Part 7

Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä. Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä pidättäen ja kuunteli.

Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli. Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta.

Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä.

Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi. Se kiihtyi riemusta.

Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet saanut.

Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä.

Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan, juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi muuttua vihaksi.

Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin: hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin.

-- "Te olette näkevä", -- vannoi hän raivoissansa.

Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi:

-- "Sinäkin kirottu letukka... kirjavahöyheninen, tyhmä harakka, jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!..."

Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa lattiaan ja huusi häntä inhoten:

-- "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!... Pyrstön heilutteleminen ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"

Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä kimppuun... Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.

Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.

Haudantakaisia lauluja.

Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi synkässä pimeydessä.

Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta, ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.

Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua... Tie avautui hänen edessänsä siihen kuin savuinen holvi... Hän kulki haudasta hautaan, tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä omassatunnossa...

Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet kivikovina... Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo... He olivat eläviä luurankoja... Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun sisässä, itse luussa... Toinen joukko kulki herransa jäljessä... Ne veisasivat herrallensa ylistystä.

Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden... Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä... Kamala valo tuikki luisesta lyhdystä... Pelottavia olivat luiset enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa... leukaluu vapisi... luun saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan kuultavasti...Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten, sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä, säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.

Jo olivat edessä Manalan kamalat salat... Kaikki vaikeni... Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.

Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle... Siellä asui kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä maailmassa... Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan maille tullut... Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden ytimissä... Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä polttava tuli... Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta haudan nurkkaan... Luut tärisivät pelosta... Hirmukauhu tuikutti silmäreijästä tulena... Hän pelkäsi Perkelettä... vieroi sitä kuin ilkeintä petoa... pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan kanssa...

Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä... Se ikävöi Siihen takaisin... Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa, päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin... Se pyrkimys ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä polttamassa.

Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:

-- "Hän ei vieläkään suostu minuun... Hän pyrkii Jehovan orjaksi takaisin..."

-- "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut, väsyy ja kääntyy hän sinuun", -- vakuutti Piru hänelle.

Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:

-- "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta, kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on _kironnutkin_ Jehovan... Siksi on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän _ei_ jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä... Hänen täytyy raueta minuun."

Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin... Se kierteli haudasta hautaan... Kauhistuneet vainajat värisivät kuin tulipitimissä.

Kamala kulkue kulki edelleen... Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää niille... Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta... Se oli eväänä hänen omassatunnossansa... Se tieto ja ikävä takaisin Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi... Ne rotat nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät... Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa... Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä pitkin ja poikki...

-- "Hänkin kestää vielä", -- lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti häntä, vakuuttaen:

-- "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut ja syvimmin häväissyt niitä... Hän on tehnyt äidistänsä katalan varkaan äidin."

Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle ylistysvirttä... Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä... Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa... Inho kulki luita pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan... Riemulaulu täytti huudot pauhullansa.

Matka jatkui... Se kävi haudasta hautaan... Vainajat värisivät, pirunviima kulki Perkeleen edellä.

Taas avautui haudan ovi... Siinä huoneessa asui varas. Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi käärmeiksi... Ne söivät häntä... matelivat ristiin-rastiin, luita pitkin ja poikin... kihisivät ilkeästi... kietoutuivat kaulaan, sekä sääriluiden ympärille... luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä...

Vaan yhä kesti onneton kipunsa... Henki ei eronnut Jumalasta... Se ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä aterioivat hänessä... Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä... Viha leimusi hänen silmäyksistänsä... Paholainen lohdutti häntä:

-- "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa hänen henkensä sinuun..."

-- "Se aika on tuleva", -- ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli tuskansa käsissä... Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru selitti herrallensa:

-- "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää, niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut varastaaksensa, ilman pakkoa siihen... Hänen rikoksensa Jehovaa vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän... Ijankaikkisuus on liian lyhyt aika sitä sovittaa..."

Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä... Henget huusivat Jumalan apua... Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa... Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi...

Kulku jatkui haudasta hautaan... Kaikki kolkkoni kolkommaksi... Manalan tulet tuikuttivat... Pelokkaina odottivat henget maakammioissansa... Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea kiinni panna.

Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt... Hän oli sillä teollansa Jumalasta pois eronnut... Nyt oli hän onneton Manalan asukas... Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi... Ne söivät häntä yöt ja päivät... Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin... sydämessä... suonissa... suussa ja kaikkialla... Likana tippui koko olemus... Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki pyrkimästä Jumalaan takaisin... Ei antautunut se levollisena Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin... Hän oli huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.

-- "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä puhdistua ennen voimiensa riutumista", -- lausui Perkele, kivikovana, jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:

"Elämässä sinun työsi alkaa, mutta manalassa jatkuu se. On ihmis-ikä tuiki lyhyt sitä tehdä. Se on arka hetki vain, hetki jolloin siemenesi tuskin ehtii maahan päästä juurin kiinni. Täällä vasta jatkuu työsi. Tääll' ei aika lopu koskaan. Ihmishenki täällä sulle puhdistuu, karaistuu ja vapautuu Jehovasta kokonaan."

Laulu vyöryi pimeässä... Kaiku eksyi sokkeloihin... Avuttomina värjöttivät kuoleman kotien asukkaat... Horna selitti herrallensa:

-- "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta. Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin..."

Perkele lausui ylpeänä:

-- "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani..."

Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat

"Niinkuin kirkas aamunkoi valkenee sun valtasi. Kaikki voimat sulle raataa, joka puro sinuun virtaa, kaikki tuulet puhaltavat ijät kaiket sinuun päin. Voimakas sa oot ja suuri."

Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä... Kuolleet värisivät kuin avuton uhri pedon edessä... Kaikkialla hohottivat haudat auki... Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.

Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle... Siellä asui murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana... Ne ja Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen veren-ääneksi... Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin... Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle... Se huusi kostoa hänelle... Se soimasi häntä... vaati häneltä elämäänsä takaisin... Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä ikävöiden...

-- "Turhaa taistelua!... Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui Perkele jääkylmänä.

-- "Sinussa on hänelle lepo... Sen on hän viimeinkin huomaava", -- vakuuttivat enkelit.

Perkele jatkoi:

-- "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan..."

-- "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", -- riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.

Ylistyslaulu pauhasi... Pimeät haudat kumisivat... Kuoleman maa oli hirmua tulvillansa...

Perkele seisoi jo uuden haudan ovella... Siellä asusti valehtelija... Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi pieniksi kuoleman hiiriksi... Ne olivat aivan verisiä... Koko hauta oli niitä täynnä... Niitä kihisi kaikkialla... Ne rakentelivat pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin... kuhertelivat siellä... tappelivat suupaloista... järsivät luita... rypivät veressä ja juoksentelivat suonien sisässä... Inho ja kauhu olivat onnettoman ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.

Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:

-- "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana Jehovasta... Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut _tietoista_ valhetta ja petosta."

-- "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava", -- lisäsi Horna.

Kuolon kauhut lisääntyivät... Etäältä kuului kamala huuto... Nääntyneet parkuivat apua... Huuto kierteli pimeydessä... Kuolleet vapisivat... Kaiku kolisi kammioissa...

Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola... Siinä asui Manalan asukas, joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta... Omantunnon tuskat ja jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia... Ne söivät häntä ulkoa ja sisältä... laskivat munansa häneen... sikisivät hänessä... kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi... Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä.

-- "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän pääsee Jehovaan takaisin..." lausui Perkele, nauttien kuolleen kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi Perkele, kasvoilla kova sävy:

-- "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja seppeleitä... Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle laskettuna..."

Pimeys kohahti... Kaiku hiljeni... Piru todisti herrallensa:

-- "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä."

Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta... Enkelien laulu pauhasi...Ne lauloivat:

"Jos ken voisi kaikkeuden kantaa sijoiltansa pois, ei se voisi Harhamasta sinun valtas perustusta nostaa pois ja hävittää. Se on kivi: Kuka siihen koskee, taikka sitä kiertää, jalkans' aina siihen loukkaa."

Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin... Se temppeli avautui hänen edessänsä... Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja... He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille... saarnaamassa hänen oppejansa... lupaamalla vapahdusta hänessä... Luut ovat heillä lihattomia... He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan pahoja peikkoja... Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa...

Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä... Holvit ovat peikkojen pimeitä asunnoita... Luola liittyy luolan perään, aina loppumattomiin... Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät... Kalmanhaju täyttää ilman... Luolissa hiipivät luurangot askareillansa... Niiden silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona... Minne katsoo taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen reijän läpi...

Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat, jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne... Pimeys oli nyt salamilla siroteltu... Ne liekehtivät kuin lamput ja valaisivat luolat himmeällä valolla... Enkelijoukko veisasi herransa ylistystä... Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle... Tuhannet polvistuivat hänen edessänsä...

Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu... Korpit koikkuivat luolien perällä... Ne koikkuivat kamalasti... Suuri käärme kiemurteli Perkeleen jalkojen edessä.

Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä:

-- "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt."

Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen:

-- "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä..."

Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi:

-- "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt..."

Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä säteillessä:

"Hän on siinäkin palvellut _minua_: Hän on pyhittänyt sen laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänyt _kaikki_ päivät lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään... Hän ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä..."

Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen:

-- "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä lepopäiväksi..."

Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista... Kaikki tunnusti Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana, voitonvarmana:

-- "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?...Voiko sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta minun puhdas henkeni?"

Enkelit vastasivat laululla:

"Ken maistaa hänen hengestänsä, hän saakin sinun henkeäsi puhtaimman siemauksen. Se lumous: sun henkesi, pois polttaa hengen Jehovan, ja ihmishengen kokonaan se huumaa sekä juovuttaa sun palvelijaksesi."

Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa. Pysähdyttyänsä hän lausui:

-- "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi kirjaansa kirjoittanut... Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!..."

-- "Se oli sinun tahtosi... Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi hyödyttömänä hautaan", -- ylistivät enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu... Harhaman elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä... Se välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja... Salamana välähtelivät himontulet Oolavin silmistä... Kulta huikaisi häntä... onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä... Perkele antoi hänen nähdä sen ruoskan.

-- "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", -- lausui Perkele kuivasti, lisäten:

-- "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenki _ei voi_ minusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen oleelliseksi osaksi... Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä, tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin."

Kamala huuto kuului synkistä haudoista... Tuomitut huusivat apua... Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu kuolleiden tuskanhuutoon.

Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.

Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä, itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle.

Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne. Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan.

Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla.

Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet, hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa. Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli kokonansa sen vallassa.

Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville:

-- "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja sitten tekeytyä hurskaaksi?"

Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi. Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona.

Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä:

-- "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora... Katso sitä parooni Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta, ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne silloin ole varastettuja?"

-- "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma.

-- "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima. Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti:

-- "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä... Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti harjottavat."

Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi Hartevalle:

-- "Kyllä sinä olet oikeassa..."

-- "Ainahan Yrjö on oikeassa", -- innostui Voima.

-- "Juo, Yrjö!" -- kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoi Oolaville:

-- "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin... Ei kuin pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois lähtevät!"

Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti harmistuneena:

-- "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat... Kirotut veren-imijät!... Nyljette isä-ukon puille paljaille!"

Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa. Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli:

-- "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille... korko ja hyvä! Hei, pojat!"

-- "Hei!" -- hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne pöytään.

-- "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla... Nyt sinä Oolavi alat jo saada täydet miehen höyryt", -- kehui Harteva Oolavia.

Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi: