Part 8

Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään. Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä, kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä, jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"

Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli: ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin... Mutta Mary meni suoraa päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.

Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi myssyään ja aikoi nousta, -- mutta ei jaksanut, kun oli niin liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi, ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut Jörgeniä suutelemaan.

Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin, Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä Klaus setää tervehtimään?" -- "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te rupeaisitte odottamaan?" -- Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.

Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita itseänsä.

Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!" sanoi rouva Dawes.

Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein _la grande dame_!" -- Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa Klaus setään?" -- "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. -- Sanoppa", ja hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?" -- "Ettäkö hän on sairaana?" -- "Ei, vaan syytä siihen?" -- "Sitä en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. -- Minä en ole mitään sanonut. En kotonakaan." -- Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska, hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä, kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli heidän taivaansa.

Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me tulemme sinulle ilmoittamaan --", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan. "Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös", lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" -- "Isä jaksaa nyt paremmin", vastani Mary vältellen. -- Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä hän enää voi...", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. --

Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu, että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.

Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" -- "Hän on menettänyt kaikki", vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" -- Hän tuijotti iso suu avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" -- hän syöksyi huoneessa edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä silmällä! Mokoma kirottu --" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte --?"

Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"

Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin, "keinotella heti minun niskaani!" -- Hän harppoi taas pitkin laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta! Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina, kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut, kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua. "Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka pitäisi -- -- ha, haa! Kyllä se on poikaa!" --

Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty; koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi hänelle etusijan.

Mutta malttiaan hän ei menettänyt. -- "Minä hoidan nyt isän tilejä", sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on yhteisiä asioita." -- "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja häneen katsahtamatta: "Onhan niitä -- parin sadan tuhannen verran. Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit näinä aikoina tuota juuri mitään." -- "Nyt sinä liioittelet", vastasi Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi, huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua ne myymään?" -- "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary ja nousi.

Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet." Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi. Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!

-- Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle -- sillä päivälliskutsusta hän ainakin oli varma --, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai etkö uskaltanut? -- Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys sinä oletkin aina ollut." -- Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä, jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä; mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti, että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan, raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin, että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!

He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen -- oikea kävelyilma.

Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat avomerellekin.

Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?" kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn", vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!" Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?" kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta. "Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens on kuollut." -- "Insinööri? Onko hän kuollut?" -- "Ja nyt sanotaan, että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." -- "Onko siinä työtä hänen vertaiselleen miehelle?" -- "Niin kysynee monikin. -- Ihmetellään, mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy." Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta häneen, myöskään mitään sanomatta.

Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä: "Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna Klaus sedän asioihin?" -- "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta", vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, -- ensin siitä, että Jörgen tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." -- "Niin, mitä isälläsi on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli jäänyt joutilaaksi." -- "Mistä sen tiedät?" -- "Setä on sanonut." -- "Minä en ole sitä huomannut." -- "Vai et, isäsi on kai jättänyt sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi" -- tässä Jörgen hidasteli -- "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?" Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi --? Ehkä rouva Dawesin kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen sinä olet!" huudahti Jörgen. -- "Mutta eihän meillä siis ole mitään estettä, Jörgen?" -- "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?" -- "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. -- "Ei, kultani, nyt eivät osakkeet tuota melkein mitään." -- "Mitäs sillä väliä? Pidetään me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta. "Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. -- Mary taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" -- Vastaamatta suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta, että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, -- nyt minä alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla; mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa. Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen käskettävikseen.

Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi, estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.

Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" -- "Meillä ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" -- "Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin, jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta perinnön." -- Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?" -- "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." -- Olipa hän hyvin selvillä, tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!

He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.

"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?" Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän oli heittävinään, koira loikkasi syrjään -- sitten vasta hän heitti ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle huomauttaa." -- "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" -- "Ammunko? Yleensä, Mary, kun jotakin teen -- sitä tosin ei ole paljon --, mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä koirankin raivo etäältä vakuutti.

Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" -- "Siitäkö, mitä Klaus setä sanoi?" -- "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa, että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" -- Mary seisahtui. Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt. "Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin muuta -- jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: -- että hän tahtoo meidän odottamaan kevääseen."

Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi. Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!" sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."

"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. -- "Mikä on totta, että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin." Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä vilpittömän kiitoksen -- ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!

Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta, Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä -- ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän huoneeseensa. --

Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, -- vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa. Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän, vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu. Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli jo määräaika.

Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti. Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle. Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi, ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse --? Nyt hän _vihasi_ sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa. Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut mukana ylemmässä _societé'ssa_. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli onneton ja purki mieltänsä.

"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai, että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?" -- "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?" -- "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin. Sinuun on päässyt ikävä tapa -- aloittaa liian varhain!" -- "Kuinka voi nähdä sinua ja pysyä --? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton." -- "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?" -- "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia milloin vaan halusi." -- "No -- kun on odottanut monta vuotta, Jörgen, --" "-- niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin, kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut. Et vähääkään!" -- Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle tahdot minua kiusoitella, Mary? -- Minua, jonka (vieläpä sinunkin luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" -- "Valitatko sinä, Jörgen?" -- "Valitan niinkin." -- "Sinä aloitit niin kovin varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" -- "Ainakin käsitän, että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi. Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä -- monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton toiveet kuin heillä.

He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on hauskinta."

Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."

Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.

Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään? Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt. Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin. Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! --

-- Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary sammutti lampun. --

YKSIN

Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä, akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.

Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena. Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan! Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!