Part 9

Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:

-- "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä surut ja vastasi katse työssä kiinni:

-- "Ei hän vielä tiedä... Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä hän kirjoittaa kohta palaavansa..."

Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän, sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen:

-- "Älä ole ikävissäsi, lapseni... Se on sinullekin onneksi, että hän lukee ja tutkii... Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja sentähden viipyy..."

Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen. Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla äänellä myönsi hän:

-- "Niin... Kyllä hän aina niin kirjoittaa..." Äiti asetteli pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:

-- "Hän tulee oppineena luoksesi... Älä anna nyt, Martva-rukka, ikävän täyttää mieltäsi!... Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin saat odottaa..."

Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi olevansa äidiksi tulossa.

Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi katkerimpia suruja mukana.

Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.

Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman elämä.

* * * * *

Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa, lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä. Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon -- isäntä odotteli rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.

Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli talossa vieraana, ja lausui:

-- "Martva! -- Hyvää iltaa. -- Saanko minä tulla puhelemaan kerallasi?"

Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:

-- "Pastori on niin hyvä!"

Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:

-- "Näytät surulliselta, Martva... Oletko sairas?"

-- "En, pastori... en aivan sairas... Joskus vain voin pahoin", -- tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.

Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti, todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:

-- "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua maahan..."

Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti viihdytellä:

-- "Älä anna mielen painua... Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi muille! Se helpottaa... ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden kannettavaksi..."

Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua, mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä ja siksi hän lymysi.

Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:

-- "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein minut... Ei se ole yksistään ikävää..."

Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:

-- "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa, joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa tulta..."

Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja myönnytteli jotain sanoaksensa:

-- "Niin, pastori... Ehkä se on sitä... maailmantuskaa..."

Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana, iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö, kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.

Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä:

-- "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"

Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:

-- "Todellakin!... Minä en ole huomannut eläinten surevan..."

Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:

-- "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt... Ja sinä huomaat ihmisissäkin eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita eläinmaailmassa..."

Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella. Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:

-- "Niin, pastori... Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja puhdasta."

Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan elämäntuskan rintaan... sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa, polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa ja lausui Martvalle:

-- "Sinä puhut oikein... Elämäntuska on elämän jalointa. Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta. Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta siinä ei ole mitään ylhäistä..."

Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen lomassa huomautti Martva surullisena:

-- "Niin, hyvä pastori!... Kyllä elämässä on tuskaa... Olen joskus viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista ja polttavaa... Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea tuskanlähde..."

-- "Se on totta", -- tarttui pastori, huokasi ja jatkoi:

-- "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki alkulähdettänsä Jumalaa."

Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi:

-- "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan. Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi. Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta, runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta..."

Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä, kysyi hän:

-- "Te pastori puhutte hyvin kauniisti... Onko sitten ilo mielestänne aivan väärää?"

Nuori pappi vastasi kerkeästi:

-- "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten kuonakin on oikeaa ja _kuonaksi_ puhdasta, niin voi ilokin olla oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee tajuamaan yleisen tuskan."

Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa. Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän:

-- "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!"

Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa. Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen:

-- "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta..."

Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti:

-- "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme..."

Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa. Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin polttavan savun tulella.

Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa, suurta elämäntuskaa.

Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.

Oli suruiset läksiäiset.

Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla... Paratiisissa soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli viimeisiä kertojansa...

Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia... Jo kaivettiin sille hautaa... Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi... Jo siroteltiin kalmanhavuja lattialle... Jo tuoksuivat tuonenkukat... Sirkka väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin kuin ruumisliina...

Saha sahasi, lauta valmistui... Poislähtökello löi jo ensikumahduksensa... Se kumahdus levitti kellon täyden suruja...Onnenkäki kyni sulkiansa... Se kyni niitä surullisena... Se valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa... Jo itki kukka kedolla, sammal suolla, kanerva kankaalla... Päivä kelmeni, suru sukeutui onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa...

Kaikki suri ihmis-onnen katoamista... Koko luonto kärsi ihmiskohtalosta... Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa...

Kuolinkello kumahti taas kerran... Käki kukahti sen säveleen lopuksi... Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa... Kaikki vaikeni uudellensa... Tyhjä oli iloista käenkin kieli...

Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa... Joka kukan vierellä kypsyi ihanin omena... Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu... Se lauloi parasta säveltä... Sävel vieri kauniina säteenä... Omena kasvoi suudelmana... Kukka tuoksui oksan päässä... Hedelmä kutsui herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin komein runohuntu...

Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa...

Lapio heilui kaivajan kädessä... Hauta valmistui...

Arkkulaudat olivat valmiit... Päivänpaiste oli suruisimmillansa, linnun mieli kaihoisimmallansa... Enkelit ompelivat ihmis-onnenruumisliinaa...

Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä... Kyynel oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena... Elämä oli epätoivoa täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia...

Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni... Enkeli ompeli ruumisliinaa entistänsä ahkerammin... Ompelus joutui... Kuoleman neula vilisi ja musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä...

Kaikki joutui, kaikki kypsyi...

Jo soi suuren onnen ruumiskello... Se loi ensimäisen lyöntinsä... Jo kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse... Jo naulattiin lautoja arkuksi... Enkeli ompeli yhä ahkerampana... Yhä vehreämpänä tuoksui tuonen havu... Ihmis-onnella oli jo manantie edessä...

Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"... Sirkka sirahti... Martva vavahti... Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis oven edessä... Hän hätäytyi... Murheet eivät enää mahtuneet mieleen, eivät silmiin kyynelvedet... Itkuna tyhjensi mieli surujansa... Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet...

Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana... Sen oksien piiloissa lymyili rietas Harhaman elämän käärme...

Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina... Enkeli, joka oli ommellut, huokasi surullisena... Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse... Jo oli valmis ihmis-onnen ruumis-arkku... Syntyi kuoleman suuri rauha... Onni itki Manan maille lähtöänsä... Kaikki suli surusta... Ei päässyt käen kieleltä kukunta...

Taas kumahti kuoleman kello... Se ilmotti että paratiisista poislähtöhetki oli tulossa... Arkana lymyytyi Martva elämänpuun alle... Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma... Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku...

Jo läheni suuri ääni...

Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu... Enkelit veisasivat siellä ihmis-onnen kuolinvirttä... Martva painui maan tasalle... Mieli oli maatakin matalammalla... Tuska repi häntä... Itku oli hänet jo aivan läkähdyttää...

-- "Oi minua onnetonta!" -- huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä...

Jo alkoi kuulua outo ääni... Jumala kutsui erehtynyttä... Hän kutsui sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan onnettomuutta erämaassa... Onneton Martva vapisi... Hän etsi itsellensä maankoloa... Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna apeitansa...

Tuska jatkui, itku yltyi... Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi... Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä... Jo huiskivat Manalan huivit... Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa... Martva väänteli tuskan tulipitimessä...

Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli... Enkelien ruumislaulu läheni lähenemistänsä... Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin soida...Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa...

Tuskissansa vaikeroitsi Martva:

"Nyt sorrun aivan tässä... Ei mulla elämässä nyt mitään olla voi... Voi raukka mihin vaivaan ma jouduin... Isä taivaan nyt minut hylkäs', oi!"

Lähtökellojen soitto koveni... Enkelien surulaulun hyminä likeni... Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni... Käki kukkui hartaampana...Paratiisi oli tuskaa tulvillansa... Yhä murtuneempana vaikersi Martva elämänpuun alla:

"En enää jaksa kestää, en kyyneleitäin estää... ne viljoin vuotaa saa... Jos kuljen vaikka kunne, niin suuri tuskantunne jo siellä odottaa."

Jo vaikeni onnenkäen kukunta... Se hävisi pois lähtökellojen yhä yltyvään kuminaan... Enkelilaulu koveni... Sen hyminä täytti jo etäisen taivaan... Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri... Kellojen kumina koveni sitä mukaa... Koko paratiisi oli jo kuoleman säveltä täynnä... Jo paloivat tuskantulet... Jo kukkivat sen tuliset kukat... Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi... Revittynä, rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla... Turhaan etsi hän turvaa... Suuri ääni läheni lähenemistänsä... Säveltenpauhina masensi mielen, painoi sen maan mustan mullan alle... Tuskan repimänä valitti onneton Martva:

"Ah, suuri kuolo, auta! Tee mulle kylmä hauta! Sä yksin auttaa voit... Oi, tuskieni tuoja Sa maan ja taivaan Luoja, miks minut vaivaan loit!"

Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana... Ihmis-onnen kehto oli jo kylmille jätetty... Jo laskettiin onnea arkkuunsa... Jo kannettiin arkkua hautaan... Jo luotiin hauta umpeen... Taivaalta laskeutui Jumalan henki... Se pysähtyi korkealle Martvan päälle... Se etsi erehtynyttä... Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän tielle, pelastaen sen siten turmiosta... Vanhurskaana tuomarina kysyi Se korkeudesta:

-- "Martva!... Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui onneton Martva lymyynsä... Yhä katkerampana vuoti kyynel... Entistä onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa:

"En tiedä, raukka, missä mä lienen... Kyynelissä mä kylven päivät, yöt... Tuskaani nyt mä näännyn... Jos minne, kurja, käännyn, Sa mua siellä lyöt..."

Arkun kantta naulattiin jo kiinni... Jo vietiin onnea hautaan... Jo oli onnenkehto aivan tyhjä... Armotonna tiedusti Jumalan ääni:

"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi pelkäät Minua?"

Tulinen tuskan kukka hohti kädessä... Kukka poltti kättä, kyynel poskea... Taivas pauhasi suru laulun hyminänä... Tuskankellot soivat entistä kovemmin... Menehtyneenä valitti onneton neito:

"Mä petyin... Tuskissani nyt huudan apuasi... En luokses tulla voi, sill' olen alastonna... Ah, ällös armotonna, nyt mua kutsu, oi!"

Surulaulu säesti palavinta rukousta... Suurena selitti Jumalan armo hänelle:

-- "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla... Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo _itse_ paratiisin kadottaa... En _yksityistä_ varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta... Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä. Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi _itsellesi_ se lupa, joka sinut turmaan päästää... Siis ei voi olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun säätämääni uomaan palaaminen..."

Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen... Enkeli seppelöi hänet tuskansa tuliseppeleillä... Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät jo mahtavina... Ne taistelivat keskenänsä... Tulinen seppele alkoi jo polttaa pahaa poroksi... Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja vaikeroiden valitti Martva:

"Ma tunnen suuret syyni... Ah, voi! Ah, kaikki tyyni nyt mua runtelee... Edessäs maahan vaivun ja tahtos alle taivun... Tee, Luoja, tahtos, tee!"

Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu... Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä... Se ei jättänyt rikosta rankaisematta... Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden... Järkkymättömänä lausui se:

"Pois täytyy sinun Martva täältä mennä... Sä _itse_ paratiisin itseltäsi oot hävittänyt erhetyksilläsi... Nyt poistu raunioiltakin jo pois!..."

Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi... Ohdake odotti kaikkialla... Suuri erämaa avautui... kuoleman viikate välkkyi... Tuskan laulujen pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:

"Jos poistun vaikka minne, niin, ah voi, myöskin sinne vien vihas matkassain! Ei missään mulla rauhaa, Sun äänes aina pauhaa... Voi tuskaa sielussain!..."

Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä... Hän osotti Martvalle erämaata... Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla istui Jeesus orjantappurakruunu päässä... Sitä osoittaen lausui Cherubim lempeästi Martvalle:

-- "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen luokseen!..."

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina... Ukkosena raivosivat suuret voimat... Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät vastatusten... Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa... Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki... Hätäytyneenä, epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:

"Oi minne joutunenkaan! Jos kunne katselenkaan, siell' on vain erämaa... Mä kyyneleistä kastun... Jos minne jalkain astun, niin oas haavoittaa."

Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut... Taivas ja maa pakahtui säveliinsä... Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat joukot:

"Kaikki voipa olet sinä, Jumala! Tue sinä häntä! Tee hänelle erämaa ruusuiseksi! Kitke sieltä orjantappurat, kitke ne omaksi kruunuksesi! Sillä sinä olet hyvä ja laupias! Auta häntä, Jumala, auta!"

Kuoleman kellot kumisivat... Ihmis-onni oli haudattu... Sen kehto, paratiisi, oli kylmille jäänyt... Vaivoissansa valitti Martva yksinänsä erämaassa:

"Oi, enkeli, mi kulki mun vierelläin, ja sulki nyt paratiisin! Missä on apu? Kyynelissä on ainut lohdutus."

Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot:

"Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut! Sinä olet vanhurskas. Siksi emme tekojasi tutki. Mutta sinä olet myös _hyvä_... Armahda siis Martvaa! Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin! Suuri olet Sinä, Jumala! Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus... Enkeli Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa... Kaikkeus kohahti... Kirkas tuli välähti... Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta lausui ylpeänä:

-- "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi... Katso: _Hänen_ Poikansa kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua..."

Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana:

-- "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikit _Häntä Itseänsä_ haavoittamaan... Hän teki sen _minun_ tahdostani... Niin voittaa minun henkeni _paha_..."

Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen ylösnousemisen kunniaksi... Taivas kirkastui... Kaunis pilvi vei Jeesusta ylös taivaaseen.

Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.

Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä. Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi.

Oli ilta jo.

Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni. Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää.