Part 3

-- "Vai ei Marit sinulle sovi?" sanoi rouva Dawes. Isä lisäsi hiljaa: "Se oli äitisi nimi." Marit ei heti vastannut; hän tunsi isän säikähtäneen katseen. -- "No minkä nimen tahdot, lapsonen?" sanoi taas rouva Dawes. "Mary." -- "Mary?" -- "Niin. Se sopii paremmin, -- luullakseni." Toisten äänetön ihmettely näytti häntä rasittavan. Hän sanoi: "Aiommehan käydä myös Amerikassa. Siellä sanotaan Mary." -- "Mutta sinut on kastettu Maritiksi", yritti vihdoin hänen isänsä. -- "Mitä se tekee?" -- Rouva Dawes: "Se on sinun papinkirjassasi, lapsi; se on sinun nimesi." -- "Kyllä niin, asiakirjoissa se kai lienee, vaan ei minussa." Molemmat toiset tuijottivat.

"Tämä tuntuu isästäsi raskaalta, lapsi." -- "Isähän voi vastakin kernaasti sanoa minua Maritiksi." -- Rouva Dawes katsoi häneen murheellisena eikä puhunut enää. Marit oli saanut hansikkaat käsiinsä. "Amerikassa minua sanotaan Maryksi. Sen tiedän. Tässä minulla on mallikortti. Eikö se näytä hyvältä?" Hän otti käyntivihosta esille oikein pienen kortin. Rouva Dawes katsahti siihen ja ojensi sen Anders Krogille. Hienoilla kirjaimilla hienolla paperilla oli: "Mary Krog".

Isä katseli sitä kauan aikaa. Laski sen sitte kädestään pöydälle, tarttui sanomalehteensä ja oli lukevinaan.

"Minun on paha mieli, isä, että sinä otat sen siltä kannalta." -- Anders Krog toisti hiljaa nostamatta silmiään lehdestä: "Marit on äitisi nimi." -- "Minäkin pidän äidin nimestä. -- Mutta se ei sovi minulle."

Sen sanottuaan hän lähti ulos, hiljaa. Rouva Dawes, joka istui akkunan ääressä, silmäili alas kadulle hänen jälkeensä. Anders Krog pani pois lehden; hän ei voinut lukea. Rouva Dawes tahtoi koettaa häntä lohduttaa. "Siinä on jotakin", sanoi hän; "Marit ei enää hänelle sovi."

-- "Hänen äitinsä nimi", toisti Anders Krog. Kyyneliä vierähteli.

KOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN

Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti. Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua. Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa _champs Elysées'ssä_ oli täynnä taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut, hyvänluontoinen ja pirteä.

Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta. Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa. Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.

Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa. Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. -- "Vai niin", sanoi Mary muissa mietteissä. -- "Se ei ole mikään tavallinen mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." -- "Entäs sitten?" -- "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa sinut minun luonani." -- "Onko se tarpeellista?" -- "Kovinkin. Sillä muuten saan minä kärsiä." -- "Onko hän siis vaarallinen?" Alice nauroi. "Ainakin minulle!" -- "Kas, kas! No se on eri asia." -- "Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä." -- "Onko hän niin pulska?" -- Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan ruma! -- Niin, odota nyt." -- He ajoivat edemmä, tungos paisui; tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. -- "Mikä hänen nimensä on?" -- "Frans Röy." -- "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti Röy." -- "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein." -- "Neiti Röyllä on komea vartalo." -- Nyt Alice nousi istualtaan: "Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." -- "Siis harjaantunut?" --"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin mielellään näytä kuin voimaansa!" -- "Onko hän siis tuhma?" -- "Tuhmako? Frans Röy?" -- Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää kysellyt.

He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot. Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky. Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä, toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.

Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat, kaikki kyselivät, -- tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että _groom_. Siellä oli varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten. He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue. Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" -- Raivoisa kielto, tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi ne joutuivat. Kuski ja _groom_ pitivät ohjaksista, minkä ikinä jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi -- sen toverit vaikenivat hetkeksi.

Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle... ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.

Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene, ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain koirat olivat taas toimessaan.

Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen...

"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn, niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin. Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei voinut!

Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä. Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren, pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän sanovan: _"Well done, young man!"_

Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä, nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella. Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin _groom_ ehti hypätä alas istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan. Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta. Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." -- "Kyllä, herra kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut, ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä kädellä -- ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.

Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin ja alettiin kääntyä.

"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!" vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.

"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana. Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."

Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta veristä kättään hän astui vaunuista.

Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana, ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" -- Mary katsoi häneen kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" -- Alice katseli Maryä vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä naurulla.

Mary nojautui taapäin ja tuijotti.

* * * * *

Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä. Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään, ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta. Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen, kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta. Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs, että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja. Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.

Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista, kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan enää sinne menisi.

Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia. Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan korttiin, joka oli pöydällä. -- "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" -- "Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän tulleen." -- "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä; hän istui tapansa mukaan lukemassa.

Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa _Elysées'ssä_ ja _hôtel de Ville'ssä_. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?" sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" -- vastasi rouva Dawes. "Oletko siitä varma?" -- "Varma en ole." -- "Eikö ole totta, että Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." -- "Auttaako hän edes Jörgeniä?" Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. --

Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo, heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille -- istui siellä Frans Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi. Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa. Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa, tulipunaista, porehtivaa, -- koneiden valtavuus ja siellä ihmiset alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.

Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut. --

Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä. Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan, syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen. Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti, huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary lähti.

Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen oli tarvinnut levähtää -- hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti, että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla ilmankin hänen seuraansa.

Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.

Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja sivistynyt!" -- Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet, isä?" -- "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää, mitä minä hänestä arvelen?" -- "Niin, mitä sinä pidät hänestä?" Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." -- "Sinä venyttelet!" -- "E-en." -- "No kuinkas --?" -- "Oikeastaan pidän hänestä paljon." -- "Mutta siinä on sentään jotain --?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" -- "Juuri niin!" -- "Elinhaluinen mies, huomaa se, -- kuten hänen isänsäkin." -- "Mutta samoin kuin hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta", puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi. -- --

Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti kuitenkin mallineen.

Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans Röy hypähti seisaalleen. -- -- --

Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he olivat puhuneet.

Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta, niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia, varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa, mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja. Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi, kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot. Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää. Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"

He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä, ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he useinkin lankeavat kauheasti.

Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.