Part 3

Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta, sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis... onni lähellä... armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin... Hän virisi kuin viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.

Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan, eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi, joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta.

Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus: Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon, jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui, kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua. Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle, jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua.

Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu, jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä.

Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni: Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti. Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin, harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja aistillisuutta.

Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet, otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä. Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia.

Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla, hienostetuilla elämäntavoilla.

Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa. Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa, olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle, hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja metsästä.

Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja piti näyttelijöitä narreinansa.

Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan turviin.

Vei suutelo hallana lemmenkukan.

Lemmenkukka kukki astiassansa... Verenpisaroina hohtivat sen kainot punakukat... Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.

Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat lemmentansseja... Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto... Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa... Se ihailee helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi joka ruohonpäähän... Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia silmiänsä, ei kajota helmisatoon... arastelee... pelkää kaiken olevan unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.

-- "Miten ihanaa!" -- kuiskasi Martva Oolaville.

Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä... Se hiipii kuin etsisi omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan... kukan koristukseksi... oman itsensä iloksi... Neidon mieli on täynnä aamun armautta... silmä sen suloa... posken ja poven hipiä ovat sen hienoa puhtautta...

-- "Miten kaunis hän on!" -- ihmetteli Martva.

Päivä paistaa puiden raoitse... Se nousee ylemmä... nousee puhtaana kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa... Se kokoo jo kastehelmiä kukkasista... koristautuu yön helmillä... ilostuu heleämmäksi... hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa suoriessaan... kutrin otsalla ilakoidessa... katseen leikkiessä kutrin keralla...

Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti... puristi, kun oli käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.

Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin... kuin tyttö lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän menossa uimarannasta kotiin... kauneus ainoana pukimena... Neito seuraa päivän nousun menoja... arastelee kuten sekin... etsii polkua...kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu...

Huilu soi... Neito vavahtaa... unohtaa etsittävänsä... muistaa vain salattavansa... Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma soittimesta... Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä... Joskus höltyy sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi... hellemmäksi... herkullisemmaksi... Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.

Jo kuulee neito soiton ääntä... ja heltyy mieli tanssin kutsunnoista... Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua... sulhasen armastelua... kosintaa... pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan... Hän noudattaa sitä... saapuu mieli viattomana... huuli kokemattomana... lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena... sen kuiskailut lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina...

Tanssi alkaa... Päivä nousee jo puun latvojen tasaan... Se kirkastuu siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen laulu... Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan lemmen karkeloihin... Neito tanssii jo lemmentanssiansa... Elämä on hänelle päivän kirkkautta... mieli on kutrin ilakoimista... Jalka hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta... Käsi kaartuu kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin... neidon mieli isän kodista miehelän lumoihin... Vartalo häilähtää kukan värinä... Katse on viattomuutta... polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin edessä...

Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää... katseet antoivat suuta toisillensa.

Jo soivat oudot soitot... Neito herää kuin unesta... Päivä hellittää valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan... Sulhanen saapuu metsiköstä... -- Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan sillä neitoansa... Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto antanut hänelle sitä varten... katseellansa... laulullansa, mutta ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa... Sen kaiken kuvaa hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa morsiamelle...

Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna.

Tanssi jatkuu... Morsiamelle paistavat runopäivät... Hänelle laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja... Hän ottaa miehen kihloja käsiinsä... Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä: hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin kuin lemmenverkon runoihin... Tanssilla olivat sen verkon rihmat kehrätyt... tanssilla olivat verkot kudotut... Siksi on verkko morsiamelle armaskuin morsiushuntu... Hän on itse siihen halunnut... itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin tyttö suudelmien kevätsateeseen...

Päivä laskeikse jo levolle... Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu kuin häävuoteeksi ruvetaksensa... Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä iltakellot... Neitous haihtuu kauniina unennäkönä... Elämän huilu soittaa jo toista säveltä... Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin, jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta...

Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa...

Jo on saapunut häävene... Morsian tanssii jäähyväiset tytön iloille... ottaa vastaan toiset armaammat ilot... Lemmenlehto hämärtyy... Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina... Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa... Etäällä laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat... sen ilot... sen kauniit surut... sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät...

Martvan mieli oli suudelman suloutena... Sielussa soivat arimmat kielet...

Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen... Joutsenen laulut vetävät venettä... Lauluna soluu se metsikön lumoihin... Kuutamoverhojen lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa levittänyt.

* * * * *

Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois teatterin edestä, hajoten öisille kaduille.

Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina, herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta.

Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana... kuin ei jaksaisi katse enää Oolavin silmästä pois lähteä... eikä haluaisikaan siitä pois enää palata... tahtoisi siihen ijäksi jäädä...

Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui omassa satumaisessa kauneudessaan.

-- "Ah miten kaunis ja runollinen!" -- huudahti Martva ihastuneena, kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken.

Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän:

-- "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin kaunista!..."

Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel... Lemmenlaulu muuttui, muuksi.

Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.

Oli erämaa.

Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi... Ei ollut ääntä, ei liikettä... Elämäntyhjyys oli ainoa oleva...

Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren kukkuloilla... Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena katseli hän elämäänsä.

Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken katoavaisuus... Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä äärettömään kaikkeuteen... Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko elämä... Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma... Hän lausui mietteissänsä:

-- "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!... Jos aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin, etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se ennättäisi!... Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!... Edessäni avautuu nyt erämaa... Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana elon-ilmiönä!... Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"

Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:

-- "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita... Se maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana, riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana... ah, mikä pelottava hirmupaino!... Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla seppelöivät _ihmistä_, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois..."

Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:

-- "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja -toimi... Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa... Mikä toivottomuus!... Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun, niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän kaikkeuden rinnalla."

Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa mietteissään:

-- "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden siivillä, kun ne vain ovat _ihmispyrinnöitä_! Niin: jopa kerskuvimpain sanojenkin _henki_ ja _vaikutin_ on pieni, halpa mato, joka mataa maassa!... Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla elää elääksensä!... Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään _mainetta_: halpaa korutavaraa... kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet muista!... Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"

Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:

-- "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen, epä-itsekkyyteen... Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään... Sen suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä... Ne kumisevat niinkuin tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!... Siihenkö johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden löytäminen!... Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta, vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella toinen... pohjoinen tänään -- huomenna jo itä!... Ja joka maassa vielä eri suunta!... Nyt eksyn, kurja, kerrassaan... Oh, sinä kiusaajani! Missä olet sinä?... Miksi peittäydyt nyt?... Missä ovat lupauksesi?... Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?... Miksi et minulle tietä näytä nyt?"

Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla leimahti suuri kivi palamaan... Erämaa välähti valoisammaksi... Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana... Suurena, ylpeänä astui siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:

-- "Sinä kutsuit... Miksi?... Onko sinulla jo nurkumista?"

Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:

-- "On... paljon on... Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin maailmalle, totuuden hakuun... Mutta kun etsin sitä elämästä, löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta ole edes olemassa!..."

Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:

-- "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"

Katkerana vastasi Oolavi:

-- "Ah, niinkö kysyt?... Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin näkee, hyvän ja pahan... Toisin sanoen: minä löydän _totuuden_... jonka janoon näännyn..."

Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:

-- "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun arkussasi ei ole mitään?'..."

Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän Oolavin, joka lausui ajatellen:

-- "Sen kyllä myönnän... Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein syvimmästä..."

Ylevänä keskeytti Perkele:

-- "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta, _elämää_... ja silloin näit _totuuden_, joka kuului: 'Tämä totuus-arkku onkin aivan tyhjä'... Siis toisin sanoen: mitään oleellista totuutta _ei voi_ olla olemassa... Nyt tiedät _sinäkin_ sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus, sekä varoittaen sen kantta avaamasta!..."

Katkeroittuneena huudahti kiusattava:

-- "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"

-- "Minäkö pilaa!"--vastasi Perkele loukkaantuneena. -- "Vakavassa asiassa!... En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi tosi toimillani... Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se on vain vanha laulu... Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu siitä huomiostaan... Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot: _uskonko_, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean _tiedon_, että se on typötyhjä?..."

Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä:

-- "Näes, se tieto on oikea, siis se on _totuus_, jota aina etsit..."

Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa. Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana ajatuksissaan:

-- "On ehkä hyvä edes tietää totuus... Vaan ah! Se tietäminen kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys, tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa..."

Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti:

-- "Se, mikä on, se on aina olemassa... Totuus, -- jos se on -- ei pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen: _'Totuutta ei ole olemassa'_ -- silloin se lause onkin etsimäsi totuus... Vai kuinka luulet?"

Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän:

-- "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus..."

Kylmänä, armottomana lausui Perkele:

-- "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi..."

Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja lausui synkkänä:

-- "Ehkä!... Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa..."

Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:

-- "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?... Elämänpuuta, _elämää_ sinä luot _itse_ osaltasi... Jos ei siis siinä puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!... Egypti laittoi _itse_ lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun taaskin korvessa Israel vain _valitteli_, ettei sillä ole leipää... lihapataa... Ei _napinalla_, vaan _työllä_ saadaan elämänpuuhun herkut... Suotta valitat siis..."

Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena huudahti kiusattava:

-- "Niin... Totta on se... Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa ja siitäkin jo jumalia kiittää!... Ah, onnentie on pitkä sekä raskas... Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta se on -- kuiva!... Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti: tänne _erämaahan_, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato mataa kaikkialla... Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää, jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on pelkkää rumaa täynnä!... Mikä masennus!... Yksin runouskin on pelkkää leipätyötä... ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen onkimista... sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa hullutusta!... Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan kurjaan runouteen... Niin laiha tulos matkastani on!"

Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:

-- "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se on: arvostellut niitä?"

-- "Kyllä", -- myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui siihen Perkele:

-- "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta edes _käsitä_... Pieni ihmishenki vain _näykkii_, nälvii suurta runoilijaa... Ja sinä uskot pikkuista, et _suurta_!..."

-- "Ei usko ole koskaan ohjattava... se kulkee omaa tietänsä", -- huomautti kiusattava.

-- "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu... Mutta viisas näyttää uskolle _totuuden_ ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa oikealle... Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut päähänpistot!"

Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti. Hän lausui päättävästi: