Part 10

Ihmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, -- Jörgen riensi perästä.

Mutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja että sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän lisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi. Se oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira hyppi haukkuen mukana.

Lumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, -- jääköön Jörgen ja koko hänen olentonsa!

"Eikö niin, pikku pelastaja?" Se haukkui.

Hän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden kannalta juosta.

"Mutta me kaksi saamme vai mitä?" Hän taputti taas käsiään ja juoksi, ja koira juoksi mukana, haukkuen.

Sitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille; Jörgen oli niin kaukana jäljessä. "Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla 'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle liian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen miehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!" Taas hän juoksi, ja koira mukana. "Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä! Se on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen saat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona, jotka vapahtivat!" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt. -- Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan siellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että Maryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.

Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.

Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun? Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.

Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä. Jörgeniä ei siellä ollut.

* * * * *

Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.

Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin vastuussa.

Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla -- ja sitten kestää niin kauan kuin suinkin.

Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen viikunanlehden, -- olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.

Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"

Mutta entä nyt?

Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, -- mikä hänelle kuitenkin oli tarpeen.

Niin, entä sitten?

Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.

Nyt se oli todentekoa!

Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin nuori, häntä ei haluttanut kuolla.

Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut selvittää, miten tämä oli tapahtunut.

Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä lohduttamaan.

Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui. Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary lopetti, aloitti se uudestaan.

Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John, sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta orjuuteen."

"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.

-- Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään tuttua. Mutta jos ne tietäisivät --?

Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa maasta ja hän oli paennut, -- hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan, tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.

Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea. Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.

Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä tuntuvammaksi. Voisiko _hän_ ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.

Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.

Jos hän jättäisi sanomatta ja -- katoaisi?! Voi hyvä Jumala -- se isän tappaisi siihen paikkaan!

Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. --

-- Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut. Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei sanonut mitään.

Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin ilmeistä.

Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.

Jos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja epätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa isä vaan kestäisi.

Mutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi, aavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.

Hän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä tähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin, sanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä kaikki oli kauheaa!

* * * * *

Mutta elämä on joskus armelias.

Isälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän nukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos käytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi olla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että hänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei sairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä sieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka muuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä, ettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille palvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.

Juuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen seisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: "Hän nukkuu, neiti!"

Mutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo vuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan kasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne levisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten Maryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana. Anders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan, niihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.

"Hän kuolee!" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen kädestään ja kiiti paikalle.

Mary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän heittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi läheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän tajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään. Takaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; -- mutta lääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.

Mary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei millään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän ollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat, hyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen isänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun näki hänen. Täytyi, täytyi! "Auttakaa, auttakaa minua", huusi hän, "etten joudu hulluksi!" Ja tohtorille: "En minä ole häntä tappanut, -- vai olenko?"

Lääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen luotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.

Vasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran kanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.

Päivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko sähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi liikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä myötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys lohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä eräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää, että rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä ilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin ylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät, että hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.

Enimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: "Rakas Mary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun luonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen luoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi."

Mary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.

Myös Jörgen sähkötti: "Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi tai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen."

Sama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka olivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.

Kukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele "Alicelta". Norjalaisia, tuoreita kukkia.

Se kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon täytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien ylitse.

Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset vieraat virvokkeita.

Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin luona oli vieläkin suurempi joukko.

Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.

Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.

Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies, huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.

Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.

Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan, ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän olisi jäänyt arkun ääreen.

Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.

Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu, ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.

Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut. Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja aivan viaton. Siihen hän nukahti.

Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä sisältä, talo kun oli tyhjä... pani hän kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on oltu armeliaita."

Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.

Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.

"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."

RATKAISEVA

Toisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku tapaus.

Oli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa, jolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat yleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen kuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut koristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti Maryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja Maryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen nojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei sietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra kinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka voitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi emäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän kuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä päivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.

Kävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän ajatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä jotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?

Sinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.

Ensimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä "Korkeasti kunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog".

Että Klaus setä oli hänen kumminsa, sitä hän ei aavistanutkaan. Isä ei ollut sitä koskaan sanonut, luultavasti ei tiennyt itsekään.

Klaus setä kirjoitti:

'On tunteita, liian voimakkaita sanoilla lausuttaviksi, varsinkaan kirjoitetuilla. Minä en ole kynäniekka, tahdon vaan ilmoittaa kirjallisesti, kun en suullisesti voinut, että samana päivänä, kun unhottumaton ystäväni, sinun isäsi, kuoli ja rouva Dawes, jalo kasvatusäitisi, myös kuoli ja sinä jäit yksin, määräsin sinut, rakas kummityttäreni, perillisekseni.

Omaisuuteni ei likimainkaan ole niin suuri kuin yleensä arvellaan; minulla onkin viimeksi ollut kovia vastoinkäymisiä. Mutta kuitenkin sitä on kylliksi meille molemmille -- nimittäin jos sinä hallitset omaa osaasi _eikä Jörgen_. Edellytän näet, että te nyt menette naimisiin.

Monta vuotta on rouva Dawesin testamentti ollut huostassani, samoin kuin olen hoitanut hänen rahojaan. Eilen avasin testamentin. Hän on säätänyt sinulle omaisuutensa. Tätä on noin 60,000 kruunua. Mutta näiden rahojen, samaten kuin isäsi varojen, laita on niin, etteivät ne nykyään tuota melkein mitään.

Kummisi

Klaus Krog.'

Mary vastasi heti:

'Rakas kummini.

Kirjeesi on minua liikuttanut. Kiitän sinua koko sydämestäni.

Mutta suurta lahjaasi en voi ottaa vastaan.

Onhan Jörgen ottopoikasi enkä tahdo mitenkään joutua hänen tielleen.

Sinä et saa siitä olla minulle pahoillasi. Minun on mahdotonta toisin toimia.

Rouva Dawesin testamentista teen vastedes päätökseni ja sitten ilmoitan sinulle.

Sinulle kiitollinen

Mary Krog.'

Jättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian tuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, _cand. med._

Kesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut yltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn jännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen lempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi, mikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät kaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta lämpimästi puoleensa.

He istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi ulkomaille? Mary kummastui: "Olenko kellekään niin sanonut?" -- Margrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. "Vai niin", vastasi Mary, "mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista. Ainakaan en ole sitten asiaa ajatellut."

"Te siis ette aio matkustaa?" Mary hieman viivytteli. "Tarkoitan, etten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella." Margrete Röy joutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. "Oletteko ehkä tekin aikonut matkustaa?" kysyi hän. "Olen. Siksi tahdoin tiedustaa, voisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin matkani teidän suunnitelmanne mukaan." -- "Minne te lähdette?" -- "Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin aikovan juuri sinne", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli aikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. "Ymmärrän teidän hyvyytenne", vastasi Mary. "Onhan mahdollista, että olen maininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään päättänyt." -- "Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle anteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä." Neiti Röy nousi.

Mary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä ikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. "Jonkun päivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy." Hän lausui sen hiljaa, katsettaan nostamatta. "Tänään minulla ei ole voimia", lisäsi hän. -- "Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen vuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta vahviketta, mitä tunnen."

Voi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti sydämellisesti.

"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen." -- "Te olette tervetullut." -- "Niin", sanoi Mary punastuen: "teillä ei liene mitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?" -- "Taloonne torin varrelle?" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. -- "Niin, meidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa 'meidän?'" Taas tuli kyyneliä. "Heti kun ilmoitatte, saavun teille."

Viikon perästä hän tuli.

Mitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä seuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että höyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi kaupunkiin.

Margrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön saapua Krogin taloon torin varrelle.

Hän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään hyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan pitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen kaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.

Mary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli muuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren muotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät punaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta kuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli vallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.

"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että olette vaiti." -- "Olen kyllä." -- Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi: "Kuka on Jörgen Thiis?" -- "Kuka hän on --?"

-- "Monesta syystä otaksun _teidän_ voivan minulle ilmoittaa." -- "Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen Thiisin kanssa?" -- "En." -- "Niin on sanottu." -- Mary oli vaiti. "No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?" -- "Olin." -- Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: "Vaan olette purkanut?" -- Mary nyökkäsi. -- "Siitä tulee monelle iloa; sillä Jörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne." Se ei näyttänyt Maryä kummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi: "Hän lienee rakastanut, -- ennenkuin minua rakasti?" -- "Kyllä kai, Jörgen Thiis?!" -- Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata, yhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete kumartui lähemmä Maryä: "Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?" -- "En." -- "Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille sanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja sille olen koko ajan ollut uskollinen?" -- Mary tuijotti: "Kuinka voitte sen tietää?" -- Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin hartaana: "Onko hän teille niin sanonut?" -- "Ei minulle, vaan eräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle."