Part 2

-- "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista parempi käsitys kuin mitä sain hänestä... Harhama vai mikä hänen nimensä on..."

-- "Vai parooni tuntee hänet... Hän on nyt kirjailija", -- huudahti Oolavi hämmästyneenä.

Parooni Geldners oudosteli.

-- "Miksi oudostelette?... Ettekö huomannut hänessä olevan ominaisuuksia?" -- kyseli Oolavi uteliaana.

Parooni Geldners naurahti ja lausui:

--"Kyllä!... Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne... Hänessä minä huomasin ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä... Minä en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija... Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita."

Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän:

-- "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan kaunokirjallisuutta."

-- "No miten minä Teille", -- selitti parooni Geldners. "Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan, ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt..."

Hän ajatteli hiukan ja jatkoi:

-- "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain... no sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa tutustua semmoisten sielun-elämään?... Nykyään on ihmiskunta toki siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset... Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko antautua kirjailija-ammattilaiseksi... Minä myönnän, että Ibsen ja jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä. Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita, joiden elämän _suurimpana_ tekijänä on vietti... sama tekijä, kuin karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei ilmaannu äidin jaloa tunnetta."

Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi:

-- "Siinä nyt on Teille totuus... Mutta Te, herra Tuukkala, puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?"

Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu kädessä.

-- "Te ette muista nimiä", -- naurahti parooni, lisäten: "Mutta varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton nousivat..."

-- "No niin", -- lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän:

-- "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät paraiten päästävän -- Hussia ja Brunoa ylistämällä... Siinäkin ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit... Elämänlaki... Siitä ei päästä mihinkään... Siinä nyt ovat teidän Harhamanne kaikki ansiot..."

Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu, loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat, että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän:

-- "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät Teidänkin makuanne?"

-- "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiasta _yleensä"_, -- oikaisi Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten kaikille muillekin... jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja, esimerkiksi viisikymmentä vuotta... Eihän Harhama kait ollut kuin noin kolmenkymmenen vuotias..."

Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana.

-- "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", -- huomautti Geldners.

* * * * *

Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä, jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen.

-- "Aa, Signorina!" -- tervehti häntä parooni Geldners. "Te nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne."

-- "Oo, parooni!... Se oli pieni este... vastaanotto ja... Aa! Herra Tuukkala!"

Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelle Martvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa:

-- "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni asiakin Teille..."

Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta. Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla. Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän peitteli asemaansa kahden puolen.

Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä, kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä, herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta.

Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, kyselivät toisiltansa:

-- "Kuka hän on?"

-- "Kuka hän on?" -- näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto Suomesta.

Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista puuttui naisen hienoin runous.

Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä, vaan kilpailijan masentamisesta.

Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään, tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa, vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.

Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen. Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman taiteilijattaren kanssa.

Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki hiljaa itseksensä.

Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.

Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä... Nuori neito itki sitä kukkaa...

Oli kuuton yö... Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa... Se tarjoili jo uniherkkujansa... Vaan yhä istui neiti Iltamo... Unen herkut eivät kelvanneet hänelle... Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen, joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon maatamenopukuun...

Jo oli puoli-yö... Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi kuoleman suurta häärauhaa.

Hän otti kukan... Se oli Oolavilta... Itse kukka oli jo kuihtunut, mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa... Se kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä kylmää... Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon... Lemmenmailla soivat taas kauniit kellot... Sieltä kuuluu laulu... Uniarmaina tuulahtivat häärunot... Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi pilveksi taivaalle... ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi morsiamen huulta... Se etsi sitä lemmenkukakseen.

Mieli värähti... Nuoren naisen eteen, keskellä hänen lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu lähestyi Oolavia viatonna, jalona... Se lähestyi tyttöyden puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan... Sen puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia... Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä... Mielen täytti oitis lemmenkade... Silmä vettyi... Hän painautui vuoteeseensa ja itki katkerasti... Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.

Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät... Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka... Mieli oli täynnä ikävää... Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa kanssa... Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi... Musta sukka vetäytyi siroon jalkaan... Hän istuutui puun alle itkemään nyt itseksensä... Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti... Se sai tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli koonnut häneen mielen täyden.

Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä... Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis mustasukkaisuuden suru... Kyynel oli sille surulle virikettä... Ken voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?... Yhä soi surullinen lemmen sävel... Yhä itki neito kauniin puun alla... Vaan kun hän itki katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:

-- "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?... On itku murheen suurin lisä, sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon..."

Havahtuen huudahti nuori neito:

-- "Sinäkö täällä?... Kiitos kysymästä!... Minä tunnen sinut viime tapaamalta... Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"

Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:

-- "Ensiksi: koska säälin itkeviä... Toiseksi: Koska pidän itkevistä..."

Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti:

-- "Ai miten sievästi nyt sanoit!... Pidätkö todellakin itkevistä?"

-- "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka koruiksensa itkee", -- selitti hänelle taas kiusaajansa.

Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana:

-- "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?... Sano minulle suoraan!..."

Hän sai siihen viisaan vastauksen:

-- "Kaunista naista kaikki kaunistaa."

Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena teeskennellen:

"Niin!... Mutta nyi varmaan imartelet... En minä ole mikään erin kaunis..."

Ylevänä lausui siihen Perkele:

-- "En kulje koskaan naista kosimassa... Miksi minä silloin miellyttäisin?... Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni, puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta..."

Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi tämä:

-- "Niinkö?... Olinko minä itkiessäni kaunis?"

-- "Hurmaava... Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."

Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:

-- "Itkinkö minä aivan parahiksi... en liian paljon enkä liian vähän?"

Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:

-- "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen... Siis nyt on aika lakata jo siitä..."

-- "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" -- keskeytti nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden vastauksen:

-- "Se täytyy silloin nauramalla poistaa... Näes: Joka paikkaan vievät monet tiet... Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"

Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena:

-- "Sinä arvaat sen."

-- "No kyllä... koetan toki parastani... Siis pieni ihailtava lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena itkustasi..."

Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin:

-- "Niin on... Minä olen onnettomin naisista."

-- "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, ei _voikaan_ olla onnettomin... sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin... Siispä suret suotta", -- selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti hänelle:

-- "Ai kun sinä olet hieno!... Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea tätä tuskaa?"

Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele:

-- "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät, ollut varaa _valikoida_... Vaan sulle on se suuri onni suotu..."

Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen:

-- "Puhutko totta?... Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?"

-- "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jos _tahdot_ valikoida -- silloin puhuin totta..."

Puoli itseksensä huudahti Iltamo:

-- "Minä tahtoisin... Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia, silloin olen ilman."

-- "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan... Vaan onhan käsissäsi kauniit tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku kiemailulla!... Kiemailukyvyn sulle antoi _luonto_... Siis älä hautaa maahan leiviskääsi..."

Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti ilosta:

-- "Nyt huomaan, että sinä -- kuka lietkin -- ymmärrät naista, joka yksin suree... Toiset kiemailunkin tuomitsevat..."

Hartaana selitti Perkele:

-- "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan... juomaan... elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan... Se kysyy voimaa... Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet: Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja... naisen käskyläisenä..."

Lemmenkateinen nainen ihastui... Hän huomasi puhujasta saavansa avun Oolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän:

-- "On työsi jalo... Mutta viime kerralla ennustit jo minulle Oolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla..."

-- "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut... Vaan muista myöskin, etten minä koskaan anna hedelmää _valmiiksi_ käteen... Ihmishengen täytyy _itsensä_ kaikki ottaa, syödä, tehdä... Minä hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän... Jos tahdot Oolavisi, niin täytyy sinun hänet _omin käsin_ ottaa..."

Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti:

-- "Vaan _voinko_ ottaa?... Katso käsiäni... Ne ovat heikot..."

-- "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous... kainous...viekkaus... arastelu... ja tuhat muuta... Jos on yksi heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" -- selitti hänelle kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen Perkelettä asiansa eduksi:

-- "Minä pidän puheittesi suoruudesta... Mutta mitä kättä on nyt paras käyttää?"

Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana:

-- "Jokaista yhtäaikaa... naisen voitto on varmin silloin, kun on lemmen työssä jokainen käsi... katso kilpaajaasi: hän myös ei 'käsiänsä' säästä..."

Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen huudahti hän kiihtyneenä:

-- "Ah, häntä!... Teeskentelee... tekeytyy lapseksi aivan..."

Kuivasti, suurena lausui Perkele:

-- "Se on lemmen laki... Ei yksikään nainen sääliä saa toista, muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää ohi suun... Siis älä odota, mutta _toimi_, puno paulaa! Se viisas on, ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta... Minä sanon sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin: lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä... ja ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta..."

Iltamo muisteli lemmenkukkiansa... Niin moni oli niistä kuihtunut. Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen:

-- "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!... Sinä tunnet kaikki arat lemmen seikat... Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit... Tai uskon enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin... Minä tiedän sen... olen kokenutkin... Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni lemmenkukka kuihtuu..."

Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa:

-- "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja vaali sitä huulen lämpimässä!"

Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena:

-- "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri..."

-- "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta kömpelösti..."

Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen:

-- "Se onkin oikein!... Minäkään en pidä turhasta hienoudesta... Eikö totta, että olen hyvin luonnollinen... suora... enkä teeskentele, kuten Martva?"

Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen:

-- "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi..."

Hän lopetti huoaten:

-- "Onneksi toki sydäntä ei ole... Se seikka pelastaa minut joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun..."

Säälitellen tarttui Iltamo:

-- "Voi sinua onnetonta!... Eikö sinulla ole sydäntä?... Varmaankin on nainen sen vienyt... Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun ei _sydäntä_ ole?..."

Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui... Hän, joka pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti:

-- "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä..."

-- "Minä säälin sinua... Näet siitä, että minulla on hyvä sydän... Ei Martva sinua varmaan säälisikään... Siis älä mene hänen puolellensa!" -- lausui siihen Iltamo... Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää.

Vakuuttavasti selitti Perkele:

-- "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun lemmityksi... Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani: Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!"

Mustasukkainen nainen vannoi silloin:

-- "_Ei saa_ hän viedä... Kaiken voitavani teen sitä estäessäni... Ja jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat sillä tehdä mitä itse tahdot... Minähän olen hyväsydäminen!"

-- "Kiitos sinulle vastalahjastasi!"

Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen:

-- "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?"

Ivallisilla eleillä vastasi Perkele:

-- "Nimenikö?... Ah, minulla on joka maassa eri nimi... Luulen, tässä maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu..."

Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo ihmeissään:

-- "Perkeleeksi!... Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!"

-- "En mene sinulle siitä takaukseen," -- vakuutti suuri henki. Häntä tarkastellen kysyi nuori nainen:

-- "Oletko sinä sitten itse piru?"

Vältellen vastasi Perkele:

-- "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen miehiäni... Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru, pelkäisitkö silloin?"

-- "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?... Minähän en usko perkelettä olevan... Ja peljätä taas voidaan ainoastaan sitä, joka on olemassa!..."

Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen:

-- "Vaan entäs jos nyt _olenkin_ piru?"

-- "Niin mitä sitten?... Minä vain en usko sinua olevaksi... Sillä kaikki hyvä... Vai kuinka?" -- oli kerkeä vastaus.

Perkele vakuutti hänelle kavalana:

-- "Totisesti on sillä kaikki kuitti!... Uskomalla ei voida milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata hävittää... Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla _ett'ei_ ole olemassa Hän, moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen vitsastansa... Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan, niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot. Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi... Minä sanon sinulle: Pirun _kieltäminen_ on sille kuolettava nyrkin isku, ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen kieltämystä..."

-- "Vaan lähteä on minulla jo aika..."

Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen nähtäväksi taas Litvan maat... Neiti Iltamo sai nähdä ne maat entistäänkin vielä kauniimpina... Hän näki sen... Hän näki myöskin muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan... Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut... Niiden säestyksellä lauloivat kauniit neidot... Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia... Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä... Mutta silloin näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle... Se toi nyt lemmenkukkaa Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi... Musta kruunu mateli lemmenkukan juurella... mustat sukat kuivuivat nuoralla...

Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:

-- "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!... Kernaimmin menkööt taivaat sekä maat!..."

Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.

Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.

Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet yksi toisensa perästä.

Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa, oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin. Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko korkeus yhtenä tähtimerenä.