Part 1

MARY

Kirj.

Björnstjerne Björnson

Norjalaisesta alkuteoksesta tekijän luvalla suomentanut

Werner Andelin [Werner Anttila]

Helsingissä, G. W. Edlund, 1906.

Oy F. Tilgmannin kirja- ja kivipaino.

SISÄLLYS:

Talo ja suku. -- Kunnes. Uusi Marit. Vallanvaihto. Kolmea vuotta myöhemmin. Kotona. Yksin. Ratkaiseva.

TALO JA SUKU

Etelä-Norjassa on rannikon ääriviiva alinomaa taittunut. Siihen ovat tunturit ja joet syynä. Edelliset päättyvät ylätasangoiksi ja niemekkeiksi, edessä usein saaria; jälkimäiset ovat kaivaneet laaksoja ja päättyvät lahtiin.

Talo oli erään sellaisen, "kroken" nimisen lahden varrella. Alkuaan oli talon nimenä Krokskogen, josta tanskalaisten virkamiesten asiakirjoihin tuli "Krogskoven"; nyt se on nimeltään Krogskogen. Omistajain nimenä oli ennen vanhaan Kroken, Anders tai Hans Kroken; ne olivat päänimiä. Myöhemmin he ottivat nimekseen Krog, vieläpä insinöörikenraali oli v. Krogh. Nyt heidän nimenään on muitta mutkitta Krog.

Kaikki, jotka kulkivat siitä ohitse höyrypursilla läheiseen kaupunkiin tai sieltä tännepäin, poiketen laituriin, kappelin juurelle, puhuivat siitä, kuinka rauhaisassa ja hiljaisessa kätköpaikassa Krogskogen oli.

Näköpiirin reunalla tunturit kohosivat komeina, vaan täällä perillä ne olivat litistyneet. Talon kummallakin puolen oli ulkoneva ylätasanko, metsäinen, pitkulainen. Niin likellä oikeanpuolista ylänköä olivat rakennukset, että laivoilla kulkijoista näytti kuin katoilta voitaisiin hypätä sen reunalle. Länsituuli ei tänne päässyt; sille saatiin kuten "tulta lainatessa" sanoa: ohi talosta! Melkein samaa voitiin sanoa sekä pohjan että idän ilmoille. Vain etelästä käsin kävi myrsky tervehtimässä, mutta perin säyseästi. Saaret, yksi iso ja kaksi pientä, sitä pidättelivät ja siivosivat, ennenkuin se pääsi edemmä. Rakennusten edessä korkeat puut vaan hieman taivuttelivat ylimpiä latvojaan tahdikkaasti; ne eivät menettäneet arvokkaisuuttaan.

Tässä hiljaisessa lahdessa oli seudun paras uimaranta. Varsinkin nuoriso pyrki tänne kaupungista kesällä lauantai-iltaisin tai pyhinä leikkiäkseen vedessä hietapohjalla tai uidakseen isoon saareen asti ja sieltä takaisin. Krogskogenista päin katsoen tämä tapahtui vasemmalla puolen, siellä missä joen suu ja laituri oli, ja missä, ihan sen yläpuolella ja lähempänä ylänköä, myöskin oli kappeli, ympärillään Krogien haudat. Sieltä oli aika matka rakennuksiin, jotka olivat oikealla puolen, ylempänä. Harvoin tänne kuului uimassa ja leikkimässä kävijäin telmettä. Mutta Anders Krog tuli itse mielellään heitä katsomaan, kun olivat tehneet tulta rantamalle tai niemelle metsään. Hän saapui kai pitämään tulta hieman silmällä. Mutta sitä ei kukaan kuullut tai huomannut. Häntä mainittiin "kaupungin kohteliaimmaksi mieheksi" tai "kaupungin ensimäiseksi gentlemaniksi". Hänen suuret, omituisen loistavat silmänsä levittivät kaikkien kasvoihin lempeätä tervetuloa; ne harvat sanat, mitä hän puhui, sisälsivät vaan hyviä toivomuksia. Itse kulki hän edelleen ylängölle, suorittaen tavallisen, hitaan kävelyretkensä. Hänen korkea, hiukkasen eteenpäin taipunut vartalonsa näkyi ylhäällä metsässä, ja niin kauan oltiin hiljaa. Mutta riittipä heillä täällä hauskuutta! Enimmäkseen ne olivat työväkeä ja ammattilaisia kaupungista, urheilukuntia, lauluseuroja, pieniä poikia. He kokoontuivat laiturin ja kappelin lähelle; siellä he riisuutuivat.

Uusi rannikkotie meni siitä poikitse, ihan likeltä. Mutta kesäisin ei sitä monikaan käyttänyt. Silloin kuljettiin pienissä höyrylaivoissa tai veneissä. Kun uijat panivat ylängölle vahdin, saatiin olla varmat siitä, ettei heitä pääsisi kukaan yllättämään.

Itse talossa oli hiljaista, aina hiljaista. Päärakennuksen paras kylki ei edes ollut lahdelle, vaan vainioille päin. Siinä oli kaksi korkeata kerrosta, kattojen kulmat typistettyjä. Pitkä ja ja leveä rakennus.

Perusmuuri oli etupuolella hyvin korkea; mukavat portaat veivät huoneisiin. Koko rakennus oli valkeaksi maalattu, mutta perusmuuri ja akkunat olivat mustat. Ulkohuoneet oli sijoitettu lähemmä ylänköä; laivoista ei niitä voitu nähdä. Molemmin puolin päärakennusta kaksi isoa puutarhaa. Meren puoleisessa oli hedelmäpuita, rakennuksesta käsin vasemmanpuoleinen oli vaan kukka- ja kyökkitarha.

Ylätasankojen välissä oli laakea kenttä, pitkulainen ja kapea. Se oli erinomaisen hyvin viljelty. Isojen hollantilaisten lehmien oli täällä hyvä olla.

Talon ja suvun historian oli metsä jo ennakolta määrännyt. Metsä oli suuri ja hyväkasvuinen ja onneksi jo varhain joutunut hollantilaisen hoidon ja säästäväisyyden haltuun. Siihen aikaan, kun hollantilaisia kauppalaivoja tuli Norjaan ihan metsänomistajain luokse. Täällä ne saivat puita lastikseen ja antoivat norjalaisille taas sivistystään ja sen tuotteita. Krogskogen oli erittäin onnekas; sillä kolmesataa vuotta takaperin, kun lahdessa oli aluksia ottamassa lastia, sattui niistä erään omistaja rakastumaan talon isännän vaaleatukkaiseen tyttäreen. Se päättyi siten, että hän osti koko komeuden. Mainiosti maalattu muotokuva heistä molemmista riippuu vieläkin talon suuressa tuvassa, lahden puoleisessa nurkassa. Kuvassa nähdään pitkä laiha mies tavattoman loistavine silmineen. Hän oli tummatukkainen ja hieman kumaraniskainen. Suku on varmaan ollut vahvaa lajia, koska Krogit yhä vieläkin ovat sen näköisiä. Ensimäinen hollantilainen omistaja ei ollut nimeltään Krog, eikä hän siellä asunutkaan. Mutta sille pojalle, joka otti talon huostaansa, oli kasteessa annettu nimeksi Anders Krog äidinisänsä mukaan, ja hän nimitti poikansa Hansiksi, oman isänsä mukaan; sitten kulkivat nämä kaksi nimeä perintönä vuorotellen. Mikäli poikia oli enemmän, oli niistä yhden nimenä Klas ja toisen Jürges, joista ajan mittaan tuli Klaus ja Jörgen. Sekoitusta heidän ja hollantilaisten sukulaisten kesken näet yhä jatkui, niin että suku oli yhtä hyvin hollantilaista kuin norjalaista ainesta; talossa oli kauan aikaa vallalla hollanninkieli.

Mutta kuitenkin näytti siltä, etteivät rodut sulaneet yhteen. Luultavasti siksi, ettei hollantilainen aines ollut yksinomaan hollantilaista; siinä tapauksessa se olisi helpommin sulautunut norjalaiseen; vaan se oli osaksi espanjalaista. Mustat hiukset, loistavat silmät, laiha vartalo periytyivät miehissä polvesta polveen; mutta vaalea aines ja tukeva ruumis jäivät naisten perinnöksi; heissä yhtyi norjalainen veri hollantilaiseen. Harvoin nähtiin miespuolisten luovuttavan naisille, tai päinvastoin, mitään muuta kuin että vaalea ja musta tukka yhtyivät punaiseksi tai että loistavat silmät joskus siirtyivät naisenkin kasvoihin.

Suvussa oli se omituisuus, että joka avioliitossa syntyi enemmän tyttöjä kuin poikia. Krogit olivat kelpo väkeä ja kauttaaltaan varakkaita; heidän sukunsa oli niinmuodoin taaja ja arvossa pidetty. Siitä tiedettiin mainita, että se piti hyvässä sovussa vaaria omistansa.

Heissä oli yhteisenä piirteenä järkevä kohtuullisuus. Norjassahan on yleistä, ettei rikkaus säily kolmen miespolven lävitse. Ellei sitä jo toisessa hukata, niin varmasti sitten kolmannessa. Tässä suvussa se pysyi. Päätilalla olivat metsät samana rikkauden lähteenä kuin kolmesataa vuotta aikaisemmin.

Suvussa oli perinnöllinen halu matkustuksiin. Talon kirjastossa oli enemmän matkakuvauksia kuin kirjoja mistään muista aineista, ja ne yhä lisääntyivät. Jo lapsetkin olivat retkillä, sillä tapaa näet, että laativat suunnitelmia kirjojen, kuvien ja karttain mukaan. He harjoittivat matkaleikkiä pöydillä. Kulkivat kaupungista, joka oli kyhätty värillisistä paperitaloista, toisiin samanlaisiin. Työntelivät eteenpäin laivoja, jotka myös olivat maalattua paperia, lastina papuja, kahvia, suolaa ja puutikkuja. Ulkona lahdella he soutelivat, purjehtivat ja uivat laiturista saareen. Se merkitsi matkaa Euroopasta Amerikaan, Jaapanista Ceyloniin. Taikka he kulkivat ylänköjen poikki, s.o. Cordilleri-tunturien ylitse mitä merkillisimpiin intiaanikaupunkeihin. Heti kun he kasvoivat aika-ihmisiksi, piti päästä matkustamaan; alkuna oli etusijassa retki hollantilaisten sukulaisten luo. Niinpä sinne tuli noin kaksisataa vuotta takaperin eräs mies, joka tosin heti lähti edemmä hollantilaisella Itä-Intian kulkijalla, mutta palasi Amsterdamiin haluten ruveta rakennusmestariksi ja insinööriksi, mikä siihen aikaan oli samaa. Hän kunnostautui ja sai myöhemmin kutsumuksen Kööpenhaminaan ammattinsa opettajaksi. Siellä hän siirtyi sotaväkeen ja yleni lopulta insinöörikenraaliksi. Perinnöllä ja toimella hän oli kerännyt itselleen varoja, otti virkaeron ja asettui Krogskogeniin, jonka osti lapsettoman veljensä kuoltua. Hän piti nimeä Hans von Krogh. Hän rakennutti nykyisen päärakennuksen kivestä, mikä on vähän käytetty rakennusaine Norjan metsäseuduilla. Vanha insinööri halusi huvitusta. Vaikkei hän ollut naimisissa, rakensi hän hyvät tilat "vastaisille". Talon kaikki osat hän rakensi uudestaan, hän ojitti ja istutti, hän tuotti Hollannista puutarhurin, vanhan Siemensin, jonka ankaraa luonnetta, tuimaa puhtauden ja järjestyksen vaatimusta vieläkin muistellaan. Hänelle kenraali rakensi sekä kasvihuoneen että tarhurinasunnon.

Kenraali eli hyvin vanhaksi. Hänen jälkeensä ei tapahtunut mitään erikoista, ennenkuin kahdesta veljeksestä nuorempi muutti Amerikaan ja asettui Michigan-järven rannalle; tämä oli siihen aikaan uudismaata. Sitä pidettiin suurena tapahtumana. Hänen nimensä oli Anders Krog ja hyvin hänen siellä kävi. Ihmiset vaan kummastelivat, ettei hän mennyt naimisiin. Hän tahtoi luoksensa yhden veljenpoikiaan, luovuttaakseen tälle omaisuutensa. Tästä johtui se, että nykyisen omistajan vanhempi veli lähti kotoa sinne. Nimeltään hän oli Hans.

Mutta sattuipa ihan samaan aikaan sinne saapumaan nuori norjalainen tyttö, hänkin sukulainen, ja tähän vanhanpuoleinen setä rakastui. Hän tarjoutui kustantamaan veljenpoikansa, Hansin, matkan takaisin kotimaahan. Mutta nuori mies piti sitä häpeänä. Hän jäi ja perusti oman liikkeen. Se oli puutavara-alalla, sillä tähän hän oli perehtynyt. Liike menestyi mainiosti. Kun hänen olisi isänsä kuoltua ollut palattava kotiin ja otettava talo huostaansa, ei hän tahtonut. Nuorempi veli, Anders, oli sillä välin ruvennut kauppiaaksi; hän oli ottanut käsiinsä kaupungin suurimman siirtomaantavarain kaupan. Nyt hänen piti ottaa talokin.

Varsinainen liikemies ei nuori Anders Krog ollut. Mutta verrattomasta tunnollisuudesta ja hienosta kohtelusta oli seurauksena, että pian tekivät kaikki hänen liikkeessään kauppaa. -- Joku muu olisi kai siitä rikastunut, mutta niin ei käynyt hänen. Saadessaan Krogskogenin oli hän melkoisessa velassa sekä kaupungissa olevan liikkeensä vuoksi että varsinkin talosta. Kumpaakaan hän ei ollut halvasta saanut. Matkustella hänen tietysti piti, mutta hän teki joka vuosi vaan kuukauden retken, milloin Englantiin, milloin Ranskaan j.n.e. Enimmin hän kyllä halusi päästä ihan Amerikaan saakka, mutta sitä hän ei vielä uskaltanut. Hän tyytyi lueskelemaan tästä uudesta ihmemaasta; lukeminen oli hänen suurin ilonsa; sitä lähinnä oli huolenpito puutarhoista. Hän ymmärsi sitä paremmin kuin puutarhuri.

Tämä hiljainen, loistavasilmäinen mies oli ujo kuin nelitoistavuotias tyttö. Arkiaamuina hän haki itselleen yksinäisen paikan -- jos näet mitään sellaista oli -- siinä pienessä höyrylaivassa, joka vei hänet kaupunkiin, niin kauan kuin lahti oli jäästä vapaana. Hän astui laivasta kohteliaana kaikkia muita kohtaan; hän riensi kunnioittavasti tervehtien ohitse, kun oli päässyt maihin, -- ja oli sitten talossaan torin varrella iltaan asti, jolloin palasi kotiin samaa tietä. Paitsi milloin hän ajoi polkupyörällä. Talvella hän kulki hevosella tai jäi yöksikin kaupunkiin, jossa hänellä oli kaksi vaatimatonta ullakkohuonetta omassa talossaan.

Hänessä oli hienoin aines aviomieheksi, mitä kaupunki tunsi. Mutta hänen voittamattoman ujoutensa vuoksi olivat kaikki lähentelemiset mahdottomia, --

-- KUNNES

oikea ilmestyi. Mutta silloin hän oli jo yli neljänkymmenen vanha. Hänen kävi samoin kuin kaimansakin, Michigan-järven äärellä asuvan setänsä, että nuori tyttö hänen omaa sukuansa tuli hänet ottamaan. Ja se oli juuri tämän sedän ainoa lapsi.

Hän oli kerran sunnuntai-aamuna paitahihasillaan työssä kyökki- ja kukkatarhassaan talon yläsivulla, kun muuan nuori tyttö, päässä suuri olkihattu, laski molemmat hansikattomat kätensä valkoiselle säleaidalle ja katseli sen isojen nuppien välitse puutarhaan.

Anders Krog, kumarruksissa kukkalavan yli, kuuli veitikkamaisen "hyvää päivää!" ja kavahti pystyyn. Hänen silmissään oli tuo tyttö kuin ilmestys. Sanatonna ja liikkumatta, kädet mullassa, hän seisoi tuijottaen.

Tyttö nauroi ja sanoi: "Kukas minä olen?" Silloin hän taas pääsi tajuihinsa. "Te olette -- te varmaankin olette --", enempää hän ei saanut sanottua, vaan hymyili tervetuloa. "Kuka minä olen?" -- "Marit Krog Michiganista". Hän oli sisareltaan, joka asui toisella puolen vasenta ylänköä, kuullut Marit Krogin olevan matkalla. Mutta hän ei aavistanut, että tulija jo oli perillä. "Ja te olette isäni veli", vastasi tyttö englantilaisella äänenpainolla. "Kuinka te molemmat olettekin toistenne näköiset! -- Kylläpä te olette samanlaisia!" -- Hän seisoi tuijottaen. "Saanko tulla sinne tarhaan?" -- "Kyllä, tietysti, -- mutta ensiksi -- mutta ensin minun kuitenkin täytyy --", hän katseli käsiään ja paitansa hihoja. -- "Kai minä voin mennä taloon?" sanoi tyttö yritteliäästi. "Sen te voitte, -- niin tietysti! Olkaa niin hyvä ja astukaa sisään pääovesta. Minä lähetän palvelustytön --" ja hän riensi keittiötä kohti.

Marit juoksi rakennuksen eteen ja ylös portaita. Vääntämällä ylenmäärin isoa avainta, joka oli vanha taideteos kuten koko raudoituskin, hän pääsi hyvin valoisaan eteiseen. Hänellä oli hieman vihiä piirustamisesta, hänessä oli siihen taipumusta. Hän havaitsi heti, että kaikki nämä kaapit, isot ja pienet, olivat erinomaista hollantilaista tekoa ja että huone oli suurempi kuin miltä se näytti, kalusto vei tilaa. Kauniit vanhanaikuiset portaat leikkauksineen johtivat hänen oikealla puolellaan toiseen kerrokseen. Suoraan hänen edessään oli ovi keittiöön, sen hän huomasi, sen hän myös haistoi. Siihen hän sai vahvistuksen, kun palvelustyttö tuli esille. Avoimesta ovesta sai hän katsahtaa keittiöön, jossa oli marmorilevyjä laattiana, seinät peitetyt sinikuvallisilla posliinipinnoilla ja hyllyn yläpuolella, joka jakoi seinän kahtia, kiilloitettuja vaskiastioita useita eri kokoja. Hollantilainen keittiö. Täällä eteisessä hän seisoi niin paksuilla matoilla, ellei milloinkaan ollut sellaisille astunut. Yhtä raskaita olivat portaidenkin matot, kiinnitetyt paksummilla messinkikepeillä kuin mitä hän oli ennen nähnyt. Täällä kävellään tyynyillä, ajatteli hän, ja hänen mieleensä tuli heti se kuva, että talo oli mahdottoman iso sänky. Sitten hän nimittikin sitä aina "sängyksi". "Mennäänkö nyt kotiin sänkyyn?" sanoi hän nauraen. Molemmin puolin hän näki ovia huoneisiin, joiden laatua hän kuvitteli. Vasemmalla hänestä, vaan talon oikealla puolen, tuli ensin pienempi huone ja sen takana lahdelle päin iso huone koko rakennuksen leveydeltä. Ja näin olikin rakennuksen laita. Talon pohjoisen osan hän kuvitteli jaetuksi pitkinpäin kahdeksi huoneeksi. Sekin piti paikkansa. Eikä tämä ollutkaan niin merkillistä, sillä hänen isänsä talo Michigan-järven rannalla oli samaan tapaan järjestetty. Yläkerrassa hän arveli olevan leveän käytävän rakennuksen poikki ja pienempiä huoneita molemmin puolin käytävää. Mutta jos kohta täällä alhaalla oli noin hirveän paksut matot, niin ylhäällä ne olivat ainakin yhtä paksut, oikeita tyynymattoja. Tässä talossa ei ollenkaan kaikunut. Täällä asui hiljaista väkeä.

Palvelija oli avannut sille sivulle, joka oli meren puolella. Marit astui sisään ja katseli huoneen kaikkia maalauksia ja pikku esineitä; siinä oli liiaksikin kalustoa, mutta joka ainoa kapine oli hyvin valittu, osaksi aivan mieskohtaisen maun mukaan; sen hän heti huomasi. Täällä oli m.m. maalauksia, joilla täytyi olla hintaa. Mutta erityisesti kiinnitti hänen mieltään se, että vasta nyt hän ymmärsi omaa vanhaa isäänsä, vaikka oli elänyt hänen kanssaan ihan pienestä pitäin, yksin hänen kanssaan; äitinsä hän oli varhain menettänyt. Näin suuresta määrästä hienoa ja arvokasta oli hänen isänsä olento kehittynyt. Vähin erin ja siksi huomaamatta. Eikö tuntunut siltä, että isä nyt tuli hänen viereensä ja hymyili hienotunteista, lämmintä hymyään, kun hänet oli käsitetty?

Tuoltapa hän tulikin! Avoimesta ovesta Marit hänet näki portailla. Nuorempi, se oli totta; mutta eipä sillä väliä, silmät olivatkin senvuoksi vielä kauniimmat ja sydämellisemmät, -- hänellä oli sama käynti, samat kädenliikkeet, sama eteenpäin kumartuva, varova lähestyminen. Ja kun Anders Krog nyt katsoi häneen ja puhui hänelle ja toivotti hänet tervetulleeksi... samoilla hillityillä sanoilla, silloin Marit aavisti kaikessa sen syvän kunnioituksen yksilöllisyyttä kohtaan, mikä hänen mielestään erotti hänen isänsä kaikista, jotka hän tunsi. Isällä oli ohuemmat hiukset, hänen kasvoissaan oli ryppyjä, suussa ei enää ollut kaikkia hampaita, iho oli kurttuinen... Juuri sitä muistellessa tuli kyyneleet silmiin. Hän katsoi Anders Krogin nuorempiin silmiin, kuuli hänen reippaamman äänensä, tunsi hänen lämpimämmän kätensä puristuksen. Hän ei malttanut, hän kietoi molemmat kätensä Anders Krogin kaulaan, heittäytyi hänen rintaansa vasten ja itki.

Niin, sillä oli asia ratkaistu. Anders Krog ei sille mitään mahtanut.

Hetkistä myöhemmin he molemmat olivat veneessä, jolla Marit oli tullut. Hän souti niemen ympäri. Sekä itsensä että uimaväen vuoksi, joka katseli heitä, Anders Krog oli ujosti yritellyt päästä itse soutamaan. Mutta siitä alkaen, kun Marit oli laskenut molemmat kätensä hänen kaulaansa, hän oli saanut toisen valtaansa. Anders tiesi ennakolta, että hänen täytyi tehdä, mitä tämä tuuhea punainen tukka halusi. Hän istui katsellen Maritin pisamaisia kasvoja ja pisamaisia käsiä, hänen komeata vartaloaan, hänen raikasta suutaan. Hän näki kaulustan reunassa mitä heleintä, valkeata ihoa; silmissä oli jotakin, mikä sen kanssa sopi ihan yhteen. Hän ei ehtinyt kylliksi katsella, ennenkuin oltiin perillä. Eikä hän vielä matkallakaan sisaren taloon päässyt kyllikseen selville Maritin lempeästä äänestä, ei hänen käynnistään, ei jaloista, ei puvusta, ei hampaista eikä hymystä eikä vähääkään siitä, mitä Marit puhui, sikin sokin, se oli yhtä hämmentävää kaikki tyyni.

Seuraavana aamuna hän ei lähtenyt kaupunkiin. Heti kun höyrylaiva, jolla hänen olisi pitänyt mennä, oli ehtinyt niemen ohitse, tuli Maritin valkea vene. Hänellä oli mukanaan palvelustyttö, jonka oli määrä istua vahtina; sillä nyt hän tahtoi uida, hän myös.

Siitä päästyään hän astui taloon. Hän tahtoi jäädä sinne päivälliselle. Sitten he yhdessä kävelivät takaisin ylängön halki; vene oli lähetetty kotiin.

Seuraavana päivänä Marit lähti hänen kanssaan kaupunkiin. Päivää myöhemmin piti tädinkin tulla mukaan; mutta silloin Marit tahtoi ajaa. Ja sillä tapaa oli joka päivä jotakin uutta. Molemmat sisarukset elivät vaan hänen hyväkseen. Marit otti vastaan, ikäänkuin pitäisikin niin olla.

Kun hän oli ollut heidän luonaan kolmisen viikkoa, tuli Hans veljeltä kaapelisähkösanoma, että heidän setänsä, Anders, oli äkkiä kuollut; Marit oli valmistettava sitä kuulemaan.

Siitä tuli raskain käynti, mitä Anders Krogilla oli ollut, -- kun piti mennä ylängön halki sisaren luo tämä sähkösanoma taskussaan. Juuri kun hän näki tuon hauskan keltaisen rakennuksen kaikkine ulkohuoneineen ja ympäröivine puineen alhaalla tasangolla, kuuli hän ruokakellon kaikuvan herttaisesti hilpeään aurinkoiseen ilmaan. Nyt odotti katettu pöytä. Hän istuutui, hänestä tuntui, kuin ei jaksaisi perille asti. Menisihän hän sinne kuolettamaan iloisen päivän.

Päästyään vihdoin taloon hän astui sisään keittiön kautta yhdessä muutamien työmiesten keralla, jotka tulivat kaukaa päivälliselle.

Siellä hän tapasi sisarensa, joka pyysi häntä seuraamaan itseään sisähuoneeseen. Sisar peljästyi ja kävi murheelliseksi kuten velikin, mutta hän oli rohkeampi luonne ja otti ilmoittaakseen Maritille. Tämä ei nyt juuri ollut kotona, mutta häntä odotettiin joka hetki.

Sisähuoneesta Anders Krog sitten kuuli sellaisen huudon ja kiljahduksen, jota ei koskaan unhottanut. Hän hypähti pystyyn tuskasta, mutta ei voinut lähteä pois. Haikea nyyhkytys toisesta huoneesta pidätti häntä. Se kasvoi kasvamistaan, lyhyiden huutojen keskeyttämänä. Sama välitön voima hänen tuskassaan kuin ilossaankin. Se ajoi häntä ympäri huonetta, kunnes sisar avasi oven: "Hän tahtoo tavata sinua".

Niin hänen täytyi mennä sisään. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän pakotti itsensä siihen. Marit makasi sohvalla; mutta samassa kun Anders tuli näkyviin, nousi Marit istualle, ojensi kätensä häntä kohti: "Tule, tule! Nyt olet sinä isäni!" -- Anders riensi hänen luokseen ja kumartui häntä kohti; Marit pani kätensä hänen kaulaansa, veti hänet kiivaasti syliinsä, toisen täytyi polvistua.

"Sinä et enää koskaan saa minua jättää! Et koskaan!" -- "En koskaan!" vastasi Anders juhlallisesti. Marit nosti häntä lujasti puoleensa, hänen rintansa jyski Andersin rintaa vasten, hänen päänsä painautui toisen päätä vasten, kosteana, polttavana. "Sinä et koskaan saa minua jättää!" -- "En koskaan!" toisti Anders koko sydämestään ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.

Marit laskeutui taas makuulle lohdutettuna ja piti toisen kädestä kiinni, käyden tyynemmäksi. Aina kun tuli uusi puuskaus ja Anders kumartui hänen puoleensa rakkain sanoin, saatiin se hillityksi.

Anders ei tohtinut lähteä kotiin, hän jäi sinne yöksi. Marit ei saanut nukuttua, ja Andersin täytyi istua hänen luonaan.

Vasta seuraavana päivänä oli Maritilla selvillä, mitä nyt oli tehtävä. Hän tahtoi matkustaa kotiin, ja Andersin olisi lähdettävä mukaan. Tämä oli Andersista kovin odottamatonta. Mutta ei hän eikä hänen sisarensa uskaltanut Maritia vastustaa. Silloin juolahti sisaren mieleen kääntää hänen ajatuksensa toisaalle. Hän sanoi: "Teidän pitäisi ensin mennä naimisiin". Marit katsahti häneen ja sanoi: "Niin, se on oikein. Se meidän on tosiaankin tehtävä!" Ja nyt antoi tämä hänelle niin paljon ajattelemista, että tuskan tunne väheni. Andersin mieltä ei oltu tiedusteltu, mutta sitä ei tarvittukaan.

Sitten saatiin Hansilta ensimäinen kirje. Hän oli toimittanut kaikki, mitä kuului sedän hautaukseen, ja kertoi nyt asian kulun. Hän tarjoutui ottamaan huostaansa sedän liikkeen maatiloineen.

Andersin luottamus veljeensä oli rajaton; tarjous hyväksyttiin, ja siten raukesi matkan aihe. Niin pian kuin Hans oli tarkastanut koko kuolinpesän, mainitsi hän ostohinnan ja kysyi veljeltään, eikö tämä suostuisi olemaan sillä määrällä osakkaana hänen liikkeessään? Ne summat, jotka olivat pankeissa ja osakkeissa, lähetettiin Andersille heti. Jo nämäkin olivat kyllin suuria, jotta Andersista tuli velaton ja lisäksi Marit sai reistailla ja uudistella, miten vaan mieli teki. Anders tahtoi, että Marit pitäisi koko perinnön; mutta sille puheelle Marit nauroi. Siten Anders joutui yhtiöön veljensä kanssa ja oli Norjan olojen kannalta tästä alkaen hyvin varakas mies.

Kun Marit oli ollut muutamia kuukausia naimisissa, tuli hänen olentoonsa muutos. Hän heittäytyi omituisten mielijohteiden valtaan, unen ja todellisuuden väliset rajat eivät enää olleet taatut. Sitäpaitsi hän tahtoi muuttaa kaikki, mikä oli hänen hoidossaan. Sekä kotona täällä että kaupungissa. Jälkimäisestä talosta täytyi vuokralaisten muuttaa pois. Hän tahtoi pitää sen yksin.

Andersin ajan vei se, mitä Maritin mieleen johtui, mutta varsinkin Marit itse. Hänen kiitollisuutensa löysi niukalti sanoja; mutta se oli silmissä, kohteliaisuudessa, joka oli käynyt vieläkin laajemmaksi; mutta ennen kaikkea se oli hänen hartaassa huomaavaisuudessaan. Hän pelkäsi kadottavansa sen, mikä niin odottamatta oli tullut, tai jonkin menevän rikki. Hänen vaatimaton luontonsa piti onnea ansaitsematonna.