Part 6

Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary häneen päin. "Millä tapaa häijy?" -- "Hänen sanotaan miehiä niin piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen. Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi jäätelöä.

Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" -- "Siinä lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. -- "Onko se mikään naurun asia?" -- "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät. Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti, etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on. Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän sitä heille opettaa." -- "Millä keinoin opettaa?" -- "Pikku asioissa tietysti." -- "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" -- "Niin juuri." -- "Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" -- "Aivan niin. Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."

Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.

Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja sirotteli kukkia heidän päälleen, -- sekä ne, jotka oli mukanaan tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden. Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli suuremmoisesti juhlittu.

Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"... kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin, miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan jäi pois, se oli hänen mieleensä.

Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta sitten, -- ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, -- jos Mary Krog tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.

Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa. Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä kerran Mille Falkia -- ja suostui.

Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan. Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä, sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta -- kuten väitettiin -- saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin. Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla "hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi. Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat "hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.

Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo "hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä, väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.

Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia; mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa. Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa, ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat; lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista, mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden joukossa Mary.

Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.

Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.

Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille, jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän. Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina siihen suuntaan.

Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli Maryn mieleen.

Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa. Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas heidän retkensä jälkeen.

Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä. "Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä, ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia, terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."

Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan. Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut kotiintulostaan asti tavannut.

Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja. Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain. -- "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt kauniimpaa paria!"

Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui jäykkänä; se ei häneen ulottunut.

Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.

Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri, todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei sietänyt nähdä... ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt? Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.

Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui: "Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, -- parempaa miestä kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein parhaana."

Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi. Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä, ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli kaikista paras ja rakkain?

Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran. Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin, että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä. "Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!

Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua. Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan. Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa; siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.

Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten, tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen. Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary. Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan telefonoimaan lääkäriä.

Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona, kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla hänelle joka päivä hyvä -- ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin, vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet oli riivannut?

Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna. Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään sairaasta.

Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies, joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo kauan.

Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta, että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi, joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.

Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja hän makasi siinä likellä.

Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui itkien. "Niinpä niin, Eva täti, -- se on kestettävä." -- "Kestettävä? Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi. Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin kiitoksineen -- kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta, hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, -- niin köyhäksi ne Maryn itse tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!

Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties, milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."

Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi Jörgenille.

Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.

"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.

Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti. Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?

Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.

Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä. Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.

"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."

Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" -- Rouva Dawes: "Minä kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu käsissä, neiti." -- "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. -- Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa." Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.

"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta." Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt tulee toinen aika." --

Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, -- vai voinko olla miksikään hyödyksi?" -- "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.

"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole ketään, jolle mieluummin olisin apuna." -- "Tiedämme kyllä, hyvä ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.

Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä. Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?" -- "Niin", vastasi Jörgen. -- "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?" -- "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään estettä." -- "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.

Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.

Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä! Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä. Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli häntä ja itki.

Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.

Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.

Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.

* * * * *

Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun joutaisi.

Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle, suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!

Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti, merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa --!"

Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana -- Jörgen Thiisin, pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin hänestä kiinni.

Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut mitään näkevinään -- syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin, joihin tyynesti tarttui -- ja katosi.

Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan ennen.