Part 9

Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan, että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi. Tämä nosti katseensa, säteilevänä, -- kohosi hitaasti seisaalle, hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen, varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. -- --

"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?" Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.

Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla. Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli. Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!

Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa ansiotansa!

Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui arvokkaasti: "anteeksi!" -- Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika tuonut matkalaukkuni".

Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", -- hän sulki oven ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella... "Ei enää sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin. Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena. Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.

He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen hajoittaa. Jörgen näki sen.

"Kuuleppas", sanoi Mary -- ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä." -- "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan --?" Jörgenkin puhui uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos jotakin sattuisi --?" sanoi Jörgen. "No niin, _silloin_ --! Vaan onhan sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."

Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen, ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään mene hukkaan."

Jörgenin teki ihan mieli lyödä.

Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.

Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan, tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!

Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa. Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen hattuansa leveissä kaarissa.

Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.

* * * * *

"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.

Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.

Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.

Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.

Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas! Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.

Itse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! --

Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut. Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi --! Hän itki suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua. Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.

Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet luullut, -- ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut menevänsä, -- ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? -- --

Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi. Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys oli siirrettävä toistaiseksi -- etenkin vanhusten vuoksi. Toinen ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä, päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon. Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada uutta rohkeutta työn tuloksista.

Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. --

Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt, eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä Amerikassa -- ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat, mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin? Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?

Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi. Mutta hän ei tavannut mitään, -- kunnes avasi erään lippaan, joka oli lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa. Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.

Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko menetellä, ja myöntyi.

Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta, vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.

Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.

Tämän sai _hän_ todistettua.

Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin vaikeata? Hän aloitti heti.

Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin. Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa. Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.

Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa, lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia. Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.

Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.

Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin molemmissa suurissa perheissä.

Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin ympäristöihin -- ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä! Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.

Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja suosionosoitukset -- varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman. Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.

Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. --

Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä, ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.

Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän jätti hyvin levottomaksi.

Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.

Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas. Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä, ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.

Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä mieluisempaa.

Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä, nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita, Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas täti, voihan isä meidät kuulla!" -- Se hieman hillitsi heitä; mutta rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset olemme; me emme ikinä opi." --

"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!" valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei, älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä siihen!"

Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin: kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." -- "Ei, sitä en tee! Silloin meillä on se, mikä yhdistää. -- Voi jumalani!" voivotteli hän tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla. Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään pelastusta!"

Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta murhetta vastaan.

Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille. Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän nousi hitaasti seisaalle.

"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" -- "En sanaakaan! En mitään, en kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä naimisiin."

* * * * *

Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."

Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui, että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".

Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.

Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli, sillä se oli vielä penikka.

Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.

Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.

Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä, niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen, että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin. Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On", vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin hieno! Ei ylös!" -- "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut." -- "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla, niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." -- "Jaha, sitä tekee mieleni nähdä." He lähtivät.

"Tule vaan tänne", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä. Jörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut kättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä Mary puhui sille ja taas taputteli.

"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan", sanoi Mary. -- "Niin, sen olen kuullut." -- "Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt tileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen tilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin. Sitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä oli mahdollista. Pääoma oli menetetty."

"Miten kävi?" -- "Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista kaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä."

-- "Rahat oli kai hyvin sijoitettu?" -- "Paremmin, luullakseni, kuin Euroopassa olisi mahdollista."

Tässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella ja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. -- "Hyvä jumala, eihän koira sitä ymmärrä." -- "Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei ole oppinut tottelemaan."

He astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. "Mitä sinä tarkoitat kertomalla tätä minulle?" kysyi Jörgen. "Että voimme heti mennä naimisiin." -- "No paljonko niitä rahoja on?" -- "Pari sataa tuhatta." -- "Dollaria?" -- "Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000". -- "Ei se riitä." -- "Sen kanssa, mitä meillä on muuten?" -- "Se 'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät."

Maryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi: "Onhan meillä metsä takavarana." -- "Joka voidaan hakata vasta kolmen vuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta." -- Mary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?

"Mutta kymmenen -- kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa...?" -- "Meidän asemassamme se ei riitä."

Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä. Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt. Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. -- "Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" -- "En luule kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" -- "Parempi on sanoa Klaus sedälle." -- Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?" -- Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana. Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?

Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"

Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää, mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.

Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" -- "Minä seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."

Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen, samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää voinut seurata.

Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!" Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.

Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.

Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.

Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti, muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa? Mutta mikä liekin ollut, -- se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden. Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus. Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui. "Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.

Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana, lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"

"Älä usko häntä!" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli jo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan. Koira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi: "Älä lyö sitä!" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi kamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas -- ei nytkään kovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin vihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi, katse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: "Nyt olet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!"

Samassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien leimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä vastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.

Vain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin kevyessä, iloisessa tahdissa -- koira mukana.