Part 2

Marit liittyi häneen yhä lähemmin. Hänellä oli eräs puhetapa, jota hän tavantakaa toisti: "Sinä olet isäni -- ja enemmänkin!" Ja lisäksi: "Sinulla on maailman ihanimmat silmät, ja ne ovat minun omani". Vähitellen hän hieman luopui siitä, mitä oli puuhannut; sen sijaan hän tahtoi lukea ääneen miehelleen. Hän luki englantilais-amerikalaista kirjallisuutta, etenkin runoutta. Hänen luvussaan oli se laulava esitystapa, jolla englantilaisia runoja lausutaan, hän loi ne tosiksi omalla vakuuttavalla tavallaan. Hänen äänensä oli pehmeä, se piteli sanoja varovasti. Hiljaa kuin muistista.

Kun aika kului pitemmälle, piti heidän joka päivä yhdessä mennä kasvihuoneeseen. Kukat olivat enteenä siitä, mikä hänessä kasvoi; hän tahtoi joka päivä niitä nähdä. "Tokkohan ne puhuvat siitä?"

Ja sitten eräänä päivänä, kun talvi antoi ensi merkin aikeestaan muuttaa pois rannikolta ja he yhdessä olivat poimineet ensimäistä vihannuutta auringon puoleisella seinämällä, tunsi hän, että nyt tuli hänen sairautensa; nyt oli tuo suuri hetki tulossa. Ilman erikoista ennakkotuskaa ja Andersin pitäessä häntä kädestä hän synnytti tyttären. Sitäpä hän oli halunnutkin. Mutta kohtalo ei suonut hänen kasvattaa lastaan; sillä kolmantena päivänä sen jälkeen Marit kuoli.

UUSI MARIT

Lääkäri pelkäsi kauan aikaa, että myöskin Anders Krog sortuisi. Suorastaan liikarasituksesta. Pitkällisessä yksinäisyydessään hän ei ollut tottunut antautumaan toiselle tai ottamaan vastaan niin äärettömän paljoa, kuin yhdyselämä Maritin kanssa antoi. Vasta tämän kuolema toi ilmi, miten heikoksi hän oli käynyt, miten vähän hänessä oli voimaa kestää. Pieni jäännös tarvitsi kuukausia elpyäkseen sen verran, että hän sieti muita ihmisiä lähellään. Hänelle kerrottiin, että lapsi oli viety sisaren luokse. Häneltä kysyttiin, tahtoiko hän nähdä tytärtään. Melkein ynseästi hän kääntyi poispäin. Ensimäinen asia, mitä hän vakavasti tuumi saatuaan lisää voimia, oli se, että hänen olisi luovuttava kauppaliikkeestään. Hän neuvotteli siitä Klaus sedän kanssa, joksi erästä sukulaista, omituista vanhaapoikaa, yleensä sanottiin. Hänen kauttaan saatiin liike myytyä. Kuitenkaan ei taloa, jossa se oli, -- se oli pidettävä kaikin puolin koskematonna muistoksi vainajasta.

Ruvettuaan ulkona liikkumaan kävi Anders Krog ensin kappelissa ja haudalla, ja se koski häneen niin, että hän taas sairastui. Siitä toinnuttuaan hän ilmoitti aikovansa lähteä matkalle ja pysyä poissa. Hänen sisarensa tuli peljästyneenä häntä tapaamaan; eihän toki siinä ollut perää? "Ethän tahtone jättää meitä ja lastasi?" -- "Kyllä, minä en siedä oloa omissa huoneissani:", vastasi hän ja purskahti itkuun. -- Mutta hänen piti kaikin mokomin ensin nähdä lapsensa? -- "Ei, ei! Sitä kaikkein vähimmin".

Hän matkusti käymättä sitä katsomassa.

Mutta tietysti juuri lapsi hänet jälleen sai palaamaan kotiin. Noin kolmen vanhana tyttönen valokuvattiin, ja siitä kuvasta... sellaisesta yhdennäköisyydestä äidin kanssa, sellaisesta lapsensulosta hän ei saattanut pysyä syrjässä. Konstantinopolista, jossa hän nyt oleskeli, hän kirjoitti: "Nyt olen käyttänyt kolme vuotta siihen, mitä yhtenä sain elää, käydäkseni sen lävitse. En tohdi sanoa, että vielä olisin ehtinyt sitä selvittää itselleni. Varsinkin on paljon uutta ilmestyvä, kun taas näen ne paikat, joissa olimme yhdessä. Mutta niin pitkälle olen kuitenkin päässyt näiden kolmen vuoden syvempien kokemusten avulla, etten enää pelkää niitä paikkoja; päinvastoin nyt suuresti sinne ikävöin".

Kohtauksesta uuden Maritin kanssa tuli juhla. Ei heti, sillä aluksi lapsi tietysti pelkäsi outoa miestä suurine silmineen. Mutta riemua ylensi se, että pikku Marit varovasti, vähin erin, lähestyi. Kun hän vihdoin istui isänsä polvella, pidellen kahta uutta nukkea, turkkilaista miestä ja naista, ja pisti niitä hänen nenäänsä, saadakseen isänsä aivastamaan, koska niin oli tädinkin käynyt, silloin Anders Krog sanoi kyyneltyen: "Minulla on ollut vain yksi yhtymä, joka oli ihanampi."

Marit siirtyi sitten hänen luokseen, mukana lapsenpiika. Heidän ensi käyntinsä yhdessä oli suunnattu äidin haudalle, jolle tyttösen piti laskea kukkia. Niin hän tekikin, mutta hän tahtoi saada ne takaisin. Siinä ei auttanut mikään. Hoitaja poimi lopulta uusia; mutta niistä ei lapsi huolinut; omansa hän tahtoi. Heidän täytyi siis antaa hänen ottaa ne mukaansa ja jättää uudet haudalle. Anders ajatteli: tämä ei ole kuin äitinsä.

Yritys uudistettiin. Joka päivä piti äidin saada kukkia, ja lapsen kautta. Isä jakoi kukat kahtia; toista osaa kantoi hän, toista Marit. Hän tahtoi, että lapsi panisi omansa haudalle ja ottaisi hänen kukkansa takaisin kotiin. Mutta se ei käynyt päinsä. Kävipä vielä pahemmin; sillä kun he olivat lähdössä hautuumaalta, tahtoi Marit, että isänkin piti tuoda kukkansa kotiin takaisin. Siihen hänen täytyi suostua lapsen mieliksi. Seuraavana päivänä hän koetti uutta keinoa. Marit kantoi kukat äidin haudalle, mutta isä antoi hänelle makeisia, jotta hän jättäisi kukat sinne. Kyllä hän luovutti kukat makeisia vastaan, jotka hän pisti suuhunsa. Mutta kun piti lähteä pois, tahtoi hän kukatkin. Isä kävi hyvin alakuloiseksi.

Sitten hän keksi, että äiti paleli; Maritin piti hänet peittää. Silloin tyttö ehdotti, että äidin olisi tultava omaan sänkyynsä. Isä oli näet sanonut hänelle, että hänen sänkynsä viereinen tyhjä vuode oli äidin, ja Marit tiedusteli ehtimiseen, eikö äiti jo pian tulisi. Hän ei päässyt tulemaan, sanoi isä; äiti makasi siellä ulkona ja paleli. Näin saavutettiin tarkoitus. Marit itse sirotteli kukat haudalle ja jätti ne sinne. Kotia mennessä hän usein toisti: "nyt ei äiti palele".

Anders Krogin teki mieli tietää, mitä Marit äidillä ymmärsi. Hän tahtoi, että lapsi tuntisi äitinsä muotokuvat, mutta harjoitti ensin hänen aistiaan eläinten ja esineiden kuvilla. Siirtyi sitten muotokuviin sisarestaan ja itsestään ja useista, jotka lapsi tunsi. Kun Marit oli niihin hyvin perehtynyt, tuli ensi kuva äidistä esille. Siinä ei ollut mitään vaikeutta; Marit sai nähdäkseen useampia muotokuvia ja oppi pian ne erottamaan muista. Päivällisen jälkeen, kun hänen oli mentävä maata, tahtoi hän äidin syliinsä. Ensin ei isä käsittänyt, ja Marit kävi äreäksi. Sitten isä toi äidin ensimäisen muotokuvan, sen laski Marit heti käsivarrelleen, peitti ja nukahti. Vasta kun hän oli nelivuotias ja näki keittiössä erään äidin pitelevän kipeätä lastaan, sai Anders Krog varmuutta siitä, että Marit ymmärsi, mitä äiti on; sillä hän sanoi: "Miksi ei minun äitini tule minua pukemaan ja riisumaan?"

Lopulta tuli isästä ja tyttärestä erinomaisen hyvät ystävät. Mutta vielä suuremman ilon hän sai, kun Marit kasvoi niin suureksi, että isä voi hänelle kertoa äidistä. Äidistä, joka meren takaa tuli isän luo, mukana pikku Marit. Missä äiti ja hän olivat yhdessä kävelleet, siellä he molemmat kävivät. Kaikki kävelyretket. Isä souti häntä, niinkuin äiti oli häntä soutanut, he matkustivat yhdessä kaupunkiin, niinkuin ennen he molemmat. Siellä Marit istui äidin ostamilla tuoleilla, joilla äitikin oli istunut. Pöydässä hänellä oli äidin paikka, kasvihuoneessa ja puutarhassa, kukkien luona hän oli äiti, ja hän oli apuna kuten äitikin ennen. Mikä viisas, kaunis lapsi! Äidin punainen tukka ja kimaltelevan valkea iho, hänen suuret silmänsä, sama hieno pitkä kulmakarvojen linja. Ehkä hän saisi äitinsä kaarevan nenänkin. Kädet pitkine sormineen eivät olleet äidin eikä vartalokaan. Pään ja kaulan yhtyminen hieman kumartuen oli ennemmin isältä. Hartiat eivät olleet kauniisti poikkipäin leikatut kuten äidin, vaan viettävät ja käsivarret ulkonivat niistä lievemmin. Isän täytyi mennä joka ilta katsomaan, kun Marit riisuttiin. Se sekoitus Krogien mies- ja naispuolista perikuvaa, mikä tähän asti oli ollut niin harvinainen, vaan jota jo äiti osaksi edusti, -- tässä se oli täydellinen. Maritista tuli pitkä, silmät suuret, pään muoto hieno.

Hän ei saanut Maritia seurustelemaan lasten kanssa; hänen tuli niiden kanssa ikävä. Ne eivät osanneet kyllin nopeasti mukaantua hänen tuumiinsa, jotka olivatkin omituisia. Olivathan kentät täällä sirkus; isä oli kertonut Buffalo Bills'istä. Intiaanit kiitivät yli aron, Marit itse etumaisena valkean ratsun selässä. Ylängöt olivat looshia, ja siellä istui täyteen väkeä. Tätä eivät muut lapset voineet nähdä. Eivätkä ne ymmärtäneet pöydällä matkaleikkiä, jonka isä oli hänelle opettanut.

Noin seitsemän vanhana hän pakotti isänsä ostamaan hänelle polkupyörän ja opettamaan sillä ajamaan; isä osasi itse ajaa mainiosti. Mutta tästä tuli se ylimääräinen lisä, joka sai Anders Krogin kutsumaan itselleen apua.

Hän oli Pariisissa tutustunut kaukaiseen sukulaiseen, nimeltä rouva Dawes; tämä oli joutunut naimisiin Englannissa, vaan kun hänen ainoa lapsensa kuoli, erosi hän miehestään ja elätti itseään pitämällä täyshoitolaa Pariisissa. Tässä laitoksessa Anders Krog häntä joka päivä ihaili. Tuskinpa hän oli tavannut viisaampaa ihmistä. Nyt hän tiedusti rouva Dawesilta, tahtoisiko tämä tulla hänen luokseen, hoitaa hänen talouttaan ja kasvattaa hänen lapsensa. Rouva Dawes sähkötti heti suostumuksensa, ja vajaassa kuukaudessa hän oli myynyt, muuttanut ja ryhtynyt kaikkiin toimiinsa. Muuan lannevamma, joka hänessä oli jo kauan ollut, oli niin pahentunut, että hänen oli vaikea käydä. Mutta mukanaan olleesta siirrettävästä nojatuolista, joka tuli hänen lihavasta olemuksestaan aivan täyteen, hän hallitsi koko taloa, siihen luettuna isäntäkin. Tämä ihan säikähtyi hänen kykyänsä. Rouva Dawes nousi harvoin tuolistaan; mutta sittenkin hän tiesi kaikki, mitä tapahtui. Seinät eivät suojanneet hänen silmiltään, etäisyydet hävisivät. Enimmäkseen oli tähän selityksenä terävä huomio, hänen kykynsä tulkita sanoja ja merkkejä, lukea ilmeistä ja silmistä, haistaa ja kuulla, arvata siitä, mitä ennen tiesi -- ja vihoviimein se, että hän osasi tiedustella. Vaan olipa sellaistakin, mitä ei voitu selittää. Jos vaara uhkasi jotakuta, joka oli hänelle rakas, tunsi hän sen paikaltansa. Hän kiljahti -- ja silloin hän aina puhui englantia -- hän kapsahti jaloilleen, vieläpä aika vauhtia. Niinpä sinäkin merkillisenä päivänä, kun Marit oli syössyt polkupyörineen jokeen ja pari miestä höyrylaivasta oli hänet kiskonut maalle; sillä onnettomuus sattui alhaalla laiturin lähellä, sinne hän oli pyrkinyt. Silloin tapasivat Marit ja rouva Dawes toisensa, edellinen valuvan märkänä parkuen, toinen valuvan hikisenä parkuen.

Rouva Dawes teki joka päivä kierroksen talossa, ja jos tarvittiin, sen ympäri; edemmä hän joutui harvoin. Sillä kierroksella hän näki kaikki, myös mitä oli tulossa, vakuuttivat palvelijat.

Hänen olennossaan oli jotakin virtaavaa; hän ihan ui papereissa, istuessaan nojatuolissa. Lakkaamatta jatkui kirjeenvaihto, minkä Anders Krog väitti käsittävän kaikki henkilöt, jotka olivat ennen olleet hänen luonaan asumassa. Siinä kirjoitettiin kaikilla kielillä ja kaikista aineista; sillä rouva Dawesin toinen pääpuuha oli siirtää kirjeisiinsä se, mitä hän luki -- ja hän lueskeli myöhään yöhön. Hän kääntäytyi pöytää kohti, jonka edessä oli kirjoituslauta, hän kääntyi pöydästä lukeakseen. Tuolin sivuun oli kiinnitetty koneellinen lukulauta, jolle hän sai laskea kirjansa; harvoin hän sitä kädessään piti. Hän rakasti muistelmakirjallisuutta enemmän kuin mitään muuta luettavaa; siitä hän sitten jaaritteli kirjeissään. Sitä lähinnä taidelehtiä ja matkakuvauksia. Hänellä oli hieman varoja, ja hän osti, mitä halusi.

Lasta hän opetti muun puuhan sivussa. Arkihuoneessa ison pöydän ääressä, siellä he istuivat, "Eva täti" valta-istuimellaan, pienokainen vastapäätä. Mutta aina kun tarvittiin, oli Maritin tultava Eva tädin pulpetin ääreen. Opetus meni niin helposti, että lapsi usein unhotti pidettävänkään koulua. Vieläpä isäkin, jolla oli kirjastonsa ihan seinän takana, usein sen unhotti, tullessaan sisään ja kuunnellessaan keskustelua tai kertomuksia.

Jos opetus sujuikin helposti, niin oli muuta, mikä otti kovalle ja aiheutti taistelua. Hän tahtoi näet saada parannuksia lapsen muuhun käytökseen, ja siinä oli isä tiellä. Mutta tämä joutui tietysti tappiolle, vieläpä ennenkuin aavistikaan, mitä rouva Dawesilla oli mielessä. Maritin piti oppia tottelemaan, hänen piti saada käsitystä määräajasta, järjestyksestä, kohteliaisuudesta ja soveliaisuudesta. Hänen täytyi joka päivä istua piaanon ääressä, hänen oli istuminen suorana pöydässä, peseminen kätensä rajattoman monta kertaa, hänen piti aina sanoa, minne lähti. Eikä hän tästä kaikesta tahtonut huolia. Oikeastaan ei isäkään.

Rouva Dawesilla oli yksi ainoa luja tukikohta, josta voi alkaa. Se oli lapsen rajaton usko äitinsä täydellisyyteen. Rouva Dawes sai hänelle vakuutettua, ettei äiti ollut koskaan mennyt myöhemmin nukkumaan kuin kello 8. Hän oli aina sitä ennen järjestänyt vaatteensa tuolille ja pannut kenkänsä ulkopuolelle.

Siitä, mitä äiti oli tehnyt ja nimenomaan täydellisesti, hän siirtyi selittämään, mitä äiti olisi tehnyt, jos olisi ollut Maritin sijassa, ja varsinkin, mitä hän ei olisi tehnyt, jos olisi ollut Marit. Tämä oli vaikeampaa. Niinpä kun rouva Dawes vakuutti, ettei äiti koskaan ollut ajanut polkupyörällä edemmä kuin että hänet voitiin nähdä. "Mistäs sen tiedät?" kysyi Marit. -- "Sen tiedän siitä, etteivät äitisi ja isäsi koskaan olleet poissa toistensa luota". -- "Se on totta, Marit", sanoi siihen isä iloiten, että kerrankin saattoi todeksi vahvistaa sen, mitä rouva Dawes keksi; sillä eihän enin osa ollut lainkaan totta.

Mitä edemmä opetus joutui, sitä enemmän se huvitti rouva Dawesia itseään ja sitä kiinteämmin hän sai lapsen valtaansa. Maritin haaveilemisen, joka oli perintöä äidiltä ja uhkeassa kasvussa niin kauan kuin isä kuunteli ja oli siitä mielissään, hän otti asiakseen juurittaa pois. Kerran keväällä Marit tuli kiireesti kotiin ja kertoi isälleen, että vanhassa puussa äidin ja hänen mummunsa hautojen välissä, vanhan puun kolossa, oli pikkuinen pesä ja siinä pesässä pikkuruisia linnunmunia. "Ne tuovat sanaa äidiltä, eikö niin?" Isä nyökäytti ja tuli hänen mukaansa katsomaan. Mutta heidän lähestyessään lensi lintu ulos ja piipitti surkeasti. "Sanooko äiti, ettei meidän sovi mennä likemmä?" kysyi hän isältään. -- Tämä myönsi. "Se kai häiritsisi äitiä?" kysyi hän edelleen. Isä nyökkäsi. -- -- He tulivat hyvin iloisina kotiin, puhuen koko ajan äidistä. Kun Marit kertoi tämän rouva Dawesille, vastasi hän: "Sellaista myöntää isäsi, jottei mielesi pahastuisi, lapsi kulta. Jos äitisi voisi sinulle lähettää sanan, tulisi hän itse." -- Sillä kumouksella, jonka nämä harvat, julmat sanat vaikuttivat, ei ollut määrääkään. Vieläpä ne muuttivat hänen suhteensa isään. --

Koulu meni varmaa uraansa, kasvatus samaten, kunnes Marit oli kolmentoista vuoden tienoilla, pitkä, hyvin laiha, suurisilmäinen, tukka tuuhea, punainen, valkoinen hieno hipiä ilman pisamia, mistä rouva Dawes oli ylpeä.

Silloin tuli eräänä päivänä isä kirjastosta sisään ja keskeytti opetuksen. Semmoista ei ollut sattunut kaikkina niinä vuosina, mitä se oli kestänyt. Marit sai lupaa; rouva Dawes seurasi isää kirjastoon. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa tämä kirje!"

Rouva Dawes luki ja näki, mistä hänellä ei ennen ollut mitään tietoa, että se, joka seisoi hänen edessään ja katseli häntä kasvoihin, hänen lukiessaan, oli miljoonamies, eikä vaan kruunuissa, vaan dollareissa. Sedän kuolemasta saakka, jolloin ensiksi oli suoritettu etukäteen pankkisummia ja osakkeita, hän ei ollut mitään osinkoa nostanut veljensä yhtiömiehenä -- ja tässä oli nyt tulos.

"Onnittelen teitä", sanoi rouva Dawes ja tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen silmänsä kyyneltyivät. "Ymmärrän teidät, rakas Krog, te tahdotte, että tästedes matkustetaan?" -- Anders Krog katsoi häneen loistavilla silmillään, leveästi hymyillen. "Onko teillä mitään sitä vastaan, rouva Dawes?" -- "Ei, kun saamme mukaan palvelijoita; olenhan minä jaloistani huono." -- "Niitä kyllä saatte, ja kaikkialla pidämme vaunut. Kai koulua voidaan jatkaa?" -- "Voidaanko? Yhä vaan paremmin!" Hän säteili ja itki, se suli yhteen. Hän sanoi itse, ettei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi.

Pari viikkoa myöhemmin he kolmisin olivat palvelijoineen, piikoineen lähteneet Krogskogenista.

VALLANVAIHTO

Kului puolikolmatta vuotta, jona aikana isä kävi muutamia kertoja kotona, vaan ei kumpikaan toisista. Sitten he todenteolla tuumivat asettua kesäksi Krogskogeniin. Siinä mielessä he kaikki kolme olivat nyt eräässä Wienin muotiliikkeessä. Rouva Dawesin ja Maritin piti saada uutta, varsinkin juuri Maritin, jonka vaatteet kävivät aina pieniksi. Oli toukokuun ensi päiviä; nyt oli saatava kesäpuvut.

"Meistä näyttää molemmista, sekä isästäsi että minusta, että sinun nyt olisi ruvettava pitämään pitkiä hameita. Sinä olet niin pitkä". Marit katsahti isäänsä, vaan tämän silmät olivat kiintyneet kankaisiin, joita oli heidän eteensä levitetty. Rouva Dawes puhui hänen puolestaan. "Isäsi on usein sanonut, että kun sinä kävelet hänen kanssaan, herrat niin katselevat sinun jalkojasi". -- Isä kävi levottomaksi; jopa myyjätärkin tiskin takana huomasi, että ilmassa oli ukkosta. Hän ei ymmärtänyt heidän kieltään, mutta näki kaikkien kolmen kasvot. Vihdoin isä kuuli, että Marit vastasi oudolla, vaan ystävällisellä äänellä: "Senkö vuoksi, että äidillä oli minun ikäisenäni pitkä hame, minullekin nyt on hankittava?" -- Rouva Dawes loi kauhistuneena silmänsä Anders Krogiin, mutta tämä käänsihe poispäin. Sitten Marit taas sanoi: "Kuules, Eva täti, tietysti sinä silloin olit äidin luona? Sillä kertaa, kun hän sai pitkän hameen? Vai oliko ehkä isä?"

Sitten ei enää puhuttu pitkästä hameesta. Ei puhuttu enää. He menivät.

Muuta ei tapahtunut. Itsestään seurasi, että seuraavana päivänä Marit ei saapunutkaan lukutunnille, vaan ajoi isän kanssa kaupungille järjestämään tuota pukuasiaa. Lisäksi, että he sieltä lähtivät museoihin. He pitivät tapanaan kulkea ulkona joka päivä, kunnes sieltä matkustettiin. Lukutunneista ei enää tullut mitään. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, kävivät he illoilla kaikin kolmisin konsertissa tai oopperassa tai teaatterissa. He tahtoivat käyttää sitä aikaa, mikä enää oli jäljellä.

Kesäkuun alkupäivinä he olivat Kööpenhaminassa. Siellä heitä odotti kirje Klaus sedältä. Jörgen Thiis, hänen ottopoikansa, oli päässyt luutnantiksi; Klaus tahtoi pitää kevätjuhlan maalla huvilassaan, vaan odotti, kunnes he joutuisivat kotiin. Milloin he saapuisivat?

Tästä oli Marit hyvin mielissään. Pulskan, pitkän Jörgenin hän tunsi. Se oli piirin amtmanin poika, jonka äiti oli Klaus Krogin sisar.

Oli siis suunniteltava tanssijaispuku; neuvottelut olivat hyvin lyhyet, kun ei kukaan puhunut ennakolta sanaakaan. Sen, mikä asiassa oli jännittävää, eikö tämän hameen pitäisi olla pitkä, piti kukin povessaan. Kun tuli se suuri hetki, että otettiin mittaa, kysyi nainen, joka sen suoritti: "Neiti kai tahtoo pitkän hameen?" Marit katsoi rouva Dawesiin päin, joka punastui. Mikä oli pahempaa: nainen itsekin punastui. Hän joudutti mitan ottoa sen lyhyen hameen mukaan, joka oli Maritilla yllä.

Kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä oli sitten tanssijaiset. Helteinen päivä ilman aurinkoa. Vieraat seisoivat puutarhassa suuren huvilan edessä, kun tuli se vene, joka toi Maritin ja hänen isänsä; nämä olivat viimeiset. Marit yksin nousi maihin. Vanha Klaus, pitkä, kapea, tavattoman leveissä housuissa, tulla köpitti alas rantaan häntä vastaan. Hatutta päin ja kiiltävä kalju päälaella ja kasvot kosteina hän pysäytti Maritin kädenliikkeellä, katsoen sillä välin Anders Krogin puoleen alas veneeseen: "Etkö tule sinäkin mukaan?" -- "En, kiitos vaan!" Vene loittani. Nyt vasta hän katseli Maritia, jota rouva Dawes pitkissä kirjeissään oli kuvannut suurimmaksi kaunottareksi, mitä oli nähnyt. Hän tuijotti, hän kumarsi ja astui lähemmä, tuoksuen tupakalta, iso epäpuhdas suu avoinna hymyillen. Tarjosi sitten käsivartensa. Mutta Marit, jolla oli yllään jalkoihin asti ulottuva hihaton kaapu, ei ollut sitä huomaavinaan. Ukko hätkähti, mutta seurasi ylöspäin toisia kohti. Ja sitten hän sanoi: "Täältä minä tulen tanssijaisten kuningattaren kanssa". Se loukkasi Maritia, se loukkasi kaikkia, niin että alku ei ollut onnellinen. Jörgen, joka oli siinä lähinnä, riensi esille tarjoutuakseen ottamaan vastaan hänen kaapunsa ja hattunsa; mutta Marit tervehti kevyesti ja astui ohitse. Siinä oli tyyliä. Läsnäolijain kesken alkoi heti kuiskuttelu. Maritin tapa mennä ohitse, hänen kasvonsa, ryhtinsä, käyntinsä, huikaiseva iho, loistavat silmät, kaarevuus niiden yläpuolella, nenän hieno muoto... kaikki tyyni oli yhtä ja kaikki täydellistä. Jörgen Thiis oli poissa. Hän oli itse pitkä, solakka mies Krogien mallia; mutta silmät olivat aivan toisenlaiset. Nyt ne olivat naulittuina oveen, josta Marit oli kadonnut. Hän odotti portailla.

Ja kun Marit taas tuli ulos Jörgenin luo mennäkseen hänen käsivarteensa nojaten toisten seuraan -- lyhyessä hameessa heleää merensinistä silkkiharsoa, läpinäkyvät silkkisukat samaa väriä, kengät hopealta läikkyvää silkkiä muinaisaikaisine solkineen, niin hän oli kuin näky. Ihailu oli yksimielinen. Mistään muusta ei puhuttu ihan siihen asti, kun siirryttiin pöytien ääreen. Eikä kuiskailu hänestä sielläkään lakannut; siitä tuli kaupungin puheenaine. Ettäkö niin puhdaspiirteiset kasvot niin loistavine silmineen valkoisen valkoisessa hipiässä samalla olivat punaisen tukan sädekehässä? Kaikki sopi korkeaan vartaloon lievästi kaltevine hartioineen ja rintakehään, joka vielä ei ollut täysin kehittynyt, mutta niin vapaa ja itsenäinen, kuin voisi siltä avata napit. Ne käsivarret, ne ranteet, lanteen muodostus, jalat... se oli ihan lystikästä, sillä parvi nuoria herroja väitti mitä kiivaimmin, että nilkat olivat paras osa, niiden vertaa ei ollut pohjoismaissa. Niin kapeat, sellainen nouseva pyöristys ylöspäin --? Ei ikinä!

Jörgen Thiis unhotti puhumisen, vieläpä hyväksi aikaa syömisenkin, mikä muuten hänestä oli hauskinta. Hän seurasi Maritia kuin unessa kävijä. Maritia ei saatu nähdä muutoin kuin takana tai vieressä aina Jörgen.

Tanssijaisten vuoksi olivat hänen isänsä ja rouva Dawes saapuneet kaupungissa olevaan kotiin. Aamun koitteessa he heräsivät meluavaan puheeseen ja nauruun ulkoa, mies- ja naisäänisiin hurraahuutoihin. Juhlavieraat saattoivat Maritia kotiin.

Seuraavana päivänä kävi vanhusten luona sukulaisia ja ystäviä. Ne aikuisemmat, jotka olivat olleet iltamassa mukana, pitivät Maritia kauneimpana, mitä miesmuistiin olivat nähneet. Vanha Klaus oli kello yhdeksän aikaan illalla soutanut ja tallustanut kaupunkiin, noutaakseen pari ystävää vaan katsomaan.

Iltapuolella ilmestyi Jörgen virkapuvussa ja uusissa hansikkaissa. Hän otti "vapauden" kysyä, miten neiti jaksoi. Neiti ei vielä ollut liikkunut huoneestaan.

Kun Marit vihdoin tuli, oli hänen mielensä ihan muissa asioissa kuin eilen. Sen tunsi rouva Dawes heti. Myöskään ei tanssijaisten kuningatar kertonut juhlasta mitään. Hän rajoittui vaan kysymään, olivatko he heränneet? Sitten hän söi. Siitä päästyään ja tultuaan taas toisten luo, mainitsi hänen isänsä, että Jörgen oli käynyt tiedustamassa, miten hänen laitansa oli. Marit hymyili. Rouva Dawes: "Etkö pidä Jörgenistä?" -- "Kyllä." -- "Miksi siis hymyilit?" -- "Hän söi niin paljon." -- Nyt isä puuttui puheeseen nauraen: "Niin hänen isänsäkin, amtmani, tekee! Ja aina hän valikoi sen, mikä on makeinta." -- "Ihan niin." --

Rouva Dawes istui odottaen, mitä nyt oli tulossa; sillä jotakin tuli; Marit meni ulos; hetken kuluttua hän näyttäytyi hattu päässä ja päivänvarjo kädessä. "Aiotko mennä ulos?" kysyi rouva Dawes. Marit seisoi vetäen hansikkaita käsiinsä. "Minä menen tilaamaan käyntikortteja." -- "Eikö sinulla ole käyntikortteja?" -- "On, mutta entiset eivät minulle enää sovi." -- "Miksi ei?" sanoi rouva Dawes hyvin ihmeissään; "sinusta ne ennen olivat niin kauniita. Silloin Italiassa." -- "Kyllä niin, -- mutta juuri nimi ei enää minulle sovi, luulemma." -- "Nimesikö?" Molemmat nostivat silmänsä. Marit: "Minusta tuntuu ihan, ettei se enää ole minun."