Part 4

-- "_Mies_ kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan tahi harhaan vievän... Siis vienyt minua aivan matkan päähän."

* * * * *

Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan. Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista, nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen ihmeensuuri Luojan työ.

Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.

Oolaville lausui kiusaaja:

-- "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"

Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti ihastuksissaan:

-- "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:

-- "Siis näet, että on ohjas uskollekin..."

Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin sanat:

_"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam, quiseipsos commendant."_ [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]

Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:

-- "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin..."

-- "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", -- huomautti Perkele siihen.

Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:

"O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate! O mente che scrivesti cio, ch' io vidi, Qui si parrà la tua nobilitate. Io cominciai: Poeta, chè mi guidi, Guarda la mia virtu, s'ella é possente Prima che all' alto passo tu mi fidi. Tu dici, che di Silvio lo parente, Corruttibile ancora ad immortale Secolo andò e fu sensibilmente... Perche se del venire io m'abbandono, Temo che la venuta non sia folle: Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."

[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin: Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden maailmaan... Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse käsitä.]

Haltioissaan huudahti Oolavi:

-- "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa narrimaiseksi."

Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa:

-- "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi."

Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat:

"O Spirit... What in me is dark, Illumine, what is low, raise and support, That to the height of this great argument I may assert eternal Providence And justify the ways of God to men."

[Oi henki... mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa, sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet ihmisiin nähden.]

Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat:

"Habe nun, ach! Philosophie, Juristerei und Medizin Und, leider! auch Theologie Durchaus studiert, mit heissem Bemüh'n. Da steh' ich nun, ich armer Thor Und bin so flug als nie zuvor... Und sehe, dass wir nichts wissen können."

[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja lääketiedettä sekä -- valitettavasti! -- jumaluus-oppiakin, kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä viisas kuin ennenkin... ja näen, että me emme voi mitään tietää!]

Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:

-- "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös, kaikkityyni on heissä jaloutta... Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän kirjoituksistansa..."

Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa. Mietteissään lausui hän:

-- "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän... Mutta eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä _suurimmatkin_ ovat pakotetut noin tunnustamaan, _etteivät mitään tiedä!_... siis suurinkin ihmishenki on _pieni!_... Ja minä janoan _suurta_!... Miten silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada nykyajan tieto... Taas horjuu usko... Auta sinä nyt!"

Lumoavana selitti hänelle Perkele:

"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi elämässä -- niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa -- on korkeampi edellistä... Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa, koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan suuret runoniekat... Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin skorpiooni-ruoskaa... Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!..."

* * * * *

Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti. Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli tangossa... Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:

"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon muuta vertauskuvallista."

Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo. Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala:

-- "Ketä ootte?"

_Perkele_ (nöyränä):

"Runouden oomme kaksi ihailijaa..."

_Runosto_ (ihmetellen, tovereilleen):

"Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet..."

_Kirjamo_:

"Siis näet, että työmme sadon kantaa..."

_Perkele_ (nöyrin elein):

"Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee runouden aurinkoa ihaella?"

_Kynästö_ (välinpitämättömästi):

"Ei helmiä oo sikain eteen tapa heitellä, mutta pyhiinvaeltaja jo kulkee toki kehityksen tiellä korkeutta kohti... siksi jää nyt sisään."

_Perkele_ (kumartaen):

"Nöyrästi kiitän!"

_Runosto_:

"Mulla on nyt tässä pienoinen runo... pikku neron tuote..."

_Kynästö_ (kohteliaasti huomauttaen):

"Me emme puhu enää yksikössä, vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä on _monen_ huonon arvoinen."

_Runosto_ (anteeksi pyytäen):

"Ah, anteeks'! Unohdin aivan... _Meillä_ -- se on: mulla -- on tässä lyhykäinen runoelma."

_Mustemala_:

"Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!"

_Runosto_ (lukee):

"Tämä kansa ei tiedä, mikä kulturi on. Sen pää ei siedä, kun on tottumaton, sitä suurta kulturijuomaa, tämä seikka, sä ystävä, huomaa. Mutta minäpä tiedän, mikä kulturi on. Sen häitä mä vietän, minä kuolematon... Me oomme sen kulturin kukka. Nyt vieköön tyhmyyden hukka!"

_Kirjamo_ (ilostuneena):

"Mi lennokkuus ja paatos!"

_Kynästö_ (haltioissaan):

"Entäs mikä poljennon pauhu!"

_Mustemala_:

"Loppusoinnun runsaus on jumalaista..."

_Runosto_:

"Kiitän teitä, herrat! On onnellista saada arvostelu niin pätevästä suusta kuulla!"

_Kirjamo_ (ottaa runonsa):

"Meillä -- (siis mulla) oisi tässä suuri uutuus."

_Runosto_ (pyytäen lukemaan):

"Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina hengellemme suurin himoruoka..."

_Kirjamo_ (lukee):

"Ei Abrahamin, Iisakin, ei myöskään Jakobin Jumala enää maalimassa saa käydä kansaa haalimassa! Tien Hältä poikki näin mä lyön... Runoni painatan ja myön."

_Runosto_ (haltioituen):

"Se oli mahtavaa, suuremmoista!"

_Harhama_ (yksikseen, ihastuneena):

"Mä näen heissä oman kuvaiseni."

_Kynästö_ (ihastuneena):

"Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin älynnyt veronlasku-ukaasissaan puhua siten _koko maailmasta_, vaan rajoittui hän _tunnettuun_".

_Mustemala_:

"Mä, veli, sinua onnittelen voitostasi."

_Oolavi_ (tuskaisena Perkeleelle):

"Tää lemmon meno mua tympäisee!"

_Perkele_ (harmistuneena, itsekseen):

"On Jumala nuo lyönyt sokeudella... _Minua_ siten hän taas vahingoittaa: Pilaavat riettaat koko asiani... Hän panee ilveilijäks' alentumaan nää miehet, ett' ei kukaan enää heille antaisi mitään arvoa, ei panis ees huomiota heidän sanoihinsa!... (Oolaville): Odota aikaa... Tää on nuorten joukko. Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen elämöivät. Se kyllä menee aikanansa ohi..."

_Mustemala_ (tärkeän näköisenä):

"Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä... Niin että kulturi ei vanheneisi kansassa..."

_Runosto_ (suurena):

"Oikein!... Minä ehdottaisin Pamphleti-suuntaa... Se on muotisuunta... ja muoti korkeinta on kulturia, kun kulturia on se kaikki, mikä on eellä ajastaan ja itsestänsä... ja muoti ennen syksyn alkamista jo tietää uuden talvikauden tarpeen."

_Kynästö_ (arvokkaana):

"Mä yhdyn veljeen... Mutta mielestäni ois Jumala ja piru kynittävä samalla tiellä... Meidän aikanamme se menee kansaan..."

_Kirjamo_ (viisaan eleillä):

"Niitä kyniessä voi hengenmiehellekin köniin antaa... Se kansaa naurattaa ja siksi on se jaloa, korkeata huumoria... Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu kultuurin päähän."

_Runosto_ (arvokkaasti kumartaen):

"Oikein puhut, veli! Siis saakoon esteettistä rökitystä nyt pappi!... Se on hälle kunniaksi, kun kädestämme saapi taiteellista selkäänsä hutkimista."

_Harhama_ (ihastuneena):

"Miten suurta! Jos nuo vain eivät ole itse minä. niin ainakin on heillä minun suuni... Ja henkeni on heissä..."

_Kirjamo_ (ihastuneena):

"Miten Jalo runouden kuulu taideherkku on! Siis ryhtykäämme työhön."

_Perkele_ (itsekseen, harmistuneena):

"Nyt ne riettaat minulle lemmon karhunpalvelusta tekevät tuolla lailla melutessaan... On ilveilijä ystävistä huonoin, kun kysymys on meistä jumalista ja niiden vakavista asioista..."

_Kynästö_:

"Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa! Ja ken ei meille huuda eläköötä, hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan... Niin neron _prestigiä_ suojellaan."

_Oolavi_:

"Tää inhottaa!"

_Perkele_ (joukolle kiukuissaan):

"Nyt heretkää jo, riettaat!, Pilaatte muuten koko hökötyksen..."

_Kaikki neljä_:

"Kas sitä!"

_Runosto_:

"Mitä mukiset sa siinä?"

_Kynästö_:

"Vai sinä täällä alat isännöidä! Mitä sa tahdot?"

_Perkele_ (rauhallisena):

"Pyydän huomauttaa, ett'ei oo Pirun kyniminen helppo...! Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat, oo höyheniä..."

_Kynästö_ (suuttuneena):

"Sinä viisastelet... On hällä hyvää aikaa kasvatella selkäänsä oikein sankka höyhenikkö..."

_Perkele_ (ilkeästi):

"Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne."

_Kirjamo_ (hiljaa Kynästölle):

"Mä myöskin tässä sitä ajattelin, ett'ei se pirun kyniminen ole helpointa työtä, kun on paljas iho riettaalla..."

_Kynästö_ (lohdutellen):

"Mutta voihan siksi kasvaa tiheä höyhenpuku vietävälle..."

_Kirjamo_;

"Niin voi... niin kyllä voi."

_Runosto_ (Perkeleelle):

"Et varmaan tiedä, ett' olet kulturin sä keskuudessa, kun sillä lailla äsken käyttäydyit..."

_Perkele_:

"En itsekään oo aivan kulturiton..."

_Mustemala_ (uteliaana):

"Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt? Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt runoja?..."

_Kirjamo_ (hämmästyen):

"Ootko sinä runoniekka?"

_Perkele_ (häijyiltä eleillä):

"Ma oon kuin Tallimestariksi luotu... Ja jos en ole vielä hyvin suuri, oon toki kotitarverunoilija!"

_Runosto_ (ihmetellen):

"Vai niin!... Vai lähtee sinultakin runo Ei oisi luullut!"

_Perkele_ (kerskaten):

"Ralli lähtee multa kuin liiste-liisto räkäpetäjästä, ja runoja ma renkutan kuin poika..."

_Kynästö_ (ihmetellen):

"Ken uskois moista maantien kulkijasta! Et toki meitä valehella syötä?"

_Runosto_ (Perkeleelle);

"Lausuppa meille joku runoistasi!"

_Perkele_:

"Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!"

_Kirjamo_:

"Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan! Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!"

_Kynästö_ (Perkeleelle):

"Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi kunniaksi pukeutua!"

_Runosto_ (Perkeleelle anteeksipyynnöksi):

"Me emme tienneet... Mutta hännystakin korvaamme ylevällä, ylpeällä katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!"

_Perkele_ (lausuu mahtavana):

"Ol' ennen muinoin maailmassa täi kylläinen ja nuori... Se eli niin kuin taivahassa, ei tiennyt mit' on huoli, vaan talonpojan verta naukkas ja parhaat palat siitä haukkas."

_Runosto_ (tärkeän näköisenä, ajatellen):

"Tää runous on silminnähtävästi materialismi-idealismia..."

_Perkele_ (lausuu juhlallisesti):

"Vaan häntä kova onni hosui... Ah, sääli kunnon täitä! Se runoilijan takkiin osui, sai syödä runonpäitä... Sai vatsanväänteet raukka siitä... Hän sitä muonaa vain ei kiitä..."

_Kynästö_ (mietteissään):

"Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle."

_Kirjamo_ (happamana):

"Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!"

_Perkele_ (juhlallisesti):

"Vaan siellä sai hän myöskin maistaa pisaran runoverta ja kunniaa ja nälkää haistaa... Hän hullaantui. Ja kerta jo, äläs, runovehkeet osti, ja suuren runoporun nosti..."

_Runosto_ (tyytymättömänä):

"Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä..."

_Mustemala_ (miettien);

"Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!"

_Perkele_ (jatkaa juhlallisena):

"Niin nosti täi nyt viisaan päänsä, runoili, jotta paukkui. Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä taas särpimikseen haukkui, jos kuka häntä kynsin hääti, hän sille haukkumisen sääti...

Hän kirpun seuraan päästä koitti: tää kehut hälle kantoi. Mut milloin häntä joku moitti hän tuolle ruoskaa antoi... Vaan jos ne minuun iskee hampaan, niin rikkaläjään riettaat kampaan."

_Kynästö_ (vakavana):

"Mä näen mikä hän on miehiänsä."

_Runosto_ (ylenkatseellisesti):

"Niin minä myös."

_Kirjamo_ (ylpeästi):

"Ken tuota ei jo näe! Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!"

_Kynästö_ (Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien):

"Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!"

_Perkele_:

"Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen."

_Runosto_ (kiivaasti):

"Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten... Ei koiranruoska sovi ihmiselle..."

_Perkele_:

"Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka on kaksiteräinen, ja toinen terä itseensä runoilijaan haavan iskee... sen vuoksi ontuvatkin runojalat ja seppele on päässä repallansa..."

_Runosto_ (kiihtyneenä):

"Tuo julkea!... Hän jatkaa ivailuaan!"

_Kynästö_ (ärjäisten Perkeleelle):

"Jo ulos täältä!"

_Mustemala_ (karjaisten);

"Oitis täältä ulos!"

_Kirjamo_ (huutaen):

"Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!"

_Perkele_:

"Poroksi siell' ei minun luuni pala!..."

_Runosto_ (tappeluvalmiina):

"Hän jatkaa... Herrat, viskataanpas ulos se häpäisijä!... Käykää, herrat, kiinni!..."

Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä:

"Hän onkin itse Piru Helvetistä!"

_Perkele_ (ivallisesti):

"Nyt oisi aika minut ulos heittää..."

_Runosto_ (vapisten):

"Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet."

_Perkele_ (rauhoitellen):

"Ei ollenkaan... Mä pidän tappelusta, ja sota on mun lempitoimiani..."

Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten hän lausui taaskin kauhun iskemille:

"Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin minulta höyhenpuku seljästäni... Myös pikku tappelukin mukiin menisi"

_Kynästö_ (rukoillen):

"Oi, älä meitä tuolla tappelulla nyt pelottele!... Taikka oikeastaan me voisimmekin tapella, jos sinä heittäisit ensin päältäs pirunnahan ja sarvet päästäs."

_Runosto_ (hätäillen Kynästölle):

"Ei se vielä riitä... Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto pois pulittamaan sisälmyksistänsä... niin sitten ehkä voimme neljään mieheen hänelle riittää!"

_Kynästö_ (rukoillen):

"Hyvä Paholainen, jos väkiseltä tappelua hierot, niin heitä pois se paha pirunluonto!"

_Perkele_ (viisaana):

"Se tehtävä ei mulle helpompata, kun osa minun pirunluontoani on sinun povehesi kätkettynä..."

_Kaikki neljä_ (kauhuissaan):

"Sus siunatkoon!"

_Perkele_ (poistuu Oolavin kanssa):

"Nyt ilman tappelua ma poistun seurastanne. Toki jätän mä itseäni teihin jokahiseen... niin että kyllä kynittävää riittää!"

Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän selitti:

"Danten istuimelle käy kulku aina hullutusten kautta... Sä näithän miten paljon Harhamakin on hullutellut, mutta nyt jo istuu hän pikku runoilijan oppilaana. Ja oppilaasta itse mestariksi on runomaailmassa yksi askel, min pituuden saa aivan mielinmäärin jokainen määrätakin..."

Mietteissään lausui kiusattava siihen:

"Näin äsken suurta sielun jaloutta ja miehekästä itsetuntemista... Näin myöskin siitä aivan vastakohdan... En tiedä enää, mitä ajatella... Mun sieluni on _kaiken_ epäilystä jo täpötäynnään... Todella en tiedä, mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää... Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy, lie paras heittäytyä rennoksensa ja antaa tuulen purtta kuljettaa."

Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja pikkumaisuuden kautta.

Kun pursi oli jo tuuliajolla.

Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen purjehtijan venettä.

Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä. Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu, pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa. Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo teeri-emolle.

Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle, suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen kuolleen jumalan huoneeseen.

Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet, kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan. Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi. Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä. Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista". Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaan _liasta_ sen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä, että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä.

Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi, katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen.

* * * * *

Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana, siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui kultapalaan.

Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien. Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen:

-- "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten osakkeita... Mitä aijotte niillä nyt tehdä?"

Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän:

-- "Kuinka niin?... Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?"

Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä ja kysyi vastaukseksi:

-- "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"

-- "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni... uutisen tai sähkösanoman", -- vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin muistelisi hän jotakin.

-- "No niin!" -- pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".

Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi, että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:

-- "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon hiilikaivosten kanssa?... Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla rikkaita sornovolaisia rikkaammat."

Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:

-- "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo tyydyttänyt... Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi... sanon jo: mahdottomaksi."

Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:

-- "Ja entä sitten?"

Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi:

-- "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat..."

Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi:

-- "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?"

Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni:

-- "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi, synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin pikku-eläjät... kaikenlaiset pörssijänikset... alkaisivat seurata esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen..."

Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua suustansa hän lausui kuivasti:

-- "Se on kyllä totta... Jänikset aina pilaavat pörssin... Entä Te, parooni: mitä aijotte tehdä?"

-- "Odottaa", -- oli kuiva, lyövä vastaus.