Part 18

-- "Jehovan oli _pakko_ alentua alemma inhottavaa käärmettäkin: Ah! Hänen täytyi tulla _ihmiseksi_!... Niin: ihminen on alempi kuin käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään valehdellut... Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan _irstaillakseen_... Ne kaikki 'avut' ovat ihmisessä..."

Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:

-- "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa tulla!... Niin _täytyi_ Hänen silloin tunnustaa minun suurten aseitteni mahtavuus!"

* * * * *

Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina... Siellä itki ihmishenki... Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.

Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi lyötynä... Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät lähtemään mierontielle... Koko Litva suri... Lapset itkivät, vaimot valittivat.

Perkele vihjasi valtikallansa... Lukematon enkelilauma kohahti silloin hänen ympärillensä... Laulu pauhasi... Soitto soi kuin suuri myrsky...

Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:

-- "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta... Nyt on minun vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta. Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot..."

Sävel pauhahti soittimista... Laulu kohosi kuin hirmumyrsky siivillensä... Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa... Kaikki hyrski, kaikki riehui... Perkele osotti kahta vangittua: Martvaa sekä Oolavia... Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa:

-- "Niin lyön minä ihmistä _Jehovan_ luoman ihmisen kädellä... _Hän_ on siis minulle miehen takonut: _Hän_ on luonut Harhaman minun käteeni..."

Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä... Voittolaulut pauhasivat entistä kovemmin... Ylpeänä vannoi Perkele:

-- "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua kirjailijana..."

Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi... Korkeudessa liiteli tulinen käärme... Se hohti siellä pahan valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:

-- "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi... Mutta..."

Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:

-- "Mutta silloin ei ihminen ole enää _vapaa_ henki, vaan _eläin_, pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna... Ja silloin on Jehovan valta loppunut... Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut... Ja silloin alkaa minun valtani..."

Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle... Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko... Sen levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta tuskanhuudosta.

Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.

Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä... Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista auringonvaloa... Se pilvi pysyi paikoillansa... Tuhannet enkelit hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa... Ne soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana, laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat:

"Rajaton on Sinun voimasi, Tutkimattomat ovat tiesi. Kaikki Sinua tottelee: Sinun käskystäsi virta etsii uomansa, ruoho elämänlakinsa, lintu lempensä ajan. Voimallinen olet Sinä, Jumala..."

-- "Voimallinen, olet Sinä... voimallinen olet Sinä", -- kertautui suuri sävelpauhu. -- "Voimallinen... voimallinen... voimallinen", -- jatko etäinen kaiku.

Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla... Sen katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa... Enkeli, joka sitä kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei... Sävelpilvi vyöryi punertavana... Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden lisänä...Taivaassa veisasivat enkelit rukousta:

"Sinä tiedät päivän nousu-ajan, Sinä viet sen levolle aikanansa. Sinä määräät kuoleman hetken. Sinä säädät tuskan maljan ajan. Et erehdy Sinä koskaan. Sääli Martvaa! Armahda, armahda häntä!"

-- "Armahda... armahda... armahda", -- kertasi salainen sävel.

Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti... Surullisina katselivat enkelit sen laskeutumista... Tuskanmalja vuoti katkerana, kuin Getsemanessa... Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona pilvensävelien seasta... Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan viisautta. He veisasivat nöyrinä:

"Mutta tapahtukoon tahtosi! Sinä olet Jumala. Maallinen sääli ei kuulu Sinulle. Inhimillinen hyve on mullan lasta varten. Sinä olet kaikessa rajaton: Sinä olet rakkaus ja tuomio. Sinua ei sido äärellinen ihmishyve. Oman Poikasikin sinä uhriksi veit."

Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa kohti... Se pysähtyi... Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen hymisevänä sävelsumuna... Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon.

* * * * *

Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä... Kuoleman musta vaate hulmahteli... Jo soi suuren tulijan tiuku...

Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna... Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä... Hän joi tuskanmaljasta viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta... Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.

Manalan lippua vedettiin puolitankoon... Taivaalla näkyi Jumalan vanhurskas miekka.

Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti lyhyesti ja kysyi:

-- "Onko neiti Rannisto kotona?"

Onneton äiti ei käsittänyt mitään... Tytär oli miltei tylsämieli.

-- "Minä se olen", -- vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella äänellä.

Yhä kirkastui Jumalan miekka... Oikeuden palvelija näytti Martvalle liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:

-- "Onko tämä Teidän liinanne?"

-- "Kyllä!" -- myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.

Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi... Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun... Hänenkin olemuksensa vuoti verta... Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin täyttää oikeuden käskyn... Hän lausui lyhyesti:

-- "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta..."

Se oli tuskan viimeinen tulijuoma... Martva vaipui lumivalkeana paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja valitti:

-- "Minun Jumalani... minun Jumalani!... Miksi annoit ylen minun tyttäreni!... Sääli häntä!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.

* * * * *

Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon... Kuolema kulki viikate olalla... Se toi elämän selitystä... Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.

Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.

Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi. Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan häntä surussa... Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja jaloa, kuin äidin suru.

Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa... Jo hymisi Manalan laulu... Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.

Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät jotain... Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa...

Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena... Sen yläpuolella näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa... Kuoleman musta lippu hulmahti... Tuonelan laulu hymisi hänelle houkuttelevana... Silmästä kierähti katkera kyynel...

Joku hämärä häilähti... Salainen sävel värähti... Martva ajatteli taas elämänsä suruista tarua... Hänen mieleensä välähti valoisa pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella... Hän muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"... Hän muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi...

Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa... Se lauloi kutsulaulua onnettomalle äidillensä... Se kutsui häntä sinne, missä on ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille...

Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa...

Kuoleman musta liina hulmahti iloisena... Pieni vainaja jatkoi kutsulauluansa... Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista... Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena, käärme ruoskana... Hän näki sen näyn ja hurjistui... Kuoleman laulu kutsui häntä... Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin... Se ikävöi onnetonta äitiänsä... Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina.

Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa... Isä ja vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat... Nopeasti hyppäsivät he toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan... Isä huusi ja rukoili:

-- "Martva!... Rakas Martva, pysähdy!"

Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään... Hän nousi rattaille seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista lähti...

Korkealla kohisi pilvi... Siellä veisasivat kuoleman enkelit... Ne lauloivat suurta voittolaulua... Sävel pauhasi siellä merenä... kohisi... kuohui... hyrski... Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen... Jäljestä ajava isä hätäytyi... Kauhun raatelemana huusi hän tytöllensä:

-- "Martva!... Rakas Martva!... Pysähdy!... Sääli isääsi!..."

-- "Nopeammin!... Juokse nopeammin!" -- hoputti hurjistuneen näköinen Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:

-- "Taivaan ja maan Jumala!... Juota minulle kalkkini, mutta älä anna ylen minun tytärtäni!"

-- "Ha-haaa!" -- kuului Martvan hurjistunut huuto... Rattaat hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.

Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä kyynelvirta... He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät pysäyttää.

-- "Pois tieltä!" -- huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa... Hän seisoi rattailla kuin villi amatsooni.

-- "Ottakaa kiinni!... Pysäyttäkää!" -- huusivat takaa-ajajat ja jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen siroteltuina.

-- "Pois tieltä!" -- kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana laukkasi vauhko hevonen... Väki huusi ja valitti... Vaimot itkivät, isä vaikeroi... Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä...

Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana... Se pauhasi jo merenä... Sen sävel-aallot vyöryivät... Vuoretkin tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen voittolaulun sävel-aaltoja... Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen hurjistuneen ajajansa lyömänä... Eräässä notkossa syöksyi joukko rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen... Martva sivalsi hevostaan ruoskalla... Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi kuin akanat tuuleen... Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona... syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin... Isä oli kauhuissansa... Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.

Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina... Kuolema nosti päätänsä sen kylmistä aalloista... Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit... Ne joukot veisasivat elämänturhuutta... Ne lauloivat:

"Turhuutta on elämä. Tuskaa on se ja vaivaa... Kaikki siinä on katoovaa... _Tuskakin_ loppuu kerran. Turhuutta on elämä kokonaan."

Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina... Mustat aallot viskoivat tiellänsä kaiken kumoon... Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä... Sitä ei voi mikään pysäyttää...

Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa... Kuoleman kylmää tupaa lämmitettiin...

Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen... Ajajan ruoska heilahteli tuontuostakin... Katse tuijotti hurjana eteen... Ihmiset hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.

Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu... Martva huomasi sen... Hän muisti Oolavia... Hän muisti myös "Litvan laulun"... Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa... Hän unohti koko maailman... Hän nautti _kuolemasta_...

Tuonelassa oli kiire... Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle sijaa... Hevonen syöksyi yhä hurjempana... Jo tuli Tuukkalan tiehaara... Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta... Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen... Se muisti tien... Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan kujasille... Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.

Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon... Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan... Silloin Martva iski hevosta ruoskalla... Pillastunut eläin syöksyi suoraan väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi... Sitten ohjasi hän hevosen tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti...

Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa... Siinä hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan... Väki kiirehti kintereillä...

Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti...

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.

Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla. Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä löytänyt oman hämärän selityksensä.

"Litvan laulun" jälkisointuja.

Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat kuolleiden haudan-takaista tarua... Ne kantoivat myös niiden jättämän taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.

Tuukkalankoski kohisi ennallansa... Kuolema vei vierastansa havuilla siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet Tuonelan tuvan orsilla...

Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen pauhatessa...

Synkkä suru peitti Litvan maita... Ihmisonnen rauniot suitsusivat katkeraa häkäsavua... Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen. Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti Jumalaa, lausuen:

-- "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista, talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla lahjoitit minulle niin paljon iloa!... Ole hänen sielullensa armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet turmioon vienyt... Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"

Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena Häneen takaisin.

Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa: Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.

Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.

Koskenvedossa.

Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema tulisoihtuna kädessä... Musta oli sen soihdun tuli... Armotonta oli elämänkulku...

Suuri elämä vaelsi juhlallisena... Kaikkeuden suuret kellot soivat sen kulkiessa kaikkialla... _Maailmat_ soivat niinä kelloina... Ne helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina...

Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä... Se kaikki oli elämää... Ja _ainoastansa_ se oli elämää.

Elämä oli kuolemaan kulkemista...

Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä... Se koreili kalmankukissa... Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla... Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä mukaa kuin eteni...

Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä.

Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti... Vaeltaessansa sytytteli se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia.

Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi... Se seurasi aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä.

* * * * *

Mustat linnut lentelivät... Ne kantoivat nokassansa mustaa kuolemankukkaa... Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle vanhurskaudelle.

Tuukkalan koski kohisi kummasti... Sen aalloista nousivat mustat höyryt... Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella.

Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla... Koski oli häntä vetänyt sinne hänen omalla elämällänsä... Hän katseli koskea ja kuunteli sen kuohujen kertomusta...

Koski kohahti kamalasti... Sen kuohuista nousi rietas käärme: Harhaman ilkeä elämä... Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua myöten, riettaat siivet repallansa... Kosken vesi purskutteli sen astunnasta...

Mustat linnut lauloivat surullisina... Ilkeä käärme asettui Harhaman eteen... Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun... Se osotti Ranniston ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana:

-- "Sen olet sinä minulla: _elämälläsi_ tehnyt..."

Kosken kuohu kiirehti kulkuansa... Sen pauhu huusi Jumalan suuna...Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen kaulaan...

Harhama istahti rantakivelle... Hän mietti elämäänsä, katseli sitä rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt... Ja taas näki hän Martvan tukan kosken kuohuissa häilähtelevän...

Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului:

-- "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita: Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla mädännyt (_rotten_). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin, jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne arvostellut... _Kirjasi_ sen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen vaitiololla."

Harhama katsoi kosken kuohuun... Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät höyryt... Sen pauhu huusi tuomiota hänelle... Rietas käärme käski hänen lukemaan kirjeen loppuun...

Ja hänen _täytyi_ totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä käsky. Hän luki:

-- "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä _et_ ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä ole kukaan kirjailijaksi korottanut... Se, kirjailija maineesta luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme häpeä..."

Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:

-- "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa... Ja voi kansaa, joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja romaanien varaan!"

Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona kuolemanrunona... Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen laulu... Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:

-- "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea. Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa. Runoilijan -- sinunlaisesi nimittäin -- suuruus kuvastuu yleensä ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat -- etupäässä nuoret koulutytöt -- osottaaksensa, että muka ymmärtävät ihmishengen suuruutta ihailla..."

Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn... Koskessa pulahti vesi... Vanhurskas ääni kohahti... Martvan pääkallo vilahti vedestä... Elämä värisi taas suruvirtenä...

Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:

-- "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen on sinulle helppo... Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina... Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti -- jos kohta vastoin runoilijan tahtoa -- yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta, niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa niin runotonta ainetta."

Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle:

-- "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan _itseltänsä_ salata, eikä sitä kiertää."

Kosken veto koveni... Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää... Harhama luki edelleen:

-- "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen: 'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut noutaa _loasta_, sillä minä astun sinne ja _pakotan_ Sinut sieltä minut noutamaan'... Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka päinvastaista tietä: _Jumala_ on painanut sinut lokaan, että oppisit itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa..."

Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.

Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel... Elämä vieri suurena tuskanvirtenä... Mustat linnut lauloivat... Koskesta kohosi onnettoman Martvan haamu... Harhama mietti yhtä ja mietti toista...Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:

-- "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."

Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä suoritettavana.

* * * * *