Part 7

Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat. Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi --, vaan kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi puettuna.

Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista, hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle. Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui voimatta puhua.

Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"

"Jörgen Thiiskö?"

"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas ja metsään -- --" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn vaatteisiin ja itki.

Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.

Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut...?

Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä tullut karkoitus ainiaaksi -- se eikä mitään muuta.

Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se, että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin olivat ajatukset hänet vallanneet.

Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt; muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä -- ja hänen kimppuunsa!

Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, -- oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!

Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt; hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä kahlinnut -- hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut -- pitäisikö hänen oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?

Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa. Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea, mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.

Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, -- hiipi jotakin eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan. Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta? Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.

Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen, joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan, niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana, varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään, häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti, oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te metsästelette? -- Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan koiraa?"

"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä jo päässyt."

Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.

Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" -- "Siinä olette todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi. Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille. Niiden tilinteko oli päättynyt.

Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis, revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" -- Mary hymyili: "Kiitos, asianhaarain mukaan oikein hyvin."

Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä tahansa kohota ilmaan. -- "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" -- "Kiitos, mutta minä olen tästä useammin kulkenut kuin te."

Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa... tänään ne vaivoin pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" -- "Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."

-- -- Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne vointi, neiti, on paljoa parempi." -- "Niin, hän saa jo sanotuksi yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." -- Jörgen nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? -- En ole sitä koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö tahdo astua sisään?" -- "Saanko?" -- "Olkaa niin hyvä!" Jörgen astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut, valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa, maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä. Ja se tuoksu... ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! -- No Jörgen!" Hän tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa. Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen, joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa! Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen. Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, -- ja ennenkuin Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona. Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui. Mary väänsi itseään poispäin -- milloin toiselle sivulle, milloin toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta. Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.

"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes! Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, -- seisoi käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista. Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna. Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä, kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi, oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti taistellut, -- ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta; isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan, että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.

Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska -- mikä oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. -- "Mitä nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. -- "Taivas, vai oli! Ajattelinhan minä sitä! -- Mutta muista, lapseni, että hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. -- Eikä ainoatakaan kertaa edes viitannut sinulle, -- vai onkos?" -- Mary pudisti päätään. "Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän on ja kunnioittanut sinua -- niin, älä ole liian ankara! Vasta nyt, kun olet köyhä, tohtii hän -- -- niin, mitä se oli?" -- Mary hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." -- "Voi, minä voisin sinulle jotakin kertoa, minä myös... juuri niin, Mary!" Hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät vuosikausia..." -- "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi. -- "No no, se on..." -- "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan: "Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua. Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä." Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme molemmat..." -- "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin -- oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu jatkaa.

Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia, sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.

Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.

Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa, nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi. Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.

Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi en ole häneen suuttunut?"

Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään, tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?" Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi, ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti hän. "Hänpä itse tahtoi." -- "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää! Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.

Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.

Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.

Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme." -- "Mitä tarkoitat?" -- "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä keväällä, -- syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi tottunut." --

Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin -- sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle -- hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa syvät juuret."

"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" -- "Mutta mitä sinä tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan." -- "Et, mutta voit hieman vaihdella." -- "Kuinka?" -- "Sen kyllä käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän nyt joutuu." -- "Merkillinen avioliitto!" -- "En usko sinun pääsevän sitä lähemmä." -- "Mitä lähemmä?" -- "Sitä, mitä elämä sinulta vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."

Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli vähän huolinut isän toiveista.

Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.

Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.

Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä, herätti myötätuntoa.

Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä ja että isä häntä halusi... eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua lähetetyksi kauemma, -- luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä, kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei voisi helposti keksiä.

Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus setä oli hänen vallassaan. --

"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa Jörgenille."

* * * * *

-- Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä, kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä. Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään. Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.

Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.

Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään. Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. -- Käytävässä Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?" -- Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut. Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.

Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä kihloissa, isä."