vastuksia ja kärsimyksiä!

Matka vuoriketjun läpi solapaikasta meni yhdessä vuorokaudessa onnellisesti kauniin sään vallitessa, mutta seuraavana päivänä nousi hirmuinen länsimyrsky, joka vuoren itärinteelläkin tuntui ankarana. Sellaisen sään vallitessa ei vuoren poikki kulkeminen olisi ollut leikintekoa! Aasian puolella nyt kumminkin oltiin, pian näkyi jalkojen edessä leveä, suunnaton Ob-joki, ja ostjakkilaisvene kuletti väsyneen tutkimusretkeilijämme sen suistolla olevaan Obdorskiin. Vihdoin saisi hän hiukan lepoa, saisi vapautua kauheasta raa'an lihan ja kalan syönnistä ja asua jonkun verran mukavammin kuin ennen. Tarpeen se jo olikin, sillä terveys alkoi taas suuresti horjua. Suomen suvun keskellä hän nyt oli, "sai hengittää ilmaa, joka oli luonut ensimmäisen hengen kipinän esi-isäin rintaan ja jota vieläkin monet heidän surkuteltavat jälkeläisensä hengittivät", ja hän toivoi parantuvansa täällä, "unelmiensa maassa", kuten hän sanoi, "kansojen luona, jotka etäämpää tai lähempää polveutuvat Kalevaäidistä".

_Obdorsk_ oli pienellainen kaupunki, jonka varsinainen asujamisto oli venäläisiä ja syrjääniä, tunnottomia seikkailijoita, jotka tahtoivat kaikin tavoin rikastua ympäristön samojedien ja ostjakkien kustannuksella. Nämä olivat joutuneet säälittävän riippuvaisiksi noista kauppamiehistä, ottamalla velaksi heiltä tavaraa, niin että heidän aina oli pakko myydä vuotuiset antimensa samalle kauppiaalle, joka sai maksaa tavarasta niin pienen hinnan kuin ikinä viitsi. Nämä herratpa ne luonnollisesti suurella epäluulolla katselivat Castrénin seurustelua noiden kehnojen alkuasukasten kanssa, sillä kuka ties, mikä tarkotus hänellä oli kerätessään historiallisia, tilastollisia, kansatieteellisiä ja kielellisiä tietojaan! Suureksi avuksi Castrénille sen sijaan oli eräs nuori oppinut venäläinen virkamies, joka tilapäisesti oli Obdorskiin saapunut ja myös keräsi käytännöllistä tarkotusta varten tietoja alkuasukkaista ja heidän olostaan.

Kuten mainittu, asuu Obin varsilla ostjakkien suomensukuinen kansa. Castrénin antamien tietojen mukaan vallitsivat siinä tähän aikaan patriarkalliset olot, niin että kansa oli jakaantunut sukuihin, joilla oli yhteiset jumalat ja johtajat. Koko kansan etunenässä oli 2 ruhtinasta. Asukasten kesken vallitsi tavallaan omaisuuden yhteys, ainakin yhteisavuliaisuus. Heidän taikurinsa olivat etupäässä manaajia, heidän jumalansa puu- ja kivitekeleitä, joita uhreilla lepytettiin. Usein oli jumalkuvia suuri joukko yhdessä, ja niiden ympäristöllä uhreina kallisarvoisia nahkoja, sarvia y.m., mitä metsästäjä- ja kalastajakansalla, sellaisella kuin ostjakeilla, parasta oli. Varsinaisia jumalanpalvelusmenoja ei ollut, mutta valaa pidettiin pyhänä toimituksena.

Mitä muuten tuohon kansaan tulee, oli sillä pohjoisen kalastajaväestön yleiset paheet: velttous, haluttomuus ja suuri viinan himo. Myöskin naisen asema oli huono. Nainen ei koskaan perinyt mitään, naimiskaupassa hänellä ei ollut mitään sananvaltaa ja miehellä oli oikeus pitää useita vaimoja. Kansan hyvinä puolina taas oli mainittava sen auttavaisuus, rehellisyys ja hyväluontoisuus.

Castrén oli aikonut jonkun aikaa Obdorskissa oltuaan lähteä vielä idemmäksi jäämeren rantaa pitkin, tutkiakseen Aasian puolisia samojedeja Jenisein suupuolessa. Mutta toisin oli käyvä. Hänen terveytensä ei ottanut parantuakseen, vaan kuume ja rintatauti pakottivat hänet lähtemään Obia eteläänpäin pieneen Beresowan kaupunkiin, jossa oli lääkäri ja apteekki. Siellä viipyi hän kuukauden, mutta lääkäripä käski hänen henkensä pelastimeksi toistaiseksi luopumaan kaikista enemmistä tutkimusmatkoista ja palaamaan kotimaahansa. Castrén lopuksi päättikin tehdä niin, sillä vaikka lääkäri ei sitä suoraan sanonut, ymmärsi hän että lääkäri oli todennut hänessä keuhkotaudin. Vielä tallella olevissa Castrénin kirjeissä Sjögrenille hän kirjoittaa masentuneena: "Niin on siis tuomioni langetettu nuoruuteni keväimessä, ja hauta se päämäärä, jonka mukaan minun tästälähin tulee suunnitelmani tehdä -- -- Sen vuoksi riennän minä nyt ainaiseksi jättämään sen maan, jolle olen rakentanut elämäni liian aikaisin rauenneet suunnitelmat." Heikkona lähtikin Castrén Siperiasta, saapuen nopean matkan jälkeen Verhoturjen, Vologdan ja Petrosavodskin kautta Helsinkiin toukokuussa 1844, oltuaan sieltä poissa yhtämittaa 30 kuukautta Jäämeren rantamilla.

Kotimaassa 8 kuukautta.

Kotimaassa oli siis taas Castrén, mutta oleskelu siellä ei tullut pitkäaikaiseksi. Palavalla innolla halusi hän päästä rakkaita tutkimuksiaan jatkamaan, eikä hän kotimaassakaan suinkaan ollut toimetonna niitä kahdeksaa kuukautta, jotka hän nyt täällä vietti. Lääkärin hoidossa ja säännöllisissä oloissa, m.m. kesän Uskelassa toht. Bonsdorffin luona, hänen terveytensä ennen pitkää parani niin hyväksi, että hän sen vuoksi voi turvallisena katsoa tulevaisuuteen. Nytpä hän myös suoritti muutamat yliopistolliset tutkintonsa. Kuukauden perästä kotimaahan tulostansa hän suoritti filosofian lisensiaattitutkinnon ja vihittiin 21 p. kesäkuuta tohtoriksi. Latinankielinen väitöskirja, jonka vastaväittäjänä oli E. Lönnrot, käsitteli syrjäänin kielen nimisanojen taivutusta. Samana vuonna ilmestyi vielä hänen syrjäänin kielioppinsa, jonka ainekset hän oli Izhemskissa koonnut ja jonka hän oli Kolwan maanalaisessa kellarissa kirjoittanut, kuten ylempänä on mainittu.

Helsingissä olevan venäläisen sotaväen keskuudessa Castrén tapasi tsheremissin. Tätä hän Helsingissä ollessaan käytti kielimestarinaan sillä menestyksellä, että hän pani kokoon tsheremissin kieliopin, joka sitte seuraavan talven kuluessa painatettiin. Hän oli vähitellen tottunut työskentelemään sillä lailla, että hän sai nuo hitaat ja tällaiseen työhön tuiki tottumattomat muukalaiset käyttämään sanoja, muotoja ja lauseparsia, joita hän itse tahtoi, ja niiden nojalla pani hän kielivaistollaan kokoon kieliopin. On huomautettu, että nämä hänen tähänastiset julkaisunsa, lapin, suomen, viron, syrjäänien, tsheremissien ja ostjakkien kielioppinsa tietysti eivät ole niin etevät, kuin hänen myöhemmät teoksensa, mutta hänhän olikin vielä töittensä alussa.

Että Castrénin teoksille nyt jo annettiin erinomaisen suuri tunnustus, näkyy kumminkin siitä luottamuksesta, jota hänelle osotettiin. Hänen syrjäänin kielioppinsa palkitsi Venäjän Tiedeakatemia Sjögrenin esityksestä puolella n.s. Demidowin palkintoa eli 700 ruplalla ja antoi lisäksi hänelle 280 ruplaa painatusavuksi, mutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seura katsoi kunniakseen saada sen omiin julkaisuihinsa, ja lunasti sen Castrénilta maksamalla sen painatuksen kokonaan. Lisäksi antoi yliopisto hänelle n.s. Aleksanterin stipendin, joka tekee n. 900 rpl., ja Venäjän Tiedeakatemia otti hänet edelleen palvelukseensa, määräten hänelle vuotuisen 1,000 ruplan suuruisen avustuksen Siperiaan tehtävää tutkimusmatkaa varten. Tästä näkee, miten suuria toiveita Castréniin kiinnitettiin ja miten korkea arvo annettiin hänen tieteelliselle työlleen, tunnollisuudelleen ja lahjoilleen.

Ne runsaat apurahat, mitkä Castrénin osaksi tulivat, poistivat myös toistaiseksi kokonaan hänen hartioiltaan sen raskaan taloudellisten huolten taakan, joka tähän asti oli häntä rasittanut. Huoletonna, terveenä, hyvin varustettuna ja valmistuneena oli hän niin muodoin v. 1845 alussa valmis lähtemään elämänsä tärkeimmälle matkalle Siperiaan, jossa hän tuli viipymään 4 vuotta. Hän oli kyllä aikonut ennen matkalle lähtöään käydä Torniossa vanhoja sukulaisiaan tervehtimässä, mutta halu kiirehtiä velvollisuutensa mukaan Siperiaan pidätti häntä sitä aikomustaan täyttämästä.

* * * * *

Sinä aikana, jonka Castrén oli ollut poissa Suomesta, oli täällä tapahtunut joltisiakin muutoksia. Tärkein ehkä oli Snellmanin julkinen esiintyminen. "Saima" oli alkanut ilmestyä ja siinä Snellman oli täällä ennen tuntemattomalla tarmolla ja rohkeudella esittänyt kansallisuus- ja kieliohjelmansa. Suomen sivistyneistö oli herätetty kuin unestaan, ja korkeina kävivät ajatusten mainingit ajattelevain henkilöiden mielissä.

Mikä Castrénin käsitys oli maan asujamien velvollisuuksista suomen kieltä kohtaan, siihen olemme tutustuneet ylempänä hänen Kalevala-luentojensa yhteydessä. Mutta Snellmanin taistelutapaan hän ei ollut tyytyväinen. Hänen luonteensa oli toisellainen kuin Snellmanin, ja hänen kokemuksensa tundrojen kansojen parissa olivat olleet toiset kuin Snellmanin Skandinaviassa ja Saksassa. Se ilmenee siinä merkillisessä kirjeessä, jonka hän lähetti Snellmanille Helsingistä vastaukseksi erääseen Snellmanin kirjeeseen, jonka sisältö melkein kokonaan oli koskenut tätä kysymystä. Castrénin kirje on päivätty 18 p. lokakuuta 1844.

Kirje koski oikeastaan Snellmanin toimintaa Saima-lehdessä, ja Castrén oli varoittanut ystäväänsä olemasta liika raju, jotta lehteä ei lakkautettaisi, jolloin Snellman menettäisi välikappaleen herätystyölleen. Mutta tuo herätystyöhän edellytti vastustushengen kasvattamista, ja kun valtiollista vastustushenkeä silloisissa oloissa ei ollut ajateltavissa, oli se siis suunnattava sivistyselämän alalle, lähinnä siis germanisuutta tai oikeammin ruotsinkielistä sivistystä vastaan Suomessa. Sellainen vastustushenki oli Castrénista vastaisuudessa oikeutettu, kun oli omintakeinen sivistys pantavissa vieraan sivistyksen sijalle. Mutta ei vielä. "Pääasia nykyisessä asemassamme oli kehittää ja ylläpitää vasta herännyttä rakkautta tähän suomaahan. -- -- Mutta nykypolvi on jätettävä sikseen. Nuorissa ovat isänmaalliset harrastukset heränneet; niitä on pidettävä hengissä ja estettävä mätänemästä. Mutta siihen tarvitaan vähemmän lakia kuin evankeliumia, vähempi epätoivoa kuin rohkeutta, toivoa ja luottamusta. Suomalainen osaa kyllä joutua epätoivoon, mutta hän rohkenee harvoin toivoa ja siinä on onnettomuutemme. Jokahinen, nuori ja vanha tietää, että täällä haisee palaneelta, mutta vanhat ajattelevat: palakoon, ja nuoret tuumivat: me emme voi tulta sammuttaa. Sano heille, että he pystyvät siihen, ja pojat saavat rohkeutta ja pelastavat talon melkein itsestään. Lapsia tulee meidän saada, kirjoja tulee meidän kirjoittaa, isänmaanrakkautta tulee meidän hoitaa ja suojata; meidän tulee jokaisen työskennellä omassa asemassaan parhaan kykynsä mukaan, ja Jumala ei ole meitä hylkäävä. Mutta ennen kaikkea tulee meidän pelastaa kieli, kansallisuutemme elinehto. -- -- Meidän tulee tehdä työtä ja viljellä kieltämme, että sitä kerran voidaan käyttää komeana valtakunnankielenä. Kaikella on ja tulee olla historiallinen kehityksensä." Ja tämän kirjeen alussa ovat nuo kauniit ja tuliset sanat, joilla Castrén selittää, mikä hänen mielestään on hänen elämäntyönsä: "On vain yksi asia, joka syvästi ja mahtavasti on minut vallannut, vain tätä varten voin minä elää, kaikki muu on minulle syrjäseikkana. Minä olen päättänyt näyttää Suomen kansalle, että me emme ole mikään maailmasta ja maailman historiasta irti temmattu suokansa, vaan että me olemme heimolaissuhteissa ainakin ihmiskunnan kuudennen osan kanssa. Kieliopit eivät ole pääasiallisin tarkotukseni, mutta ilman kielioppeja ei päämäärää saavuteta. -- Jos suomalaista kansallisuutta tämän avulla jossain määrin voidaan edistää, on se hyvä; muuta en minä voi tehdä, enkä tietysti tätäkään viedä perille, vain panna alkuun."

Että Castrén ei suinkaan tahtonut jättää oloja olevalle luonnottomalle kannalle, se on kylläkin tunnettu. Hänen käytännöllinen kantansa, sanokaamme positiivinen ohjelmansa ilmenee m.m. niissä luennoissa, joita hän piti tänä lyhyenä kotimaassa olo aikanaan Suomen kieliopista. On tunnettu, että ne vaikuttivat sytyttävästi, ehkä sytyttävämmin pienessä piirissään kuin Snellmanin kirjoitukset. Aug. Schauman muistelmissaan kuvaa tuota vaikutusta, joka m.m. vaikutti sen, että eräät ylimyskotien lapset lähtivät suomen kieltä oppimaan sisämaahan. Ja todella! Kuinka mahtoivatkaan tuollaisen tutkimusmatkailijan suusta vaikuttaa sanat, sellaiset kuin hänen luentojensa alku- ja loppusanat, joista suomennan eräitä otteita. "Meidän isämme kuolivat kuin lapset kehdossa, ja se voi olla hyvää ja kaunista, mutta vähän kunniakasta ja ihmiskunnalle hyödytöntä. Ne vähäiset rippeet, mitä vielä on jälellä tästä muinen suuresta ja mahtavasta kansasta, nekin kuolevat ja lasketaan hautaan, sillä he kieltävät isänsä, ja onhan kirjoitettu: kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauan eläisit maan päällä. Mitä sitte tahdomme me, tämän ikivanhan heimon pojat? Elää vaiko kuolla? Kuollaksemme ja asiallisesti päästäksemme hautaan on meidän tarvis kulkea vain vanhaa uraamme, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuutta, kykyämme hyviin töihin ja tuloksiin, olla tekemättä mitään pelosta että emme mitään taida, painaa maahan kaikki suuret ajatukset ja ihanteet, joita ajan mahtava henki sieluumme nostaa, lyhyesti, elää täydessä henkisessä laimeudessa ja harrastaa vain omaa parastamme, omia huvejamme ja nautintojamme." -- -- "Nykyhetkenä ei mikään uhraus saa olla liika suuri, kun kysymyksessä on äidinkielemme ja kansallisuutemme säilyttäminen. -- -- Silloin ei pääkallon tutkijain muutamien vuosisatojen kuluttua ole pakko kaivaa esiin pääkallojamme niiden avulla määritelläkseen, mitä kansaa me olemme. Jumalan avulla me olemme jättäneet silloin kauniimpia muistoja itsestämme kuin irvistävät luurankomme." -- Mutta eikö toiselta puolen ole vaarallista puhua isänmaasta ja tehtävistä, ja nostaa tunteet kuohuksiin? Jos "tunteemme kumminkin vain ovat silmänräpäyksen tuotteita, jotka seuraavana hetkenä haipuvat, miksi silloin heittää näkyville virvatulia, jotka johtavat harhaan ja ehkä vahingoittavat meitä itseämme? Tunne voi valehdella; miksi siis levittää valheita ja niin turhaan houkutella rakastettua isänmaata? Ja eihän isänmaa tarvitse tunteitamme, se vaatii toimintaa. Mutta onhan tunne toiminnan vaikutin, -- -- eikä innostuksen, joka tahtoo todella toimia isänmaan hyväksi, ole tarvis kätkeytyä teeskentelyn kehnon naamarin taakse." Ja mikä se "tunne" oli, joka oli oleva innostuksen vaikutin ja joka oli kiihottava nuoria työhön, se selviää siitä juhlallisesta puheesta, jonka Castrén piti