v. 1813 ilmestyi vain yksi sanomalehti, sekin ainoastaan 152 kertaa

vuodessa, että mikään puhelin tai sähkölennätin ei ollut tietoja levittämässä ja että osanotosta valtiolliseen elämään ei voinut paljoa puhuakaan. Kun vielä muistamme, että suomalaista kirjakieltä ei ollut eikä siis suomalaista sivistyskieltäkään, jos kohta se lienee ollut yleisenä puhekielenä maaseutujen pappiloissa ja useimpien kaupunkien porvarisperheissä, lienee jossain määrin käsitettävää, miten erilainen oli ympäristö sillä henkilöllä, joka 100 vuotta sitten oli nuori, ja sillä, jonka kehitysvuodet sattuvat kahdennenkymmenennen vuosisadan alkupuolelle Suomessa -- olkoonpa sen pohjoisemmissa tai eteläisemmissä osissa, sillä seikallahan ei enää ole ratkaisevaa merkitystä.

Joulukuun 2. päivänä v. 1813 syntyi Tervolan kappelin kappalaistalossa Mathias Aleksanteri Castrén, joka sittemmin oli kohoava Suomen mainehikkaimmaksi tiedemieheksi. Sekä isän että äidin puolelta kuuluu hän pohjalaisiin pappissukuihin, jotka ovat antaneet useita huomattavia miehiä Suomen sivistyselämälle. Niistä kumpikin on vaikuttanut etupäässä Pohjois-Pohjanmaan seurakunnissa ja muistettava on, että pappilat 100 vuotta sitten olivat keskuksia, joissa hoidettiin Turun akatemian perintöjä ja siellä saatuja harrastuksia. Melkein yksinomaan oli laita tällainen Pohjanmaalla, jossa ei suuren reduktsion jälkeen, Kaarle XI:n ajoilta asti ollut aatelia eikä herraskartanoita opillista sivistystä vaalimassa.

Castrén-suku on alkuansa hämäläinen. Sen ensimäinen tunnettu jäsen on _Olaus Castrénius_, s. 1666 Hollolassa Linnan ratsutilalla; josta suvun nimi on muodostettu (linna = lat. castrum). Hän kuoli sittemmin pappina Pälkäneellä, mutta jo hänen poikansa muutti Pohjois-Pohjanmaalle, jossa suku siitä asti toimi kaikkiaan toista sataa vuotta. Olaus Castréniuksen jälkeläinen neljännessä polvessa oli Mathias Aleksanterin isä, Rovaniemen kirkkoherrana kuollut _Kristian Castrén_, rovasti _Eerikki Castrénin_ ja tämän ensimäisen puolison _Katarina Elisabet Keckmanin_ yhdeksäs lapsi, syntynyt Pudasjärvellä 17/1 1779. Hän meni v. 1806 naimisiin _Susanna Sofia Fellmanin_, rovasti _Esaias Fellmanin_ ja _Katarina Gisselkorsin_ tyttären kanssa, ja heidän 13 lapsestaan oli _Mathias Aleksanteri_ kuudes. Sekä isän että äidin suvussa oli ollut opillisia harrastuksia, isä ja äidinisä olivat kumpikin maistereita Turun yliopistosta, isänisä oli julaissut tutkimuksen Pudasjärven pitäjästä, äidinisä Rovaniemen pitäjästä, ja äidin isoisä kertomuksen Kemin Lapin pitäjistä; äidin nuorin veli taas oli kuuluisa Lapin tuntija ja tutkija, muinaistutkija ja luonnontutkija _Jaakko Fellman_, ja yksi isän veljistä oli kuuluisa Kemin rovasti _Mathias Castrén_, luonnontutkija ja tiedemies hänkin. Oli siis selvää, ettei Mathias Aleksanterin koti ollut vieras moninaisille sivistysharrastuksille.

Mathias Aleksanterin lapsuusvuodet kuluivat Keminjoen varrella. Hänen syntyessään oli isä Tervolan kappalainen, mutta 9 vuotta myöhemmin muutti hän 4 penik. pohjoisempana olevaan Rovaniemeen kirkkoherraksi appensa jälkeen, jonka äidin -- Gisselkorsien suvussa paikka kauvan oli ollut. Täällä Ounasvaaran juurella ja valtavan, koskirikkaan ja kauniin Keminjoen varrella, syrjässä ihmishyörinästä kasvoi ja kehittyi nuori poika. Jo lapsena tottui hän kulkemaan suksilla ja porolla, jo lapsena tottui hän samoamaan pitkiä matkoja lumisten aukeiden yli, jo lapsena tottui hän metsästämään ja kalastamaan ja saamaan ravintonsa etupäässä jokien ja metsien antimista -- kaikki tottumuksia ja taitoja, jotka tulivat hänelle korvaamattomaksi hyödyksi hänen myöhemmillä tutkijamatkoillaan, joten hänen myöhempi elämänsä Siperian tundroilla tuli olemaan jatkoa hänen nuoruuselämälleen, eroten siitä vain vaivojen ja kieltäymysten suuruuden, ei laadun puolesta, kuten Snellman kirjoittaa.

Vaikka Castrén kuului vanhaan pappissukuun, emme silti suinkaan saa otaksua, että hänen tiensä olisi ollut tasoitettu ja että hän olisi voinut kulkea sitä suuremmitta ponnistuksitta. Päinvastoin. Siihen aikaan ei säätyero suinkaan ollut niin suuri, kuin valitettavasti usein on nykyään. Castrénin koti oli maalaiskoti aivan samoin kuin ympäristön asujamien, eikä siinä suinkaan ollut kertyneenä suuria pääomia, joiden turvissa lasten kasvatusta olisi ollut helppo toteuttaa ja tulevaisuutta suunnitella. Isällä oli suuri velkataakka kannettavanaan, ja kun hän kuoli v. 1825, jäivät nämä velat kodille perinnöksi. Totta kyllä, että eräät sukulaiset antoivat anteeksi saatavansa, mutta sittekin oli perheen toimeentulo sangen niukka, kun rouva Castrén armovuosien päätyttyä muutti lapsijoukkoineen Ouluun, jossa hänen oli kouluutettava poikansa. Jo pienenä sai niin muodoin nuori Mathias totuttautua kieltäytymään nautinnoista, ja varmaa on, että tämä seikka oli omiaan karaisemaan hänen sekä ruumistaan että vallankin sieluaan. Hänessä kehittyi täten voimakas vastuullisuuden tunne, jota ilman mikään nuori henkilö ei voi kasvaa kunnon ihmiseksi eikä kansalaiseksi.

Ensimäisen opetuksensa sai Mathias kotonaan, ensin isältä, sitte eräältä kotiopettajalta. Mutta kuten juuri mainittu, hän joutui isän kuoleman jälkeen Oulun kouluun, n.s. trivialikouluun. Nämät koulut olivat yleensä 8 vuosikurssiset ja valmistivat ylioppilaita. Oppikurssi oli monipuolinen, käsittäen useita kouluissamme nyt unhoon jääneitä aineita. Mathias Castrénin tulevaa elämäntyötä silmällä pitäen on tärkeä etenkin muistaa, miten lujan pohjan kieliopinnot latinan kieliopin tarkan oppimisen kautta koulussa saivat, ja Castrén oli usein heikompilahjaisten toveriensa ohjaajana. Muita kieliä olivat kreikka, saksa, venäjä ja mahdollisesti vapaaehtoisena ranska. Oppiaineina sen sijaan eivät lainkaan olleet koulun opetuskieli, ruotsi, ei myös oppilasten äidin- ja seurustelukieli, suomi. Ei myöskään luonnontieteitä löytynyt lukujärjestyksessä, mutta tunnettua on, että nuori Castrén jo varhain suurella hartaudella oli oppinut enonsa Jaakko Fellmanin johdolla tutkimaan kasveja ja niin omaksunut itselleen osuuden edellisen vuosisadan suuresta luonnontieteellisestä perinnöstä.

Tällaisesta koulusta, varattomasta, mutta sivistyneestä kodista kaukaa taipaleiden takaa Pohjanmaalta lähti Castrén, lahjakkaan suvun jäsen, v. 1830 keväällä Helsinkiin suorittamaan vasta pääkaupunkiin muutetussa yliopistossa ylioppilastutkintoaan. Suuret eivät olleet nuoren miehen rahavarat. Äiti voi antaa lämpimien kotikutoisten vaatteitten ja muitten matkavarustusten lisäksi ainoastaan 5 hopearuplaa, mutta eräs eno lisäsi matkakassaan 18 ruplaa, ja niin lähti nuorukainen hevoskyydillä toveriensa kanssa avaraan maailmaan. Ylioppilastutkinto 26 p. tammik. 1830 sujui 16-vuotiaalta hyvin, ja niin oli Mathias Aleksanteri Castrén liber studiosus, arvosanalla laudatur, natione Ostrobothniensis, pohjalainen ylioppilas ja vast'edes osakuntansa loistavimpia ja kuuluisimpia nimiä.

Ylioppilasvuodet. Suhde isänmaahan ja kansallisuuteen.

Elämäntehtävän valinta.

Se aika, jolloin Castrén oli tullut ylioppilaaksi, on maamme historiassa ulkonaisesti hiljaista ja kuollutta, mutta silloin tapahtui se sisäinen herätystyö ja kylvettiin se innostuksen siemen, joka seuraavina vuosikymmeninä vaikutti niin suuria, että 1830-luku todella muodostui uusimman suomalaisen historian nuoruusvuosiksi. Valtiollisen suomenmielisyyden kärsittyä ensimäiset kovat tappionsa luotiin 1830-luvulla pohja koko vastaiselle kultuurielämällemme. 1830-luvulla muodostui myöskin suomen kirjakieli, silloin perustettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julaistiin kansanrunouden aarteita -- kaikki maan parhaimmistossa heränneen kansallishengen tuotteita, jotka vuorostaan pian innostuttivat uusia voimia, nimenomaan ylioppilaita, työhön, jollaista ei tässä maassa ennen ollut sellaisella voimalla tehty. Kansallis- ja siihen aluksi eroamattomasti yhtynyt isänmaantunne puhkesi ennen pitkää ohjelmiksi, valtiollisiksi, yhteiskunnallisiksi ja sivistyksellisiksi, ja se onkin aivan luonnollista, koska työ vain näin muodoin saatiin järjestelmällistä ja tuloksellista, mutta tuo isänmaan tietoisuus ei elänyt vain ohjelmissa ja suunnitelmissa, se oli vallannut koko ilmapiirin ja nostanut hehkuvan innostuksen niissä herkissä nuorukaissydämissä, jotka olivat ajan johtavan aatteen omaksuneet. _Maan ja kansan kohottaminen_ -- se oli ylioppilasten tunnussana, ei ainoastaan koreana puheenpartena, vaan voimakkaana sisäisenä vaatimuksena.

Olihan isänmaanrakkauden henki, korkea, suuripiirteinen ja kuulakka, rakkaus kansallisuuteen, ei vielä niin paljo sen sosialiseen kuin sivistyselämään, lähestyvän uuden ajan hapuilevan ja etsivän hengen sisältönä ulkona Europassakin. Siellä se ennen pitkää johti epätoivoisiin valtiollisen sorron poistamisyrityksiin ja kansallisiin virtauksiin Puolassa, Italiassa, Belgiassa, Saksassa, Itävallassa. Mutta näissäkin maissa tietoisuus kansallisuudesta aluksi omaksui enemmän halun etsiä kansan henkistä erikoisuutta, halun tutkia kansaa ja sen yksilöllisyyttä, pyrkimyksen syventyä oman kansan muistoihin ja hengen saavutuksiin. Tuo ajansuunta on silloisen n.s. romanttisen hengen ilmaus tai ainakin sen tulos. Mutta tuosta haavemielisestä ja epäkäytännöllisestä pyrkimyksestä kehittyi kuitenkin ennen pitkää todellinen, voimakas kansallispyrkimys, tuo liike ja voima, joka painaa leimansa Europan kansojen sisäiseen ja ulkonaiseen elämään viime vuosisadan keskivaiheilla ja jälkipuoliskolla.

Tuo kansallinen tuulahdus oli tullut Suomessakin tutuksi jo Turun akatemian loppuaikoina. Siitä kehittyi nyt juuri 1830-luvulla täälläkin se aluksi epämääräinen rakkaus kansaan, maahan ja rotuun, josta äsken mainittiin, ja jossa -- vaikkakin harvinaisen vähässä määrin -- oli havaittavissa romantiikan epätodellisuushaaveiluja. Ja niin muodostui siitä kultuuria, jolle voi jotain rakentaa, syntyi se pohja, joka kesti ja tulee kestämään aikojen loppuun asti.

Kun ilmassa on joku suuri kuningasajatus, hallitsee se viileällä ja kumminkin lämmittävällä voimallaan jokaista, jossa vähänkään on kaikupohjaa sille, mikä häntä ympäröi. Meidän maassamme _ylioppilasnuoriso_ kulki ja on myöhemminkin usein kulkenut ensimäisenä omaksumassa sitä, mikä ajassa liikkuu. Että näin kävi 1830-luvulla, se on silloisille ylioppilaille mitä suurimmaksi kunniaksi. Eihän ollut olemassa enää ketään suurta vanhaa tunnustettua johtajaa ja tien neuvojaa. Poissa ne olivat, mikä tuonen tuvilla, mikä kaukana syrjäseudulla tai muissa maissa, Porthan, Lencqvist, Ganander, Franzén, Arvidsson, Calonius, eikä ollut kukaan jaksanut nousta tyhjiksi jääneille henkisten johtajain paikoille. Ja kumminkin lähti silloisten ylioppilasten piireistä ilman kasvattajia näihin aikoihin sellaisia vuossataisneroja tai ainakin vuossataisvoimia, kuin Lönnrot, Runeberg, Snellman, Rein, Akiander, Nordström, ja ennen pitkää näiden kasvattamat Topelius, Stenbäck, Wallin ja Castrén. Täytyi todella olla jotain suurta ilmassa ja täytyi tietysti olla jotain suurta noitten miesten sydämissä, ei ainoastaan päässä.

Ei niin, että Castrénilla kohta ylioppilaaksi tullessaan aatteet kansallisuudesta ja isänmaasta olisivat olleet selvillä, kaukana siitä. Sanoihan kerran Fredrik Cygnaeus vanhana muistellessaan yliopiston Turussa olon loppuaikoja 1820-luvulla, että ylioppilasjuhlissa silloin ei koskaan kuultu "sydämestä lähtenyttä sanaa, ei koskaan mitään, joka kehotti pyrkimään yhteiseen päämäärään, hetken innostuttamiseksi, entisyyden muistoksi ja tulevaisuuden toivoksi". Juhlien täytteenä olivat vain remuaminen ja tyhjä ilo; sisällyksettömät huvitukset, juomingit ja tappelut -- niissä ylioppilaselämän epävirallinen puoli. Mitenkä olisi tässä suhteessa voinut tapahtua niin yhtäkkinen ja perinpohjainen muutos? Luonnollisesti kuului ylioppilaselämään edelleenkin tuota nuoruuden hurjuutta, mutta juuri tähän aikaan astuu yhä voimakkaammin aate ylioppilaselämään, ja onnellinen oli todella se, joka sen syntyessä ja kehittyessä oli nuori ylioppilas. Sehän oli kehittynyt valmiiksi, ikäänkuin kypsynyt yleisesti vallitsevaksi jo