Part 4
Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida, kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon. Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen vaatimus.
Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella, joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi, että täytyi puhua -- ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän ensi kerran koki.
Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa katseita.
Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa. Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja että he itse olivat läpikuultavia.
Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti huoneesta.
-- Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä sävyä, ja siksi he olivat vaiti.
Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.
Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.
Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui kamalasti tappiolle.
Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi: "En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös olisi saavuttanut." -- "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." -- "Voin kyllä!" -- "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla teidän luoksenne." -- "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" -- Se koski häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te olette metsäkarhu." -- "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta syleilemään.
"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen kerran." -- "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" -- "Mutta mitä voin sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" -- "Te voitte minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole niinkään helppoa." -- "Mitä vielä -- te kyllä sen keksitte. Teidän täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli, kunnes Alice taipui ja lupasi.
Miten hän siinä nyt menettelikin, -- huonosti asian kävi. "Jos pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi, sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti taas, että Röyn oli oltava varovainen.
Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.
Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua", sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."
Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." -- Hän hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" -- "Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" -- "Kyllä minä sen voin." -- "No toimittakaa -- niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä ystävä, niin pian kuin suinkin!"
Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.
He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs Elysées'hen.
Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa. He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän omalla alallaan -- mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista, joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta. Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä, jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana -- sitten taas hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät, jotka heitä katselivat.
Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa. Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen. "Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" -- "Ei, neiti, ei, paha kyllä", vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" -- "En tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy, hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" -- "Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa, että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena kesänä hänen luonaan sirkuksessa."
Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata, mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.
Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.
Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen "afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice lupasi.
Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.
Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä. Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä, ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan. Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet. Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne olleet koskaan laulaneet.
Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä ja niityllä ja etäisyydessä. Retki _la bagatelle'a_ kohti onkin niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä, että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän juolahtaa?
"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" -- "Missä?" kysyi hän jyrkästi. -- "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" -- "Minä en huoli sitä katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi. "Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen. "Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin nurmella." -- "Nurmelle on kielletty astumasta." -- "No kävellään sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.
"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme kulkea jalan."
Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin. Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut, niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.
He seisauttivat ja astuivat maahan.
He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin, sitten he tulisivat perästä.
He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen, keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen, tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä. "Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.
He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan, väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin seitsentoistavuotias!" -- "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.
Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista. Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi, huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo. Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.
"Entä te --?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se laisinkaan koskenut teihin?" -- "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut olivat.
Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut. Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta. Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli, veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan huusi: "Älkää tehkö sitä!"
Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi. Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.
Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua; olihan hänellä Mary nyt sylissään.
Nyt Mary käänsi päätään, -- näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa, -- ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä. Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen, ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään. Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn, ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi, ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti puoleensa, -- kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä, kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin, hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.
Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.
Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.
Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena. Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.
* * * * *
Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo. Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen. Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta palvelijan syrjään ja astui sisään.
Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice --?" sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.
Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen. "Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se voi meitä erottaa?" -- "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli Frans Röy. -- Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on --". Ennenkuin hän ehti pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. -- "Jaha, mutta mitä te tarkoitatte --?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa...", selitti Alice. "Mitähän Mary siitä ajattelee?" -- Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa, syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice, rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" -- "Siitä ei lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." -- "Tästä alkaen teen, mitä ikänä minulta pyydätte". -- "Niin te olette ennenkin luvannut". -- "Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" -- "Ei kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä." -- "Vai en ymmärrä?" -- "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!" -- "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en käsitä, miksi hän niin kiivastui". -- "Kuinka te sitä käsittäisitte!" -- "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan, uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan perässään". -- "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö sitä!'" -- "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". -- Alice istui toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle, Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin tietä?" -- "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä muista on häneen?" -- "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei vähääkään." -- "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä luulottelusta." -- "Ei, ei." -- "Hän on sellainen. Ellei hän olisi sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan luule tarjouksia puuttuneen?" -- "Sen käsittää jokainen." -- "Kysykää rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään. Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."
"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" -- "Sen ymmärtää helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella ja hienotunteisuudella!" -- "Siis järkkymätön!" -- "Ehdottomasti! Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" -- "Olen sen kyllä käsittänyt, vaan unhotin."
Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa, minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän olikaan!
Hän istui yhä ääneti, onnetonna.
Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan oli, rakas Alice." -- "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri, sitä ette kai epäile?" -- "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?" -- "Monella tapaa." -- "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" -- "Tietysti. Näittehän sen?" -- Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas nyt, hyvä Frans, -- eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"