Part 5

Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että hän _ei_ voisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa. Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään, jatkoi parooni Geldners:

-- "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin, mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä hinnalla... Se antaa toisille rohkeutta... Jäniksetkin saavat karhunnahan... Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon osakkeita?... Vai kuinka?"

-- "Yksinomaan", -- myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva.

Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti miettivänä:

-- "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään... Voi olla mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa aijotaan ostaa ne polkuhinnasta..."

Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen:

-- "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan ruplan arvosta... Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa..."

-- "Sievä summa", -- myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea, miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon..."

Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien:

-- "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi, olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa... Hauta avautuu kotitalon alle."

Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana:

-- "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata etelään... Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita... Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti kaksikymmentäviisi prosenttia..."

Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:

-- "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

-- "Vaikea sanoa... Huomenna... tai kuukauden kuluttua... Riippuu monesta seikasta... Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena... Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista..."

Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.

-- "Kyllä, kyllä!" -- tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa tiedusteli hän kuumeisena:

-- "Onko tämä päätös sitten varma?... Te, parooni, luultavasti tiedätte..."

-- "Niin vakuutetaan..." -- vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu, on miljoona Sornovon osakkeissa... Lihatshofilla on ihka sama määrä... Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa... Siis on hyvät takeet", -- lopetti hän kuivasti.

Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni Geldners -- sen hän tiesi -- tunsi vaikuttavien henkilöiden salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle kultaa kantamuksittain.

Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle, erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska. Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.

Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen, koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne, joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.

Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa, tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä. Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.

Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.

Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää, nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus. Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.

Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä vasten.

* * * * *

Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi niistä, selitellen:

-- "Teillä on sydämen suruja... Te ajattelette ristiveristä miestä... Tuota tuossa..."

Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa. Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:

-- "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset kortit... Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa sen kanssa, jota ajatteli..."

Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä. Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan. Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:

-- "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen... Tuo tuossa... Mikä on tuo nainen?" -- oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti kateus hänen sielunsa... Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna. Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan _kostaaksensa_... Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:

-- "Mutta se nainen menee pois... Noin: nyt se on jo täällä ja ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne... Teillä on hyvät kortit..."

Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja, kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:

-- "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"

Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:

-- "Menee se pois... Täällä... noin se menee tuon mustaverisen miehen kanssa... Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne... Tuosta alkaa jo häätie..."

Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt. Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä viattomana, kauniina kukkana.

Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata sitä. Ennustaja ennusti:

-- "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä..."

-- "Voi... voi!" -- pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana. Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin näennäinen sävy.

-- "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne hävinneekin... Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", -- jatkoi povaaja.

Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka ilakoi immen otsalla.

Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo huudahti itseksensä:

-- "Se on herra Tuukkala!"

Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:

-- "Kootkaa pois!... Kootkaa pois kortit!... joutuin... joutuin... joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!... Ettehän sano?... Kootkaa joutuin... Eikä saa vain sanoa..."

Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:

-- "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"

-- "Tervetuloa", -- huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten:

-- "Hys... hys... hys... hyys!... Vieraita on sisällä... Ei saa... ei saa... ei saa!..."

He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli:

-- "Rouva... rouva... minä aina unohdan ihmisten nimet... rouva Sidney... Niinhän teidän nimenne on?..."

Oolavi tervehti ja lausui povaajalle:

-- "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä..."

Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän:

-- "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?"

Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi:

-- "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette salaiset tieteet... osaatte ennustaa ihmiskohtalon... Eräs tutuistani on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden..."

Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli:

-- "Ai, rouva Sidney!... Osaatteko Te ennustaa korteista!"

Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo ihmettelyänsä:

-- "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut... Minä en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata... en voinut aavistaakaan..."

Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän:

-- "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa... en vaikka mikä!... Minä pelkään, että ennustetaan pahaa... Osaatteko Te, rouva Sidney, aivan oikein ennustaa... niin että tapahtuu mitä povaatte?"

Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa, kehotellen:

-- "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa... Vai mitä?"

Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden, vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä, saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa.

Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa:

-- "Eihän siinä ole mitään peljättävää... Sehän on vain semmoista viatonta... Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä... Antakaa nyt rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen... Minä en ole koskaan nähnyt povattavan..."

Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:

-- "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?... Vai mitä, rouva Sidney?..."

-- "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit pyytävät",-- vastasi povaaja.

Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa, tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.

-- "Noin paljon rikkautta ja rahaa", -- näytteli rouva Sidney.

Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:

-- "Mistähän ne mahtavat tulla?"

Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:

-- "Teillä on hyvä onni... Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte, se lopulta onnistuu... Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie... noin... Tämä kortti menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan esteetön."

Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle ja vakuutti:

-- "Rahatie yhä vain levenee... Teillä on erinomainen onni pelissä..."

Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet. Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana, mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:

-- "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"

Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja jatkoi niitä levitellen:

-- "Kaksi noista ajattelee Teitä... Toinen tuo ruutuverinen nainen tuossa, ja toinen ristiverinen... Mutta täällä menee ruutuverinen jo pois... Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan..."

Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan hankkinut...

Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa. Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:

-- "Katsokaa nyt!... Eihän siinä ollut pahaa... Saitte tietää hyvin paljon uutta... aivan koko elämänne saitte tietää... Minäkin antaisin povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt..."

Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.

Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä huomauttaen:

-- "Ette osaa panna... Oi, ette osaa... ette osaa!..."

Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta. Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt... Hän olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.

-- "Ette osaa!" -- huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.

-- "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa... saan kauvemman aikaa opetella", -- huomautteli Oolavi... Nuori nainen nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:

-- "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"

-- "On _Teidän_ sormeenne!" -- vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole hauska?"

-- "Kiitoksia!" -- kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.

Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.

-- "No... no... no no!... Ei saa... ei saa... ei... ei... ei", -- kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.

-- "Istukaa... istukaa nyt rauhallisena... Pois... pois... pois... pois!" -- ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä kiinni.

-- "No, istukaa nyt!" -- komensi hän taas lämmöstä punehtuneena, jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.

Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:

-- "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"

-- "En..."

-- "Minä olin kävelyllä", -- katkaisi neiti Iltamo vastauksen, jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis helminauha... Se on niin ihana... niin ihmeen ihana, että minä aivan nautin siitä... Pidättekö Te jalokivistä?"

-- "Kyllä, jos..."

-- "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:

-- "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti... tai rinta... Kuten Teillä..."

Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän jatkoi:

-- "En minä pidä jalokivistä erityisesti... Kun nyt lahjaksi saa, niin sitten... Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin loistava... se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden ihailin sitä... Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä... sitten tässä rinnan kohdalla on kaunis... kaunis... kaunis timantti... Se palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta... Ettekö ole nähnyt sitä?"

-- "En", -- yritti Oolavi.

-- "Ette vielä... Teidän pitää käydä sitä katsomassa... Tiedättehän Te missä on Burnsin myymälä?" -- keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen huumautunutta miestä.

-- "Kyllä", -- ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:

-- "Se on aivan keskimäisenä akkunassa... Ai! Oletteko Te kuullut, että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan, jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"

-- "Minä olen kuullut mainittavan", -- myönsi Oolavi. Hän ei käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi ansaita ystävyyttä... kauniin silmäyksen... kädenpuristuksen... suudelman... Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.

Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:

-- "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"

Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:

-- "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa... Hän on semmoinen, joka ottaa lahjoja kaikilta... Jos minä kerran ottaisin lahjoja joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin... Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä... en, en vaikka mikä...Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"

-- "Kauneimmalle", -- oli mairitteleva vastaus.

-- "Siis ei minulle... Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle, ettekä minulle", -- hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi:

-- "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne... Mutta todellinen helmihän on aina vaatimaton... Ainoastaan lasisirut komeilevat kiillollansa..."

Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä, mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi:

-- "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?"

Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: -- "Minä ostaisin neiti Bjeloselskajalle... Hän on hyvin herttainen ja hyvä... On sääli, että semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja... Onhan Teistäkin se sääli?"

Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä, syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä: Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin tilannut.

Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.

Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi.

Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi, vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä. Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan.

Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan, kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä. Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun omanansa.

Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle.