Part 8

-- "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä... Eläköön anarkismi!..."

Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.

Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia, selitti hän:

-- "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy, että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan joku vaivainen sata tuhatta..."

-- "Emme me sen takia viitsi... Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä tarvitaan", -- rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa, mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.

-- "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" -- viisasteli Horsma.

-- "On minulla... Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",-- kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.

-- "Yrjö on pankki-pankkiiri... Sillä on kassassa kokonaisia pankkeja", -- retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.

Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi Oolavia. Harteva ylpeili:

-- "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja... Minä pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa..."

Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät, kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille. Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle, missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi:

-- "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on miljoonan vekseli... Hyväksytäänkö?"

Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen räyhäsi hän:

-- "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät... Ollappa vain enemmän!"

Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski tikarikasan ja selitti:

-- "Siis neljä miljoonan vekseliä!... Ei ole paljon meidän rahoissa!..."

Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän:

-- "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa käteistä... Juodaan siis sen pankin malja!"

Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen, että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut. Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen... Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta ja varmaa.

Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä: pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet, jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla, soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville:

-- "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa ei mies ole mies..."

Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:

-- "Mutta raha... se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi porteiksi ja selkosen-seljälleen... Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon: Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä..."

Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:

-- "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi ja komeammasti saa asua tytön sydämessä... Sillä tyttö tietää aina, että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin pienemmältä... Juo, Oolavi!... Oletko sinä koskaan pannut tytön rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"

-- "Olen ja komeasti", -- kerskui Oolavi.

-- "Ketä?... Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", -- kyseli riemastunut joukko.

Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:

-- "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"

Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:

-- "Iltamonko!... Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä lekuttaa?..."

Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen:

-- "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!... Peli pitää olla aina reilu!"

Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä... Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla. Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan tunteen.

Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa ylpeili Harteva:

-- "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia... naiset vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo kuin meidän taskussamme..."

Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla, linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma. Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua, ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui, että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee kyntensä pieneen karitsaan.

* * * * *

Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena, säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin marmorikiekko valkeaan väriin.

Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta, ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta, loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja.

Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä.

Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat. Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa... Hän häpesi Oolavia, joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi pitänyt olla.

Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän itseksensä:

-- "Niin minä teen!... Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on minun rinnallani keppikerjäläinen!..."

Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:

-- "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"

Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän puheli:

-- "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa... Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona jää..."

Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:

-- "Herra isä!... Mikä se oli?..."

Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin jälkeen, huudahtaen:

-- "Mitä varten sinä tyrkkäsit?... Hei, sinä puupää!... Katupatsas!... Kuuletkos sinä?..."

Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen:

-- "Maltahan, piru!... Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa vastaan ja... koiranpenikka... tyrkkää vielä ihmistä... Eh, sinä toljake... kuuletko, katumittari... Minä sinulle näytän!" -- lopetti hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua:

-- "Paholaisen retkale!... Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!"

Mies puolustautui, huutaen:

-- "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?... Häh! Kotiinko minun pitäisi mennä tyrkkimään?..."

-- "Opetan minä sinut, katurosvo", -- uhkaili toinen.

-- "Koitappas opettaa!... Entä oikeus missä on?... Ja entä poliisi!... Opetan!... Entä missä minua tyrkättiin?... Kadulla!... Jumaliste kadulla..."

Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa:

-- "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi... Ja konnahan minä olisinkin, jos en täyttäisi... Ihan penniä myöten täytän... isän ei pidä saada vihiäkään asiasta..."

Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan.

-- "Piru!" -- ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän:

-- "Jumala ja pyhät siunatkoot!... Tuuliaispäähän se ryöpäytti?..."

Eräs vaimo selitti hänelle:

-- "Mikä tuuliaispää!... Mies sinut viskasi... tuo ihminen, joka tuolla mennä hanttuuttaa... se siellä..."

Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville:

-- "Eh, sinä katupölkky!... Eikö sinulla ole silmiä päässä kun tölmäät kohti?... Kuuletko sinä?... Sinä olet hyvin rosvonnäköinen... Kuuletko, retkale!... Eh, sinä... Ei se roikale kuule",-- lopetti hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa. Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen:

-- "Hän on hyvin rosvon näköinen... Ivan Petrovits, joka varasti Popofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla."

Oolavi laski laskujansa, puhellen:

-- "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin... Niillä minä elän ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle... Luulee olevansa parempikin... räkättirastas!"

Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa, jonka hän sanoi unohtaneensa periä.

-- "Mitä saatavia!" -- tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:

-- "A siellä, muistattehan kun oltiin... Krestoswkissa... me joimme Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä... Se on kolme ruplaa..."

Oolavi kuohahti ja tiuskasi:

-- "Kuka sinun käski juomaan?"

Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:

-- "Kuinka, kuka?... Siunaa ja varjele, kuka!... Entä miten monta tuntia me odotimme?... Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten neiti... mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä... Setshuhonka... hän odotutti neljä tuntia... No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä minuutteja lisäksi... Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa..."

Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:

-- "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon puolesta... Samaten ruhtinas Bjäsemskilla... parooni Meiendarfilla... Lihatshofilla... Joka paikassa annetaan talon puolesta..."

Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena:

-- "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'... Tietysti tapa käski... Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!... Siunaa ja varjele semmoisesta!... Lakeijan täytyy osata pitää yllä herrasväkensä rikkautta... Muutenhan hän ei lakeija olisikaan..."

Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:

-- "Vot, ottakaa Bobrofit... Hän kun teki konkurssin, niin haukkui ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä -- sanoi -- puupää et osannut käyttäytyä... ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi ja pankki katkaisi luoton'... No, siin' on Teille kuka käski!... Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena... Ja pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa..."

Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi lakeija röyhkeästi:

-- "No mitä?... Tuleeko rahat?... Minulla ei ole aikaa..."

Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:

-- "Heti ulos!"

Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui hän:

-- "Vai ulos!... Eh, sinä!... Vai ulos!... Katsohan!... Mistä viskasikin mokoman herran tänne... kerjäläisen!..."

Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi:

-- "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat, niin menen", -- ärjäsi lakeija raakana.

Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse... Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä. Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeija jupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän:

-- "Ulos, ja paikalla!"

-- "Suus kiini, suomalainen koirannaama!... Nälkimys... Eh, sinä rahaton mieron kiertäjä", -- huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä. Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa... Kädet jo valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi:

-- "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?"

-- "Maksa rahat!... Muuten en lähde... Tshuhna... Vai sinä heität... Äitisi viettelijä... Tomppeli", -- ilkkui lakeija riettaana.

Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten:

-- "Näytän minä sinulle... koiranpentu..."

Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin, nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului hiljainen ähkyminen.

Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:

-- "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat... Ei teissä ole muuta ihmistä, kuin paljas nahka... ja sekin likainen... Pommeilla teidät pitäisi hävittää sukupuuttoon."

Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä. Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", -- komensi Oolavi.

-- "Siinä paikassa!" -- lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään. Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi halveksuen:

-- "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse..."

Mutta kotona morsian itki ja neuloi.

Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi...

Oli harmaa kesäpäivä.

Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä. Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla varvullansa.

Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.

Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä, milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.

Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan kerää pidellä.

Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua "Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:

"Etäällä kirkonkello soi ja hautaa umpeen luodaan. Jo sammui onnen iltakoi ja murheen maljaa juodaan.

Ja neito itkee armastaan ja neuloo rauhatonna. Valkoista pikku-lintuaan hän hoitaa onnetonna.

Hän hoitaa sitä hellien kuin akkunalla kukkaa, kun armastansa itkien yöt päivät neuloo sukkaa.

Näin kuuluu vanha ennustus: 'Sen valkolinnun hurme hääonnes' on ja rauhotus, kun mieltä painaa murhe.'

Ja neito taruun luottaen niin monta herran aikaa armastaan surren, vuottaen odottaa onnen taikaa."

Vyyhti oli sotkeutunut... Laulu katkesi... Sen sävel oli surullinen, väre vielä surullisempi... Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella hyrinällä... Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen kerän rihmojen lomitse... Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:

"Vaan kirkonkello viestin tuo: 'Jo sammui onnen tähti: ei palaa sulhanen sun luo, hän maailmalle lähti'.

Nyt neyle helmaan unhottuu; maa kirkkomaaksi muuttuu. Taivaalle jää vain kylmä kuu; sielt' onnentähdet puuttuu."

Vyyhti oli loppunut... Martva laski kerän helmaansa, istui ja ajatteli... Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta... Silmä oli surua täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut. Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre... Kutri ei ilakoinut otsalla iloisena... Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel viulunkielessä, murhe lapsen mielessä...

Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista tyhjäksi... Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa... Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi... Katse ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.

Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:

"Vaan kirkonkello kumisee nyt valko-kaupungissa. Ja pyhät virret humisee, on ranta kukkaisissa.

Siell' asuu Neitsyt Jumalan jaellen siunausta. Hän hoitaa terveeks' sairahan, ken kaipaa lohdutusta.

Ja neito valkokaupunkiin nyt lintuinensa soutaa, Kipuihin syämen polttaviin hän rauhaa sieltä noutaa.

Käy kulku virtaa myötäiseen. Ei huoli airoin soutaa, kun vene soluu hiljalleen, levälleen airot joutaa.

Ja neito uhraa lintuistaan nyt valkokaupungissa hartaasti, hiljaa polvillaan rukoillen temppelissä.

Ja sydän-raukka rauhan saa: Toteutuu taru vanha, käy kukkaiseksi kirkkomaa. On neito hurskas nunna."

Mieli värähti... Käsi raukesi... Laulu oli kertonut laulajan oman tarinan... Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana... Neuloja mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä... Ajatus oli herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet... Hän ei tuntenut muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä... Harmaa sumu katseli häntä akkunasta... Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu... Se oli peitetty ruumisliinoilla... Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta... Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä silmäkulmassa.

Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi sumuksi... Jo herahti vesi silmännurkkaan... Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti... Hento ruumis vavahteli... itkunpuuskat syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä... Silmä vuoti polttavia vesiänsä... Poski kuumeni... Povi täyttyi mielen katkeruudella... Koko olemus oli repaleina.

Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä, jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa, kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.

Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken kömpelösti... herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan puhelu... Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.